Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 4

7.
Parry

Tuntemattoman katsellessa huomaavaisesti valojen lisääntyvää tuiketta ja herkin korvin tarkkaillessa katuelämän monenlaisia ääniä astui hänen huoneeseensa isäntä Cropole, mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kattoivat pöydän.

Muukalainen ei ollut heistä millänsäkään.

Sitten Cropole lähestyi vierastaan ja supatti hyvin kunnioittavasti:

"Monsieur, timantti on arvioitu."

"Vai niin", virkahti matkustaja. "No?"

"No niin, monsieur, hänen kuninkaallisen korkeutensa kultaseppä tarjosi siitä kaksisataakahdeksankymmentä pistolia."

"Onko summa mukananne?"

"Katsoin velvollisuudekseni ottaa sen vastaan, monsieur; panin kuitenkin kaupan ehdoksi, että timantti annetaan takaisin, jos monsieur haluaa pitää sitä varallaan, kunnes nostaa seuraavan saamisensa…"

"Ei tarvitse; pyysin myymään sen."

"Totellut olenkin jotakuinkin, koska lopullisetta kaupatta olen tuonut rahat."

"Ottakaa siitä maksunne", käski tuntematon.

"Sen teen, monsieur, kun ehdottomasti vaaditte."

Aatelismiehen huulilla vilahti surumielinen hymy. "Pankaa rahat tuolle kirstulle", hän sanoi kääntyen osoittamaan mainitsemaansa huonekalua.

Cropole laski kädestään isohkon massin, jonka sisällöstä hän nosti ennakolta vuokransa.

"Älköön monsieur nyt pahastuttako mieltäni illallisen hylkimisellä", pyysi hän sitten. "Päivällisen jo jätitte silleen; se loukkaa Médicis-ravintolan kunniaa. Kas niin, monsieur, ateria on pöydässä, ja rohkenenpa huomauttaa, että se näyttää maittavalta."

Tuntematon tilasi lasillisen viiniä, taittoi leipäpalasen eikä pikku virkistymisensä tähden siirtynyt pois ikkunasta.

Pian kuului raikuvia torventoitotuksia; etäältä kaikui huutoja, alakaupungin täytti sekava sorina, ja ensimmäisenä selvänä äänenä osui sitten muukalaisen korvaan lähenevä kavioiden töminä.

"Kuningas! Kuningas!" luikkaili meluava ja eteenpäin ryntäävä väentungos.

"Kuningas!" kiljaisi Cropole, joka uteliaisuutensa tyydyttämiseksi hylkäsi vieraansa ja jätti sikseen käsityksensä hienotunteisuuden vaatimuksista.

Portaissa Cropole, emäntä Cropole, Pittrino, palkolliset ja keittiöpojat rymisivät alas yhtenä mylläkkänä.

Kuninkaallinen kulkue eteni vitkaan, kadulta ja ikkunoista pilkoittavien tuhansien valojen hohteessa.

Muskettisoturien komppanian ja aatelismiesten tiheän kunniavartion perässä tuli kardinaali Mazarinin kantotuoli. Sitä veti neljä mustaa hevosta kuin vaunuja.

Takana marssivat kardinaalin paashipojat ja saattolaiset. Sitten ilmestyivät näkyviin leskikuningattaren vaunut; hänen hovineitinsä istuivat vaununovien ääressä, ja hänen saattueensa aatelismiehet ratsastivat molemmin puolin vaunuja. Seuraavana ratsasti kuningas kauniilla pitkäharjaisella saksilaisella hevosella. Tervehtiessään muutamiin ikkunoihin päin, joista vilkkaimmat suosionhuudot kaikuivat, nuori hallitsija ojensi paashiensa soihtujen loimuun jalot ja miellyttävät kasvonsa.

Kuninkaan sivulla, mutta kaksi askelta jälempänä, ratsastivat prinssi de Condé, Dangeau ja kaksikymmentä muuta hovimiestä, jotka palveluskunnan ja kuormaston saattajina päättivät tämän todella muhkean matkueen. Koko komeus ilmaisi sotilaallista järjestystä. Vain harvat hovimiehet – ja he kuuluivat vanhempiin – käyttivät matkapukua; melkein kaikki esiintyivät sota-asussa. Monilla näkyi kehäkaulus ja költeri kuten Henrik IV: n ja Ludvig XIII: n aikaan.

Paremmin nähdäkseen oli tuntematon kuroittautunut ulokkeelle ja kasvonsa kätkeäkseen nojannut leukansa käsivarteen. Kuninkaan kulkiessa hänen ohitseen hän tunsi sydämensä paisuvan ja tulvivan karvaasta kateudesta.

Torvien kaiku päihdytti häntä, kansan suosionhuudot huumasivat häntä; hän antoi hetkiseksi järkensä hukkua valomereen, pauhuun ja loistoon.

"Hän on kuningas, hän!" jupisi hän, ja äänessä sointui epätoivo ja tuska, joka varmaankin tunkeusi Kaikkivaltiaan istuimen juurelle asti.

Sitten, ennen kuin hän oli tointunut synkästä unelmoimisestaan, kaikki tuo kohu ja loisto häipyi. Muukalaisen alapuolella kuului kadunkulmasta enää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä hokivat: "Vive le roi!"

Valotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita Médicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin keittiöpoika yhtä.

Cropole kertasi ehtimiseen:

"Kylläpä kuningas on suopea, ja ihan suuren isävainajansa näköinen!"

"Valohämyssä", määritteli Pittrino.

"Ja niin ylväs katsanto!" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien ja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei toistansa paljonkaan kuunnellut.

Cropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan havaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä irlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle kasautuneen ryhmän läpi.

Mutta samassa muukalaisen ääni kajahti ikkunasta:

"Toimittakaa toki pääsy taloonne, herra ravintoloitsija!"

Cropole kääntyi katsomaan, huomasi vasta nyt vanhuksen ja auttoi hänet pääsemään esille.

Ikkuna sulkeutui.

Pittrino osoitti tien tulokkaalle, joka astui sisälle sanaakaan virkkamatta.

Muukalainen odotti porrassiltamalla, avasi sylinsä vanhukselle ja vei hänet istuimen luo, mutta toinen vastusteli.

"Voi, ei toki, ei, mylord", sanoi hän. "Minäkö istuutuisin teidän edessänne, en koskaan!"

"Parry", huudahti aatelismies, "minä pyydän… tulethan Englannista… niin kaukaa! Oi, ei sinun iälläsi saisikaan joutua sellaisiin rasituksiin kuin minun palvelemiseni tuottaa! Levähdä."

"Minun on ennen kaikkea ilmoitettava teille vastaus, mylord."

"Älä sano mitään, Parry, rukoilen sinua… sillä jos uutisesi olisi ollut hyvä, et aloittaisi kertomista tuolla tavoin. Sinä kiertelet, ja sanomasi on niin ollen ikävää laatua."

"Mylord", virkkoi vanhus, "älkää tuskastuko ennenaikaisesti. Kaikki ei toivoakseni ole hukassa. Tarvitaan tahtoa, sitkeyttä, olletikin alistuvaisuutta."

"Parry", vastasi nuori mies, "olen tullut tänne yksin tuhansia ansoja ja vaaroja uhmaten: uskotko, että minulla on tahtoa! Olen miettinyt tätä matkaa kymmenen vuotta, vastoin kaikkia varoituksia ja vaikeuksista välittämättä; onko minulla sitkeyttä? Olen tänä iltana myynyt isäni viimeisen timantin, kun minulla ei enää ollut yösijani hintaa ja isäntä tuli minua hätyyttämään."

Parry teki suuttuneen liikkeen, johon nuori mies vastasi kädenpuristuksella ja hymyllä.

"Minulla on vielä kaksisataaseitsemänkymmentäneljä pistolia, ja katson olevani rikas; en ole toivoton: myönnätkö, että olen alistuvainen?"

Vanhus kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.

"No nyt", jatkoi muukalainen, "älä peittele minulta mitään: miten kävi?"

"Selvitykseni on lyhyt, mylord; mutta, taivaan tähden, älkää vapisko noin!"

"Se on kärsimättömyyttä, Parry. No, mitä kenraali sanoi?"

"Ensiksikään kenraali ei tahtonut ottaa minua vastaan."

"Hän luuli sinua vakoojaksi."

"Niin, mylord, mutta minä kirjoitin hänelle."

"No?"

"Hän sai kirjeen ja luki sen, mylord."

"Kirje antoi selvän käsityksen asemastani, pyrkimyksistäni?"

"Oh, kyllä", vastasi Parry murheellisesti hymyillen; "se esitti uskollisesti mielialanne."

"Sitten, Parry?.."

"Sitten kenraali palautti minulle kirjeeni adjutantin mukana, joka oli saanut toimekseen ilmoittaa, että minut vangittaisiin, jos vielä seuraavana päivänä oleskelisin hänen käskyvaltansa piirissä."

"Vangittaisiin!" mutisi nuori mies; "vangittaisiin sinut, uskollisin palvelijani!"

"Niin, mylord."

"Ja kirjeesi allekirjoituksena oli kuitenkin Parry."

"Kaikin kirjaimin, mylord; ja adjutantti tunsi minut aikoinaan St.

Jamesin hovissa ja" – vanhus lisäsi huoaten – "Whitehallissa".(12] Nuori mies kumarsi mietteisiin vaipuneena ja synkeänä.

"Sen hän teki väkensä nähden", hän virkahti koettaen pettää itseänsä; "mutta syrjäteitse… ilman välittäjiä… miten hän menetteli? Vastaa."

"Voi, mylord, hän lähetti luokseni neljä ratsumiestä, ja nämä lahjoittivat minulle hevosen, jolla näitte minun palaavan. Ratsumiehet veivät minut suoraa päätä Tenbyn pieneen satamakaupunkiin ja jättivät minut heti kun olin astunut kalastajapurteen, joka oli lähdössä Bretagneen, ja tässä nyt olen."

"Oh!" huokasi nuori mies jäntevällä kädellään kouristuneesti puristaen kurkkuansa, johon nousi nyyhkäys; "siinäkö kaikki, Parry, siinäkö kaikki?"

"Niin, mylord, muuta en tiedä."

Parryn lyhyttä vastausta seurasi pitkällinen äänettömyys; kuului vain nuoren miehen kantapään raju koputus lattiaan.

Vanhus tahtoi yrittää puheenaineen vaihtamista, saadakseen kovin synkät aatokset häädetyksi.

"Mylord", hän virkkoi, "mitä meteliä kuulinkaan edelläni? Huudettiin alinomaa: Eläköön kuningas!.. Mistä kuninkaasta on kysymys, ja mikä aiheutti juhlavalaistuksen?"

"Ah, Parry, etpä tiedäkään", vastasi nuori mies ivallisesti, "että Ranskan kuningas on poikennut Bloisin uskolliseen kaupunkiin. Hänelle ovat torvet raikuneet, kultalankaiset satulavaipat loistelleet, aatelismiesten kupeilla säilät heiluneet. Äiti kulkee edellä uhkeissa kullalla ja hopealla silatuissa kaleeseissa! Onnellinen äiti! Ministeri kokoaa hänelle miljoonia ja vie hänet noutamaan rikkaan morsiamen. Niinpä riemuitseekin koko kansa, se rakastaa kuningastaan, se tervehtii häntä suosionosoituksilla ja huutaa: Eläköön kuningas! eläköön kuningas!"

"Riittää, riittää, mylord!" huudahti Parry enemmän huolestuneena tästä käänteestä kuin edellisestä keskustelusta.

"Sinä tiedät", pitkitti tuntematon, "että sillaikaa kun kaikki tämä tapahtuu kuningas Ludvig XIV: n kunniaksi, minun äidilläni ja sisarellani ei ole rahaa, ei leipää; tiedät, että minä olen kahden viikon kuluttua häpeään syösty hylkiö, kun koko Eurooppa kuulee mitä minulle vastikään kerroit… Onko ennen nähty, Parry, että minun säätyasemaani kuuluva mies on…"

"Mylord, Luojan nimessä!"

"Olet oikeassa, Parry, minä olen saamaton, ja jollen tee mitään puolestani, niin auttaako minua Jumala? Ei, ei, minulla on kaksi käsivartta, Parry, minulla on miekka…"

Ja hän löi voimakkaasti käsivarteensa kädellään ja tempasi miekkansa, joka oli ripustettu seinälle.

"Mitä aiotte tehdä, mylord?"

"Mitäkö teen, Parry? Mitä koko perheenikin: äitini elää yleisen armeliaisuuden varassa, sisareni kerjää äidilleni, minulla on jossakin veljiä, jotka samaten kulkevat mierolla; minä, suvun päämies, minä tahdon menetellä kuten hekin – menen anomaan almua!"

Ja hermostuneeseen ja kamalaan nauruun purskahtaen nuori mies sitoi miekan kupeelleen, otti hattunsa ja kiinnitti hartioilleen mustan viitan, jota hän oli käyttänyt koko matkustuksensa ajan. Vanhuksen silmäillessä häntä levottomasti aatelismies puristi hänen molempia käsiään ja sanoi:

"Hyvä Parry, toimita itsellesi tulta, juo, syö, nuku, ole hyvällä mielellä. Olkaamme tyytyväisiä, uskollinen ystäväni, ainoa ystäväni: olemmehan rikkaita kuin kuninkaat!"

Hän napautti nyrkillään pistolimassia, joka raskaasti kierähti lattialle, puhkesi jälleen nauramaan siihen kaameaan tapaan, joka oli säikäyttänyt Parrya, ja koko talon hälistessä, hoilottaessa ja valmistautuessa vastaanottamaan ja tiloittamaan lakeijain ilmoittamia matkalaisia hän pujahti ison salin kautta kadulle, missä vanhus ikkunaan siirtyneenä menetti hänet näkyvistään minuutin kuluttua.

8.
Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä

On nähty selostuksesta, jonka olemme yrittäneet laatia, että kuningas Ludvig XIV: n tulo Bloisin kaupunkiin oli ollut riemukas ja loistava, ja nuori majesteetti olikin näyttänyt tyytyväiseltä vastaanottoonsa.

Valtionlinnan porttiholviin saapuessaan kuningas tapasi henkivartion ja aatelismiesten ympäröimänä hänen kuninkaallisen korkeutensa, Orléansin herttuan Gastonin, jonka luonnostaan jokseenkin majesteettiset kasvot olivat tilanteen juhlallisuudesta saaneet uutta säihkyä ja arvokkuutta.

Madame puolestaan odotti komeaan juhla-asuunsa pukeutuneena eräällä sisemmällä ulokkeella sukulaisensa tuloa. Muulloin niin aution ja kolkon vanhan linnan kaikki ikkunat säteilivät nyt naisista ja kynttilöistä.

Rumpujen päristessä, torvien raikuessa ja eläköön-huutojen kajahdellessa siis nuori kuningas astui linnaan, jossa Henrik III oli seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten ottanut avukseen salamurhan ja kavalluksen, säilyttääkseen päässään ja suvussaan kruunun, joka jo alkoi luisua häneltä toiselle hallitsijahuoneelle.¹²

Kaunista, herttaista, ylevää nuorta kuningasta ihailtuaan tavoittivat kaikki katseet Ranskan toistakin kuningasta, häntä, joka oli paljon enemmän kuningas kuin edellinen, vaikka nyt iällinen, valju ja köyryselkäinen, – kardinaali Mazarinia.

Ludvig oli runsaassa määrin saanut kaikki ne luonnonlahjat, jotka muodostavat täydellisen ylimyksen. Hänellä oli lempeät ja säihkyvät silmät, väriltään puhtaasti taivaansiniset; mutta taitavimmatkaan ihmistuntijat, ihmissielun tutkiskelijat, eivät olisi koskaan kyenneet tapaamaan niiden syvyydestä pohjaa, mikäli alamaisen olisi ollut mahdollistakaan kestää kuninkaan katsetta. Se johtui siitä, että kuninkaan silmät muistuttivat taivaanlaen mittaamatonta kupua tai niitä vielä peloittavampia ja melkein yhtä juhlallisia syvyyksiä, joita kauniina kesäpäivänä avaa laivojensa emäpuun alla Välimeri, jättiläiskuvastin, johon taivas mielellään heijastaa milloin tähtiään, milloin myrskyjään.

Kuningas oli lyhytkasvuinen, täpärästi viisi jalkaa kaksi tuumaa mitaltaan, mutta hänen nuoruutensa peitteli vielä tätä puutetta, jota muutenkin korvasi hänen kaikkien liikkeittensä erikoinen arvokkuus ja hänen luontumuksensa ruumiinharjoituksiin ylimalkaan.

Hän oli tosin jo kuningas, ja kuninkuus merkitsi paljon tänä vuosisatojen vakaannuttaman kunnioituksen ja alamaisuuden aikakautena; mutta häntä oli tähän asti jokseenkin harvoin ja silloinkin vain pikimmältään näytetty kansalle, jotapaitsi hänen rinnallaan oli joka kerta nähty hänen äitinsä, joka oli pitkäkasvuinen nainen, ja komeaksi mieheksi tunnustettava kardinaali. Sentähden monet pitivät häntä hyvinkin vähän kuninkaana ja sanoivat: "Kuningas ei ole niin suuri kuin herra kardinaali." Näistä ulkonaisista havainnoista huolimatta, joita tehtiin varsinkin pääkaupungissa, Bloisin asukkaat vastaanottivat nuoren hallitsijan kuin jumalana, ja melkein kuin kuninkaana kohtelivat häntä setänsäkin ja tämän puoliso, linnan Monsieur ja Madame.

Kuitenkin on sanottava, että Ludvig XIV punehtui suuttumuksesta ja katseli ympärilleen varmistuakseen läsnäolijain kasvonilmeistä, oliko hänelle tahallaan tarkoitettu nöyryytystä, kun hän vastaanottosalissa näki yhtä korkeat nojatuolit varatuiksi itselleen, äidilleen, kardinaalille ja herttuaparille; sitä järjestelyä tosin kätki taitavasti joukon muodostama puolikehä. Mutta kun hän ei havainnut mitään kardinaalin välinpitämättömissä kasvoissa, ei mitään tietoisuutta äitinsä tai muiden katsannossa, istuutui hän alistuen, halukkaana asettumaan paikalleen kaikkien edellä.

Aatelismiehet ja – naiset esiteltiin heidän majesteeteilleen ja kardinaalille.

Kuningas huomasi, että hänen äitinsä kuten hänkin harvoin tunsi esiteltävien nimen, kun sitävastoin kardinaali ihmeellistä muistia ja mielenmalttia osoittaen aina huomaavaisesti puheli kunkin kanssa hänen tiluksistaan, esi-isistään tai lapsistaan, joista hän mainitsi joitakuita nimeltä; se hurmasi arvoisia maalaisjunkkareita ja vahvisti heissä käsitystä, että ainoastaan se on todellinen kuningas, joka tuntee alamaisensa, samaten kuin aurinko on vertaistaan vailla lämmön ja valon lähteenä.

Nuori kuningas pitkitti senvuoksi opiskelua, johon hän oli kenenkään aavistamatta ryhtynyt jo aikaa sitten, ja silmäili tarkkaavasti kasvoja, jotka olivat hänestä ensin tuntuneet mitä vähäpätöisimmiltä ja jokapäiväisimmiltä, yrittääkseen keksiä niiden piirteistä jotakin.

Tarjottiin illallinen. Rohkenematta pyytää sitä setänsä vieraanvaraisuudelta oli kuningas odottanut ateriaa kärsimättömästi. Tällä kertaa hän saikin osakseen kaiken kunnian, mikä kuului ainakin hänen ruokahalulleen, jollei arvolleen.

Kardinaali tyytyi kuihtuneilla huulillaan koskettamaan lihalientä, joka tarjottiin kultaisessa kulhossa. Kaikkivaltias ministeri, joka oli leskikuningattarelta vallannut holhoushallituksen ja kuninkuuden, ei ollut saanut luonnolta varatuksi itselleen hyvää vatsaa.

Itävallan Anna poti jo silloin syöpää, joka vuosien kuluttua vei häneltä hengen, ja hän ei nauttinut juuri enempää ravintoa kuin kardinaalikaan.

Mitä Monsieuriin tulee, joka oli vielä ihan kuohuksissaan maalaiselämässään sattuneesta suuresta tapauksesta, niin hän ei maistanut muruakaan.

Madame yksin piti aito lotrinkilaisena puoliaan hänen majesteettinsa tasalla, niin että Ludvig XIV, jonka olisi täytynyt ilman tätä pöytäkumppania esiintyä melkein ainoana aterioitsijana, tunsi suurta kiitollisuutta ensiksikin emäntäänsä ja toisessa sijassa tämän hovimestaria herra de Saint-Remyä kohtaan, joka oli tosiaan kunnostautunut erinomaisesti.

Aterian päätyttyä kuningas Mazarinilta hyväksyvän eleen saadessaan nousi pöydästä ja alkoi herttuattaren kehoituksesta käyskennellä seurayleisön riveissä.

Naiset huomasivat silloin – on asioita, joissa naiset ovat yhtä eteviä Bloisissa kuin Pariisissa, – että Ludvig XIV: llä oli rivakka ja rohkea katse, joka takasi todellisille suloille kunnollisen arvostelun. Herrasmiehet puolestaan havaitsivat, että hän oli ylväs ja ylpeä, – että hän mielellään pani ne katseet painumaan, jotka liian kauan tai tiukasti tähystivät häntä, ja se tuntui ennustavan hallitsijaa.

Kuningas oli edennyt noin kolmanneksen kierroksestaan, kun hänen korviinsa sattui hätkähdyttävä sana, jonka hänen ylhäisyytensä lausui keskustellessaan Monsieurin kanssa.

Tämä sana oli naisen nimi.

Hän ei nyt kuullut tai oikeastaan kuunnellut enää mitään muuta, ja laiminlyöden sen kaaren piiriä, joka odotti hänen käyntiään, hän tahtoi vain nopeasti suoriutua käänteen viimeisistä seisojista.

Monsieur oli kohteliaan hovimiehen tavoin tiedustanut kardinaalilta hänen ylhäisyytensä sisarentyttärien vointia. Kardinaalin luo oli nimittäin saapunut Italiasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin kolme sisarentytärtä, neidit Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.

Näiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei saanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet niissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä havainnut nähdessään heidät viimeksi.

Kuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus näiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja luonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen tavallista äänensävyään.

Olisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle sellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.

"Monseigneur", hän vastasi, "neideillä on vielä koko kasvatuksensa päättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee omaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja loisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta."

Viime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli kyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta siitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.

"Eihän teillä toki liene tarkoituksena", huomautti Monsieur, "panna heitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?"

"Ei suinkaan", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä, niin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja värähteleväksi, "ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät, ja niin edullisesti kuin mahdollista."

"Tilaisuuksista ei tule puutetta, herra kardinaali", virkkoi Monsieur hyväntuulisesti kuin kauppias, joka onnittelee ammattiveljeään.

"Toivoakseni ei, monseigneur, olletikin kun Jumala on antanut heille sekä viehkeyttä että älyä ja kauneutta."

Tämän keskustelun aikana Ludvig XIV Madamen johtamana suoritti loppuun esittelykierrostaan, kuten sanottu.

"Mademoiselle Arnoux", lausui herttuatar esitellessään hänen majesteetilleen kookkaan, kahdenkolmatta ikäisen, vaaleaverisen neitosen, jota olisi maalaisjuhlassa luullut pyhäpukuiseksi talonpoikaistytöksi, "soitonopettajattareni tytär."

Kuningas hymyili. Madame ei ollut koskaan kyennyt tapaamaan neljää oikeata nuottia peräkkäin violalla tai klaverilla.

"Mademoiselle Aure de Montalais", pitkitti Madame, "hyvää syntyperää ja tunnollinen palvelustoimissaan."

Tällä kertaa ei hymyillyt kuningas, vaan esitelty nuori tyttö, kun hän ensi kerran elämässään kuuli saavansa noin kunniakkaan mainelauseen Madamelta, joka tavallisesti ei häntä suurestikaan hemmoitellut.

Samalla Montalais, vanha tuttavamme, teki hänen majesteetilleen peräti nöyrän kumarruksen, yhtä paljon kunnioituksesta kuin pakostakin, sillä hänen oli salattava myhäilevien huultensa värveitä, joille kuningas ei varmaankaan olisi voinut oivaltaa oikeata selitystä.

Juuri tänä hetkenä kuningas kuuli sanan, joka säpsähdytti häntä.

"Ja mikä on kolmannen nimi?" kysyi Monsieur.

"Marie, monseigneur", vastasi kardinaali.

Tällä sanalla näytti olevan ikäänkuin taikavoima, sillä kuningas vavahti rajusti, kuten jo mainitsimme, ja vetäen Madamen keskemmälle piiriä kuin tehdäkseen hänelle jonkun kahdenkeskisen kysymyksen, vaikka hän todella vain tahtoi lähestyä kardinaalia, hän naurahtaen virkkoi asiakseen puoliääneen:

"Tätirouvaseni, maantiedonopettajani ei saanut minulle selviämään, että Blois oli näin kaukana Pariisista."

"Kuinka niin, hyvä sukulaiseni?" kysyi Madame.

"Näyttäähän tosiaan siltä, että muodit tarvitsevat useita vuosia ehtiäkseen tänne saakka. Katselkaa vain näitä neitosia!"

"No niin, tunnen heidät kyllä."

"Jotkut heistä ovat sieviä."

"Älkää sanoko sitä kovin äänekkäästi, muutoin saatatte heidät päästään pyörälle."

"Malttakaa, malttakaa, hyvä täti", pyysi kuningas hymyillen, "sillä lauseeni jälkimmäinen osa oikaisee edellistä. No niin, hyvä täti, toiset näyttävät vanhoilta ja toiset rumilta pelkästään kymmenen vuotta vanhan muodin johdosta."

"Mutta, sire, Blois on kuitenkin vain viiden päivämatkan päässä Pariisista."

"Kas, siinäpä se", virkkoi kuningas; "kahden vuoden viivykki päivää kohti."

"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan huomaa."

"Mutta katsokaahan, täti", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka valitessaan näköpistettänsä, "katsokaahan tuota yksinkertaista valkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden päähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä en tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea esiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun sitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja."

"Hyvä sukulaiseni", vastasi Madame nauraen, "sallikaa minun sanoa, että henkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne henkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä."

"Onko se mahdollista, täti?" epäili kuningas.

"Tule lähemmäksi, Louise", kehoitti Madame.

Se nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona, punastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä ollessaan.

"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la Vallièren tytär", esitteli Madame ihan juhlallisesti.

Vaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin perin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita sanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.

"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli", jatkoi Madame, "oivallisen hovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän majesteettinne piti niin maukkaana."

Mikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt vastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame lisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti joka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut nuoressa tytössä viehättävää ja runollista.

Neiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin sillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen kyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.

Mutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia. Diana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea ja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä nektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.

Onneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen sanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka, jolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa joukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, – jos tämä kaikille pistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät sanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin hän olisi kuollut siihen paikkaan.

Ja itse Montalaiskaan kekseliäine aatoksineen olisi tuskin katsonut kannattavan yrittää hänen toinnuttamistaan, sillä naurunalaisuus tappaa kaikki, kauneudenkin.

Mutta onneksi, kuten sanoimme, Louisen korvat humisivat ja silmät sumenivat, joten hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja kuningas, jonka tarkkaavaisuus oli yhä kiintynyt kardinaalin ja sedän haasteluun, kiirehti palaamaan heidän lähelleen.

Hän saapui juuri kun Mazarin virkkoi loppuhuomautuksekseen:

"Marie, kuten sisarensakin, on paraikaa matkalla Brouageen. He saavat seurata Loiren vastapäistä rantaa, ja jos antamieni ohjeiden mukaan harkitsen heidän kulkunsa oikein, niin he ovat huomenna Bloisin kohdalla."

Nämä sanat lausuttiin sillä harkitulla äänenpainolla, sillä sävyn ja salaisen tarkoitusperän taitavalla sovittelulla, jonka perusteella signor Giulio Mazarini oli maailman paras näyttelijä.

Niinpä ne sattuivatkin suoraan Ludvig XIV: n sydämeen, ja kun kardinaali hänen majesteettinsa lähestyvät askeleet kuullessaan kääntyi päin, näki hän holhottinsa kasvoista huomautuksensa välittömän vaikutuksen, jonka hänen ylhäisyydelleen kavalsi lievä punehdus. Mutta mikä salaisuus se olikaan vainuttavaksi hänelle, jonka oveluus oli jo kaksikymmentä vuotta pitänyt kaikkia eurooppalaisia valtiomiehiä leikkinään?

Siitä hetkestä saakka näytti nuori kuningas ikäänkuin saaneen myrkytetyn nuolen sydämeensä. Hän ei enää hoitanut asemaansa, hänen katseensa harhaili pitkin seurayleisöä epävakaisena, turtuneena, ilmeettömänä. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hän kysyvällä silmäyksellä tavoitti leskikuningattaren katsetta, mutta kälynsä haastatteluun mieltyneenä ja sitäpaitsi Mazarinin silmäniskun pidättelemänä ei tämä näyttänyt tajuavan poikansa katseiden yhtämittaista pyytelyä.

Soitto, kukkaset, valot ja kauneus, kaikki oli nyt vastenmielistä ja tympäisevää Ludvig XIV: lle. Hän pureskeli huuliaan, venytteli käsivarsiaan kuin hyvin kasvatettu lapsi, joka ei uskalla haukotella, mutta keksii jos jonkinlaisia muita tapoja ikävystymisen ilmaisemiseksi. Turhaan yritettyään uudestaan hellyttää äitiä ja ministeriä hän viimein suuntasi epätoivoisen katseen ovelle, vapautta kohti.

Oviaukossa, selkä pihtipieleen tuettuna, hänen silmäänsä pisti erityisesti voimakkaan ulkomuotonsa johdosta mies, jonka ylpeiden ja tummien kasvojen kyömynenä, ankarat, mutta säihkyvät silmät, harmaat ja pitkät hiukset sekä mustat viikset edustivat todellista sotilaallisen kauneuden perikuvaa, kehäkauluksen välkkyessä kuvastinta kirkkaammin, taittaen kaikki pintaansa kokoontuvat valonsäteet ja heijastaen ne takaisin salamoina. Tämä upseeri piti päässään harmaata punatöyhtöistä hattua, mikä ilmaisi hänen olevan saapuvilla palvelustoimessa eikä huvin vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa – jos hän olisi soturin sijasta ollut hovimies – hän olisi seissyt hattu kädessä, niinkuin aina on jotakin maksettava huvituksestaan.

Että upseeri oli palvelusvuorolla ja totuttua tehtävää suorittamassa, siitä oli vielä varmempana todistuksena se seikka, että hän tarkkaili juhlan iloa ja ikävyyttä ilmeisen välinpitämättömästi ja järkkymättömän tunteettomana, käsivarret rinnalla ristissä. Hän näytti järkeilijänä – ja kaikki vanhat soturit järkeilevät – ennen kaikkea tajuavan paljon herkemmin ikävyyden kuin ilon, mutta maltillisesti hän osasi mukautua edelliseen ja tulla toimeen ilman jälkimmäistä.

Siinä hän seisoi selin oven veistokoristeista pihtipieltä vasten, kun kuninkaan suruiset ja väsyneet silmät sattumalta tapasivat hänen katseensa.

Ensi kertaa eivät upseerin silmät nähtävästi kohdanneet niitä, ja hän käsitti täydellisesti niiden ilmaiseman ajatuksen, sillä heti kun hän oli tähdännyt huomionsa Ludvig XIV: n kasvoihin ja niistä lukenut, mitä hallitsijan sydämessä liikkui – sitä ahdistavan ikävystymisen, aran päätöksen pyrkiä pois, – käsitti hän velvollisuudekseen tehdä kuninkaille palveluksen hänen sitä pyytämättänsä, palvella häntä melkein vastoin hänen tahtoaan, ja miehuullisena kuin taistelussa ratsuväkeä komentaen hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Kuninkaan saattue!"

Sanoilla oli sama vaikutus kuin ukkosen jyrähdyksellä, kun ne kajahtivat yli orkesterin pauhun, laulunsävelten, puheensorinan ja kävelijäin töminän. Kardinaali ja leskikuningatar katselivat kuningasta kummastuneina.

Kalpeana, mutta päättäväisenä Ludvig XIV nousi nojatuolistaan ja astahti ovea kohti, tukenaan se oman ajatuksensa arvaus, joka muskettisoturien upseerin sielussa havahtuneena oli ilmaantunut vastikään annetussa käskyssä.

"Sinä lähdet, poikani?" virkahti kuningatar, Mazarinin tyytyessä kysymään katseellansa, joka olisi voinut näyttää suopealta, jollei se olisi ollut niin läpitunkeva.

"Niin, madame", vastasi kuningas; "tunnen itseni väsyneeksi, ja aioin sitäpaitsi kirjoittaakin tänä iltana."

Ministerin huulilla vilahti hymy, ja hän näytti nyökkäyksellä myöntävän kuninkaalle luvan.

Monsieur ja Madame kiiruhtivat nyt antamaan määräyksiä virkailijoille, jotka ilmestyivät esiin.

Kuningas tervehti, astui salin poikki ja saapui ovelle.

Siellä hänen majesteettiaan odotti kahdenkymmenen muskettisoturin kuja, jonka perimmäisessä päässä upseeri nyt seisoi hievahtamattomana ja miekka paljastettuna kädessään.

Kuningas astui edelleen, ja koko yleisö kohottausi varpailleen, nähdäksensä hänet vielä kerran.

Kymmenen muskettisoturia avasi kuninkaalle tien sen tungoksen läpi, joka täytti etuhuoneet ja portaat.

Toiset kymmenen ympäröivät kuningasta ja Monsieuria, joka oli tahtonut saattaa hänen majesteettiaan. Palveluskunta tuli perässä.

Pikku kulkue johti kuninkaan siihen huoneistoon, joka oli määrätty hänelle. Samoissa huoneissa oli kuningas Henrik III asunut oleskellessaan valtionlinnassa.

Monsieur oli jaellut ohjeensa. Upseerinsa johtamat muskettisoturit astuivat pieneen käytävään, joka yhdisti linnan toisen siivekkeen toiseen. Sen alkupäänä oli pieni, neliskulmainen ja kauneinakin päivinä synkkä eteinen.