Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 58

Vene oli sillaikaa tullut niin likelle kuin laakealla rannalla pääsi. Sihteeri ja intendentti hyppäsivät vuorostaan veteen ja lähestyivät markiisia. Tässä ei ilmennyt mitään elonmerkkiä.

"Jätän tämän miehen teidän hoivaanne, ja te vastaatte hänestä päällänne", sanoi herttua. "Kantakaa herra de Wardes rantaan!"

Uuden nousuaallon juuri ilmestyessä vietiin kaatunut kiireisesti rantatörmälle, jonne vuoksi ei koskaan ulottunut. Muutamia uteliaita kaupunkilaisia ja viisi tai kuusi kalastajaa oli kokoontunut rantaan merkillisen näytelmän houkuttelemina, kun oli huomattu kahden miehen miekkailevan keskenään polviin asti vedessä. Nähdessään miesten lähestyvän haavoitettua kantaen, kalastajat puolestaan kahlasivat veteen tulijoita vastaan. Englantilaiset luovuttivat heille kantamuksensa, juuri kun hän alkoi jälleen raottaa silmiään. Suolainen vesi ja hieno hiekka olivat tunkeutuneet hänen haavoihinsa ja tuottivat sietämätöntä kipua. Herttuan sihteeri veti taskustaan täyteläisen rahakukkaron ja ojensi sen sille miehelle, joka näytti joukossa olevan huomattavin.

"Tämä on isännältäni Buckinghamin herttualta korvauksena", sanoi hän, "jotta herra markiisi de Wardesista pidettäisiin mitä parhainta huolta."

Ja väkensä saattamana hän palasi veneelle, johon Buckingham oli päässyt suurella vaivalla, sitten kun havaitsi de Wardesin vapautuneen vaarasta.

Meri kohisi jo korkealla; aalloilla keikkui pari hattua. Herttuan ja de Wardesin ihokkaat toi seuraava vyörähdys rantaan. Haavoittunut sai mukaansa herttuan vaatekappaleen, jota luultiin hänen omakseen, ja häntä lähdettiin kantamaan kaupunkia kohti.

104.
Kolminaista rakkautta

Buckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista kilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.

Kruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden aihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa Lotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon seurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas puolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi huvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut päivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa Monsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun huvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen koko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti aikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät hetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen erityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten intohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä pohdittaessa, – kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun herkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä soveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja huokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään haasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli kuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti kerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin seuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa oli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis, nuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia naisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa ujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei itselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä soveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei voinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea ennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän pääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt vielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta ollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.

Hänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de Montalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa; nyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei ollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti hän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun kruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä häntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä harrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla; prinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi poissa.

Sivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani merkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli niin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän häijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään mieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan siirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi, jättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.

Ensimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä de Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja iltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen kanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä kumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De Guiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen korukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen jälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche palasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi aikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena tavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä onnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.

"Kukaan ei tiedä, mihin herra chevalier on mennyt", vastasi kamaripalvelija.

Ikävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi väljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt lukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä seisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja tyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi muuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea; edempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen polvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä, joista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti viehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili espanjalaista seguedilloa, jollaisiin Madame oli hurmaantunut kuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle kuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan paljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat nostaneet kyyneliä silmiin.

Täten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman näyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään ympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin kateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:

"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan yksin!"

Hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrähdys, joka keskeyttää lintujen visertelyn lehvistössä; syntyi syvä hiljaisuus. De Guiche ponnahti seisaalle.

Malicorne kyyristyi kreivitär Montalaisin taakse piiloon. Manicamp suoristausi ja omaksui muodollisen arvokkuuden sävyn. Laulaja työnsi soittimensa viereisen pöydän alle ja veti alas verhoa, kätkeäkseen sen prinssiltä, ainoastaan Madame ei hievahtanut; hymyillen hän vastasi puolisolleen: "Eikö teillä ole nyt pukeutumishetkenne?"

"Niin, ja sen te sitten valitsettekin huvitteluunne", murisi prinssi.

Tämä yrmeä huomautus oli yleisen hajaantumisen merkkinä: naiset pyrähtivät tiehensä kuin säikäytetty lintuparvi, kitaransoittaja häipyi kuin varjo, Malicorne hiipi seinäverhon taakse, käyttäen yhä suojana rakastettuansa, joka vasiten levitti hamettaan. Manicamp asettui auttamaan de Guichea, joka luonnollisesti pysyi Madamen lähellä, ja kahden he miehuullisesti jäivät kestämään hyökkäystä, säästääkseen prinsessaa loukkaantumasta. Kreivi oli liian onnellinen pahastuakseen aviomiehelle, mutta Monsieur oli ilmeisesti suutuksissaan vaimolleen.

Mielenkarvautensa purkamiseen hänelle kelpasi verukkeeksi se seikka, että ennen hänen tuloaan niin rattoisaksi näyttäytynyt seurue oli häiriintynyt hänen läsnäolostaan hätäiseen lähtöön.

"Minkätähden minun esiintymiseni karkoittaa ihmiset läheisyydestäni?" kysyi hän kopeana.

Prinsessa vastasi, että aina isännän ilmestyessä piti toki perheen vetäytyä kunnioittavasti syrjään. Hän sanoi sen niin hullunkurisen herttaisesti, että de Guiche ja Manicamp eivät voineet olla purskahtamatta nauruun. Madame yhtyi iloisuuteen, ja se tarttui itse prinssiinkin, jonka oli pakko istuutua, koska nauru olisi muutoin liiaksi haitannut hänen arvokkuuttaan. Saadessaan puuskansa sitten hillityksi hän tunsi vain yhä äkäisempää pahastusta. Häntä raivostutti vielä enemmän oma lankeamisensa nauramaan kuin äskeinen muiden hupaisuuden näkeminen. Hän katsoi Manicampiin suurin silmin, kun ei rohjennut osoittaa kiukustumistansa kreivi de Guichelle. Mutta molemmatkin aatelismiehet näkivät pakolliseksi poistua, kun Monsieur äreästi heilautti kättänsä. Siten jäädessään yksin alkoi Madame murheellisesti koota helmiään; hän ei enää hymyillyt eikä virkkanut sanaakaan.

"Annatte minun nähdä", sanoi prinssi, "että minua kohdellaan vieraana luonanne, Madame."

Ja katkeroituneena hän läksi huoneesta. Ovesta tullessaan hän kohtasi kreivitär Montalaisin, jolla oli palvelusvuoro etuhuoneessa.

"On sentään hauska saada nähdä teitä edes ovelta", ärähti hän.

Montalais lyykisti mitä kunnioittavimmin.

"En oikein ymmärrä", hän vastasi, "mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee sanoa minulle."

"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen huoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei puhune siten omasta kohdastanne?"

"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun ei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan täällä. Kun Madamen luokse – omiin huoneisiini – tullaan koolle kuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain nähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!.. Miksi pelästytän piiriänne?.. Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?.."

"Eihän suinkaan", selitti Montalais; "tänään ei ollut tekeillä sen kummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur."

"Mitä! Ilakoidaanko täällä joka päivä tuolla tavoin?"

"Se on tavallista seurusteluamme, monseigneur."

"Kaikkina päivinä tänne siis keräytyy ryhmittäin väkeä?"

"Jokseenkin sama piiri, monseigneur."

"Ja joka päivä rimputellaan harppua?"

"Kitara oli vain tämänpäiväinen uutuus, monseigneur, mutta muulloin olemme käyttäneet viulua ja huilua, kun naisten on ikävä olla ilman soitantoa."

"Peste! Ja miehiä mukana?"

"Mitä miehiä, monseigneur?"

"Herra de Guiche, de Manicamp ja muita."

"Kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne omaa seuruetta."

"Niin, niin, aivan oikein, mademoiselle."

Prinssi palasi mietteissään huoneisiinsa. Hän heittäysi syvimpään lepotuoliinsa edes kuvastimeen vilkaisematta.

"Missä voikaan chevalier olla?" virkahti hän itsekseen.

Lähellä ollut palvelija kuuli kysymyksen.

"Sitä ei tiedetä, monseigneur."

"Aina se vastaus!.. Ajan tiehensä ensimmäisen, joka vielä sanoo minulle, että hän ei tiedä!"

Se uhkaus hääti Monsieurin luota kaikki läsnäolijat niinkuin häntä äsken oli Madamen luona vierottu. Silloin prinssi vimmastui silmittömästi. Muun kostettavan puutteessa hän potkaisi sisukkaasti lipastoa, joka jyskähti sirpaleiksi lattiaan. Ihan asian tehden hän sitten siirtyi saliin ja paiskeli peräkkäin seinään emaljimaljakon, porfyyrikannun ja pronssisen kynttiläkruunun. Se helske hälytti koko huonekunnan ilmestymään oville.

"Mitä monseigneur haluaa?" rohkeni päivystysvuorolla oleva upseeri arasti kysyä.

"Harjoitan vain soitantoa", vastasi prinssi hampaitaan kiristellen.

Vartiokapteeni lähetti kutsumaan hänen kuninkaallisen korkeutensa lääkäriä. Mutta ennen lääkärin tuloa saapui paikalle Malicorne ja ilmoitti prinssille: "Monseigneur, herra chevalier de Lorraine tulee perässäni."

Filip katseli Malicornea ja hymyili hänelle. Samassa junkkari näyttäysikin.

105.
Monsieur le Lorrainen mustasukkaisuus

Orléansin herttualta pääsi riemastuksen huudahdus hänen havaitessaan helmaystävänsä.

"Ah, miten osuitkin tulemaan niin parahiksi?" tervehti hän. "Etkö ollutkaan poistunut hovista, kuten väitettiin?"

"Olin kuin olinkin, monseigneur."

"Mikä oikku se oli?"

"Oikkuko! Oikuttelisinko minä teidän korkeutenne kanssa? Kunnioitus…"

"Jätä nyt silleen puhe kunnioituksestasi, jota kuitenkin lyöt laimin joka päivä. Annan sinulle kyllä anteeksi. Sano vain minkätähden läksit siten matkoihisi?"

"Olinhan ihan tarpeeton teidän ylhäisyydellenne."

"Mitä puhutkaan?"

"Teidän ylhäisyydellänne on tahollanne paljon mieluisampia miehiä kuin minä voin koskaan olla. En tunne pystyväni taisteluun; sentähden peräydyin."

"Tuossahan ei ole mitään järkeä! Keitä vastaan sinä et muka tahdo ryhtyä taisteluun? Guicheako?"

"En erityisesti mainitse ketään."

"Hullutusta! Guicheko tuntuisi sinusta kiusalliselta?"

"Enhän sitä sano, monseigneur; älkää suotta tehkö päätelmiä: tiedätte hyvin, että de Guiche on parhaita ystäviämme."

"Kuka siis?"

"Sallikaa asian nyt jäädä sikseen, monseigneur, pyydän sitä kaikesta sydämestäni."

Junkkari tiesi hyvin, että selityksen viivyttäminen yllyttää uteliaisuutta niinkuin juoman pidättäminen janoa.

"Ei, minä tahdon tietää, minkätähden vetäydyit kadoksiin."

"No, kyllähän selitänkin, mutta älkää panko pahaksenne."

"Puhu."

"Olen huomannut häiritseväni."

"Ketä?"

"Madamea."

"Miten se olisi mahdollista?" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Asia on hyvin yksinkertainen: Madame on kenties mustasukkainen siitä kiintymyksestä, jota te olette armollisesti osoittanut minua kohtaan."

"Onko hän muka ilmaissut sinulle sellaista mielialaa?"

"Monseigneur, Madame ei nyttemmin enää puhu minulle sanaakaan."

"Mistä saakka?"

"Siitä asti, kun herra de Guiche on paremmin alkanut häntä miellyttää, niin että kreivi saakin kaikin ajoin olla hänen seuralaisenaan."

Herttua punastui.

"Kaikin ajoin!.. Mitä se sanantapa merkitsee, chevalier?" kysyi hän ankarasti.

"Näettehän, monseigneur, että te närkästytte; sitä pelkäsinkin."

"Et pahastuta minua, mutta sinä värität hiukan asioita. Millä tavoin madame muka antaa etusijan Guichelle?"

"En puhu enempää", vastasi chevalier kumartaen muodollisesti.

"Älä toki noin murjottele. Kun tuon tähden vetäydyit syrjään, niin olitkin siis mustasukkainen?"

"Rakastaessa tulee mustasukkaiseksi, monseigneur. Eikö teidän korkeutenne ole mustasukkainen Madamesta? Eikö teidän korkeutenne tuntisi mielenkarvautta, jos näkisitte jonkun alituisesti pysyttelevän Madamen lähellä ja saavuttavan hänen erityisen suosionsa? Ystäviin kiinnytään samalla tavoin kuin rakastettuihinkin. Teidän kuninkaallinen korkeutenne on ansaitsemattomaksi kunniakseni toisinaan sanonut minua ystäväksenne."

"Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli jälleen kaksimielinen lausuma; sinulla on hankala puheenlaatu, chevalier."

"Missä sanassani oli vikaa, monseigneur?"

"Mainitsit erityisestä suosiosta… Mitä tarkoitat sillä suosiolla?"

"Mitä yksinkertaisinta seikkaa, monseigneur", selitti junkkari hyvin sävyisästi. "Niinpä esimerkiksi, kun aviomies näkee vaimonsa mieluimmin kutsuvan luokseen sen tai sen miehen, kun se mies alati oleksii hänen makuuhuoneensa ovella tai vaunujensa vierellä; kun sen miehen jalalle on aina pikku sija varattu vaimon hameenlaahuksen kehässä; kun nämä kaksi tapailevat toisiaan tavallisen seurakeskustelun ulkopuolella; kun toisen kukkavihko on toisen koristenauhojen värinen; kun soitellaan sisähuoneissa ja pannaan toimeen illallisia kammioissa; kun aviomiehen ilmestyessä asetutaan hiljaisiksi vaimon luona; kun aviomies äkkiä havaitsee saaneensa uutterimmaksi ja sydämellisimmäksi seuralaisekseen miehen, joka viikkoa aikaisemmin oli harvinaisimpana vieraana hänen luonansa koko seurapiiristä… silloin…"

"Silloin? Lopeta."

"Silloin, sanon, saattaa tuntea mustasukkaisuutta; mutta kaikki nämä yksityiskohdat ovat umpimähkäisiä, meidän keskusteluumme ne eivät kuulu."

Herttua oli kiihdyksissä ja nähtävästi taisteli itsekseen, "Et ole saanut minulle selväksi", lausui hän viimein, "minkätähden poistuit. Vastikään sanoit pelänneesi häiritseväsi, ja lisäsitpä vielä huomanneesi Madamen taipuvaiseksi erityiseen huomaavaisuuteen de Guichea kohtaan."

"Oh, monseigneur, sitä en ole sanonut."

"Selvästi sen lausuit."

"Mutta jos niin sanoinkin, en nähnyt siinä muuta kuin viatonta."

"Jotakin erityistä siis kuitenkin olet havainnut?"

"Te saatatte minut hämille, monseigneur."

"Älä välitä! Puhu vain; jos haastat totta, niin miksi empisit?"

"Puhun aina totta, monseigneur, mutta aina myös epäröitsen, kun on toistettava muiden puheita."

"Vai niin!.. Asiasta on siis puheita liikkeellä?"

"Minun on tunnustettava, että olen kuullut yhtä ja toista."

"Keltä?"

Junkkari näytti melkein loukkaantuneelta.

"Monseigneur", sanoi hän, "te alistatte minut kuulusteluun, pidätte minua kuin syytettyjen penkillä… mutta monenlaiset huhut, jotka ohimennen sipaisevat aatelismiehen korvaa, eivät kannata muistelemista. Teidän korkeutenne tahtoisi minua suurentamaan pikku juorut todellisten tapausten tasolle."

"On siis kuitenkin tosiseikka", huudahti herttua pahastuneena, "että sinä peräydyit sellaisen juoruamisen takia?"

"Minun tulee ilmoittaa totuus: minulle on huomauteltu herra de Guichen ahkerasta hyörimisestä Madamen seurassa, ei muusta; huomautan vieläkin, että se on viatonta ja luvallista hupia. Älkää olko kohtuuton ja menkö äärimmäisyyksiin, monseigneur. Eihän se asia kuulu teihin."

"Eikö minuun kuulu, että puhutaan de Guichen oleksimisesta Madamen parissa?.."

"Ei, monseigneur, ei; ja mitä nyt olen sanonut teille, sen voisin kertoa itse de Guichellekin, – niin sovinnollisena näen hänen miellyttelevän Madamea, – hänellekin voisin tämän lausua. Mutta käsittänettehän, mitä pelkään? Pelkään tulevani epäillyksi suosion kadehtimisesta, kun olen vain mustasukkainen teidän kiintymyksestänne. Tunnen heikkoutenne; tiedän, että te rakastaessanne olette yksinomainen. Te rakastatte kiihkeästi Madamea, ja kuka ei häntä rakastaisikaan? Seuratkaa nyt ajatusjuoksuani: Madame on merkinnyt ystävistänne kauneimman ja miellyttävimmän; hän saa vaikutuksensa tuntuviin tässä kohden siinä määrin, että te lyötte laimin toiset. Teidän vieraantumisenne olisi minulle kuolettava onnettomuus; minun on jo kyllin raskas kestää Madamen kylmenemistä esiintymisessään minua kohtaan. Olen sentähden päättänyt ajoissa luovuttaa paikkani suosikille, jonka hyvää onnea kadehdin, samalla kun hänellä kylläkin säilyy vilpitön ystävyyteni ja ihailuni. No, onko teillä mitään sanottavana tätä järkeilyä vastaan? Enkö menettele kunnon aatelismiehen tavoin? Enkö ajattele asemaani todellisen ystävän kannalta? Vastatkaa te siihen, kun kerran olette kovistellut minut tähän selvitykseen."

Herttua oli istuutunut, pää käsien välissä, ja hypisteli hiuslaitelmansa pilalle. Hän oli vaiti niin pitkän tovin, että junkkari saattoi huoletta uskoa puhetaitonsa laskelmien tehonneen, ja nousi sitten äkkiä.

"Kuulehan", hän sanoi, "ja ole nyt avomielinen."

"Kuten aina."

"Hyvä! Sinä tiedät, että olimme jo huomanneet jotakin erikoista tuon suuriluuloisen Buckinghamin oleskellessa täällä."

"Oh, monseigneur, älkää lausuko moitteen sanaa Madamesta, tai lähden heti tieheni! Mitä! Ihan järjestelmällisestikö te… epäilisitte…?"

"Ei, ei, chevalier, enhän epäile Madamea; mutta kuitenkin… näen… tulen verranneeksi…"

"Buckingham oli mieletön!"

"Oli kyllä, mutta vasta sinä avasit silmäni käsittämään hänen mielettömyytensä."

"En toki", väitti junkkari vilkkaasti; "minähän en tiennyt silmiänne avata, vaan de Guiche. Älkäämme sotkeutuko asiasta!" Ja hän puhkesi käheään nauruun, joka muistutti käärmeen sihinää.

"Niin, niin tosiaan… sinä virkoit pikku vihjauksen, mutta Guiche osoittausi mustasukkaisemmaksi."

"Sen uskon", jatkoi junkkari samaan tapaan; "hän taisteli kodin ja konnun puolesta."

"Mitä nyt?" äännähti herttua käskevästi, suuttuneena salakavalasta sukkeluudesta.

"Epäilemättä – onhan herra de Guiche virallisesti teidän huonekuntanne ensimmäinen kamariherra?"

"No niin", sanoi herttua hiukan tyyntyneenä, "tuliko tuo Buckinghamin intohimo huomatuksi syrjäistenkin keskuudessa?"

"Kieltämättä."

"Entä onko herra de Guiche jo myös herättänyt samanlaista huomiota?"

"Mutta, monseigneur, taasko te eksytte samaan luuloon? Eihän de Guichella puhuta erityistä intohimoa olevan!"

"Hyvä on! Hyvä on!"

"Näette paremmaksi, satakertaisesti paremmaksi, monseigneur, jättää minut syrjäisyyteeni kuin ryhtyä minun arvelevaisuuteni johdosta hautomaan epäluuloja, joita Madame täydellä syyllä pitäisi rikoksena."

"Mitä sinä tekisit minun asemassani?"

"Turvautuisin terveeseen järkeen."

"Millä tavoin?"

"En olisi huomaavinanikaan noiden uusien epikurolaisten huvittelua, ja siten huhut vähitellen raukeaisivat itsestään."

"Saammehan nähdä; mietin asiaa."

"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä, jos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut pelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan. Kun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää mitään huolta mielessäni."

Herttua pudisti päätänsä kuin sanoakseen:

– Ellei sinulla, niin onpa nyt minulla!

Mutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan puolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon pöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.

"Niin, sen käsitänkin", tuumi herttua; "satuin aamupäivällä pistämään nenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle ollaan nyreissään."

"Syömme siis yksinämme", huokasi Lotringin junkkari; "kaipaan Guichea."

"No, hän leppyy pian, – hän on suopea mies luonnostaan."

"Monseigneur!" huomautti junkkari äkkiä; "mieleeni juolahti tässä oiva aatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän korkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun pitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea – käyn tavoittamassa kreiviä ja tuon hänet seuraksemme."

"Kas, oletpa kelpo sielu, chevalier!"

"Lausutte tuon ikäänkuin ihmeissänne."

"Hitto, et sinä joka päivä ole hellämielinen!"

"Olkoon niinkin; mutta tunnustakaa sentään, että kykenen korjaamaan tekemäni vääryyden."

"Sen myönnän."

"Teidän korkeutenne suvainnee hyväntahtoisesti odottaa täällä tuokion aikaa?"

"Mielelläni, – mene vain… Koettelen sillävälin pukua, jota aion käyttää Fontainebleaussa."

Junkkari läksi etuhuoneisiin, kutsui palvelijoita ja tuntui antavan heille erinäisiä määräyksiä. Kaikki hajausivat eri suunnille, mutta oman kamaripalvelijansa hän pidätti hiljaisella käskyllä:

"Toimita heti tietooni, eikö herra de Guiche ole Madamen luona. Miten ottaisit siitä selon?"

"Helposti, herra chevalier: kysyn vain herra Malicornelta, joka saa tiedon kreivitär de Montalaisilta. Mutta arvatenkaan ei kreivi voi siellä olla, koska hänen saattolaisensa ovat kaikki kuteneet."

"Kuulusta kuitenkin."

Ei ollut kulunut kymmentä minuuttia, kun kamaripalvelija palasi. Salaperäisen näköisenä hän viittasi isäntäänsä tulemaan keittiön käytävään ja vei hänet pieneen kamariin jonka ikkuna oli puutarhan puolella.

"Mikä hätänä?" kysyi junkkari. "Mitä tämä varovaisuus merkitsee?"

"Katsokaa tuonne ulos, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Mitä siellä on?"

"Tuonne alas, kastanjapuun juurelle!"

"Kastanja… niin, sen näen. Kas, mitä Manicamp siellä seisonee odottamassa!"

"Sen saatte nähdä, jos maltatte… No, joko huomaatte? Soittoniekka, toinen… neljä, soittimet mukana. Ja herra de Guiche itse takana hoputtamassa heitä!"

"Mutta mitä hän hommaileekaan?"

"Hän odottaa hovinaisten portaiden takaoven avaamista; sitä kautta hän menee Madamen luo järjestämään uudenlaista päivällissoittoa."

"Oivallista! Ja Malicorneltako tämän kuulit?"

"Häneltä juuri."

"Oletko siis hyvissä väleissä hänen kanssaan?"

"Hän on aulis palvelemaan Monsieurin asioissa."

"Miksi niin erityisesti?"

"Syystä että hän tahtoisi päästä Monsieurin virkailijaksi."

"Lempo soikoon, hän ansaitsee sen. Paljonko hän antoi sinulle tästä vihjauksestasi?"

"Sen salaisuuden, jonka nyt myyn teille, monsieur."

"Maksan sata pistolia. Ota!"

"Kiitoksia, monsieur… Näettekö nyt, takaovi avautuu, nainen kutsuu soittajat sisälle…"

"Montalais?"

"Hiljaa, monsieur, älkää huoliko huutaa sitä nimeä; se merkitsee jokseenkin samaa kuin Malicorne. Ken joutuu kieroihin väleihin toisen kanssa, hän ei saa puolelleen toistakaan.

"Hyvä! En ole mitään nähnyt."

"Enkä minä mitään saanut", sanoi kamaripalvelija ja sulki kukkaron taskuunsa.