Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 59

106.
De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena

Nähtyään de Guichen menevän sisälle viimeisenä Lotringin junkkari palasi Orléansin herttuan luo, tavaten hänet uhkeassa uudessa asussa ja säihkyvän hyvällä tuulella.

"Kuningas on pyrkinyt ottamaan auringon tunnuskuvakseen, monseigneur", huudahti ystävä, "mutta totisesti se paremmin soveltuisikin teille!"

"Entä Guiche?"

"Tietymättömissä! Hän on pakosalla, hävinnyt jäljettömiin. Aamullinen yllätyksenne on säikyttänyt hänet. Tiedusteltiin kotoa ja kaikkialta turhaan."

"Olisikohan se jänishousu siepannut kyytihevoset ja lähtenyt päätähavin maatilalleen? Poikaparka! No, me kutsumme hänet takaisin. Käydään päivälliselle."

"Monseigneur, tämä näkyy olevan aaterikas päivä: olen taas keksinyt jotakin."

"Mitä siis?"

"Madame on teille nyreissään, monseigneur, ja hänellä on aihetta. Teidän tulee suoda hänelle hyvitys; lähtekää hänen luokseen päivälliselle."

"Oh, se olisi heikon aviomiehen tapaista."

"Hyvän aviomiehen. Prinsessa on ikävissään; hän on joutumassa vuodattamaan kyyneliä lautaselleen, saaden silmänsä itkettyneiksi. Mutta aviomies, joka toimittaa vaimonsa silmät punoittaviksi, herättää nurjaa mieltä. Lähtekää vain, monseigneur, lähtekää!"

"Ei, olenhan jo antanut määräykseni pöytämme kattamisesta täällä."

"Mutta kuulkaahan, monseigneur, – me olemme nyt apealla mielellä; minun sydäntäni painostaa ajatus Madamen yksinäisyydestä, ja tahtoessanne olla karskikin ette tekään voisi pidättyä huokailemasta. Ottakaa minut mukaanne Madamen päivälliselle, niin siitä sukeutuu herttainen yllätys. Lyön vetoa, että meille tulee rattoisa hetki. Tehän lisäksi olitte väärässä aamupäivällä."

"Saatoin olla."

"Se ei ole mikään mahdollisuus, vaan varma tosi."

"Sinä annat minulle huonoja neuvoja, chevalier."

"Neuvon ehdottomasti parhaaksenne, ja nyt voitte esiintyäkin mitä edullisimmin: orvokinvärinen pukunne kultakirjauksineen komistaa teitä jumalallisesti. Madamea varmasti hellyttäisi vielä enemmän itse mies kuin hänen toimenpiteensä. Älkää nyt olko itsepäinen, monseigneur."

"Saat minut taipumaan; lähtekäämme."

Herttua astui junkkarin keralla huoneistaan Madamen puolelle.

Jälkimmäinen sai tilaisuuden kuiskata kamaripalvelijansa korvaan:

"Toimita väkeä takaovelle, jotta sieltä ei ketään pujahda ulos!

Juokse!"

Herttuan kintereillä hän saapui prinsessan etuhuoneisiin. Ovenvartijat olivat julistamaisillaan tulijat, mutta junkkari kielsi hymyillen:

"Älkää vaivautuko, hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa toimittaa yllätyksen."

Filip-herttua astui seurusteluhuoneeseen rivakasti kuin mies, joka hyvin aikein uskoo tuottavansa mielihyvää tai luulevaisuuden murheelliseksi tyydytykseksi toivoo äkillisellä tempulla saavansa ilmi jonkun salaisuuden.

Madame oli soitannon ensimmäisten sävelten hurmaamana jättänyt aloitetun aterian sikseen ja innostunut pyörähtelemään tanssissa kuin mieletön. Hänen kumppaninaan oli kreivi de Guiche; käsi koholla ilmassa, silmät puolittain ummessa, nuori ylimys oli notkistanut toisen polvensa tuollaisen espanjalaisen karkeloitsijan osassa, jonka kiihkeihin katseihin liittyy helliviä liikkeitä. Prinsessa leiskui hänen ympärillään niinikään rakkaasti hymyillen ja samoja kiihoittavia viehätyskeinoja esittäen. Montalais seisoi ihailevassa asennossa sivulla, ja la Vallière oli istuutunut nurkkaan, mistä hän unelmoiden katseli kohtausta.

On mahdoton kuvata Filipin äkillisen ilmestyksen vaikutusta näihin onnellisiin ihmisiin. Helpompaa ei myöskään olisi ilmaista, miten näiden onnellisten näkeminen tehosi tulijaan. Kreivi de Guichella ei ollut voimia nousta ylös; Madame kivettyi vilkkaaseen tanssiasentoon sanattomaksi. Lotringin junkkari nojausi selin pihtipieleen ja myhäili kuin mitä vilpittömintä ihastusta tuntien. Prinssin kalpeus ja hänen jäsentensä kouristunut vavahtelu olivat läsnäolijain ensimmäisiä huomioita. Karkelon hälyä seurasi syvä hiljaisuus, jota Lotringin junkkari käytti astuakseen tervehtimään Madamea ja de Guichea vuoron jälkeen, ollen kunnioittavassa sävyssään erehtyvinään pitämään heitä molempia isäntäväkenä.

Prinssikin lähestyi nyt.

"Tämähän on viehättävää", virkkoi hän kolealla äänellä. "Tulin tänne siinä uskossa, että tapaisin teidät huonossa voinnissa ja murheellisena, mutta huomaankin teidän saaneen uusia huvituksia; se on todellakin hauskaa! Kotini on maailman rattoisin paikka." Hän kääntyi de Guicheen. "En tiennyt teidän olevan niin tavaton tanssimestari", hän sanoi. Puolisolleen hän samassa lisäsi, äänessään apeutta, joka verhosi suuttumusta: "Olkaa suopeampi minua kohtaan: kutsukaa minutkin, silloin kun luonanne huvitellaan… Olen kovin yksikseni jäänyt prinssi."

De Guiche oli tällävälin saanut varman sävynsä takaisin ja huomautti, sävyssään luontaista ylpeyttä, joka soveltui hänelle hyvin:

"Monseigneur tietää kyllä, että koko elämäni on palvelukseenne omistettu. Olen valmis antamaan sen milloin vain tarvitaan; tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin tanssiminen viulun säestyksellä, ja niinpä esitän tanssia."

"Se on oikein tehty", sanoi prinssi kylmäkiskoisesti. "Ja sitten, Madame", hän jatkoi Henriettelle, "te ette ota huomioon, että naisenne vievät minulta ystäväni: herra de Guiche ei kuulu teille, Madame, vaan on minun seuruettani. Jos tahdotte aterioida ilman minua, niin teillä on hovineidot kumppaneiksenne. Istuutuessani pöytään yksin kaipaan edes aatelissaattueeni mukanaoloa; älkää riistäkö minulta ihan kaikkea."

Madame oivalsi nuhteen ja ojennuksen. Hän punastui hiusmartoa myöten.

"Ranskan hoviin tullessani en tiennyt, monsieur", vastasi hän, "että minun arvoisteni prinsessain piti sulkeutua turkkilaisten naisten elämäntapoihin. En aavistanut, että miesten näkeminen oli kiellettyä; mutta kun se nyt on tahtonne, niin mukaudun siihen, älkääkä ollenkaan empikö, jos mielenne tekee toimittaa ristikot ikkunoihini."

Tämä letkautus sai Montalaisin ja de Guichen hymyilemään, mutta nostatti uudestaan prinssin sydämessä äkäännyksen, josta melkoinen osa jo oli hälvennyt sanoihin.

"Hyvä on!" hän virkkoi jämeästi; "tällä tavoin minua siis pidetään kunniassa kotonani!"

"Monsieur! Monsieur!" supatti junkkari Monsieurin korvaan siten, että kaikki hyvin oivalsivat hänen yrittävän hillitä herransa sopimatonta sävyä.

"Tule!" murahti prinssi kaikeksi vastaukseksi, siepaten häntä käsipuolesta ja kiepahtaen kannoillaan niin rajusti, että oli tölmätä Madameen.

Junkkari seurasi Filipiä tämän huoneisiin asti, ja heittäytyessään siellä istumaan jälkimmäinen päästi raivostuksensa pidättelemättömästi valloilleen. Suosikki kohotti katseensa taivasta kohti, liitti kätensä ristiin eikä hiiskunut sanaakaan.

"Mitä sinä arvelet?" huudahti lopuksi Monsieur.

"Mistä niin, teidän korkeutenne?"

"Tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu!"

"Hm, monseigneur, kyllä asiat ovat hankalalla tolalla."

"Kamalalla kannalla kerrassaan! Tällaista elämää ei jaksa kestää."

"Totisesti onkin sattunut onnettomasti!" haastoi junkkari. "Toivoimme rauhallisuuden tulleen turvatuksi tuon virmapää Buckinghamin mentyä matkoihinsa."

"Ja kahta hullummin kävi!"

"Sitä en sentään sanoisi, monseigneur."

"Mutta minäpä sanon, sillä Buckingham ei olisi koskaan rohjennut mennä lähimainkaan niin pitkälle häpeämättömyydessä kuin nyt olemme nähneet tapahtuvan."

"Miten juuri niinkään…?"

"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen kahdenkeskisen päivällishauskutuksen!"

"No, monseigneur, eihän toki niin ole!"

"On, on!" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset. "Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin selville, mitä on tekeillä!"

"Mutta tällaiseen asiaan puuttuminen, monseigneur…"

"Pardieu, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään niin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!"

Prinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko leskikuningatar palannut kappelista.

Itävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli rauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen itsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot olivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa sovussa, – kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän samalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut vastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti sen ajatuksen.

Äkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. "Äiti", huudahti hän vetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, "asiat eivät voi mennä tätä menoaan!"

Leskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen säveästi: "Mitä asioita tarkoitat?"

"Puhun Madamesta."

"Kas, varmaankin se hupsu Buckingham on siis kyhännyt hänelle jonkunlaisen hyvästelykirjeen?"

"Ah, paremmin kävisikin laatuun, että Buckingham olisi nyt kysymyksessä!"

"Kuka sitten? Se poikaparkahan oli kylläkin aiheettomasti sinun mustasukkaisuutesi loukkauskivenä, ja minä luulin…"

"Äiti, Madame on jo korvannut herra de Buckinghamin menettämisen."

"Mitä puhutkaan, Filip! Käytät ajattelemattomia sanoja.

"En suinkaan, en toki. Madame on sovittanut olonsa niin oivasti, että minun täytyy yhä pysyä mustasukkaisena.

"Ja kenestä, hyvä Jumala?"

"Mitä! Ettekö te ole huomannut?"

"En ole havainnut mitään sellaista!"

"Ette ole nähnyt, että herra de Guiche on alati hänen luonansa, hänen ainaisena seuralaisenaan?"

Leskikuningatar löi kätensä yhteen ja puhkesi nauramaan. "Se mitä pidin sinussa satunnaisena vikana, Filip", hän sanoi, "onkin siis todellinen tauti!"

"Vika tai tauti, minä kärsin siitä."

"Ja vaadit parannusta epäkohtaan, joka on vain mielikuvituksessasi? Tahdot kannatusta mustasukkaisille mieliteoillesi, kun luulevaisuuteesi ei ole minkäänlaista aihetta?"

"Kas niin, nyt te alatte puolustaa tätä niinkuin silloin asetuitte sen toisen puolelle!"

"Sinä, poikani", huomautti kuningatar kuivakiskoisesti, "aloitat herra de Guichen suhteen saman järjettömyyden, jolla kävit ahdistamaan pois läheltäsi edellistä."

Prinssi kumarsi hiukan pahastuksissaan. "Uskotteko tosiseikkoja, jos esitän tapahtunutta?" kysyi hän.

"Kaikessa muussa kuin mustasukkaisuuden vahvistelussa uskoisin sinua ilman minkäänlaisia todisteita, poikani, mutta tässä asiassa en lupaa mitään."

"Tuo on samaa kuin teidän majesteettinne käskisi minun vaieta ja tuomitsisi kanteessani heti ennakolta."

"En millään muotoa; sinä olet poikani, ansaitset kaikkea äidin kohdittelua."

"Oh, sanokaa ajatuksenne suoraan: ansaitsen mielestänne kaikkea hupsun suostuttelua."

"Älä nyt kiivaile, Filip, ja varo esittämästä minulle vaimoasi turmeltuneena sielultaan…"

"Mutta tosiseikat puhuvat!"

"Kerro siis."

"Tänä aamuna oli Madamen luona soitantoa kello kymmeneltä."

"Se on viatonta ajanviettoa."

"Herra de Guiche sillaikaa puheli kahden kesken hänen kanssaan. Niin, unohdin sanoa aluksi, että hän on jo viikon esiintynyt vaimoni eriämättömänä varjona."

"Hyvä Filip, jos heidän väleissään olisi mitään pahaa, niin he salaisivat seurusteluansa."

"Hyvä!" huudahti prinssi; "tuota juuri odotinkin! Antakaahan nyt minun vain puhua. Tänä aamuna yllätin heidät tuossa kohtauksessa ja ilmaisin selvästi tyytymättömyyteni."

"Ole varma siitä, että muuta ei tarvitakaan, – ja kenties jo menit hiukan liiankin pitkälle. Nuoret vaimot ovat herkkätuntoisia. Jos heitä moittii jostakin, mitä he eivät ole tehneet, niin se on toisinaan samaa kuin sanoa heille, että he voisivat sen tehdä."

"No, no, odottakaahan. Muistakaa myös sanoneenne juuri äsken, että tämänaamuisen ojennuksen olisi pitänyt riittää ja että jos he tekisivät pahaa, he seurustelisivat salaisesti."

"Niin kyllä."

"Mutta vastikään, katuen aamullista kiivastustani ja kuultuani de Guichen menneen nyreissään kotiinsa, minä läksin Madamen luo. Arvatkaa, mitä siellä tapasin? Uutta soitantoa, tanssia ja Guichen; häntä piiloiteltiin siellä."

Itävallan Anna rypisti kulmiaan.

"Se oli varomatonta", myönsi hän. "Mitä Madame sanoi?"

"Hän ei antanut mitään selitystä."

"Entä Guiche?"

"Ei sen paremmin… niin, muutamia häpeämättömyyksiä hän kyllä sopersi."

"Mitä siitä päätät, Filip?"

"Että minua johdettiin harhaan – että Buckingham oli vain veruke todellisen syypään suojaksi, ja se on Guiche."

Anna kohautti olkapäitänsä.

"Sitten?"

"Ehdoton tahtoni on, että Guichen on poistuttava piiristäni Buckinghamin tavoin, ja minä pyydän siinä kohden kuningasta toimimaan, ellette te ota sitä asiaksenne, äiti – te, joka olette niin sukkelajärkinen ja hyvä."

"Minä en mitenkään ryhdy siihen."

"Mitä! Poikanne puolesta?"

"Kuulehan, Filip, en ole joka päivä taipuvainen lausumaan tukalia huomautuksia aatelismiehille. Minulla on vaikutusvaltaa nuorisoon, mutta liiaksi vetoamalla siihen menettäisin sen. Ei sitäpaitsi ole todistettua, että herra de Guichessa on todellista vikaa."

"Hän on pahastuttanut minua."

"Se on oma asiasi."

"No, kylläpä tiedän, mitä teen!" kuohahti prinssi.

Anna katseli häntä levottomasti.

"Mitä siis aiot?" kysyi hän.

"Upotutan hänet puutarhalammikkooni ensi kerralla tavatessani!"

Prinssi odotti julman uhkauksensa kauhistuttavan äitiä, joka kuitenkin vain virkkoi:

"Tee se."

Filip oli heikko kuin nainen; hän alkoi vetistellä.

"Minua petetään, kukaan ei minusta välitä: äitinikin nyt siirtyy vastustajieni kannattajaksi!"

"Äitisi on selvänäköisempi kuin sinä eikä huoli antaa sinulle neuvoja, kun et ota niitä kuullaksesi."

"Menenkin kuninkaan puheille."

"Samaa aioin sinulle esittää viimeisenä yrityksenäni. Mutta minä odotan hänen majesteettiansa tänne, hän käy luonani tavallisesti tähän aikaan. Voit selittää tilasi hetimiten."

Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun Filip kuuli etuhuoneen oven meluisasti avautuvan. Hänet valtasi äkillinen säikky. Saattoi eroittaa kuninkaan askeleet, joissa anturat narahdellen riensivät lattiamattojen yli. Orléansin herttua pakeni sivuovesta, jättäen kuningattaren hoitamaan asiaa.

Itävallan Anna puhkesi nauramaan, ja hän nauroi vielä kuninkaan astuessa sisälle. Ludvig tuli sydämellisesti kuulustamaan äitinsä jo horjuvaa terveydentilaa ja samalla ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmiina Fontainebleaun huvilinnaan siirtymiseksi. Nähdessään leskikuningattaren olevan iloisella tuulella hän tunsi huolestuksensa huojentuvan ja kysyi itsekin hymyillen, mitä hauskaa täällä mietittiin. Itävallan Anna tarttui hänen käteensä ja huomautti hilpeällä äänellä:

"Tunnen vain tällähaavaa ylpeyttä siitä, että olen espanjalainen."

"Minkätähden, madame?"

"Syystä että espanjalaiset ovat toki häiritsemättömämpiä ihmisinä kuin englantilaiset."

"Selittäkää väitettänne."

"Eihän teillä naimisiin mentyänne ole ollut ainoatakaan moitetta lausuttavana, kuningattaresta?"

"Ei todellakaan."

"Ja te olette kuitenkin ollut aviomiehenä jo melkoisen ajan. Veljenne taasen vietti häitänsä vasta pari viikkoa sitten, ja nyt hän jo toistamiseen valittaa Madamesta."

"Mitä! Yhäkö Buckingham?"

"Ei, toinen."

"Kuka?"

"Guiche."

"Vai niin! Mutta Madame onkin siis oikea keimailijatar?"

"Niin pelkään."

"Veliparka!" säälitteli kuningas naurahtaen.

"Te näytte olevan suvaitsevainen keimailulle?"

"Madamessa kyllä; Madame ei pohjaltaan ole kevytmielinen."

"Vaikka niinkin, mutta veljenne joutuu siitä ihan epätoivoon."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän uhkaa heitättää Guichen puutarhalammikkoon."

"Väkivaltainen mies!"

"Älkää naurako, – hän on vimmastuksen vallassa. Neuvokaa joku keino."

"Guichen pelastamiseksi, – mielelläni."

"Oh, jos veljenne olisi kuulemassa, niin hän sydäntyisi salaliittoon teitä vastaan niinkuin setänne⁵⁴ julistausi itsenäiseksi isänne aikana."

"Ei, Filip ja minä olemme kiintyneitä toisiimme ja pysymme kyllä hyvinä ystävyksinä. Pitäisikö minun tehdä hänen mielestään jotakin asiassa?"

"Kyllä, – estää Madamen keimailevaisuus ja Guichen mielistely."

"Eikö muuta! Veljelläni on peräti korkea käsitys kuninkaallisesta mahdista… naisen luonteen ojentamisessa! Miehestä juuri sentään voi suoriutua."

"Millä tavoin menetellen?"

"Guiche on mielevä nuorukainen, ja pari sanaa riittää kyllä hänelle vihjaukseksi, joka auttaa asian kuntoon hänen osaltaan."

"Mutta Madamen vastaisessa esiintymisessä…"

"Niin, sen sovittaminen on vaikeampaa. Siinä ei pikku huomautus voisi mitään tehota, – pitänee sepittää perusteellinen esitelmä saarnattavakseni hänelle."

"On kiire."

"Ahkeroin parhaani mukaan. Meillä onkin juuri illemmalla balettiharjoitus."

"Aiotte saarnata tanssiessanne?"

"Niin, madame."

"Lupaatteko käännyttää hänet?"

"Minä juuritan hänestä pois kerettiläisyyden joko suostuttelulla tai polttorovion uhalla."

"Miten vain haluatte, kunhan ette sekaannuta minua koko asiaan, sillä Madame ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ja anoppina minun täytyy pysyä likeisissä väleissä miniän kanssa."

"Kuningas ottaa kaikki kantaakseen, madame. Niin, mutta nyt tulenkin ajatelleeksi, että olisi kenties parempi minun lähteä tapaamaan Madamea huoneissaan?"

"Sellainen esittäytyminen on hiukan juhlallista."

"Kyllähän, mutta juhlallisuus ei olekaan soveltumatonta saarnamiesten esiintymisessä, ja sitäpaitsi baletin viulu saisi puolet todistelustani hukkaantumaan. On myös kysymyksessä veljeni mahdollisen väkivaltaisuuden pidättely… Parempi ehättää esille aikaisin… Onkohan Madame kotona?"

"On luullakseni."

"Mitkä siis ovatkaan valitusperusteet?"

"Lyhyimmiten: alituinen soitantotilaisuuksien järjestäminen – Guichen ainainen läheisyys – salamyhkäisyyden ja vehkeiden epäileminen…"

"Todisteet?"

"Niitä ei ole minkäänlaisia."

"No, lähdenpä siis Madamen luo."

Ja kuningas alkoi kuvastimesta tarkastaa upeata asuaan ja vilkastuneita kasvojaan, jotka säihkyivät kuten hänen jalokivensä. "Veljeni on siis hiukan syrjittynä?" virkahti hän.

"Niin, he karttelevat nyt toisiaan kuin tuli ja vesi."

"Kyllä käsitän aseman. Suutelen käsiänne, äiti… Ranskan kaunoisimpia."

"Menestykää hankkeessanne, sire… Olkaa kodin rauhanrakentaja."

"Kun en käytä asiamiestä", vastasi Ludvig, "niin kyllä varmastikin onnistun."

Hän poistui hymyillen ja pyyhki huolellisesti tomuhiukkasia vaatteistaan pitkin matkaa.

107.
Välittäjä

Kuninkaan ilmestyminen Henriette-prinsessan luo herätti mitä vakavinta huolestusta koko hoviväen keskuudessa, joka oli hajaantunut pitkin huoneistoja heti kun tieto levisi ehtoopäivän kotoisesta kohtauksesta. Oli ilmeisesti nousemassa myrsky, ja Lotringin junkkari kulki ryhmästä ryhmään tyytyväisesti selittelemässä tuon odotettavan rajuilman kaikkia perusteita, ilkeiden aikeittensa mukaisesti suurennellen vähäpätöisimpiäkin seikkoja, saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman haitallisesti. Tällaisessa tilanteessa kuninkaan saapuminen tosiaan suuresti lisäsi pohditun tapauksen merkitystä, niinkuin leskikuningatar oli ennustanutkin. V. 1662 ei voitu pitää vähäisenä käänteenä hovielämässä sellaista ilmiötä, että kruununprinssi paheksui puolisonsa käyttäytymistä ja että kuningas puuttui veljensä yksityisasioihin. Niinpä nähtiinkin rohkeimpien, jotka ensimmältä olivat vielä keräytyneet kreivi de Guichen ympärille, loittonevan hänestä arastellen, ja yleinen säikky vaikutti itse kreiviinkin, niin että hän painostunein mielin vetäysi yksin asuntoonsa.

Astuessaan Madamen luo kuningas tapansa mukaan tervehti hovineitoja, jotka olivat järjestyneet saliin hänen kunniakujakseen. Niin ajatuksissaan kuin hänen majesteettinsa olikin, tähtäsi hän hallitsevan silmäyksen noihin nuoriin ja viehättäviin naisiin, jotka molemmin puolin loivat silmänsä kainosti alas. Kaikki punastelivat tuntiessaan olevansa kuninkaan katseltavina; yksi ainoa, jonka pitkät hiukset silkkisinä kutreina kiertyivät mitä valkoisimmalle kaulalle, oli kalpea ja kykeni tuskin seisomaan suorana, vaikka vieruskumppani antoi apuansa kyynärpään nyhjäyksillä. Kreivitär la Vallièrea siinä sillä tavoin pönkitteli hänen ainainen ystävättärensä, samalla yrittäen varovaisella kuiskeella kehoittaa häntä miehuullisuuteen, jota rohkaisijalla ei silti itselläänkään ollut riittävästi. Kuningas ei voinut pidättyä katsahtamasta sitten vielä taakseen. Kaikki otsat – jo nousseina – painuivat jälleen, mutta ainoa vaaleakutrinen pää jäi hievahtamattomaksi, niinkuin tytöltä olisivat voimat ja älynlahjat lopen ehtyneet.

Kälynsä luokse tullessaan Ludvig tapasi hänet nojailemassa sisäkamarin sohvapieluksiin. Hän nousi seisaalle ja niiasi syvään, sopertaen muutamia sanoja kiitokseksi hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän jälleen vaipui istumaan ikäänkuin heikkoudesta hervottomana, mutta se voipumus oli epäilemättä teeskennelty, sillä hänen poskillaan hohti raikas puna, ja silmät olivat saaneet vain lisää loistoa muutamista äsken vuodatetuista kyynelistä. Kuningaskin istuutui, pantuaan nopealla havaintokyvyllään merkille huoneessa ilmenevän epäjärjestyksen ja prinsessan kasvoilla kuvastuvan kiihtymyksen, ja kysyi sitten hilpeäksi tekeytyen:

"Miksi hetkeksi, rakas kälyni, te tänään haluatte sovittaa balettiharjoituksen?"

Prinsessa pudisti viehättävää päätänsä hitaasti ja raukeasti.

"Voi, sire", vastasi hän, "suvaitkaa suoda minulle anteeksi, etten voi tällä kertaa olla mukana; olin juuri aikeissa lähettää teidän majesteetillenne sanan, etten jaksa tänään."

"Mitä!" kysyi kuningas hieman ihmettelevällä äänellä; "ettehän voine pahoin?"

"Kyllä, sire."

"Kutsutankin sitten lääkärinne."

"Ei, lääkärit eivät voi minua auttaa."

"Te peloitatte minua!"

"Sire, tahdon pyytää teidän majesteetiltanne lupaa palata Englantiin."

Kuningas liikahti kiivaasti.

"Englantiin! Puhutteko tosiaan mitä ajattelette, madame?"

"Puhun pakostakin vastoin sydäntäni, sire", vastasi Henrik IV: n tyttärentytär lujasti, ja hän sai kauniit mustat silmänsä salamoimaan. "Niin, minua surettaa tehdä teidän majesteettinne osalliseksi tämänlaatuisesta luottamuksesta, mutta tunnen itseni kovin onnettomaksi teidän majesteettinne hovissa, tahdon lähteä takaisin kotiini."

"Madame, madame!" huudahti kuningas lähestyen.

"Kuunnelkaa minua, sire", jatkoi nuori nainen omaksuen vähitellen puhuttelijansa suhteen sen ylemmyyden, jonka hänelle tuottivat kauneutensa ja tarmokas vallitsemishalunsa, "Olen tottunut kärsimään. Minua on lapsuudessani nöyryytetty ja halveksittu. Oi, älkää väittäkö sanojani vääriksi sire", virkahti hän hymyillen. Kuningas punastui. "Silloin, sanon, saatoin uskoa, että Jumala oli antanut minun syntyä sellaisiin kokemuksiin, vaikkakin mahtavan kuninkaan tyttärenä; niinkuin isältäni oli henki riistetty, samaten saattoi minun ylpeyteni olla lannistettavana. Minä alistuinkin kärsimään säyseästi ja rohkaisin siihen äitiänikin; mutta samalla vannoin, että jos Jumala koskaan antaisi minulle riippumattoman aseman, vaikkapa vain päiväpalkkalaisena, joka työllä ansaitsee leipänsä, en ottaisi enää sietääkseni minkäänlaista nöyryytystä. Se päivä on tullut. Olen perinyt jälleen syntyperälleni kuuluvan arvon, kohonnut takaisin valtaistuimen portaille asti, solminut ranskalaisen prinssin kanssa liiton ja luullut saaneeni hänestä omaisen, ystävän ja vertaisen; mutta nyt huomaankin saaneeni vain isännän, ja mieleni nousee kapinaan, sire. Äitini ei saa tästä mitään tietää, mutta teidän majesteettinne, jota kunnioitan ja… rakastan…" Kuningas hätkähti; milloinkaan ei ihmisääni ollut sillä tavoin hivellyt hänen korvaansa. "Te, sire, joka tiedätte kaikki, koska saavuitte nyt luokseni, kenties ymmärrätte minua. Jos ette olisi tullut tänne, niin minä olisin lähtenyt puhuttelemaan teitä. Tahdon valtuutusta vapaaseen maastamuuttoon. Teidän hienotunteisuutenne ottanee puhdistaakseen minut syyllisyydestä ja suojellakseen minua, te kun olette todellinen mies ennen kaikkia muita."

"Hyvä kälyni", sopersi kuningas luimistellen näin osuvasta hyökkäyksestä, "oletteko harkinnut aikeenne suunnatonta vaikeutta?"

"Minä en harkitse, vaan tunnen, sire. Ahdistettuna työnnän vaistomaisesti takaisin hätyytyksen, siinä kaikki."

"Mutta mitä teille onkaan tapahtunut? Antakaa minun kuulla."

Erityisellä naisten taistelutempulla oli prinsessa, kuten näkyy, välttänyt kaiken nuhteen ja esittänyt omasta puolestaan vakavamman moitteen, syytetystä muuttunut kantajaksi. Se on ehdoton syyllisyyden merkki, mutta tästä ilmeisestä varjopuolesta naiset – vähimminkin nokkelat – osaavat aina kiepauttaa itselleen voiton. Kuningas ei enää oivaltanut ajatella, että hän oli tullut tänne tiedustamaan: "Mitä olette tehnyt veljelleni?" ja että hän nyt kysyikin: "Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Mitäkö minulle on tapahtunut?" vastasi Madame. "Oh, sitä tajutakseen tulee olla nainen, sire: minua on itketetty!"

Ja sormella, jolla ei ollut vertaistaan siroudessa ja helmiäisvalkoisuudessa, hän osoitti kosteakiiltoisia silmiään ja alkoi uudestaan vuodattaa kyyneliä.

"Rakas käly, minä rukoilen teitä!" pahoitteli kuningas, lähestyen tarttumaan käteen, jonka toinen luovutti hänelle nihkeänä ja vavahtelevana.

"Minulta on ensiksikin riistetty veljeni ystävän seura. Lordi Buckingham oli minulle mieluisa vieras, hilpeäluontoinen, kaikki tapani tunteva maanmies, melkeinpä toveri, kun olimme viettäneet yhdessä ystäviemme kanssa niin monet päivät kaunoisilla Saint-Jamesin vesillä."

"Mutta, kälyseni, Villiershän oli rakastunut teihin?"

"Tekosyy! Mitä sillä on väliä, rakastiko lordi Buckingham minua vai eikö?" virkahti Henriette ihan vakavasti. "Onko mieltynyt mies siis vaarallinen minulle?.. Ah, sire, se ei riitä, että mies rakastaa!"

Ja hän hymyili niin hellästi ja vienosti, että kuningas tunsi sydämensä pamppailevan halkeamaisillaan.

"Mutta kun veljeni kerran oli mustasukkainen?" tokaisi hän.

"No, siinä toki oli jonkunlainen peruste, sen myönnän, ja lordi Buckingham ajettiin pois."

"Ajettiin? Oh, eihän sentään!"

"Karkoitettiin, häädettiin, sai eronsa, – mitä sanantapaa vain pidätte parempana, sire. Muuan Euroopan etummaisia aatelismiehiä on nähnyt pakolliseksi poistua Ranskan kuninkaan hovista – Ludvig XIV: n hovista – kuin mikäkin säädytön tomppeli jonkun silmäyksen tai kukkavihon takia. Se on arvotonta loistokkaimmalle hoville… anteeksi, sire, unohdin täten puhuessani loukkaavani teidän hallitsijaoikeuttanne."

"Ma foi, ei, hyvä käly, minä en toimittanut lordi Buckinghamia matkalle… Hän miellytti minua suuresti."

"Ettekö?" virkkoi Madame nokkelasti. "Ah, sen parempi!"

Ja hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut: sen pahempi!

Tovin vaitiolon jälkeen aloitti prinsessa jälleen:

"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen toimesta) luulin päässeeni taas rauhaan… Mutta ei! Nytpä Monsieur löysi toisen verukkeen; nytpä…"

"Esittäysi toinen mielistelijä", täydensi kuningas hilpeästi. "Ja se on luonnollista: te olette kaunis, madame, – herätätte aina rakkautta."

"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!" huudahti prinsessa. "Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua nähtävästi valmistellaan, – mutta ei, minä pidän parempana palata Lontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella ystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita rakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle! Oh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt hänet oikeassa valossa, – sitten kun hän on minulle paljastunut naisen sortajaksi!"

"No, no, eihän veljeni ole syypää muuhun kuin että hän rakastaa teitä."

"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire…" Ja hän purskahti pilkalliseen nauruun. "Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista", väitti hän, "sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun kovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön mustasukkainen."

"Myöntänette kuitenkin", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä vaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, "että Guiche rakastaa teitä."

"Ah, sire, siitä en tiedä mitään."

"Täytyyhän teidän nähdä se. Rakastavainen mies kavaltaa itsensä."

"Herra de Guiche ei ole sellaisia tunteita kavaltanut."

"Kälyseni, kälyseni, otatte suojataksenne herra de Guichea."

"Minäkö? Mitä ihmettä! Oi, sire, onnettomuudestani ei enää muuta puuttunut kuin epäilys teidän taholtanne!"

"Ei, madame, ei", kielsi kuningas vilkkaasti, "älkää antautuko murheeseen. Voi, te itkette! Minä rukoilen teitä, – tyyntykää."

Prinsessa itki kuitenkin, ja raskaita kyyneliä kierähteli alas hänen käsilleen. Kuningas tarttui toiseen käteen ja suuteli pois yhden kyynelhelmen. Henriette katseli häntä silloin niin suruisesti ja hellästi, että se silmäys tunkeutui suoraan hänen sydämeensä.

"Guiche ei siis merkitse teille mitään erityistä?" kysyi hän levottomammin kuin välittäjän osaan soveltuikaan.

"Ei millään muotoa, ei mitään."

"Voin siis rauhoittaa veljeäni."

"Oh, sire, mikään ei voi saada häntä viihtymään. Älkää luulko, että hän on vain mustasukkainen. Monsieur on saanut huonoja neuvoja, ja hän on luonnostaan taipuvainen huolestumaan."

"Niin käy helposti, kun on kysymys teistä."

Prinsessa loi silmänsä alas ja jäi äänettömäksi. Kuningas teki samaten, yhä pidellen hänen kättään. Minuutin vaitiolo tuntui vuosisadalta. Madame veti sitten vitkallisesti pois kätensä. Hän oli nyt varma voitostaan, kilpatanner kuului hänelle.

"Monsieur valittaa", virkkoi kuningas arasti, "että te pidätte mieluisampina erityisiä ajanvietteitä kuin hänen keskusteluaan ja seuraansa."

"Sire, Monsieur kuluttaa päivänsä kuvastimen katselemiseen ja häijyyksien hautomiseen naisia vastaan herra chevalier de Lorrainen kanssa."

"Te menette varmastikin liian pitkälle."

"Puhun ainoastaan niinkuin asia on. Pitäkää itse silmällä, sire, niin näette, enkö ole oikeassa."

"Siihen olen valmis. Mutta mitä tyydytystä nyt sillävälin on annettavissa veljelleni?"

"Minun lähtöni."

"Ja siitä te puhutte vieläkin!" huudahti kuningas varomattomasti, ikäänkuin kymmenen viime minuutin kuluessa olisi sellainen muutos tapahtunut, että Madamen aatoksien oli täytynyt kääntyä aivan toiselle suunnalle.

"En voi enää olla onnellinen täällä, sire", vastasi Henriette, "Herra de Guiche tuntuu Monsieurista kiusalliselta, joten hänetkin kaiketi tahdotaan toimittaa syrjäytymään?"

"Jos se on tarpeellista, niin miksipä ei?" sanoi Ludvig XIV hymyillen.

"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen, jota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire."

"Ah, te joudutte kaipaamaan häntä?"

"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä minua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista."