Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 60

"Kuulisipa veljeni tuon!" virkkoi kuningas nyreästi. "Tiedättekös, siinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne enkä edes yrittäisi!"

"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää Monsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle seuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche kuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin."

"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta inhoamaan herra de Guichea."

"Voi, sire", virkkoi Madame, "minä rukoilen, älkää omaksuko Monsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se on parempi teille ja kaikille."

"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin teitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne."

"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni, aiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?" kysyi Madame.

"Minäkö vainoamaan teitä? Jumala varjelkoon!"

"Myöntykää siis pyyntööni", jatkoi prinsessa raukeasti, "sallikaa minun palata Englantiin."

"Oh, sitä – sitä en voi koskaan sallia!" huudahti Ludvig.

"Olen siis vanki?"

"Sikäli että jäätte Ranskaan."

"Mitä minun niin ollen pitää tehdä?"

"No, siinä olen aulis opastamaan, kälyni."

"Kuuntelen teidän majesteettianne nöyränä palvelijana."

"Sen sijaan että antaudutte jotenkin ajattelemattomiin läheisen tuttavuuden suhteisiin ja saatatte meidät levottomiksi eristäytymisellänne, näyttäytykää meille alinomaa, älkääkä luopuko seurastamme, eläkäämme yhtenä perheenä. Kyllähän herra de Guiche on herttainen mies, kuten sanotte, mutta ellei meillä toisilla olekaan hänen henkevyyttänsä…"

"Oh, sire, tiedätte hyvin, että tuo on turhaa vaatimattomuutta."

"Ei, minä vannon. Ihminen saattaa olla kuningas ja itsekseen silti tuntea saaneensa vähemmän miellyttämisen mahdollisuuksia kuin joku erityinen aatelismies."

"Olen valmis menemään valalle siitä, että te ette usko sanaakaan tuosta puheestanne, sire!"

Kuningas katseli Madamea hellästi.

"Annatteko minulle lupauksen?" kysyi hän.

"Millaisen?"

"Että te ette enää hukkaa huoneissanne vieraitten parissa sitä aikaa, jonka olette velkaa meille. Solmikaammekin yhteistä vihollista vastaan hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Liitto teidän kanssanne, sire?"

"Miksei? Ettekö te ole todellinen suurvalta?"

"Mutta oletteko uskollinen liittolainen, sire?"

"Saatte nähdä, madame."

"Ja mistä päivästä ajattelette sen liiton alkavaksi?"

"Nyt heti."

"Saanko minä laatia sopimuksen?"

"Kernaasti!"

"Ja te vahvistatte sen?"

"Sokeasti!"

"No silloin, sire, takaankin teille ihmeitä; te olette hovin aurinko, ja teidän näyttäytyessänne minulle kirkastuu koko ympäristö."

"Voi, madame, madame", virkkoi Ludvig XIV, "hyvin tiedätte, että kaikki säihky tulee teistä ja että minä vain vertaukselliselta kannalta olen aikaisemmin omaksunut auringon tunnuskuvakseni."

"Te imartelette liittolaistanne, sire; niinpä pyrittekin pettämään häntä", sanoi Madame heristäen hänelle pientä, uhmailevaa sormeansa.

"Mitä! Luulette minun pettävän teitä, kun vakuutan teille kiintymystäni?"

"Niin."

"Ja mikä teidät saa epäileväksi?"

"Muuan seikka…"

"Yksi ainoako?"

"Niin."

"Sanokaa – olenpa todella kovaonninen, jollen kykene pääsemään voitolle yhdestä ainoasta vastuksesta."

"Tämä seikka ei ole teidän vallassanne, sire, eikä edes Jumalan vallassa."

"Mikä se sitten onkaan?"

"Menneisyys."

"En ymmärrä, madame", sopersi kuningas juuri siitä syystä, että hän oli oivaltanut asian liiankin hyvin. Prinsessa tarttui hänen käteensä.

"Sire", huomautti hän, "kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille vastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette voinut hyväksyä minua kälyksennekään."

"Minulle vastenmielinen? Mitä joutavia!"

"No, älkää sitä kieltäkö."

"Sallikaa toki…"

"Ei, ei, muistan aivan hyvin."

"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla nyt on edessäni – ja teilläkin: katsokaa!"

Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.

"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt esittäydy."

"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.

"Oh, en hylji kunnon valaa", vastasi Madame; "siinä on toki jotakin vakuutta."

Kuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten huulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä runoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle. Tämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi, mutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti ne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.

Hovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä, että kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti huomauttamaan:

"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen majesteettinsa on kalpea."

108.
Neuvonantajat

Kuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi itsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää tuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa, jotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen rakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan ihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista vastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan halveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti samaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan ajatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?

Ja miksi Madame, jonka katseisiin ja mieleen oli tahdottu tehota toisaalta, oli jo viikon ajan vihjaillut kuningasta kohtaan sellaista suosiollisuutta kuin olisivat olleet he kaikkein likeisimmissä väleissä keskenään? Ei sovi luulla, että Ludvig itsekseen suunnitteli viettelyä: se side, joka yhdisti Madamen hänen veljeensä, oli tai ainakin näytti hänestä olevan ylipääsemätön sulku, – olipa hän vielä liian loitollakin tästä sulusta, kunnolleen harkitakseen sen olemassaoloa Mutta noiden intohimojen kaltevalla pinnalla, joista sydän elähtyy ja joita kohti nuoruus meitä työntää, ei kukaan voi sanoa, mihin hän pysähtyy, – ei vaikka ennakolta laatisi laskelmansa kaikista menestyksen ja lankeemuksen mahdollisuuksista.

Mitä Madameen tulee, niin hänen kallistumisensa kuninkaan puoleen on osittain selitettävissä niillä perusteilla, että hän oli nuori, keimailevainen ja huiman halukas herättämään ihailua. Siinä oli tuollainen intomielinen luonne, joka näyttämöllä kohoaa voimallisiin hehkun purkauksiin, saaden katsomon huudahtelemaan hyväksymystänsä. Niin ollen ei ollut ihmeteltävää, että prinsessa edistyi: hän oli ensin viehätellyt Buckinghamia, sitten de Guichea, joka tuntui olevan edellisen yläpuolella ainakin ranskalaisuutensa johdosta, kun naiset pitävät uutuutta tavattomassa arvossa, ja seuraavana askeleena oli kunnianhimon kohottaminen kuninkaan tenhoamiseen, hän kun ei ainoastaan ollut valtakunnan ensimmäinen mies, vaan myöskin komeimpia ja henkevimpiä sukupuolensa edustajia. Ludvigin äkillistä intohimoa kälyänsä kohtaan selittelisi fysiologi joillakuilla kuluneilla sanantavoilla, mutta luonnossa todella on salaperäisiä yhteenkuuluvaisuuksia, joilla saattoi olla tässä merkitystä. Henriettellä oli mitä kauneimmat mustat silmät, Ludvigilla harvinaisen miellyttävät siniset. Prinsessa oli naurunhaluinen ja puhelias, kuningas raskasmielinen ja harvasanainen. Joutuessaan ensi kertaa kohtaamaan toisensa yhteisen harrastuksen ja uteliaisuuden alueella nämä kaksi vastakkaista luonnetta olivat leimahtaneet tuleen molemminpuolisen särmäisyytensä kosketuksesta. Omiin huoneisiinsa palatessaan Ludvig tajusi, että Madame oli hovin hurmaavin nainen. Prinsessa yksin jäädessään ajatteli peräti iloissaan, että hän oli syvästi vaikuttanut kuninkaaseen. Mutta tämän mielialan täytyi hänessä jäädä toimimattomaksi, kun sitävastoin kuninkaassa uusi tunne ei voinut olla työskentelemättä kaikella nuoren miehen herkälle sielunelämälle luonnollisella kiivaudella, – ja vielä sellaisen nuoren miehen, joka oli tottunut näkemään kaikkien toivomustensa kiireimmiten täyttyvän.

Kuningas ilmoitti nyt ensin veljelleen, että täydellinen rauha vallitsi jälleen: Madame tunsi miestänsä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja sydämellistä hellyyttä, mutta Ludvig huomautti samalla, että prinsessalla oli korskea ja närkäskin luonne, jonka herkkyyttä tuli huolellisesti varoa ärsyttämästä. Filip vastasi siihen juron sävyisään tapaan, jonka hän yleensä omaksui veljensä seurassa, että oli vaikea käsittää tuollaista herkkyyttä naisessa, jonka käyttäytyminen hänen nähdäkseen hyvinkin haastoi vastaansa jonkun verran nuhdetta, ja että jos kellään oli nyt oikeutusta loukkaannukseen, se tunne kiistämättömästi kuului hellähermoisen prinsessan puolisolle. Mutta silloin kuningas vastasi kiivaalla äänensävyllä, joka selvästi ilmaisi, mitä harrastusta käly hänessä herätti: "Madame on kaikkien nuhteiden yläpuolella, Jumalan kiitos!"

"Muiden kyllä, siihen yhdyn", muistutti Monsieur, "mutta kaiketikaan ei minun."

"No, sinulle, veljeni, sanoinkin", virkkoi kuningas, "että Madamen esiintyminen ei ansaitse sinulta nuhtelua. Kyllähän hän on hieman tarkkaamaton ja omituinen, mutta haastelussaan hän ilmaisee mitä parhaita ominaisuuksia. Englantilaista luonnetta ei aina ymmärretä oikein Ranskassa, ja englantilainen vapaatapaisuus toisinaan hämmästyttää niitä, jotka eivät tiedä, kuinka viatonta se on."

"Ah!" äännähti Filip yhä enemmän pahastuksissaan; "koska teidän majesteettinne vapauttaa prinsessan syytöksistäni, niin hän ei tietystikään ole mitään korjattavaa tehnyt eikä minulla ole sen enempää sanottavana."

"Hyvä veli", tokaisi kuningas, joka tunsi omantunnon äänen kuiskaavan sydämessään, että Monsieur ei ollut aivan väärässä, "minä puhun ja etenkin toimin tässä asiassa sinun onneksesi. Olit valittanut luottamuksen tai huomaavaisuuden puutetta Madamen taholta; en tahtonut jättää levottomuuttasi pitkittymään. Velvollisuuksiini kuuluu valvoa sinun kotisi parasta niinkuin alhaisimmankin alamaisen, ja suunnattomaksi mielihyväkseni havaitsin, että huolestukseesi ei ollut minkäänlaista varsinaista aihetta."

"Teidän majesteettinne on ratkaissut asian Madamen hyviksi, ja minä kumarran teidän kuninkaallisen viisautenne edessä", sanoi Monsieur kysyvästi ja tähystäen veljeänsä suoraan silmiin; "sama virheettömyys on niin ollen tullut torjutuksi niidenkin suhteen, joita olen syyttänyt häväistyksen suoranaisiksi aiheuttajiksi."

"Olen tutkimassa asian sitä puolta ja päätän sittemmin, veljeni", vastasi kuningas.

Näihin sanoihin sisältyi yhtaikaa lohdutus ja käsky. Prinssi oivalsi sen ja vetäytyi pois.

Ludvig taasen läksi jälleen tapaamaan äitiänsä; hän tunsi tarvitsevansa täydellisempää hyväksymystä kuin oli veljeltään saanut.

Itävallan Annalla ei ollut samoja perusteita erityiseen suopeuteen kreivi de Guichea kohtaan kuin Buckingham oli tavannut hänen mielessään, ja huomatessaan ensi sanoista, että Ludvig ei ollut taipuvainen esiintymään ankarana, hän asettui kovaksi. Samalla se oli kunnon kuningattaren kujeita totuuden selvillesaamiseksi; mutta Ludvig oli jo suorittanut oppilaskautensa, hän oli ollut kuninkaana jo lähes vuoden ja siinä ajassa ehtinyt kunnolleen harjoitella teeskentelytaitoa. Kuunnellessaan äitiänsä, jotta tämä saisi kehitellä ajatuskantaansa loppuun, hän ilmaisi vain hyväksymistänsä katseilla ja nyökkäyksillä, mutta tuli tässä varovaisessa tarkkailussaan selvyyteen siitä, – johtonaan muutamat syvät silmäykset ja nokkelat vihjaukset, – että lempiseikoissa ylen tarkkanäköinen leskikuningatar oli ainakin epäillyt (ellei oivaltanut) hänen taipumustansa Madamea kohtaan. Kuningas tiesi, että äidistä oli saatavissa hänen kaikkein tärkein auttajansa, samoin kuin hänestä saattoi päin vastoin koitua vaarallisin vastustaja. Sentähden hän muutti menettelytapaa: syytti prinsessaa, puolusti veljensä esiintymistä ja kuunteli vastustelemattomasti, mitä äiti puhui de Guichesta, niinkuin hän oli kuunnellut leskikuningattaren selityksiä Buckinghamin asemasta. Sitten hän jätti kuningattaren nähdessään, että tämä luuli voittaneensa hänet täydellisesti.

Koko hovi kerääntyi illalla balettiharjoitukseen, nimittäin kaikki suosikit ja läheiset, ja heitä oli paljon, koska ohjaamassa oli kerrassaan viisi opettajaa. Tämä väliaika oli de Guiche-paralta mennyt muutamien vierailujen vastaanottamiseen. Erästä näistä hän toivoi ja pelkäsi yhdellä haavaa. Se oli Lotringin junkkarin käynti. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä junkkari pistäysi kreivin luo. Hänen ulkonäkönsä oli kerrassaan rauhoittava.

"Monsieur oli erinomaisella tuulella", hän sanoi de Guichelle, "eikä olisi voinut uskoa, että vähäisinkään pilvenhattara oli esiintynyt hänen avioelämänsä taivaalla."

Monsieur ei muuten ollut laisinkaan pitkävihainen. Jo kauan sitten oli Lotringin junkkari selvittänyt hovissa tosiasiaksi, että Ludvig XIII: n kahdesta pojasta nuorempi oli perinyt isänsä häilyvän ja epäröivän luonteen; hän oli suopea innostuessaan, häijy pohjaltaan, mutta totisesti yhdentekevän mitätön ystävilleen. Etenkin oli junkkari elvyttänyt de Guichea osoittamalla hänelle, että Madame oli piankin pääsemässä johtelemaan miestänsä, niin että se, jonka onnistuisi saada vallitseva asema Madamen suhteen, ohjailisi Monsieuriakin. Tähän oli de Guiche vastannut epäluuloisen sukkelasti: "Niin kyllä, chevalier; mutta minä pidän Madamea sangen vaarallisena."

"Ja missä suhteessa?"

"Hän oli nähnyt, että Monsieurin luonne ei kovinkaan intohimoisesti käänny naisiin…"

"Totta kyllä", myönsi Lotringin junkkari naurahtaen.

"Ja niinpä Madame valitsi ensimmäisen eteensattuvan, ollakseen osoittavinaan tälle erityistä suosiollisuutta ja kiinnittääkseen mustasukkaisuuden avulla puolison itseensä."

"Syvällistä! Syvällistä!" huudahti junkkari.

"Se on totta!" vahvisti de Guiche.

Eikä kumpikaan lausunut ajatustaan. Samalla kun de Guiche täten arvosteli Madamen luonnetta laskeskelevaksi, hän mielessään pyysi tältä sydämensä pohjasta anteeksi. Junkkari taasen johti sokaistua de Guichea kuilun partaalle, samalla silti ihmetellen hänen terävää kekseliäisyyttänsä. Kreivi kysyi häneltä sitten suoranaisemmin aamullisen kohtauksen vaikutusta sekä päivällisjupakan vieläkin arveluttavampaa tehoa.

"Olenhan jo sanonut teille, että sille naurettiin", vastas Lotringin junkkari, "ja Monsieur nauroikin kaikkein ensimmäisenä."

"Olen kuitenkin kuullut", uskalsi de Guiche lausua, "että kuningas on käynyt Madamen luona."

"Kyllä, aivan niin. Madame oli ainoa, joka ei nauranut, ja kuningas meni häntä puhuttelemaan saadakseen hänet nauramaan."

"Niin ollen…?"

"Ei ole mitään muuttunut päivän tehtävissä."

"Ja balettiharjoitus kerrataan tänä iltana?"

"Tietenkin."

"Oletteko varma siitä?"

"Ihan."

Nuorten miesten päästyä tähän kohtaan keskustelussaan astui Raoul huolestuneen näköisenä huoneeseen. Huomatessaan hänet junkkari, joka salaisesti vihasi häntä, kuten jokaistakin jaloa luonnetta, nousi paikaltaan.

"Mitä siis neuvotte minulle?.." kysyi de Guiche junkkarilta.

"Neuvon teitä nukkumaan rauhassa, hyvä kreivi."

"Minä taasen, de Guiche", virkahti Raoul, "annan sinulle aivan vastakkaisen neuvon."

"Minkä, veikkonen?"

"Että nouset ratsun selkään ja lähdet jonnekin tiluksillesi; sinne saavuttuasi voit kyllä noudattaa junkkarin neuvoa, nukkua niin kauan ja niin rauhallisesti kuin vain mielesi tekee."

"Mitä! Lähteäkö pois?" huudahti junkkari teeskennellen hämmästystä; "ja miksi de Guichen pitäisi lähteä?"

"Koska – ja juuri te ette voi olla siitä tietämätön – koska kaikki jo puhuvat selkkauksesta, joka kuuluu sattuneen Monsieurin ja de Guichen kesken."

De Guiche kalpeni.

"Eihän toki", vastasi junkkari, "ei millään muotoa; te olette saanut vääriä tietoja, herra de Bragelonne."

"Minulla on päin vastoin varsin tarkat tiedot, monsieur", vastasi Raoul, "ja de Guichelle antamani neuvo lähtee ystävän sydämestä."

Tämän väittelyn aikana de Guiche hiukan säikähtyneenä katseli vuoroin kumpaakin neuvonantajaansa. Hän tunsi sielussaan, että tällä hetkellä pelattiin hänen koko loppuelämälleen tärkeätä peliä.

"Eikö niin", kääntyi junkkari kysymään itse kreiviltä, "eikö niin, de Guiche, että kohtaus ei ollut niin myrskyisä kuin herra varakreivi näkyy ajattelevan, hän kun muuten ei ollutkaan saapuvilla?"

"Monsieur", intti Raoul, "myrskyisä tai ei, en puhu suorastaan itse kohtauksesta, vaan sen arvattavista seurauksista. Tiedän Monsieurin uhanneen; tiedän Madamen itkeneen."

"Madameko itkenyt?" huudahti varomattomasti de Guiche ja liitti kätensä ristiin.

"Ah, kas vain!" sanoi junkkari hymyillen; "sitäpä seikkaa en tiennyt.

Olette tosiaankin paremmin selvillä asioista kuin minä, herra de Bragelonne."

"Siksipä juuri, että tiedän asiat paremmin kuin te, chevalier, yhä kehoitan Guichea poistumaan."

"Ei toki, vielä kerran ei, niin ikävä kuin minun onkin vastustaa teitä, herra varakreivi; tällainen syrjäytyminen olisi aiheeton."

"Se on tähdellinen toimenpide."

"Mutta minkätähden hän poistuisi? Antakaahan kuulla."

"Onhan nyt kuningaskin puuttunut asiaan ja ottanut sen vakavasti sydämelleen."

"Niinkö!" huudahti de Guiche.

"Joutavia!" väheksyi junkkari; "kuningas pitää paljon kreivistä ja on erityisesti kiintynyt hänen isäänsä. Ajatelkaa myös, että kreivi matkustamalla ikäänkuin tunnustaisi tehneensä jotakin moitittavaa."

"Kuinka niin?"

"Epäilemättä: eihän paon aiheeksi voi arvella muuta kuin syyllisyyttä tai pelkoa."

"Tai pahastusta väärästä epäluulosta", huomautti Bragelonne. "Antakaamme hänen lähdölleen tämä leima, – mikään ei ole helpompaa; sanomme vain molemmin yrittänemme pidätellä häntä parhaamme mukaan, ja te ainakin pysytte silloin tiukasti totuudessa. No, de Guiche, – sinä olet viaton, tämänpäiväinen kohtaus on luonnollisesti loukannut sinua; lähde, lähde, hyvä ystävä!"

"Oh, ei, de Guiche, jääkää", kehoitti junkkari, "jääkää juuri siitä syystä että – kuten herra de Bragelonne huomautti – te olette viaton. Pyydän vieläkin kerran anteeksi, herra varakreivi, mutta minä olen aivan toista mieltä kuin te."

"Siihen teillä on täysi vapaus, monsieur; mutta ottakaa huomioon, että esitän de Guichelle vain ihan lyhytaikaista syrjäytymistä. Hän voi lopettaa sen milloin tahtoo, ja palatessaan vapaaehtoisesta maanpaosta hän silloin tapaa hymyn kaikkien huulilla, kun sitävastoin kuninkaan ensi pahastus saattaa kreivin nyt näyttäytyessä aiheuttaa myrskyn, jonka pikaista tyyntymistä kukaan ei rohkenisi ennustaa."

Junkkari hymyili.

"Sitäpä hiisi vieköön juuri tahdonkin", hän mutisi hiljaa itsekseen. Samalla hän kuitenkin kohautti olkapäitänsä. Tämä liike ei välttänyt kreivin huomiota; nuori ylimys pelkäsi, että hän jättäessään hovin näyttäisi raukkamaiselta.

"Ei, ei", hän huudahti, "olen päättänyt. Minä jään, Bragelonne."

"Kelpaan tässä profeetaksi", sanoi Raoul surumielin. "Onnettomuus kohtaa sinua, de Guiche, – soisit vielä menetelleesi toisin!"

"Profeettana voin minäkin esiintyä, mutta en onnettomuuden ennustajana; päin vastoin vakuutan ehdottomasti, että teidän tulee jäädä, herra kreivi."

"Oletteko varma siitä, että balettiharjoitus todella pannaan toimeen äskeisestä huolimatta?" kysäisi de Guiche.

"Minulla on siitä taattu tieto."

"No niin, näethän, Raoul", vastasi de Guiche hymyillen väkinäisesti, "näethän, että hovi, joka näin uutterasti antautuu karkeloihin, ei ole kovinkaan kolkolla mielellä eikä varsin valmis sisäisiin kiistoihin. Kas niin, myönnäthän sen, Raoul?"

Raoul pudisti päätänsä.

"Minulla ei ole enää mitään sanottavana", hän virkkoi.

"Mutta muuten", kysyi junkkari uteliaana tietämään, mistä lähteestä Raoul oli ammentanut uutisia, jotka hänen oli itsekseen tunnustettava täsmällisiksi, "te sanotte olevanne hyvin selvillä asioista, herra varakreivi; miten sentään tietäisitte paremmin kuin minä, joka kuulun prinssin läheisimpiin?"

"Monsieur", vastasi Raoul, "sellaisen lausuman edessä minä taivun. Niin, täytyyhän teidän olla täydellisesti selvillä, sen myönnän, ja koska kunniallinen mies ei saata sanoa muuta kuin mitä tietää eikä puhua toisin kuin ajattelee, niin vaikenen tunnustaen tulleeni voitetuksi ja jättäen haltuunne kiistakentän."

Ja Raoul todellakin vaipui tilavaan nojatuoliin kuin mies, joka näytti kaipaavan vain lepoa, kun taasen kreivi kutsui palvelijoitaan pukeutuakseen. Junkkari tunsi ajan kuluvan ja halusi lähteä, mutta hän pelkäsi, että Raoul jäätyään kahden kesken de Guichen kera yhäkin saisi tämän purkamaan päätöksensä. Hän käytti senvuoksi viimeistä apukeinoaan.

"Madamesta tulee tänään ihana ilmestys", hän tokaisi; "hedelmäin jumalattaren osassa hän koettaa nyt Pomona-pukuaan."

"Ah, niinkö todellakin!" huudahti kreivi.

"Niin", jatkoi junkkari, "hän on juuri antanut siitä määräyksensä.

Tiedättehän, herra de Bragelonne, että kuningas esittää Kevättä?"

"Siitä tulee verratonta", arveli de Guiche, "ja siinäpä on minulle pätevämpi syy jäädä kuin mikään muu mainitsemanne: enhän toki voi mennä tieheni ilman kuninkaan määräystä, kun minut on valittu Vertumnukseksi ja tanssin Madamen vastakumppanina; lähtöni aiheuttaisi balettiin häiriötä."

"Minä taasen", virkkoi junkkari, "esiinnyn tavallisena maahisena; olenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät herrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota Pomonalle, kreivi."

"Oh, en unohda mitään, olkaa huoletta", vakuutti de Guiche hurmion vallassa.

"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde", mutisi Lotringin junkkari mennessään.

Raoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä; hän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.

"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni", hän vain lausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. "Minä tunnen sinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota rakastat… No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan sinua…"

"Oi, ei koskaan!" huudahti de Guiche.

"Miksi niin sanot?"

"Se olisi suuri onnettomuus meille molemmille."

"Sittenpä en enää pidäkään sinua huimapäänä, hyvä ystävä, vaan hupsuna, jos sallit minun arvostella niin."

"Millä perusteella hupsuna?"

"No, oletko ihan varma siitä – vastaappas nyt suoraan – että sinä et toivo itsellesi mitään häneltä, jota rakastat?"

"Oh, kyllä, ihan varma."

"Niin ollen rakastakin häntä loitommalta."

"Mitä! Vetäytyisinkö sivulle?"

"Kaiketi sinun sopii niin tehdä: mitä väliä on läsnä- tai poissaololla, kun kerran et tavoittele häneltä mitään? Rakasta muotokuvaa, rakasta muistoa."

"Raoul!"

"Rakasta varjoa, ihastele mielikuvaa, – rakasta rakkautta, antaen ihanteellesi nimen. Ah, sinä käännät pois pääsi? Ja palvelijasi tulevat, – en sano enää mitään. Luota kuitenkin minuun myötä- ja vastoinkäymisessä, de Guiche."

"Pardieu, sinut otankin aina lukuun kunnon ystävänä."

"No niin, olen puhunut kaiken sanottavani. Olkoon onni mukanasi, de Guiche, – hyvästi!"

"Etkö sinä tule balettiharjoitukseen, varakreivi?"

"En, minulla on vieraskäynti tehtävänä kaupungilla. Sylelle minua, de Guiche. Hyvästi!"

Kokoontuminen tapahtui kuninkaan luona. Ensin tulivat kuningattaret, sitten Madame, joitakuita valittuja hovineitoja ja runsas joukko niinikään valittuja hovimiehiä, ja tanssiharjoitusten valmisteluksi ryhdyttiin sellaisiin taidokkaasti hoideltuihin keskusteluihin kuin siihen aikaan oli kehittynyt erityiseksi seuratottumuksen edellytykseksi. Vastoin Lotringin junkkarin vakuutusta ei yksikään kutsutuista naisista ollut ottanut ylleen uutta juhla-asua, mutta paljon haasteltiin uhkeista ja nerokkaista pukumalleista, joita eri taiteilijat olivat piirtäneet Puolijumalain balettia varten, – täten nimitettiin tanssikuvaelmaa, joka aiottiin esittää Fontainebleaun kuninkaallisessa piirissä. Monsieur saapui pidellen kädessään piirustusta, jossa hänet oli kuvattu siihen tilaisuuteen. Hänen otsansa oli vielä hiukan pilvessä; hän tervehti nuorta kuningasta ja äitiään erittäin kohteliaasti ja sydämellisesti, mutta taivutti päätänsä melkein ylväästi Madamelle ja kääntyi samassa heti toisaanne. Tämä kylmäkiskoisuus tuli hyvin huomatuksi läsnäolijain keskuudessa. Kreivi de Guiche hyvitti prinsessaa tulisella silmäyksellä, ja on sanottava, että Madame kohottaessaan silmäteränsä maksoi sen hänelle takaisin korkoineen. On myös lisättävä, että de Guiche ei ollut koskaan esiintynyt niin komeana nuorena ylimyksenä; Madamen katse oli jotenkuten kirkastanut markiisi de Grammontin pojan kasvot. Kuninkaan käly tunsi ukkosta ilmassa ja tajusi samalla, että hän oli tänä kohtalokkaana päivänä tehnyt vääryyttä sitä miestä kohtaan, joka rakasti häntä niin hehkuvan kiihkeästi, – vieläpä hän oli saattanut pahoin kavaltaakin nuoren kreivin. Hänestä tuntui hetki tulleen jonkunlaisen korvauksen antamiseen aamullisesta kohtuuttomuudesta kärsineelle. Madamen sydän haastoi silloin ja esitti de Guichen nimessä valituksen, joka antoikin hänelle etusijan kaikkiin muihin verraten. Ei liiennyt enää ajatustakaan Monsieurille, kuninkaalle, Buckinghamin herttualle; de Guiche vallitsi tällä hetkellä jakamattomasti. Olihan Filip-herttuakin hyvin kaunis mies, mutta häntä ei voinut verratakaan kreiviin. Kaikki naiset sanovat, että rakastajan ja aviomiehen hyvässä ulkomuodossa on aina yletön ero. Tilanne oli muutenkin tässä seurustelutilaisuudessa suotuisampi rakastajalle kuin puolisolle, kun Monsieur oli aikaisemmin poistunut vaimonsa luota vihapäissään ja nyt herttaisesti tervehdittyään kuningattaria oli vain muodollisen huolettomasti kumartanut Madamelle, niin että hänen sävynsä oli herättänyt hoviseurueenkin huomiota. Mutta Monsieur oli liian suurellinen havaitakseen puolisonsa erityistä elpymystä de Guichelle huomaavaiseksi. Vahvasti lujittunut usko omasta ylemmyydestä on tehokkain väline sen miehen suistamiseksi alakynteen, jolla on tuollainen käsitys arvostaan.

Sitten ilmestyi kuningas. Kaikki yrittivät lukea tapahtumien oikeata merkitystä hänen katseestaan, joka alkoi järkytellä maailmaa kuin Jupiter Jylistäjän silmäkulmien kuroutuminen. Ludvigissa ei ilmennyt rahtuakaan veljensä apeudesta, hän oli säihkyvällä tuulella. Hän otti tarkastaakseen piirustuksia, joita hänelle ojennettiin joka taholta, ja lausui neuvoja tai arvosteluja, yhdellä ainoalla sanalla tehden asianomaisista onnellisia tai onnettomia ihmisiä. Äkkiä hänen silmänsä, joka vaivihkaa hymyili Madamea kohti, keksi prinssin ja kreivin kesken solmiutuneen mykän yhteyden. Kuninkaalliset huulet puristuivat sitten lausumaan vain joitakuita jokapäiväisiä puheenparsia, kunnes Ludvig lähestyi kuningattaria ja virkkoi:

"Mesdames, olen juuri saanut ilmoituksen, että kaikki on nyt valmistettu määräysteni mukaiseen kuntoon Fontainebleaussa."

Ryhmistä kuului tyytyväistä sorinaa. Kuningas näki kaikilla kasvoilla kiihkeän halun tulla kutsutuksi juhliin.

"Matkustan huomenna", lisäsi hän.

Seurueessa syntyi jännittynyt hiljaisuus.

"Ja minä pyydän kaikkia, jotka ovat tässä saapuvilla", lopetti kuningas, "valmistautumaan saattueekseni."

Mielihyvän hymyily kirkasti kasvoja hänen ympärillään; ainoastaan Monsieur näytti yhä hiukan jurolta.

Sitten nähtiin ylimysten peräkkäin astuvan kuninkaan ja kuninkaallisten naisten ohitse kiittämään hänen majesteettiaan kutsun kunniasta. Kreivi de Guichen tullessa vuorollaan kuningas virkahti:

"Kah, monsieur, teitä minä en ollut huomannutkaan!"

Kreivi kumarsi. Madame kalpeni.

De Guiche oli juuri avaamaisillaan suunsa kiitokseen, kun kuningas pitkitti:

"Nythän onkin toisen kylvön aika, kreivi. Olen varma siitä, että vuokratilallisenne Normandiassa hyvillä mielin näkevät teidät tiluksillanne."

Ja tämän tylyn ojennuksen jälkeen Ludvig käänsi onnettomalle selkänsä.

Kreivi vaaleni vuorostaan; hän astahti kaksi askelta kuningasta kohti, unohtaen että hänen majesteettiaan ei saanut omasta aloitteesta puhutella, ja sopersi:

"En tiedä, ymmärsinkö oikein…"

Kuningas käänsi hiukan päätänsä ja loi puhujaan tuollaisen kylmäkiskoisen ja tiukan silmäyksen, joka oli kuin taipumattoman miekan survaisu epäsuosion kohtaamien sydämeen.

"Tiluksillanne, sanoin", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle tavulle.

Kylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat hervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig tavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa täällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä kysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti katseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin kanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut kuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella pahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan ihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.

Kreivi de Guiche jäi yksikseen kuninkaan huoneeseen kaikkien muiden poistuessa. Hänen silmissään pimeni. Äkkiä hän tempausi irti musertavasta epätoivosta, joka oli hänet jähmetyttänyt, ja riensi suoraa päätä kotiinsa, missä Raoul vielä odotteli häntä pahoissa aavistuksissaan itsepintaisena.

"No?" äännähti hän nähdessään ystävänsä hoippuvan sisälle avopäin ja tyrmistynein ilmein.

"Niin, niin, se on totta, niin…"

Kreivi ei kyennyt sanomaan enempää, vaan vaipui voimattomana sohvapieluksille.

"Ja Madame?.." kysyi Raoul.

"Hän!" huudahti onneton kiukustuneena kohottaen nyrkkiin puristuneen kätensä taivasta kohti. "Hän!.."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi hameensa soveltuvan hyvin."

"Mitä hän siis teki?"

"Hän nauroi!"

Ja hysteerinen naurunpurkaus puistatti karkoitetun koko hermosatoa.

Samassa hän kaatui pyörtyneenä taaksepäin.