Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», sayfa 61

Pélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin Gourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja säikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana almuna onnettomuudelle.

Tuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin kuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin; Pélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.

Markiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa, Fouquetin viimeisen suudelman.

Pélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön syyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.

242.
Colbertin vaunuissa

Kuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan jo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa. Saadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi osastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle taholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti perille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet päätyä Nantesiin ennen häntä.

Croix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa panna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos asunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla. Vaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja tietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä vilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa viistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi nahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista toinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa kapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet päät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja Chevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka oli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä johdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.

– Kas vain! – tuumi d'Artagnan; – vanha herttuatar ei ole ystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee Colbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta mitään hyvää.

Herra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi kulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.

Matkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen aviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään ajoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön keskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen ja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän vilkkaana.

Hän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja lupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan aateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä verran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja laittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili tälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi joutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti hänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia niinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti yksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi yli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:

"Minkätähden te itse vihaatte häntä?"

"Madame", selitti Colbert, "politiikassa voivat järjestelmän eroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet on minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa kuninkaan todellisia etuja."

Vanha rouva keskeytti hänet:

"Enpä enää puhukaan teille herra Fouquetista. Kuninkaan matka Nantesiin tekee sen tarpeettomaksi. Herra Fouquet on minulle mennyttä miestä, ja teille samaten."

Colbert ei vastannut mitään.

"Nantesista palatessaan", jatkoi herttuatar, "kuningas – nykyään vain veruketta etsien – huomaa valtiosäätyjen esiintyneen pahasti, tehneen liian vähän uhrauksia. Säädyt sanovat, että verot ovat liian raskaita ja että valtionvarain hoito on saattanut maan rappiotilaan. Kuningas käy käsiksi yli-intendenttiin, ja silloin…"

"Ja silloin?" tiedusti Colbert.

"Oh, hän joutuu silloin julkiseen epäsuosioon. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

Colbert loi herttuattareen silmäyksen, joka tuntui lausuvan: – Jos Fouquet joutuu ainoastaan epäsuosioon, niin se ei ole teidän vikanne.

"On tietysti välttämätöntä", kiirehti rouva de Chevreuse huomauttamaan, "että teidän asemanne on aivan selvillä, herra Colbert. Näettekö ketään kuninkaan ja itsenne välissä Fouquetin kukistamisen jälkeen?"

"En käsitä", kierteli toinen.

"Ymmärrätte minua piankin. Mihin teidän kunnianhimonne tähtää?"

"En ole kunnianhimoinen."

"Hyödytöntä sitten on suistaa vallasta yli-intendenttiä. Turhaa vaivaa."

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teille, madame…"

"Niin, kyllä, kuninkaan edun harrastuksesta; mutta puhukaamme toki omastannekin."

"Minun etunani on kunnostautua hänen majesteettinsa asioissa."

"No, suoraan kysyen, tuhoatteko herra Fouquetin vai ettekö? Vastatkaa jo kiertelemättä."

"Minä en tuhoa ketään, madame."

"En sitten ymmärrä, minkätähden olette niin kalliista hinnasta ostanut minulta ne herra Mazarinin kirjeet. En enää käsitä, miksi näytittekään niitä kuninkaalle."

Colbert katseli herttuatarta hämmästyneenä ja lausui väkinäisesti:

"Madame, vielä vähemmän minä kykenen käsittämään, että te niistä rahat saatuanne moititte minua ostokseni huonosta käyttämisestä."

"Pitäähän edes tahtoa halunsa mukaisesti, jollei kykenisikään siihen, mitä tahtoo", sanoi vanha herttuatar.

"Siinä sitä ollaan", virkahti Colbert tämän heltymättömän johdonmukaisuuden voittamana. "Ette kykene, – mitä? Sanokaa."

"Tunnustan, etten tosiaan pysty tekemään kuninkaan luona eräitä vaikutuksia tehottomiksi."

"Ja ne taistelevat herra Fouquetin puolesta? Mitä voimia ne ovat?

Malttakaahan, minä autan teitä arvaamisella."

"Tehkää se."

"La Vallière?"

"Oh, hänellä ei ole suurtakaan merkitystä, hän kun ei tunne asioita eikä ole toimekas luonteeltaan. Herra Fouquet on häntä kyllä mielistellyt."

"Rahaministeriä puolustaessaan hän siis helposti tulisikin syyttäneeksi itseään, eikö niin?"

"Kaiketikin."

"Sanoistanne päättäen oli toinenkin vaikutus tuntumassa?"

"Huomattavasti."

"Leskikuningattaren välitys kenties?"

"Niin, hänen majesteettinsa leskikuningatar tuntee herra Fouquetia kohtaan heikkoutta, joka osoittautuu varsin haitalliseksi hänen pojalleen."

"Älkää luulko niin", virkkoi vanha rouva hymyillen.

"Kah, olenhan sitä niin useasti kokenut!" vakuutti Colbert epäuskoisesti.

"Entiseen aikaan?"

"Vielä ihan äskenkin, madame, – Vauxissa. Hän se pidätti kuninkaan vangituttamasta herra Fouquetia."

"Ihminen ei ole ainiaan samaa mieltä, herra intendentti. Mitä kuningatar on saattanut tahtoa hiljakkoin, se ei kenties enää tänään ole hänen kantansa."

"Kuinka niin?" kysyi Colbert ihmeissään.

"Syyn selittäminen ei kuulu tähän."

"Se on päinvastoin hyvin tärkeätä, sillä jos olisin varma siitä, etten pahastuttaisi hänen majesteettiaan leskikuningatarta, en enää ollenkaan arvelisi."

"No, olettehan kaiketi tekin kuullut puhuttavan suuresta salaisuudesta?"

"Salaisuudesta?"

"Sanokaa sitä miksi hyvänsä. No, leskikuningatar kammoaa kaikkia niitä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia asian ilmituloon, ja niihin tietysti kuuluu herra Fouquet."

"Voisi siis olla varma leskikuningattaren myöntymyksestä?" sanoi Colbert.

"Tulinhan juuri hänen majesteettinsa luota, ja hän vakuutti minulle sitä."

"Kai sitten, madame."

"Minulla on enemmänkin takeita: tunnette ehkä herra Fouquetin lähimmistä ystävistä erään herra d'Herblayn, joka muistaakseni on piispa?"

"Vannesin piispa."

"No, leskikuningatar tavoittaa tarmokkaasti kiinni tuota herra d'Herblayta, joka niinikään tuntee sen salaisuuden."

"Vai niin!"

"Niin tarmokkaasti, että jos hänet ilmoitettaisiin kuolleeksikin, tahdottaisiin pää vakuudeksi siitä, että se ei puhuisi."

"Haluaako leskikuningatar sitä?"

"Siitä on nimenomainen määräys annettu."

"Herra d'Herblayta siis etsiskellään, madame?"

"Oh, tiedämmehän kyllä hyvin, missä hän on."

Colbert katseli herttuatarta.

"Sanokaa, madame."

"Hän on Belle-Isle-en-Merillä."

"Herra Fouquetin alueella?"

"Niin juuri."

"Hänet siepataan!"

Oli herttuattaren vuoro hymyillä.

"Älkää uskoko sitä kovin helpoksi", varoitti hän; "hänen kiinniottoansa ei kannata mennä lupaamaan."

"Kuinka niin, madame?"

"Herra d'Herblay ei ole niitä miehiä, jotka korjataan talteen milloin vain mieli tekee."

"Hän on muka ilmetty kapinallinen?"

"Oh, me edellisen sukupolven niskuripuolueen edustajat olemme kaiken ikämme esiintyneet kapinoitsijoina, ja kuitenkin näette, että meitä ei ole siepattu kiinni, vaan että me päinvastoin auttelemme muiden sieppaamisessa."

Colbert tähtäsi vanhaan herttuattareen säikkyneen silmäyksen, mutta lausui melkein ylvään lujasti:

"Ei ole enää se aika, jolloin alamaiset voittivat kunniasijoja sotimisella Ranskan kuningasta vastaan. Jos herra d'Herblay uhkaa valtakunnan turvallisuutta, niin hän kuolee mestauslavalla. Olkoon se jollekulle mieleen tai ei, se ei merkitse meille paljonkaan."

Tämä Colbertin suussa harvinainen meille pani herttuattaren kotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla valtiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli ottanut lukuun.

Colbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen säilyttääkin.

"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi, madame?" virkkoi hän.

"Minäkö? En pyydä teiltä mitään."

"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei ole vielä puhunut asiasta mitään."

Herttuatar pureskeli kynsiään.

"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!" jatkoi Colbert. "Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan tähden."

Herttuattaren viha paljastui.

"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä", sanoi hän, "ja tietysti hänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra d'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä."

"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!" arveli Colbert. "Ainoastaan kuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee teistä ikävältä?"

"En sano mitään."

"Te tahdotte nähdä hänet teljetyksi vankilaan, Bastiljiin esimerkiksi?"

"Uskon salaisuuden olevan paremmassa kätkössä Bastiljin muurien takana kuin Belle-Islen varustuksissa."

"Voinhan puhua asiasta kuninkaan kanssa hänen esittääkseen kantansa."

"Sitä selitystä odotellessanne Vannesin piispa livahtaa tiehensä, monsieur. Minä tekisin samaten."

"Minne hän pakenisi! Eurooppa on meidän puolellamme."

"Hän kyllä aina löytää turvansa, monsieur. Näkee hyvin, että te ette tiedä, mikä hän oikein on miehiään. Te ette tunne herra d'Herblayta, te ette ole tuntenut Aramista. Hän oli yksi niistä neljästä muskettisoturista, jotka edesmenneen kuninkaan aikana vapisuttivat kardinaali Richelieuta ja holhoushallituksen päivinä tuottivat suurinta huolta hänen ylhäisyydelleen de Mazarinille."

"Mutta miten hän selviytyisi, ellei hänellä ole ihan omaa valtakuntaa, madame?"

"Jos hän pelastuakseen tarvitsee valtakunnan, monsieur, niin hänellä on sekin määrättävissään."

"Mutta kun kerran osoitatte niin suurta harrastusta hänen pakohankkeensa ehkäisemiseksi, niin voinhan pitää huolta siitä, että hän ei pääse mihinkään."

"Belle-Isle on linnoitettu, herra Colbert, ja juuri hänen suunnitelmiensa mukaan."

"Vaikka hän ryhtyisi Belle-Islea puolustamaankin, ei se silti ole valloittamaton, ja jos Vannesin arvoisa piispa saarretaan sinne, on hän mennyttä miestä, madame."

"Saatte olla aivan varma siitä, monsieur, että leskikuningatar tuntee syvää kiitollisuutta kaikesta innosta, jota hänen asiassaan osoitatte, ja toimittaa teille siitä suurenmoisen hyvityksen. Mutta mitä saan hänelle siis sanoa toimenpiteistänne tuon miehen suhteen?"

"Että minä otatan hänet kiinni millä hinnalla hyvänsä ja suljetan hänet sellaiseen tyrmään, mistä ei kuulu hisaustakaan maailmalle."

"Hyvä on, herra Colbert; voimme nyt sanoa, että olemme tästä hetkestä alkaen tehneet vankan liiton, te ja minä, ja että minä olen kaikin puolin teidän käytettävissänne."

"Minä päinvastoin asetun teidän palvelukseenne, madame. Eikö tuo ritari d'Herblay oikeastaan ole Espanjan vakoojia?"

"Parempikin."

"Salainen lähettiläs?"

"Arvatkaa vielä korkeammalta."

"Malttakaas… kuningas Filip III on kiihkomielinen, – olisiko hän…

Filip III: n rippi-isä?"

"Vielä korkeammassa asemassa."

"Mordieu!" huudahti Colbert elähtyen kiroamaan hienon rouvan kuullen, leskikuningattaren vanhan ystävän seurassa; "hän on siis jesuiittien kenraali?"

"Nyt taisitte osata oikeaan", vastasi herttuatar.

"Hohoi, madame, siinä tapauksessa se mies syöksee meidät kaikki tuhoon, ellemme me ennätä edelle, ja siinä onkin pidettävä kiirettä!"

"Se oli minun mielipiteeni, monsieur, mutta en rohjennut sitä teille lausua."

"Ja meidän onnemme oli, että hän suuntasi hyökkäyksensä valtaistuinta vastaan eikä käynyt välittömästi meidän kimppuumme."

"Mutta painakaa mieleenne, herra Colbert, että herra d'Herblay ei koskaan lannistu ja että hän yrityksensä rauettua aloittaa uudestaan. Jos häneltä on tilaisuus oman kuninkaan luomiseen mennyt pilalle, niin hän ennemmin tai myöhemmin nostattaa toisen, jonka pääministeriksi te varmastikaan ette tule."

Colbert rypisti uhkaavasti silmäkulmiaan.

"Uskon vankilan järjestävän tämän asian meitä molempia tyydyttävällä tavalla, madame", hän sanoi.

Herttuatar hymyili.

"Jos tietäisitte", hän huomautti, "kuinka monta kertaa Aramis on päässyt vankilasta!"

"Oh", vakuutti Colbert, "kyllä pidämme varalla, ettei hän tällä kertaa enää jätä sitä asuntoa."

"Mutta ettekö siis kuunnellut, kun vastikään sanoin hänen kuuluvan niihin neljään voittamattomaan, joita Richelieu pelkäsi? Ja silloin ei muskettisoturien yhtymällä ollut nykyisiä etujaan: rahoja ja kokemusta."

Colbert puri huultansa.

"Luovumme vankilan ajatuksesta", hän sanoi hiljaa. "Toimitamme säilyn, josta voittamatonkaan ei ilmesty esiin!"

"Hyvä on, liittolaisemme!" kiitti herttuatar. "Mutta alkaapa jo olla myöhä; emmekö lähdekin kotiin?"

"Sitä mieluummin, madame, kun minulla on valmistuksia tehtävinä, lähteäkseni kuninkaan matkalle."

"Pariisiin!" huusi herttuatar ajajalle.

Vaunut kääntyivät Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, kun nyt oli syntynyt sopimus, joka määräsi kuoleman omaksi Fouquetin viimeisen esitaistelijan, Belle-Islen viimeisen puolustajan, Marie Michonin aikaisimman ystävän ja herttuattaren uusimman vihollisen.

243.
Kaksi jokialusta

D'Artagnanin juuri päästyä taipaleelle Fouquetkin oli matkalla, ja hänen ystäviensä harras huolenpito lisäsi hänen joutuisuutensa kaksinkertaiseksi.

Tämän retken tai oikeammin sanoen paon ensimmäisiä hetkiä häiritsi alituinen pelko, aiheenaan kaikki pakolaisen takana huomatut ratsastajat ja ajopelit. Sillä eihän ollut otaksuttavaa, että Ludvig XIV, jos hän tahtoi päästä tähän saaliiseen käsiksi, salli hänen livahtaa rauhassa tiehensä. Nuori leijona oli jo haistanut riistan, ja hänellä oli kyllin kiihkeitä ajokoiria käytettävissään.

Mutta vähitellen kaikki huolestus haihtui. Kiirehtimisellään yli-intendentti sai niin paljon etumatkaa, että todennäköisesti kukaan ei kyennyt häntä enää saavuttamaan. Menettely, johon ystävät olivat saaneet hänet ryhtymään, näytti perin luontevalta. Lähtihän hän Nantesiin kuningasta tapaamaan, ja matkan ripeyskin vain todisti hänen intoaan.

Hän saapui menehdyksissä, mutta rauhoittuneena Orléansiin, missä edeltäpäin ratsastaneen kuriirin toimesta löysi soman kahdeksansoutuisen aluksen odottamassa. Nämä gondolin muotoiset, leveähköt ja raskaanlaiset jokipurret sisälsivät pienen ylimmän laivankannen tapaan katetun suojan ja peräpäässä telttakajuutan; niillä hoidettiin siihen aikaan liikennettä Orléansin ja Nantesin välillä Loire-virtaa pitkin. Tämä meidän päivinämme pitkä matka tuntui silloin miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ison valtatien kievarikyyti pienillä ratsuhevosilla tai kehnoissa, tärskyvissä vaunuissa.

Fouquet astui purteen, joka lähti heti liikkeelle. Tietäen, että heillä oli kunnia kuljettaa raha-asiain yli-intendenttiä, soutajat ponnistivat parhaansa mukaan, sillä taikasana raha-asiat sai heidän silmissään kangastamaan hyvän palkkion, jonka he tahtoivat osoittaa ansainneensakin. Alus kiiti Loiren laineilla. Oli mitä ihanin ilma; nouseva aurinko purppuroi maisemat, esittäen joen kaikessa kuulakassa kirkkaudessaan. Virta ja soutajat kuljettivat Fouquetia niinkuin siivet kantavat lintua. Hän saapui Beaugencyn edustalle ilman mitään vastuksia.

Fouquet toivoi pääsevänsä kaikkein ensimmäisenä Nantesiin. Siellä hän tapaisi huomattavat arvohenkilöt ja hankkisi itselleen tukea valtiopäiväin tärkeimmistä jäsenistä. Hän tekisi itsensä välttämättömäksi, mikä niin ansiokkaalle miehelle oli helppoa, ja viivyttäisi onnettomuutta, ellei kykenisikään sitä kokonaan torjumaan.

"Sitäpaitsi", puhui hänelle Gourville, "Nantesissa arvaatte tai arvaamme vihollistenne aikeet. Pidämme hevoset varalla pujahtaaksemme sokkeloiseen Poitouhun, aluksen varattuna purjehtimaan merelle. Ja kun kerran olette ulapalla, tarjoo Belle-Isle teille koskemattoman turvasataman. Näettekin muuten, että kukaan ei teitä vaani, että kukaan ei meitä seuraa."

Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan takana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän jokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen huudon.

"Mikä on?" kysyi Fouquet.

"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."

Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.

Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn epäluuloisena:

"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."

Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena kuohujuovana auringonsäteissä.

"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat minulle."

"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä vain kahdeksan."

"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"

Kahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan edes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra yli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.

"Mitä se merkitsee?" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän telttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi voinut tuntea.

"On maar niillä hoppu, sillä kuningas se ei ole", tuumasi laivuri.

Fouquetia puistatti.

"Mistä näette, että se ei ole kuningas?" kysyi Gourville.

"Ensiksikin siitä, että heillä ei ole valkoista liljalippua, jota kuninkaan laiva aina käyttää."

"Ja kuningas siellä ei voi tulla siitäkään syystä, Gourville", huomautti herra Fouquet, "että hänen majesteettinsa oli vielä eilen Pariisissa."

Gourville vastasi yli-intendentille katseella, joka merkitsi: – Olittehan siellä itsekin.

"Ja mistä näkee, että heillä on kiire?" hän lisäsi voittaakseen aikaa.

"Siitä, monsieur", selitti aluksen päämies, "että niiden on täytynyt lähteä paljon myöhemmin meitä ja että ne kuitenkin ovat jo kintereillämme."

"Noh", virkkoi Gourville, "mistä tiedätte, että he eivät ole lähteneet vasta Beaugencystä tai Niortista?"

"Emme ole nähneet mitään noin vankkaa purtta ainakaan tällä puolen Orléansin. Sen täytyy tulla sieltä, monsieur, ja se pitää kiirettä."

Herra Fouquet ja Gourville vaihtoivat silmäniskun. Laivuri huomasi tämän levottomuuden. Gourville kiirehti kääntämään asian toiseksi.

"Joku ystävä", sanoi hän, "joka on lyönyt vetoa saavansa meidät kiinni.

Voittakaamme veto, älkäämmekä antako itseämme tavoittaa."

Laivuri avasi suunsa vastatakseen, että se oli mahdotonta, mutta silloin Fouquet lausui ylväästi:

"Jos joku tahtoo meidät saavuttaa, antakaamme hänen tulla."

"Voisi koettaa, monseigneur", ehdotti laivuri arasti. "Hei, pojat, tarmokkaasti! Antakaa uida!"

"Ei", esti Fouquet, "pysähdyttäkää päinvastoin kokonaan."

"Mielettömyyttä, monseigneur", keskeytti Gourville kumartuen kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Pysähdyttäkää kokonaan!" toisti Fouquet.

Kahdeksan airoa kääntyi huopaamaan, ja alus seisahtui äkkiä.

Toisen aluksen kahdeltatoista soutajalta tämä liike jäi aluksi huomaamatta, sillä he kiidättivät purttaan niin vimmatusti, että se tuotapikaa saapui musketinkantaman päähän. Fouquet näki huonosti, päivän kilo häikäisi Gourvillen silmiä; ainoastaan laivuri tottuneella, luonnonvoimia vastaan kamppaillessa terästyneellä katseellaan eroitti selvästi naapurialuksen matkustajat.

"Minä näen ne!" huudahti hän. "Niitä on kaksi."

"Minä en näe mitään", sanoi Gourville.

"Kyllä heidät pian eroitatte; muutamat aironvedot tuovat heidät kahdenkymmenen askeleen päähän meistä."

Mutta laivurin ennustus ei toteutunut; jäljessä tuleva alus matki Fouquetin käskemää liikettä, ja sensijaan että olisi saavuttanut otaksutut ystävänsä se rutosti pysähtyi keskelle virtaa.

"Tätä en enää ollenkaan käsitä!" päivitteli laivuri.

"Enkä minä", yhtyi Gourville.

"Te, joka näette niin hyvin sen matkustajat", puuttui puheeseen Fouquet, "koettakaa heitä hiukan kuvailla meille, kippari, ennenkuin ajaudumme heistä liian loitolle."

"Luulin nähneeni heitä kaksi", vastasi mies, "mutta telttakatoksen alla onkin enää vain yksi."

"Millainen hän on?"

"Ruskea, harteva, lyhytkaulainen mies."

Pilvenhattara liukui sinitaivaalla ja verhosi tällä hetkellä auringon.

Gourville, joka yhä tähysteli suojaten kädellään silmiänsä, kykeni eroittamaan etsimänsä ja hyppäsi yhtäkkiä yläkannelta komeroon, missä Fouquet häntä odotti.

"Colbert!" hän virkahti liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Colbert!" toisti Fouquet. "Oh, sepä on omituista; mutta ei, se on mahdotonta!"

"Minä tunnen hänet, sanon teille, ja hänkin puolestaan tunsi minut niin hyvin, että hän juuri poistui peräsuojaan. Ehkä kuningas lähettää hänet meitä palauttamaan."

"Siinä tapauksessa hän laskisi luoksemme eikä pysyttelisi paikoillaan.

Mitä hän siellä tekee?"

"Pitäneekö meitä silmällä, monseigneur?"

"Minä kammoan epävarmuutta", huudahti Fouquet. "Laskekaamme suoraan häntä kohti."

"Oi, monseigneur, älkää sitä tehkö! Alus on täynnä aseellista väkeä."

"Hän siis vangitsisi minut, Gourville? Miksi hän ei sitten tule?"

"Monseigneur, ei ole teidän arvonne mukaista mennä edes turmaanne vastaan."

"Mutta suvaita itseäni vaaniskeltavan kuin pahantekijää?"

"Mikään ei todista, että teitä väijytään, monseigneur. Olkaa malttavainen."

"Mitä siis on tehtävä?"

"Älkää pysähtykö. Te kiiditte niin nopeasti vain totellaksenne innokkaasti kuninkaan käskyjä. Tehkää vauhti kaksinkertaiseksi. Ken elää, näkee!"

"Oikein. Eteenpäin!" huudahti Fouquet. "Koska tuolla pysytään tyynesti paikoillaan, niin ottakaamme me vauhtia."

Laivuri antoi merkin, ja Fouquetin soutajat ryhtyivät jälleen työhönsä kaikella rivakkuudella, mitä saattoi odottaa levähtäneiltä miehiltä. Tuskin oli jokialus edennyt satasen syltä, kun toinen, kahdentoista miehen soutama, samaten lähti liikkeelle. Tätä kilpajuoksua kesti koko päivän, alusten välimatkan pitenemättä tai lyhenemättä.

Tämän nähdessään Fouquet tunsi vaaran uhkaavan lähellä, ja hänen äänensä värähti ennustavalta, kun hän aivan hiljaa virkkoi:

"Kah, Gourville, mitä sanoinkaan viimeisellä ateriallamme kotona?

Käynkö turmaani kohti vai enkö?"

"Oi, monseigneur!"

"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi kuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella, esitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen niistä tekee haaksirikon Nantesissa?"

"Ainakin se on vielä epävarmaa", väitti Gourville. "Te esiinnytte valtiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja nerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla kykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät teitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän. Haa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä suuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät nopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi ensiksi ehtii haaksirikkoon."

Fouquet tarttui Gourvillen käteen.

"Ystävä", virkkoi hän, "kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta: 'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti sivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas."

Rahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannalla Nantesiin saakka.

Kun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen voivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset varalle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui edellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin silmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti keräytyä ympärille.

Fouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä suuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän tahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun vihollisensa. Colbert oli saapuvilla – sitä pahempi Colbertille.

Astuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella korskealla silmien siristyksellä.

"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?"

"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur", vastasi tämä.

"Tulitteko te tuossa aluksessa?"

Hän osoitti mahtavaa kaksitoistasoutuista.

"Tulin, monseigneur."

"Kahdellatoista soutajalla?" ihmetteli Fouquet. "Se on ylellistä, herra Colbert! Hetkiseksi luulin, että siinä matkusti leskikuningatar tai kuningas."

"Monseigneur…" änkytti Colbert punastuen.

"Se matka käy kalliiksi niille, jotka sen maksavat", jatkoi Fouquet. "Mutta te olette nyt siis saapunut. Minä, jolla oli vain kahdeksan soutajaa, ennätin kuitenkin edellä."

Ja hän käänsi intendentille selkänsä, jättäen hänet epätietoiseksi, olivatko jälkimmäisen aluksen koukuttelut tosiaankin pysyneet edelliselle huomaamattomina. Ainakaan hän ei suonut kilpailijalleen tyydytystä, että olisi ilmaissut mitään pelänneensä.

Tästä yrmeästä ravistuksesta huolimatta Colbert ei nolostunut, vaan vastasi:

"Minä en kulkenut nopeasti, monseigneur, syystä että pysähdyin joka kerta kun tekin hiljensitte vauhtia."

"Ja miksi sen teitte, herra Colbert?" huudahti Fouquet ärtyneenä tästä halpamaisesta rohkeudesta. "Kun teillä oli parempi alus kuin minulla, miksi ette yhtynyt minuun tai mennyt ohitseni?"

"Kunnioituksesta", virkkoi intendentti, kumartaen maahan asti.

Fouquet nousi vaunuihin, jotka kaupunki tietämättömästä syystä ja käsittämättömällä tavalla hänelle lähetti, ja ajoi Nantesin kaupunginpalatsiin suuren ihmisjoukon seuraamana, joka jo oli usean päivän kuhissut liikkeellä säätyjen kokoontumista odottaen.

Tuskin oli hän asettunut huoneisiinsa, kun Gourville lähti varaamaan hevosia Poitiersin ja Vannesin tielle sekä purtta Paimboeufin matkaa varten. Hän toimitti nämä eri tehtävät niin salavihkaa, niin vireästi ja säästelemättömästi, että Fouquet, jolla juuri oli kuumekohtauksensa, ei koskaan olisi ollut lähempänä pelastustaan, ellei sattuma – inhimillisten suunnitelmien mahtava mullistaja – olisi tullut väliin.

Kaupungilla levisi aamuyöstä huhu, että kuningas läheni hyvin joutuisasti postihevosilla ja oli saapumassa kymmenen tai kahdentoista tunnin kuluttua. Hänen majesteettiaan odotteleva kansa iloitsi nähdessään muskettisoturit, jotka olivat vastikään saapuneet päällikkönsä herra d'Artagnanin kanssa. Heidät sijoitettiin palatsilinnaan, jonka kaikille pääoville heitä asettui kunniavartioksi.

Kohtelias d'Artagnan pistäysi kellon lähestyessä kymmentä yli-intendentin luo, esittääkseen hänelle kunnioittavan tervehdyksensä, ja vaikka ministerillä oli kuume, vaikka hän kärsi ja oli hien valelema, tahtoi hän vastaanottaa upseerin, joka ihastui tästä kunniasta kuten heidän keskustelustaan saamme nähdä.