Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», sayfa 72

264.
Kuoleman enkeli

Siihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti äkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.

Kuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian tunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi haaveksi.

Atos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle, pikemmin saadakseen selville hälinän syyn.

Raskaat askeleet nousivat ulkoportaita; vastikään niin vinhasti nelistänyt ratsu asteli hiljaisesti talliin päin. Epäselvä sorina säesti edellisiä askeleita, jotka vähitellen lähenivät Atoksen kamaria.

Sitten ovi avautui, ja hiukan käännähtäen Atos huusi heikolla äänellä:

"Kuriiri Afrikasta, eikö niin?"

"Ei, herra kreivi", vastasi ääni, joka sai kysyjän hätkähtämään.

"Grimaud!" hän jupisi, ja hänen laihtuneita poskiaan pitkin alkoi kierähdellä hikihelmiä.

Grimaud ilmestyi kynnykselle. Siinä ei ollut enää se Grimaud, jonka olemme nähneet, – vielä nuorekkaana urheutensa ja hartaan kiintymyksensä voimasta, silloin kun hän ensimmäisenä hyppäsi parkassiin, jonka piti viedä Raoul de Bragelonne kuninkaalliseen laivastoon. Nyt seisoi tuossa jäykkäpiirteinen ja kalpea vanhus, pölyttyneissä vaatteissa, harvenneet hiukset ihan valkoisina. Hän tutisi nojatessaan pihtipieleen ja oli vähällä kaatua, kun näki lampunvalossa isäntänsä kasvot.

Nämä kaksi miestä olivat jo vuosikymmeniä eläneet yhteisymmärryksessä, ja tottuneina säästelemään ilmauksia kykenivät heidän silmänsä kuitenkin haastamaan hyvin paljon siinä keskinäisessä liitossa. Nyt nämä kaksi ystävystä – sydämeltään yhtä yleviä kumpainenkin, vaikka syntyperä ja varallisuus asettivat heidät eri tasoille – nyt he jäivät tyrmistyneinä katselemaan toisiansa. Yhdellä ainoalla katseella he olivat tunkeutuneet toistensa sydämen pohjukkaan.

Grimaudin kasvoilla kuvastui synkän tottumuksen jo vanhennuttaman tuskan leima. Hän ei näkynyt enää kykenevänkään ilmaisemaan ajatuselämäänsä millään muulla tavalla. Niinkuin hän varemmin oli totuttautunut puhumattomaksi, samoin hän oli nyt riisunut kaihomielisen hymynsä.

Yhdellä silmäyksellä Atos näki uskollisen palvelijansa kasvoissa tapahtuneen muutoksen ja virkkoi samaan tapaan kuin oli ollut näyssään puhuttelevinaan Raoulia:

"Raoul on kuollut, Grimaud, eikö niin?"

Grimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät tähdättyinä sairaan vuoteeseen.

He kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.

"Niin", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen rinnastaan.

Silloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia, täyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän silmät etsivät pojan muotokuvaa.

Atos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.

Äänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja alistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti, jälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon rakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.

Epäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki samoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken johtanut, – sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi ne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.

Kädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin yön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen kukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia, jota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.

Jumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet sillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa ankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa elämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien soihtujen välitse.

Atoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti mukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki sopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät palatakseen taivaalliseen isänkotiin.

Tätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos lempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei haipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että häntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille omistettua sanaa:

"Tässä olen!"

Ja hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi itse laskenut ne peitteelleen.

Kuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle. Se oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen lähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden portin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea huomaavaisuutta.

Jumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman harras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen, – erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä toiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion pelkoa.

Atokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy, kaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja hengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan epäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.

He tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi noita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä hurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta uupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän istuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas; niinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän herätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen kuolinhuokaukseen.

Koko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät kunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud tuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän kohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö uinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja nousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä. Miekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet juuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin värähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.

"Atos, Atos, ystäväni!" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.

"Ritari d'Artagnan!" sopersi Grimaud.

"Missä hän on?" jatkoi muskettisoturi.

Grimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti vuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.

Soturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.

Hän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä, nimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansa Atoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa.

D'Artagnan peräytyi.

Grimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa vahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen huulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat kohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.

Epätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti kumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan elämänsä aikana kohdannut.

Kapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui säilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle ystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän oli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän ylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan kreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.

Hän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka oli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja hyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja, joita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä, – joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä, kolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti ummessa.

Hetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli hänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän nousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut hengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen kuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että palvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat murheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat säälittävästi ulista.

Ainoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa tukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata kuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli monet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.

Päivän valjetessa d'Artagnan, joka oli harhaillut alakerran salissa ja pureskellut nyrkkejään huokaustensa tukehduttamiseksi, nousi jälleen ylös portaita, ja odottaen kunnes Grimaud käänsi päänsä hänen taholleen hän viittasi tätä luokseen. Uskollinen palvelija noudatti kutsua hiljaisesti kuin varjo.

D'Artagnan palasi alas Grimaudin saattamana. Pylväseteisessä hän virkkoi tarttuen vanhuksen käsiin:

"Grimaud, olen nähnyt, miten isä on kuollut; sano minulle nyt, millaisen lopun poika sai."

Grimaud veti povestaan ison kirjeen, jonka kuoreen oli piirretty kreivin osoite. Soturi tunsi herra de Beaufortin käsialan, mursi sinetin ja alkoi lukea sinertävän päivän ensi säteissä, harppaillen pitkin vanhojen lehmusten varjoista kujaa, jolla manallemenneen isännän askeleenjäljet vielä näkyivät.

265.
Tiedonanto

Beaufortin herttua kirjoitti Atokselle. Ihmiselle aiottu kirje saapui vainajalle. Jumala oli muuttanut osoitteen.

'Rakas kreivini', kirjoitti prinssi isolla, kömpelöllä koulupojan käsialalla, 'suuri onnettomuus on kohdannut meitä keskellä suuren voiton riemua. Kuningas menettää erään uljaimpia sotureitansa. Minä menetän ystävän. Te menetätte herra de Bragelonnen.

Hän kuoli kunniakkaasti – niin kunniakkaasti, etten kykene häntä itkemään niinkuin tahtoisin.

Ottakaa vastaan murheelliset tervehdykseni, rakas kreivini. Taivas jakelee meille koettelemuksen sydäntemme suuruuden mukaan. Tämä koettelemus on ääretön, mutta ei miehuudellenne ylivoimainen. Harras ystävänne

herttua de Beaufort.' Kirjeeseen oli liitetty prinssin sihteerin laatima selonteko. Se oli mitä liikuttavin ja todellisin kertomus murheellisesta sivukohtauksesta, joka lopetti kaksi elämää.

Taistelun järkytyksiin tottunut d'Artagnan, jonka sydän oli haarniskoitu hellyyden ilmauksia vastaan, ei voinut olla säpsähtämättä lukiessaan Raoulin nimen, tuon rakastetun lapsen nimen, joka isänsä tavoin oli muuttunut varjoksi.

"Aamulla", kertoi prinssin kirjuri, "herra herttua antoi käskyn hyökätä. Normandian ja Pikardian rykmentit olivat sijoittuneet vuorenrinteen hallitsemille harmaille kallioille. Ja tuolla vuorella kohosivat Djidgellin vallitukset.

"Tykkituli aloitti taistelun, rykmentit marssivat päättäväisinä, keihäsmiehet riensivät peitset ojossa, pyssymiehillä oli musketit käsivarsillaan. Prinssi tarkkasi huomaavaisesti joukkojen marssia ja liikkeitä, valmiina tukemaan niitä vahvalla varajoukolla.

"Hänen korkeutensa vieressä seisoivat vanhimmat kapteenit ja kaikki hänen adjutanttinsa. Bragelonnen varakreivi oli saanut määräyksen olla jättämättä ylipäällikköä.

"Sillävälin oli vihollisen tykistö, joka aluksi umpimähkään pauhasi joukkoja vastaan, järjestänyt tulensa, ja paremmin tähdätyt kuulat olivat onnistuneet surmaamaan muutamia prinssin ympäriltä. Taajoissa riveissä varustuksia vastaan etenevät rykmentit kokivat hiukan kovaa. Joukkomme epäröitsivät nähdessään tykistömme tukevan heitä huonosti. Edellisenä päivänä sijoitetut patterit ampuivat asemansa vuoksi todellakin heikosti ja epävarmasti. Suuntaaminen alhaalta ylöspäin häiritsi tähtäämisen tarkkuutta ja vähensi ammuksien kantavuutta.

"Käsittäen piiritystykistömme tehottomuuden näissä oloissa päätti hänen korkeutensa, että satamaan ankkuroineiden fregattien piti avata säännöllinen tuli linnoitusta vastaan.

"Herra de Bragelonne tarjoutui heti tätä käskyä viemään, mutta hänen korkeutensa kieltäytyi suostumasta varakreivin pyyntöön.

"Prinssi oli oikeassa, sillä hän rakasti ja tahtoi säästää tätä nuorta aatelisherraa. Niin, hänellä oli syytä varovaisuuteensa ja kieltoonsa, sillä tuskin oli kersantti, jolle hänen korkeutensa oli antanut herra de Bragelonnen pyytämän tehtävän, ehtinyt meren rannalle, kun kaksi vihollisen riveistä pamahtanutta karbiinin laukausta osui häneen.

"Kersantti kaatui kostealle hiekalle, joka imi hänen verensä.

"Tämän havaitessaan herra de Bragelonne hymyili prinssille, ja prinssi virkkoi: 'Näette, varakreivini, että pelastin henkenne. Kertokaa se myöhemmin kreivi de la Fèrelle, jotta hän tietäisi olla minulle kiitollinen.'

"Nuori herra hymyili surumielisesti, vastaten herttualle: 'On totta, monseigneur, että ilman teidän hyväntahtoisuuttanne makaisin kuolleena tuolla, mihin kersanttiparka kaatui, ja lepäisin suuren rauhan helmoissa.'

"Herra de Bragelonne lausui nämä sanansa sellaiseen sävyyn, että hänen korkeutensa huomautti innokkaasti: 'Taivaan vallat, nuori mies, voisipa luulla, että vesi herahtaa siitä kielellenne! Mutta, kautta Henrik IV: n sielun, olen luvannut isällenne tuoda teidät elävänä kotiin, ja jos Herra suo, pidänkin sanani.'

"Herra de Bragelonne punastui ja virkkoi matalammalla äänellä: 'Monseigneur, suokaa minulle anteeksi; minä vain olen aina halunnut seikkailuja, ja mieluista on kunnostautua kenraalinsa silmissä, varsinkin kun tämä kenraali on Beaufortin herttua.'

"Tästä hänen korkeutensa hiukan heltyi, ja kääntyen ympärillään hyörivien upseerien puoleen hän antoi muutamia käskyjä.

"Molempain rykmenttien krenatöörit pääsivät kyllin lähelle vallikaivantoja ja varustuksia, heittääkseen sinne granaattejaan, joiden teho oli vähäinen.

"Mutta nähtyään kersantin yrityksen lähestyä aluksia käsitti laivaston päällikkö herra d'Estrées, että oli avattava tuli, vaikka ampumiskäsky ei ollutkaan saapunut.

"Silloin arabialaiset, nähdessään laivaston kuulien ja kehnojen muuriensa raunioitten ja sirpaleitten iskevän heihin, kohottivat peloittavan kiljunnan.

"Heidän ratsumiehensä karauttivat satuloihinsa kumartuneina täyttä neliä vuorta alas ja syöksyivät jalkaväen riveihin, jotka laskien keihäänsä tanaan pysähdyttivät vimmaisen hyökkäyksen. Pataljoonan tanakan asennon torjumina arabialaiset hyökkäsivät raivokkaasti esikuntaa kohti, joka tällä hetkellä oli aivan suojatta.

"Vaara oli suuri. Hänen korkeutensa paljasti miekkansa, hänen sihteerinsä ja väkensä noudattivat esimerkkiä, esikuntaupseerit ryhtyivät taisteluun noiden hurjimuksien kanssa.

"Tällöin herra de Bragelonne sai tyydyttää halunsa, jota hän oli ilmaissut ottelun alusta asti. Hän taisteli prinssin vieressä uljaasti kuin roomalainen, surmaten pienellä miekallaan kolme arabialaista.

"Mutta oli ilmeistä, että hänen urhoollisuutensa ei johtunut kaikille taisteleville luonnollisesta ylpeydentunteesta. Se oli tuimaa, jopa väkinäistäkin; hän koetti päihtyä melusta ja verenvuodatuksesta. Hän kiihtyi siinä määrin, että prinssi huusi häntä pysähtymään.

"Varakreivin täytyi kuulla hänen korkeutensa ääni, koska mekin, jotka taistelimme sivummalla, sen kuulimme. Siitä huolimatta hän ei pysähtynyt, vaan kiirehti yhä varustuksia kohti.

"Koska herra de Bragelonne oli hyvin alistuvainen upseeri, niin tämä tottelemattomuus ylipäällikön käskyjä kohtaan kummastutti kaikkia, ja herra de Beaufort huuteli yhä hartaammin ja hartaammin: 'Pysähtykää, Bragelonne! Mihin te nyt? Seis, seis! Minä käsken teitä!'

"Matkien herttuan liikettä me olimme kaikin kohottaneet kätemme.

Odotimme, että ratsastaja kääntäisi hevosensa, mutta herra de Bragelonne kiiti yhä paalutuksia kohti.

"'Pysähtykää, Bragelonne', toisti prinssi hyvin voimakkaalla äänellä, 'pysähtykää isänne tähden!'

"Nämä sanat kuullessaan herra de Bragelonne katsahti taakseen, hänen kasvonsa ilmaisivat kiihkeätä tuskaa, mutta hän ei pysähtynyt. Päättelimme silloin, että hänen hevosensa oli pillastunut.

"Kun herttua oli arvannut, että varakreivi ei enää kyennyt hillitsemään ratsua, ja näki hänen ajaneen ensimmäisten krenatöörien ohi, huusi hän: 'Muskettisoturit, ampukaa hänen hevosensa. Sata pistolia sille, joka sen kaataa!'

"Mutta kuka olisi voinut toivoa osaavansa hevoseen ratsastajaa satuttamatta? Kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui tehtävään eräs hyvin tarkka ampuja Pikardian rykmentistä, nimeltään la Luzerne. Hän tähtäsi eläintä, laukaisi ja haavoitti sitä lautasiin, sillä veren nähtiin punaavan hevosen valkoista karvaa. Mutta sensijaan että olisi kaatunut, kirottu ratsu villiytyi hurjemmaksi.

"Kaikki pikardialaiset, jotka näkivät onnettoman nuoren miehen rientävän kuolemaansa, huusivat täyttä kurkkua: 'Heittäytykää alas, herra varakreivi, alas, alas, heittäytykää alas!'

"Herra de Bragelonne oli erittäin suosittu upseeri koko armeijassa.

"Varakreivi oli jo saapunut pistoolinkantaman päähän vallituksista, kun sieltä pamahtava yhteislaukaus verhosi hänet savuun. Me kadotimme hänet näkyvistämme; savun hälvettyä eroitimme hänet seisomassa maassa; hänen hevosensa oli surmattu.

"Arabialaiset haastoivat varakreiviä antautumaan, mutta tehden heille kieltävän liikkeen päällänsä hän jatkoi hyökkäystään paalutuksia vastaan.

"Se oli hirveätä huimapäisyyttä. Mutta koko armeija oli hyvillään hänen väistymättömyydestään, kun hän kerran onnettomuudekseen oli joutunut niin lähelle. Hän eteni vielä muutaman askeleen, ja molemmat rykmentit paukuttivat hänelle käsiään.

"Samassa uusi yhteislaukaus tärähdytti muureja, ja Bragelonnen varakreivi hävisi toistamiseen savun pyörteisiin; mutta niiden hajaannuttua emme enää nähneet häntä pystyssä. Hän lepäsi varvikossa pää jalkoja alempana, ja arabialaiset näkyivät aikovan lähteä vallihaudoistaan, tullakseen leikkaamaan häneltä pään tai ottamaan hänen ruumiinsa, kuten näiden uskottomien tapa on.

"Beaufortin herttua oli seurannut tätä kaikkea katseellaan, ja surullinen näytelmä oli puristanut hänen rinnastaan raskaita ja tuskallisia huokauksia. Nähdessään arabialaisten juoksevan kuin valkoiset haamut mastiksipensaiden välissä alkoi hän siis huutaa: 'Krenatöörit, peitsimiehet, sallitteko heidän anastaa tuon jalon ruumiin?'

"Lausuessaan nämä sanat ja heiluttaen miekkaansa hän itse riensi vihollista vastaan. Hyökäten perässä rykmentit juoksivat vuorostaan, kohottaen huutoja, jotka olivat yhtä sisukkaita kuin arabialaisten olivat villejä.

"Alkoi käsirysy herra de Bragelonnen ruumiin ääressä, ja niin vimmattu, että satakuusikymmentä arabialaista jäi kuolleina makaamaan vähintään viidenkymmenen meikäläisen viereen.

"Normandialaisten luutnantti nosti varakreivin ruumiin hartioilleen ja toi sen meidän leiriimme.

"Mutta voitollista käännettä kehitettiin; rykmentit ottivat varajoukot mukaansa, ja vihollisen paaluvarustukset kukistettiin.

"Kello kolmelta arabialaisten tuli taukosi. Miekka- ja keihästaistelua kesti vielä kaksi tuntia. Se oli teurastusta.

"Kello viideltä olimme voitollisina kaikkialla. Vihollinen oli jättänyt asemansa, ja herttua oli kohotuttanut valkolipun kukkulan huipulle.

"Sitten ehdittiin ajatella herra de Bragelonnea, jonka ruumiin oli kahdeksan luotia lävistänyt, niin että veri oli miltei juossut kuiviin.

"Kuitenkin hän vielä hengitti, ja se tuotti sanomatonta iloa hänen korkeudelleen, joka tahtoi omakohtaisesti olla mukana hänen ensimmäisessä vaalinnassaan ja haavurien neuvottelussa.

"Kaksi näistä vakuutti herra de Bragelonnen jäävän henkiin. Herttua hypähti heidän kaulaansa, luvaten tuhannen louisdoria kummallekin, jos pelastaisivat pojan.

"Varakreivi kuuli nämä riemun osoitukset, ja joko toivottomuuden tai haavojen tuottamasta tuskasta hän ilmaisi kasvoillaan vastaväitteen, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta varsinkin toiselle kirjureista, kun tämä kuuli mitä seurasi.

"Kolmas saapuville tullut haavuri oli veli Sylvain de Saint-Cosme, meikäläisten taitavin. Hänkin tutki vammat vuorostaan eikä sanonut mitään.

"Herra de Bragelonne avasi tuijottavat silmänsä ja näkyi tutkivan oppineen haavurin jokaista liikettä, jokaista ajatusta.

"Hänen korkeutensa kysymykseen vastasi tämä, että hän kahdeksasta haavasta kyllä näki kolme kuolettavaa, mutta jos potilaan ruumiinrakenne oli vahva, hänen nuoruutensa elinvoimainen ja Jumalan armo suuri, niin ehkä herra de Bragelonne toipuisi, kunhan hän vain ei vähääkään liikahtaisi.

"Veli Sylvain lisäsi kääntyen läsnäolijoihin: 'Älkää millään muotoa kajotko häneen edes sormellanne, muutoin tapatte hänet.' Ja me läksimme kaikin teltasta, rahtunen toivoa rinnassamme.

"Tuo sihteeri luuli lähtiessään nähneensä kalpean ja surullisen hymyn värähtelevän varakreivin huulilla, kun herttua sanoi hänelle hyväilevällä äänellä: 'No, varakreivi, me pelastamme sinut!'

"Illalla, kun ajateltiin sairaan jo ehtineen levähtää, eräs apulaisista astui haavoittuneen telttaan ja palasi sieltä ääneen parkuen.

"Me riensimme epäjärjestyksessä paikalle, herttua mukanamme, ja apulainen näytti meille herra de Bragelonnen ruumista maassa vuoteen ääressä verissään virumassa.

"Nähtävästi oli sattunut joku uusi kouristus, joku uusi kuumekohtaus, jolloin hän oli pudonnut, ja putoaminen oli jouduttanut hänen loppuaan, niinkuin veli Sylvain oli tiennyt aavistaa.

"Varakreivi nostettiin ylös; hän oli kangistunut ja kuollut. Kädessään hänellä oli vaalea hiuskihara, ja käsi oli puristunut hänen rintaansa vasten."

Sitten seurasi yksityiskohtia sotaretkestä ja arabialaisten häviöstä.

D'Artagnan pysähtyi kertomukseen Raoul-paran kuolemasta.

– Oh, – jupisi hän, – onneton lapsi, itsensä lopettaja!

Ja kääntäen silmänsä linnan kammioon, missä Atos nukkui iäistä untansa, hän kuiskasi:

"He ovat pitäneet toisilleen antamansa lupaukset. Nyt tapaan heidät onnellisina: he ovat varmasti yhtyneet jälleen."

Ja hän palasi hitain askelin porraspengermälle.

Koko raitti, koko ympäristö täyttyi jo itkettyneillä naapureilla, jotka kertoivat toisilleen kaksoisonnettomuudesta ja valmistautuivat hautajaisiin.