Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», sayfa 73

266.
Runoelman viimeinen laulu

Seuraavasta päivästä alkaen nähtiin ympäristön ja koko maakunnan aatelistoa saapuvan kaikkialta, mihin lähetit olivat ehtineet toimittaa sanoman.

D'Artagnan oli jäänyt, sulkeutuen huoneeseensa ja tahtomatta puhua kenenkään kanssa. Kaksi niin raskasta kuolemantapausta Portoksen kuoleman jälkeen oli pitkiksi ajoiksi masentanut tämän näihin asti lannistumattoman sielun.

Paitsi Grimaudia, joka kerran astui hänen huoneeseensa, muskettisoturi ei nähnyt palvelijoita eikä vieraita.

Melusta talossa ja edestakaisin kulkemisesta hän luuli huomaavansa, että järjestettiin kreivin hautajaisia. Hän kirjoitti kuninkaalle pyynnön lomansa pitennyksestä.

Kuten sanottu, Grimaud oli astunut d'Artagnanin huoneeseen. Hän oli istahtanut jakkaralle oven suuhun, näyttäen syviin mietteisiin vaipuneelta. Noustessaan hän oli viitannut d'Artagnania mukaansa.

Tämä seurasi häntä ääneti. Grimaud meni kreivin makuuhuoneeseen, osoitti kapteenille sormellaan tyhjää vuoteen sijaa ja kohotti silmänsä kaunopuheisesti taivasta kohti.

"Niin", vastasi d'Artagnan, "niin, hyvä Grimaud, poikansa luokse, jota hän niin suuresti rakasti."

Grimaud lähti huoneesta ja saapui saliin, johon ruumis maakunnan tavan mukaan oli täytynyt asettaa nähtäväksi ennen kuin se ainiaaksi kätkettäisiin maan poveen.

D'Artagnan hämmästyi nähdessään tässä salissa kaksi avonaista ruumisarkkua. Lähestyessään Grimaudin mykästä kehoituksesta hän näki toisessa niistä Atoksen, kauniina kuolemassa, ja toisessa Raoulin ummistunein silmin, helmenvaalein poskin kuin Vergiliuksen Pallas, ja hymy sinervillä huulillaan.

Häntä puistatti nähdessään isän ja pojan, joiden poislentäneitä sieluja maan päällä edusti enää vain kaksi kolkkoa ruumista, kykenemätöntä lähestymään toisiansa, vaikka olivat aivan vieretysten.

"Raoul täällä!" virkahti hän. "Oi, Grimaud, sitä et ollut minulle sanonut!"

Grimaud pudisti päätänsä mitään vastaamatta, mutta tarttuen d'Artagnanin käteen hän vei soturin ruumiskirstulle ja näytti hänelle hienon käärinliinan alta tuhoisia haavoja, joiden kautta elämä oli paennut.

Kapteeni käänsi kasvonsa pois, ja pitäen tarpeettomana kysellä Grimaudilta, joka ei vastaisi, hän muisti herttuan sihteerin kirjoittaneen enemmän kuin hän oli saanut luetuksi.

Silmätessään edelleen kertomusta tapauksesta, joka oli maksanut Raoulille hengen, hän keksi kirjeen loppukohtana seuraavat sanat:

'Herttua on määrännyt varakreivin ruumiin balsamoitavaksi, kuten on tapana arabialaisilla, milloin he haluavat, että heidän vainajansa viedään synnyinmaahansa, ja herttua on käskenyt toimittaa vaihtohevosia, jotta nuorta miestä kasvattanut uskottu palvelija voisi saattaa hänen kirstunsa kreivi de la Fèren luo.'

– Täten, – ajatteli d'Artagnan, – olen mukana sinun hautajaisissasi, rakas lapseni, minä, joka jo olen vanha, jolla ei enää ole mitään virkaa maan päällä, ja saan heittää tomua otsalle, jota vielä kaksi kuukautta sitten suutelin. Jumala on niin tahtonut. Sinä itse olet sitä tahtonut. Minulla ei enää ole edes oikeutta itkeä; sinä olet valinnut kuolemasi; se on ollut sinusta elämää parempi.

Vihdoin saapui hetki, jolloin näiden kahden aatelismiehen maalliset jäännökset oli laskettava maan poveen.

Hautuupaikalle tulvi niin paljon sotilashenkilöitä ja muuta kansaa, että tasangolla sijaitsevaan kappeliin johtava tie aivan täyttyi ratsain ja jalkaisin samoavista surupukuisista ihmisistä.

Atos oli valinnut viimeiseksi leposijakseen tämän tiluksiensa rajalle rakennuttamansa kappelin viereen aidatun tarhan. Pienoistemppeliin tarvittavat, vuonna 1550 hakatut kivet hän oli tuottanut Berrissä sijaitsevasta goottilaistyylisestä aatelishovista, jonka suojassa hän oli ensimmäisen nuoruutensa päivät viettänyt.

Täten uudestirakennettu, täten siirretty kappeli pilkisti esiin haapa- ja sykomoritiheikön keskeltä. Siinä toimitti joka sunnuntai jumalanpalveluksen naapurikauppalan kirkkoherra, jolle Atos siitä suoritti kahdensadan livren vuosipalkkion, ja kaikki hänen tilansa neljäänkymmeneen nousevat alustalaiset, työläiset ja vuokraajat saapuivat sinne perheineen messua kuulemaan, heidän tarvitsematta tehdä kaupunginmatkaa.

Kappelin takana levisi kahden ison, pähkinäpensaista, seljapuista ja orapihlajista kasvatetun, syvän ojan saartaman aitauksen takana pieni, viljelemätön, mutta hedelmättömyydessään herttainen tarha, sillä sammal oli siellä korkeata, villit auringonkukat ja keltaorvokit sekoittivat siellä tuoksunsa, hevoskastanjain alla pulppusi iso, marmorialtaaseen vangittu lähde, ja ylt'ympäri rehoittavassa ajuruohossa liiteli tuhansittain läheisiltä kentiltä saapuneita mehiläisiä, samalla kun peipposet ja kultarintakertut huolettoman hilpeinä visertelivät kukkivassa pensasaidassa.

Tänne tuotiin molemmat ruumiskirstut hiljaisen ja hartaan väkijoukon saattamina.

Kun ruumiiden siunaus oli toimitettu ja jaloille vainajille lausuttu viimeiset jäähyväiset, hajaantui saattue, jutellen kotimatkalla isän ansioista ja onnekkaasta kuolemasta ja toiveista, joita niin surullisesti Afrikan rannikolla surmansa löytänyt poika oli antanut.

Vähitellen äänet sammuivat, kuten vaatimattoman kirkonlaivan sytytetyt lamputkin. Messun toimittaja tervehti viimeisen kerran alttaria ja vielä tuoreita hautakumpuja; sitten hän käheä-äänistä kelloa soittavan apulaisensa seuraamana palasi verkalleen pappilaansa.

Yksikseen jäänyt d'Artagnan huomasi yön lähestyvän. Hän oli unohtanut ajan kuolleita ajatellessaan.

Nousten tammipenkiltä, jolla hän oli istunut kappelissa, hän aikoi kuten pappikin mennä lausumaan viimeisen hyvästelyn menetettyjen ystäviensä kaksoishaudalle. Joku nainen rukoili polvillaan kosteassa mullassa.

D'Artagnan pysähtyi kappelin kynnykselle, ollakseen häiritsemättä häntä ja myöskin nähdäkseen, kuka tuo hurskas ystävätär oli, joka oli tullut täyttämään tämän pyhän velvollisuuden niin suurella innolla ja hartaudella.

Tuntematon peitti kasvonsa alabasterinvalkeilla käsillään. Puvun ylevästä yksinkertaisuudesta arvasi hän, että vieras oli ylhäinen nainen. Ulkona odottelivat matkavaunut ja useat ratsupalvelijat. D'Artagnan yritti turhaan arvata, mitä tämä merkitsi.

Nainen rukoili yhä pyyhkien usein nenäliinalla kasvojaan; d'Artagnan ymmärsi, että hän itki.

Hän näki hänen lyövän rintoihinsa kristityn naisen säälimättömässä synnintunnossa ja kuuli hänen useaan kertaan huudahtavan särkyneestä sydämestä lähtevät sanat: "Anteeksi, anteeksi!"

Ja koska hän näkyi kokonaan suruunsa vaipuneelta, koska hän heittäytyi puolipyörtyneenä maahan voivotuksissaan ja rukouksissaan, niin d'Artagnan, johon koski tämä kaivatuille ystäville osoitettu rakkaus, astui muutaman askeleen hautakumpua kohti, keskeyttääkseen synkän haastelun katujattaren ja vainajain välillä.

Mutta tuskin oli hänen korkonsa narahtanut hiekalla, kun tuntematon kohotti päätänsä ja näytti d'Artagnanille kyynelissä kylpevät, ystävälliset kasvot.

Hän oli neiti de la Vallière!

"Herra d'Artagnan!" kuiskasi hän.

"Te", vastasi kapteeni synkällä äänellä, "tekö täällä! Oi, madame, olisin mieluummin nähnyt teidät kukilla koristettuna kreivi de la Fèren sukulinnassa! Silloin olisitte vähemmän itkenyt, he myöskin, minä myöskin!"

"Monsieur!" nyyhkytti neitonen.

"Sillä te", jatkoi kuolleiden leppymätön ystävä, "olette saattanut nämä kaksi miestä hautaansa."

"Oi, säästäkää minua!"

"Varjelkoon Jumala, mademoiselle, minua loukkaamasta naista tai häntä turhaan itkettämästä; mutta minun täytyy sanoa, että murhaajan paikka ei ole uhriensa haudalla."

Neiti de la Vallière aikoi vastata.

"Minkä teille nyt sanoin", lisäsi kapteeni kylmästi, "sen sanoin kuninkaallekin."

Nainen liitti kätensä ristiin.

"Tiedän", virkkoi hän, "että olen syypää Bragelonnen varakreivin kuolemaan."

"Ah, te tiedätte?"

"Uutinen saapui eilen hoviin. Olen matkustanut kello kahdesta yöllä neljäkymmentä lieuea, tullakseni pyytämään anteeksi kreiviltä, jonka luulin vielä olevan elossa, ja rukoillakseni täällä Raoulin haudalla laupiasta Jumalaa lähettämään minulle kaikki ansaitsemani onnettomuudet paitsi yhtä ainoata. Nyt, monsieur, tiedän, että pojan kuolema on surmannut isän; minulla on kaksi rikosta omallatunnollani, minun on odotettava Jumalalta kaksinkertaista rangaistusta."

"Minä toistan teille, mademoiselle", lausui d'Artagnan, "mitä Raoul jo kuolemaansa miettiessään sanoi teistä minulle Antibesissä:

"'Jos ylpeys ja keimailu ovat hänet vietelleet, annan hänelle anteeksi halveksien häntä. Jos rakkaus on hänet taivuttanut, annan hänelle anteeksi, vannoen hänelle, että kukaan ei koskaan olisi häntä niin rakastanut kuin minä.'"

"Te tiedätte", keskeytti Louise, "että rakkauteni tähden aioin uhrata itseni; tiedätte, kuinka paljon olin kärsinyt, kun tapasitte minut menehtyneenä, kuolevana, hylättynä. No niin, koskaan en ole niin paljon kärsinyt kuin tänään, sillä silloin minä toivoin, minä halusin, mutta tänään minulla ei enää ole mitään toivottavaa, sentähden että tämä vainaja vie kaiken iloni hautaansa, sentähden että minä en enää rohkene rakastaa ilman tunnonpistoksia, ja koska – tunnen sen – se, jota rakastan – oi, se on luonnon laki! – vielä tuottaa minulle kaikki ne kärsimykset, jotka olen muille aiheuttanut."

D'Artagnan ei vastannut mitään; hän tunsi liiankin hyvin, että tyttö ei erehtynyt.

"Niin", lisäsi tämä, "rakas herra d'Artagnan, älkää lisätkö kärsimystäni kukkuroilleen, pyydän sitä teiltä vielä. Minä olen kuin rungostaan katkaistu oksa, tässä maailmassa ei minulla enää ole mitään jalansijaa, enkä tiedä, mihin minut virta kuljettaa. Minä rakastan rajusti, rakastan niin paljon, että tulen sen sanomaan, jumalaton, tämän vainajan haudalla, enkä siitä punastu, en tunne katumusta. Tämä rakkaus on minulle uskonto. Mutta kun myöhemmin näette minut yksinäni, unohdettuna, halveksittuna, kun näette minut rangaistuna siitä, mitä te olette määrätty rankaisemaan, säästäkää minua hetkellisessä onnessani; suokaa se minulle vielä muutamiksi päiviksi, muutamiksi minuuteiksi. Tällä hetkellä, kun teille puhun, sitä kenties ei enää ole olemassa. Hyvä Jumala, tämä kaksoismurha on ehkä jo sovitettu!"

Hän ei ollut vielä lopettanut, kun puhe ja kavioiden kapse sai kapteenin heristämään korviaan.

Eräs kuninkaan upseereja, kreivi de Saint-Aignan, tuli etsimään la Vallièreä kuninkaan puolesta, jota hänen sanojensa mukaan kalvoi mustasukkaisuus ja levottomuus.

De Saint-Aignan ei nähnyt d'Artagnania, jonka puolittain kätki molempia hautoja varjostava tuuhea hevoskastanja. Louise kiitti häntä ja viittasi häntä poistumaan, jolloin ritari palasi tarhan ulkopuolelle.

"Näette", sanoi kapteeni katkerasti nuorelle naiselle, "näette, että onneanne kestää vielä."

Neito nousi juhlallisin ilmein.

"Kerran", virkkoi hän, "kadutte, että olette minua niin väärin tuominnut. Sinä päivänä, monsieur, rukoilen Jumalaa unohtamaan vääryytenne minua kohtaan. Sitäpaitsi silloin kärsin niin paljon, että te ensimmäisenä säälitte tuskaani. Älkää soimatko minua tästä onnestani, herra d'Artagnan; olen sen ostanut kalliisti, eikä velkani vielä ole kuitattu."

Nämä sanat lausuessaan hän vielä kerran hiljaa ja hellästi polvistui.

"Anteeksi viimeisen kerran, kihlattuni Raoul!", rukoili hän. "Minä olen katkaissut siteemme; molemmat olemme tuomitut kuolemaan murheesta. Sinä lähdit ensimmäisenä, mutta älä pelkää, pian sinua seuraan. Näe ainoastaan, etten ole ollut kevytmielinen ja että olen tullut sanomaan sinulle nämä viimeiset jäähyväiset. Herra on minun todistajani, Raoul, että jos minun olisi tarvinnut hengelläni lunastaa omasi, niin olisin sen empimättä uhrannut. Rakkauttani en voinut antaa. Vielä kerran, anteeksi!"

Hän taittoi oksan ja pisti sen maahan. Sitten hän kuivasi kyynelten valelemat silmänsä, tervehti d'Artagnania ja poistui.

D'Artagnan katseli lähteviä hevosia, ritareja ja vaunuja ja laskien paisuvalle rinnalleen käsivartensa ristiin hän virkkoi liikuttuneella äänellä:

"Milloin tullee minun vuoroni lähteä? Mitä jää ihmiselle enää nuoruuden, rakkauden, kunnian, ystävyyden, voiman, rikkauden jälkeen?.. Kallio, jonka alla lepää Portos, omistettuaan kaiken sen, mitä juuri sanoin, – turve, joka peittää Atoksen ja Raoulin, heidän omistettuaan vielä paljon enemmän!"

Hän epäröitsi hetkisen, silmä raukeana; sitten hän suoristausi jälleen.

"Eteenpäin sentään!" hän huudahti. "Kun aikani tulee, ilmoittaa Jumala sen minulle, kuten Hän on toisillekin ilmoittanut."

Hän kosketti sormiensa päillä iltakasteen kostuttamaa maata, teki ristinmerkin kuin olisi ollut kirkossa vihkivesimaljan ääressä ja läksi yksin, iäksi yksin, takaisin Pariisia kohti.

Jälkimaininta

Oli kulunut neljä vuotta kuvailemastamme kohtauksesta, kun kaksi ratsastajaa kulki uhkeilla hevosilla aamun koitteessa Bloisin läpi, tullen järjestämään linnustusta, johon kuningas aikoi ryhtyä Loiren halkaisemalla ja toiselta puolen Meungiin sekä toiselta Amboiseen rajoittuvalla mäkisellä maakaistaleella.

Miehet olivat kuninkaan vinttikoirien ohjaaja ja ajohaukkain opettaja, – Ludvig XIII: n aikana hyvin arvossapidettyjä, mutta hänen seuraajansa hiukan laiminlyömiä virkailijoita.

Tutkittuaan tienoon ja tehtyään huomionsa nuo kaksi ratsastajaa olivat paluumatkalla, kun havaitsivat pieniä, hajallisia sotilasryhmiä, joita kersantit sijoittelivat etäälle toisistaan aituuksien veräjille. Nämä sotamiehet olivat kuninkaan muskettisotureja.

Heidän perässään ratsasti uljaalla hevosella kultakirjailustaan tunnettava kapteeni. Hiukset olivat harmaat ja parta harmahtava. Vaikka hän näytti hiukan kumaraiselta, ohjasi hän hevostaan keveästi ja katseli valppaasti ympärilleen, valvoakseen miestensä liikkeitä.

"Herra d'Artagnan ei vanhene", sanoi vinttikoirien ohjaaja virkaveljelleen; "kymmenen vuotta meitä iäkkäämpänäkin hän näyttää ratsun selässä nuorekkaammalta kuin me."

"Se on totta", vastasi haukkamies; "jo kaksikymmentä vuotta olen nähnyt hänet aina samanlaisena."

Arvoisa virkamies erehtyi: d'Artagnan oli neljässä vuodessa elähtänyt kaksitoista vuotta.

Ikä oli painanut säälimättömät uurtonsa silmäkulmiin, tukka oli lähtenyt otsalta, ja hänen ennen niin jäntevät, ruskeat kätensä olivat käyneet vaaleiksi niinkuin veri olisi alkanut niissä jähmettyä.

D'Artagnan lähestyi virkailijoita, sävyssään ylemmyyttä osoittava sydämellisyyden vivahdus, ja sai kohteliaisuudestaan vastaukseksi kaksi hyvin kunnioittavaa kumarrusta.

"Ah, onpa onnellinen sattuma, että tapaamme teidät täällä, herra d'Artagnan!" huudahti ajohaukkain opettaja.

"Pikemmin voisin minä niin sanoa teille, hyvät herrat", vastasi kapteeni, "sillä nykyisin kuningas useammin käyttää muskettisotureitansa kuin haukkojaan."

"Ei ole niinkuin vanhaan hyvään aikaan", huokasi haukkamestari. "Muistatte kai, herra d'Artagnan, kuinka kuningasvainaja liidätteli harakkaansa viinitarhoissa Beaugencyn takalikolla? Hohoi, vaikka te ette ollutkaan muskettisoturien kapteeni siihen aikaan, herra d'Artagnan!"

"Ja te olitte vain uroslintujen korpraali", vastasi d'Artagnan leikkisästi. "Eipä väliä, mutta hyvä aika se oli, sillä ainahan nuoruuden päivät ovat kultaisia… Hyvää huomenta, herra vinttikoirien kapteeni!"

"Suuri kunnia minulle, herra kreivi", virkkoi tämä.

D'Artagnan ei vastannut mitään. Tämä kreivin arvonimi ei ollut häntä kummastuttanut: d'Artagnanille oli tullut aateluuden ylennys neljä vuotta sitten.

"Eikö pitkä ratsastusmatka ole teitä kovin väsyttänyt, herra kapteeni?" jatkoi ajohaukkain opettaja. "Täältä on luullakseni kaksisataa lieuea Pigneroliin?"

"Kaksisataakuusikymmentä mennen tullen", oikaisi d'Artagnan tyynesti.

"Ja", virkahti linnustaja aivan hiljaa, "jakseleeko hän hyvin?"

"Kuka?" kysyi d'Artagnan.

"No, se herra Fouquet-parka", jatkoi haukanopettaja hiljaa.

Koirien ohjaaja oli varovaisesti väistynyt sivummalle.

"Ei", vastasi d'Artagnan, "miespoloinen kärsii pahasti; hän ei käsitä vankilaa suosioksi, vaan sanoo, että parlamentti oli julistanut hänet syyttömäksi, tuomitessaan hänet maanpakoon, ja että maanpako on vapautta. Hän ei oivalla, että oli vannottu hänen kuolemansa, eikä tajua saaneensa syytä kiittää Jumalaa, kun pääsi hengissä parlamentin kynsistä."

"Ah niin, miesrukka on hipaissut mestauslavaa", sanoi ajohaukkain opettaja; "kerrotaan herra Colbertin jo antaneen määräyksiä Bastiljin kuvernöörille, ja teloituskäsky kuuluu jo olleen paperilla."

"Tjaa!" hymähti d'Artagnan miettiväisenä, näkyen haluavan keskeyttää haastelun.

"Tjaa!" toisti vinttikoirien ohjaaja tullen lähemmäksi; "herra Fouquet on siis Pignerolissa, ja hyvin hän on sen ansainnut. Hänellä oli onni saada teidät saattajakseen sinne. Hän on kylliksi varastanut kuninkaalta."

D'Artagnan sinkautti koiramestariin äkäisen katseen ja sanoi hänelle:

"Monsieur, jos minulle tultaisiin kertomaan, että olette syönyt vinttikoirienne leivänkannikat, en ainoastaan olisi sitä uskomatta, vaan vieläpä teitä siitä syystä tyrmään suljettuna surkuttelisin, enkä sallisi kenenkään puhua teistä pahaa. Kuitenkin, monsieur, olkaapa kuinka rehellinen mies tahansa, vakuutan teille, että te ette ole rehellisempi kuin herra Fouquet-parka."

Saatuaan tämän tuikean nuhteen hänen majesteettinsa koirien kapteeni painoi nenänsä alas ja antoi ajohaukkain opettajan päästä pari askelta edelleen d'Artagnanin rinnalla.

"Hän pöyhkeilee", kuiskasi linnustaja muskettisoturille; "näkee hyvin, että vinttikoirat ovat nykyisin muodissa. Jos hän olisi ajohaukkain opettaja, ei hän liikoja leventeleisi."

D'Artagnan hymyili surumielisesti nähdessään tuon suuren valtiollisen kysymyksen ratkeavan niin vähäpätöiseksi tyytymättömyydeksi; hän ajatteli vielä hetkisen yli-intendentin loistavaa elämää, hänen onnensa kukistumista, häntä odottavaa synkkää kuolemaa, ja lausui lopuksi:

"Herra Fouquet kai oli lintujen ystävä?"

"Oi, monsieur, intohimoinen", vastasi haukkametsästäjä, ja tuo katkeran kaipauksen sävy ja huokaus oli hautajaispuhe Fouquetille.

D'Artagnan antoi toisen nyreyden ja toisen murhemielen haihtua, ratsastaen edemmäksi tasangolla.

Kaukaa jo nähtiin metsästäjäin tulevan esiin puiden välistä, ratsastajatarten sulkien välkähtelevän kuin tähdenlennot aukeamilla ja valkoisten hevosten leikkelevän kirkkailla hahmoillaan nuoren metsän tummia tiheikköjä.

"Mutta", puhkesi d'Artagnan jälleen puhumaan, "laitatteko meille pitkällisenkin metsästyksen? Pyytäisin teitä toimittamaan linnut nopeasti käsiimme; olen hyvin väsynyt. Haikaroitako vai joutsenia?"

"Kumpiakin, herra d'Artagnan", vastasi haukkain opettaja; "mutta älkää käykö levottomaksi, kuningas ei ole asiantuntija. Hän ei metsästä omasta harrastuksestaan, vaan ainoastaan tarjotaksensa huvitusta naisille."

Mies korosti sanan naisille sillä tavoin, että d'Artagnan heristi korviaan.

"Ah!" huudahti hän silmäten kummastuneena ajohaukkain harjoitusmestaria.

Vinttikoirain hoitaja hymyili, arvatenkin hieroakseen sovintoa muskettisoturin kanssa.

"Oh, naurakaa minulle", sanoi d'Artagnan, "minä en enää tiedä mitään uutisia; saavuin vasta eilen, oltuani kuukauden poissa. Jätin hovin suruun leskikuningattaren kuolemasta. Otettuaan vastaan Itävallan Annan viimeisen huokauksen kuningas ei enää tahtonut huvitella; mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa. No, hän ei siis enää ole murheissaan, sitä parempi!"

"Ja kaikella on myös alkunsa", virkkoi vinttikoirain kapteeni remahtaen nauramaan.

"Ah", äännähti d'Artagnan toistamiseen, hehkuen tiedonhalusta, mutta pitäen arvolleen sopimattomana udella alemmiltaan; "näkyy siis olevan jotakin alkamassa?"

Kapteeni vilkutti merkitsevästi silmäänsä. Mutta d'Artagnan ei tahtonut siltä mieheltä kuulla mitään.

"Saako kuninkaan nähdä jo varhainkin?" hän kysyi haukkain opettajalta.

"Kello seitsemältähän minä päästän linnut, monsieur."

"Keitä tulee kuninkaan kanssa? Miten Madame jaksaa? Miten voi kuningatar?"

"Paremmin, monsieur."

"Hän on siis ollut sairas?"

"Monsieur, viime mielipahansa jälkeen hänen majesteettinsa on ollut huonossa voinnissa."

"Minkä mielipahan? Valaiskaa huoletta asioita minulle, monsieur. Minä vasta saavun."

"Sanotaan, että kuningatar, hiukan laiminlyötynä anoppinsa kuoleman jälkeen, valitteli kuninkaalle, joka kuuluu vastanneen: 'Nukunhan luonanne kaikki yöt, madame. Mitä enempää kaipaatte?'"

"Naisrukka!", virkahti d'Artagnan; "kylläpä hänen täytyy vihata neiti de la Vallièrea!"

"Oh, ei, ei neiti de la Vallièrea", vastasi ajohaukkain opettaja.

"Ketä sitten?"

Torventörähdys keskeytti tämän haastelun. Se kutsui koiria ja lintuja. Ajohaukkain opettaja ja hänen toverinsa kannustivat heti hevostaan, jättäen d'Artagnanin yksikseen, katkaistun kysymyksen jännitykseen.

Etäällä tuli kuningas näkyviin naisten ja ratsumiesten ympäröimänä. Koko seurue ratsasti käymäjalkaa hyvässä järjestyksessä, torventoitotusten kiihoittaessa koiria ja hevosia. Siinä oli liikettä, melua, se oli valon kangastus, josta meille enää antaa jotakin aavistusta ainoastaan teatterinäytäntöjen teeskennelty uhkeus ja valhemajesteetti.

Hiukan heikontuneilla silmillään d'Artagnan eroitti ryhmän takana kolmet kuomivaunut. Etummaiset oli luonnollisesti varattu kuningattarelle, mutta ne olivat tyhjät.

Muskettisoturi ei nähnyt neiti de la Vallièrea kuninkaan vierellä; etsiessään hän löysi neitosen seuraavista vaunuista kahden naisen seurassa, joilla näkyi olevan ikävä kuten valtiattarellaankin.

Kuninkaan vasemmalla puolella, taitavan käden ohjaaman tulisen ratsun selässä, säteili mitä loistavin kaunotar. Kuningas hymyili hänelle, ja hän hymyili kuninkaalle. Ja kun nainen oli puhunut, helähtivät kaikki nauramaan.

– Tunnen tuon naisen, – ajatteli muskettisoturi. – Kuka hän onkaan?

Ja hän kumartui ystävänsä, ajohaukkain opettajan puoleen näine kysymyksineen.

Tämä oli vastaamaisillaan, kun kuningas huomaten d'Artagnanin virkkoi tälle:

"Hei, kreivi, olette jo palannut! Miksi en ole teitä nähnyt?"

"Sire", oli vastaus, "koska teidän majesteettinne saapuessani vielä nukkui, ja koska ette ollut herännyt, kun astuin palvelusvuorolleni tänä aamuna."

"Aina sama", sanoi Ludvig korkealla äänellä ja tyytyväisenä. "Levätkää, kreivi, minä käsken teitä. Tänään syötte kanssani päivällistä."

Ihailun sorina ympäröi d'Artagnania yhteisenä imarteluna. Kaikki riensivät häntä piirittämään. Syödä päivällistä kuninkaan kanssa oli kunnianosoitus, jollaisia hänen majesteettinsa ei tuhlannut yhtä auliisti kuin Henrik IV. Kuningas eteni muutaman askeleen, ja d'Artagnanin pysähdytti toinen ryhmä, jonka keskellä loisteli Colbert.

"Hyvää huomenta, herra d'Artagnan", toivotti ministeri herttaisen kohteliaasti; "sujuiko matkanne onnellisesti?"

"Kyllä, monsieur", vastasi d'Artagnan kumartaen hevosensa kaulan yli.

"Kuulin kuninkaan kutsuvan teidät pöytäänsä täksi illaksi", jatkoi ministeri; "siellä tapaattekin erään vanhan ystävänne."

"Vanhan ystäväni?" kysäisi d'Artagnan, vaipuen murhemielin menneisyyden mustiin aaltoihin, jotka olivat häneltä upottaneet monta ystävyyttä ja monta vihaa.

"Alamedan herttuan, joka on tänä aamuna saapunut Espanjasta", selitti Colbert.

"Alamedan herttuan?" toisti d'Artagnan, etsien muististaan.

"Minut!" virkahti valkohapsinen ja valkopartainen, köyristynyt vanhus vaunuistaan, jotka hän oli avauttanut mennäkseen muskettisoturia vastaan.

"Aramis!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä.

Ja hän salli, hervoton kun oli, vanhan herrasmiehen laihtuneen käden kietoutua vapisevana kaulaansa.

Hetkisen ääneti katseltuaan Colbert kannusti hevostaan, jättäen vanhat ystävykset kahden kesken.

"Siis", virkkoi muskettisoturi tarttuen Aramiksen käsivarteen, "sinäkö täällä, sinä, maanpakolainen, kapinoitsija, Ranskassa?"

"Ja minä syön päivällistä kanssasi kuninkaan luona", virkkoi entinen Vannesin piispa hymyillen. "Niin, eikö totta, sinä kysyt, mitä hyödyttää uskollisuus tässä maailmassa? Kah, päästäkäämme tuon la Vallière-rukan vaunut ohi. Katso, miten hän on levoton, miten hänen kyynelistä riutuneet silmänsä seuraavat kuningasta, joka ratsastaa tuolla!"

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Tonnay-Charenten, josta on tullut rouva de Montespan", vastasi Aramis.

"Onko la Villière mustasukkainen, onko hänet siis petetty?"

"Ei vielä, d'Artagnan, mutta siihen ei kulu pitkää aikaa."

He juttelivat yhdessä seuraten metsästystä, ja Aramiksen kyytimies ajoi niin taitavasti, että he saapuivat paikalle juuri sillä hetkellä, kun lintua hätyyttävä haukka pakotti sen painumaan alas ja hyökkäsi sen niskaan.

Kuningas laskeusi ratsultaan, rouva de Montespan noudatti esimerkkiä. Oli saavuttu yksinäisen kappelin edustalle, joka oli kätkettynä isojen, syystuulten jo paljaiksi riistämien puiden suojaan. Kappelin takana oli ristikkoportilla suljettu tarha.

Haukka oli pakottanut saaliinsa putoamaan tähän pikku pyhätön viereiseen aitaukseen, ja kuningas oli tunkeutumassa sinne poimiakseen tavanmukaisen ensimmäisen sulan.

Kaikki asettuivat piiriin rakennuksen ja pensasaitojen ympärille, kun koko seurue ei mahtunut sinne sisälle.

D'Artagnan pidätti Aramista, joka aikoi astua vaunuista kuten muutkin, sanoen lyhyeen:

"Tiedätkö, Aramis, minne sattuma on meidät johdattanut?"

"En", vastasi herttua.

"Täällä lepää ihmisiä, jotka minä tunsin", sanoi d'Artagnan surullisen muiston liikuttamana.

Mitään aavistamatta Aramis meni hoippuvin askelin kappeliin pienestä ovesta, jonka d'Artagnan hänelle avasi.

"Mihin heidät on haudattu?" kysyi hän.

"Tuonne tarhaan. Näet ristin pienen kypressin alla. Se pieni kypressi on istutettu heidän haudalleen. Älä mene sinne; kuningas astuu sinne juuri, haikara on sinne pudonnut."

Aramis pysähtyi kätkeytyen varjoon. Silloin he näkivät la Vallièren kalpean muodon. Vaunuihinsa unohdettuna oli tämä ensin surumielisesti katsellut ikkunastaan ja sitten mustasukkaisuuden valtaamana astunut pyhättöön, mistä hän pylvääseen nojaten katseli kuningasta, joka hymyillen viittasi rouva de Montespania pelkäämättä astumaan tarhaan.

Rouva de Montespan lähestyi; hän tarttui kuninkaan tarjoamaan käteen, ja nykäisten haukan kuristamalta haikaralta ensimmäisen sulan Ludvig kiinnitti sen kauniin kumppaninsa hattuun.

Vuorostaan hymyillen kaunotar suuteli hellästi lahjoittajan kättä.

Kuningas punehtui mielihyvästä; hän katseli rouva de Montespania, intohimon ja rakkauden tuli silmissään.

"Mitä annatte minulle vastalahjaksi?" hän kysyi.

Nainen taittoi kypressitöyhdön, tarjoten sen toivosta päihtyneelle kuninkaalle.

"Mutta", kuiskasi Aramis d'Artagnanille, "lahja on surullinen, sillä tuo kypressi verhoaa hautaa."

"Niin, se on Raoul de Bragelonnen hauta", vastasi d'Artagnan äänekkäästi, "Raoulin, joka lepää tuon ristin alla isänsä, Atoksen vieressä."

Voihkaisu kuului heidän takaansa. He näkivät naisen kaatuvan pyörtyneenä maahan. Neiti de la Vallière oli nähnyt ja kuullut kaikki.

"Tyttörukka!" mutisi d'Artagnan, auttaen hänen seuranaisiaan toimittamaan hänet vaunuihin. "Tästälähin saa hän kärsiä."

Illalla d'Artagnan todellakin istui kuninkaan pöydässä herra Colbertin ja Alamedan herttuan vieressä.

Kuningas oli hilpeällä tuulella. Hän lausui satoja kohteliaisuuksia kuningattarelle, satoja helliä sanoja Madamelle, joka istui hänen vasemmallansa varsin surullisena. Olisi luullut oltavan entisissä rauhallisissa ajoissa, jolloin kuningas koetti äitinsä silmistä lukea hyväksymisen tai paheksumisen sanoilleen.

Rakastajattaret eivät näillä päivällisillä tulleet kysymykseenkään. Kuningas puhutteli pari kolme kertaa Aramista, nimittäen häntä herra lähettilääksi, mikä enensi d'Artagnanin jo muutoinkin suurta kummastusta hänen nähdessään kapinallisen ystävänsä niin ihmeellisesti suosittuna hovissa.

Pöydästä noustessaan kuningas tarjosi kätensä kuningattarelle ja antoi merkin Colbertille, jonka silmä vaani hänen herransa katseita.

Colbert vei d'Artagnanin ja Aramiksen syrjään. Kuningas alkoi keskustella kälynsä kanssa, Monsieurin levottomana ja hajamielisenä haastellessa kuningattarelle, vartioivista silmistään päästämättä vaimoansa ja veljeään.

Aramiksen, d'Artagnanin ja Colbertin keskustelu liikkui jokapäiväisissä asioissa. He puhelivat entisistä ministereistä; Colbert jutteli Mazarinista ja kerrotutti itselleen Richelieusta.

D'Artagnan ei voinut olla ihmettelemättä, nähdessään tällä tuuheakulmaisella, matalaotsaisella miehellä niin etevän käyttäytymistaidon ja mukautuvan luonteen. Aramis kummasteli huolettomuutta, jolla niin totinen mies ymmärsi edukseen viivyttää vakavan keskustelun hetkeä. Kukaan ei siihen viitannut, vaikka kaikki kolme tunsivat, että se oli lähellä.

Monsieurin häiriintyneestä ilmeestä näki, kuinka pahoin kuninkaan ja Madamen rupattelu häntä kiusasi. Madamen silmät olivat melkein punaiset. Alkaisikohan hän valitella, aiheuttaisiko hän häväistystä koko hovin kuullen?

Kuningas vei hänet syrjään ja puhui niin lempeällä äänellä, että sen täytyi muistuttaa prinsessalle niistä päivistä, jolloin häntä rakastettiin itsensä vuoksi.

"Sisareni", virkkoi hän, "minkätähden nuo kauniit silmät ovat itkeneet?"

"Mutta, sire…" aloitti toinen.

"Monsieur on mustasukkainen, eikö niin, sisareni?"

Tämä katsahti Monsieuriin päin, siten pettämättömästi ilmaisten prinssille, että hänestä puhuttiin.

"Niin…", virkahti hän.

"Kuulkaa minua", jatkoi kuningas, "jos ystävänne saattavat teidät ikävyyksiin, niin syy ei ole Monsieurin."

Hän lausui nämä sanat niin säveästi, että Madame, jolla pitkät ajat oli ollut kaikenlaista mielipahaa, rohkaistuneena oli vähällä hyrähtää itkuun, sillä niin täynnä oli hänen sydämensä.

"No, no, rakas sisar", kehoitti kuningas, "kertokaa ne huolenne ja murheenne minulle. Veljen sanalla lupaan ottaa niihin osaa, kuninkaan sanalla vakuutan toimittavani niihin korjauksen!"

Prinsessa kohotti kauniit silmänsä ja sanoi haikeasti:

"Ystäväni eivät tuota minulle ikävyyksiä; he ovat poissa tai lymyilevät. Heidät, jotka olivat niin hartaita, niin hyviä, niin uskollisia, on saatettu teidän majesteettinne epäsuosioon."

"Tarkoittanette Monsieurin pyynnöstä karkoittamaani de Guichea?"

"Joka tuosta syyttömästä karkoituksestaan asti tavoittelee kuolemaa kerran päivässä!"

"Sanoitte syyttömästä, sisareni?"

"Niin syyttömästä, että jollei minulla olisi teidän majesteettianne kohtaan sitä ystävyyden sekaista kunnioitusta, jota olen aina…"

"Niin?"

"Niin olisin pyytänyt veljeäni Kaarlea, johon minulla on täysi vaikutusvalta…"

Kuningas säpsähti.

"Mihin sitten?"

"Olisin pyytänyt häntä esittämään teille, että Monsieur ja hänen suosikkinsa Lotringin junkkari eivät saisi rankaisematta ryhtyä kunniani ja onneni pyöveleiksi."