Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 23

45. Poliisiministerin työhuone

Herra de Crosne tiesi kreivi de Cagliostrosta kaikki, mitä taitava poliisiministeri voi tietää Ranskassa asuvasta henkilöstä, ja siinä oli koko paljon. Hänellä oli tiedossaan kreivin entiset nimet, alkemistiset, magneettiset ja ennustustaidot; samoin se, että kreivi väitti voivansa olla kaikkialla läsnä ja alati syntyvänsä uudestaan, ja niin ollen hän piti kreiviä hienon maailman silmänkääntäjänä.

Poliisiministeri oli perin ovela mies, tunsi virkatoimensa tarjoamat keinot, nautti hovin suosiota, vaikkei siitä välittänyt, ei tinkinyt ylpeydestään eikä langennut kenen tahansa ansaan. Tälle ei Cagliostro voinut, kuten kardinaali de Rohanille, tarjota louisdoreja, jotka olivat vastavalettuina lämpöisiä, tai ojentaa pistoolia hänen rintaansa kohti, kuten Balsamo oli uhannut herra de Sartinesia; nyt ei Balsamo ollut vaatimassa Lorenzaa takaisin, vaan Cagliostro tekemässä tiliä.

Tämän vuoksi kreivi ei ollutkaan jäänyt odottamaan tapausten kulkua, vaan oli pyytänyt päästä ministerin puheille. Herra de Crosne älysi asemansa edulliseksi ja aikoi tätä etua käyttää. Cagliostro ymmärsi asemansa hankalaksi ja päätti siitä selvitä. Tässä avoimessa shakkipelissä oli muuan panos, jota toinen pelaaja ei aavistanutkaan, ja myönnettävä on, että näin tietämätön oli juuri herra de Crosne. Kuten sanottu, hän tunsi kreivin vain silmäinkääntäjäksi, mutta tämän aatteellisista harrastuksista hän ei tiennyt mitään. Niihin kiviin, joita filosofia sirotteli yksinvaltiuden tielle, kompastui moni vain siksi, ettei niitä nähnyt.

Herra de Crosne odotti Cagliostrolta tietoja kaulanauhasta ja rouva de la Motten juonista. Se oli hänen heikko puolensa. Sen sijaan hänellä oli oikeus kuulustella ja vangita; siinä oli hänen ylivoimansa.

Vastaanottaessaan kreivin hän esiintyi miehenä, joka tietää oman arvonsa, mutta ei tahdo olla epäkohtelias kellekään, ei edes ihmeolennolle. Cagliostro oli varuillaan, esiintyen yhä vain ylhäisenä herrana, jollaista heikkoutta hänen mielestään sopi vielä näytellä.

– Monsieur, – sanoi hänelle poliisiministeri, – te olette pyytänyt saada minua puhutella, ja nyt olen tullut Versaillesista juuri tätä asiaa varten.

– Olen arvellut, monsieur, että teillä voisi olla jotakin etua, jos kuulustelisitte minua nykytapahtumien johdosta, ja kun tunnen ansionne ja virkatoimenne tärkeyden, olen saapunut puheillenne. Tässä nyt olen.

– Minäkö teitä kuulustelisin? – kysyi ministeri ollen hämmästyvinään. – Mutta mistä ja minkä nojalla?

– Monsieur, – vastasi Cagliostro kursailematta, – teillä on nyt paljon puuhaa rouva de la Mottesta ja kaulanauhan katoamisesta.

– Oletteko ehkä päässyt sen jäljille? – tiedusti herra de Crosne melkein ivallisesti.

– En, – sanoi kreivi vakavasti. – Mutta jollen olekaan saanut selkoa kaulanauhasta, niin tiedän ainakin, että rouva de la Motte on asunut Saint-Clauden kadun varrella.

– Vastapäätä teitä, monsieur; sen minäkin tiesin.

– Silloin tietänette myös, mitä rouva de la Motte siellä puuhasi…

Jättäkäämme siis se asia.

– Päinvastoin, – sanoi herra de Crosne kylmäkiskoisesti, – puhukaamme juuri siitä.

– Mutta eihän siinä ollut mitään huomattavaa paitsi mitä tulee pikku Olivaan, – vastasi Cagliostro. – Koska jo tiedätte rouva de la Mottesta kaikki, ei minulla ole annettavana lisätietoja.

Kuullessaan Olivan nimen herra de Crosne hätkähti.

– Mitä tarkoitatte Olivalla? – kysyi hän. – Kuka se Oliva on?

– Ettekö tiedä? Se on merkillinen ilmiö, ja minua kummastuttaa, ettette ole hänestä kuullut. Kuvitelkaa oikein siroa tyttöä, jolla on komea vartalo, siniset silmät, täysin säännölliset, soikeat kasvojen piirteet… lyhyesti sanoen, sellainen ulkomuoto, joka ensi näkemältä muistuttaa kuningatarta.

– Ahaa! – sanoi herra de Crosne. – Entä sitten?

– Se tyttö vietti huonoa elämää, ja minun tuli häntä sääli. Hän oli ennen palvellut erään vanhan ystäväni, parooni de Taverneyn luona…

– Joka kuoli äskettäin?

– Juuri niin. Sitäpaitsi hän oli liittynyt erääseen perin ovelaan mieheen, jota ette tuntene, monsieur, ja joka… Mutta nyt lienen kovin seikkaperäinen, niin että väsytän teitä.

– Ette suinkaan, monsieur; olkaa niin hyvä ja jatkakaa. Sanoitte, että se nainen, Oliva…

– Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein puutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen rakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi häntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota ette tietysti itse tunne.

– Muuan Beausire kenties, – sanoi ministeri ylpeillen tiedostaan.

– Te siis tunnette hänet, sepä kummallista! – sanoi Cagliostro ihailevasti. – Hyvä on, monsieur, te olette todellakin parempi taikuri kuin minä. No niin, eräänä päivänä, kun Beausire oli tavallista pahemmin rääkännyt ja puijannut lemmittyään, tuli tämä hakemaan minulta turvaa, ja kun minulla on avulias luonto, sijoitin hänet asumaan erääseen torppaani.

– Otitte luoksenne!.. Hän on siis asunut teidän luonanne? – huudahti ministeri ihmetellen.

– Aivan niin, – myönsi Cagliostro, joka oli vuorostaan hämmästyvinään. – Sopihan minun ottaa hänet luokseni, kun olen poikamies.

Ja hän osasi nauraa niin luontevasti, että herra de Crosne tarttui satimeen.

– Hän asui teidän luonanne! – toisti ministeri. – Senpä vuoksi asiamiesteni oli niin vaikea saada häntä käsiinsä.

– Mitä te puhutte? – hätkähti Cagliostro. – Onko tätä nuorta tyttöä etsitty? Onko hän tehnyt jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?

– Ei ollenkaan, monsieur; jatkakaa te vain.

– Ei minulla ole mitään lisättävää. Hän asui luonani, siinä kaikki.

– Herra kreivi, ei asia vielä ole lopussa, sillä äsken tuntui, että viittasitte johonkin yhteyteen Olivan ja rouva de la Motten kesken.

– Niin kyllä, naapuruuden vuoksi.

– Tässä on muutakin. Ettehän te suotta huomauttanut, että he olivat naapuruksia.

– Se koskee aivan toista asiaa, jota ei kannata teille mainita. Valtakunnan ylimmälle virkamiehelle ei sopine jutella rikkaan laiskurin hullutuksista.

– Te herätätte minussa suurempaa uteliaisuutta kuin luulettekaan, sillä sen Oliva nimisen tytön, jota sanotte pitäneenne luonanne, olen äsken saanut käsiini maaseudulta.

– Olette löytänyt hänet?

– Olen, ja mukana oli Beausire…

– No sitä juuri arvelinkin – sanoi Cagliostro. – Hän oli siis Beausiren seurassa. Hyvä on, hyvä! Nyt on tehtävä rouva de la Mottelle oikeutta.

– Kuinka! Mitä oikein tarkoitatte?

– Tarkoitan sitä, monsieur, että kun aluksi epäilin rouva de la Mottea, minun nyt täytyy myöntää hänet syyttömäksi.

– Mistä te epäilitte rouva de la Mottea?

– Kummallista, kuinka herra ministeri viitsii kuunnella juoruja!

Mutta voinhan kertoa. Juuri kun minulla oli parhaat toiveet herättää Olivassa jälleen halua työhön ja hyveeseen – minä kun harrastan siveellisyyttä – juuri silloin joku vei hänet pois.

– Vei pois teidän luotanne, niinkö?

– Niin, pois minun talostani.

– Sepä merkillistä!

– Ja minä olisin vaikka vannonut, että se oli rouva de la Motten juonta. Siitä näkee, kuinka helposti tuomitsee väärin.

Herra de Crosne siirtyi nyt lähemmäksi kreiviä.

– Olkaa niin hyvä ja selittäkää tarkemmin, – sanoi hän.

– Monsieur, kun kerran olette tavannut Olivan Beausiren seurassa, ei enää mikään saa minua epäilemään rouva de la Mottea, ei hänen uutterat käyntinsä, merkinantonsa eikä kirjeenvaihtonsa.

– Olivan kanssa?

– Niin juuri.

– Olivatko rouva de la Motte ja Oliva tuttuja?

– Hyvinkin läheisiä.

– Ja he tapasivat toisiaan?

– Rouva de la Motte oli keksinyt keinon laskea Olivan ulos joka ilta.

– Joka ilta! Oletteko siitä varma?

– Niin varma kuin voi olla siitä, mitä on nähnyt ja kuullut.

– Nyt puhutte sellaisia asioita joista maksaisin tuhat livreä sanalta. Onpa onni, että itse osaatte tehdä kultaa!

– En tee enää, monsieur! se kävi liian kalliiksi.

– Olettehan kardinaali de Rohanin ystävä?

– Toivoakseni.

– Teidän tulee siis tietää, kuinka tärkeätä osaa se vehkeilijä, jonka nimenä on rouva de la Motte, näyttelee kardinaalin häväistysjutussa.

– Siitä olen mieluummin tietämätön.

– Mutta kenties tiedätte, mitä seurauksia on ollut rouva de la Motten ja Olivan kävelyillä?

– Monsieur, eräänlaisia asioita on järkevän miehen parasta koettaa olla tietämättä, – vastasi Cagliostro juhlallisesti.

– No sitten teen teille enää yhden kysymyksen, – sanoi herra de Crosne vilkkaasti. – Onko teillä todistuksia siitä, että rouva de la Motte on ollut kirjeenvaihdossa Olivan kanssa?

– Vaikka sata.

– Millaisia?

– Kirjelippuja rouva de la Mottelta. Hän lennätti niitä Olivalle jousen avulla, joka varmaankin tavataan hänen asunnostaan. Usein kävi niin, että lyijypalasen ympärille kääritty kirje ei saapunut perille, vaan putosi kadulle, ja sieltä minä tai väkeni niitä löysimme.

– Voitteko jättää ne oikeuden haltuun?

– Ne ovat niin viattomia, ettei niistä tulisi tunnonvaivoja, enkä luulisi myöskään rouva de la Motten pahoittelevan, vaikka joku saisi ne nähdä.

– Ja… todistuksia salaisista neuvotteluista, kohtauksista, onko niitäkin?;

– Kuinka monta tahansa.

– Pyydän mainitsemaan edes yhden.

– Paras todistus on se, että rouva de la Mottella ilmeisesti oli vapaa pääsy Olivan luo, sillä tapasin hänet siellä juuri samana päivänä, jolloin Oliva katosi.

– Samana päivänä?

– Niin, ja kaikki palvelijani näkivät hänet myös.

– Vai niin… mutta mitä hän sieltä tahtoi, kun Oliva oli poissa?

– Samaa kysyin itseltänikin aluksi enkä päässyt selville. Olin nähnyt rouva de la Motten astuvan maahan eräistä vaunuista Roi-Doré-kadun kulmassa. Palvelijani olivat myös nähneet samojen vaunujen odottavan siellä hyvän aikaa, ja siksi luulin ensin, että rouva de la Motte tahtoi ottaa Olivan mukaansa.

– Ja te olisitte sen sallinut?

– Miksi en? Rouva de la Motte on antelias ja kohtalon suosima. Hänet otetaan vastaan hovissakin. Miksi olisin estänyt, jos hän tahtoi vapauttaa minut Olivasta? Siinä olisin menetellyt väärin, kuten nyt huomaan, kun toinen on houkutellut hänet luotani ryöstääkseen uudestaan kurjuuteen.

– Vai niin, – sanoi ministeri miettiväisestä – Neiti Oliva asui siis luonanne?

– Asui, monsieur.

– Ja neiti Oliva ja rouva de la Motte olivat tuttuja, tapasivat toisiaan ja liikkuivat yhdessä ulkona?

– Kuten sanoin, monsieur.

– Ja rouva de la Motte ilmestyi taloonne samana päivänä, kun Oliva vietiin pois?

– Aivan niin, monsieur.

– Ja te luulitte, että kreivitär tahtoi ottaa tytön luokseen?

– Mitä muuta saatoin arvella?

– Mutta mitä kreivitär sanoi, kun ei tavannutkaan Oiivaa?

– Hän näytti levottomalta.

– Ja nyt epäilette, että Beausire vei Olivan?

– Sitä epäilen vain sen johdosta, että mainitsitte hänen olleen Beausiren seurassa; muuten en osaisi mitään epäillä. Se mies ei tiennyt Olivan osoitetta. Kukahan sen on ilmoittanut?

– Kenties Oliva itse.

– Enpä luulisi, sillä ennenkuin hän olisi toimittanut Beausiren itseään noutamaan, olisi hän karannut suoraa päätä, ja lisäksi saan teille vakuuttaa, ettei Beausire olisi päässyt talooni, ellei rouva de la Motte olisi hänelle antanut avainta.

– Kreivittärellä oli siis avain?

– Siitä ei epäilystäkään.

– Voitteko vielä mainita, minä päivänä Oliva katosi luotanne? – kysyi herra de Crosne saatuaan äkkiä valaistusta Cagliostron niin taitavasti ojentamasta soihdusta.

– Kyllä, monsieur, sen muistan varsin hyvin. Se tapahtui Pyhän Ludvigin päivän aattona.

– Niinpä juuri! – huudahti herra de Crosne. – Ihan täsmälleen!

Monsieur, te olette tehnyt valtiolle suuren palveluksen.

– Siitä tunnen itseni onnelliseksi.

– Ja saatte asianomaisen kiitoksen.

– Ensi sijassa omaltatunnoltani, – vastasi kreivi.

Poliisiministeri kumarsi.

– Voinko luottaa siihen, että esitätte puheena olevat todistukset? – kysyi hän.

– Monsieur, olen valmis kaikessa täyttämään tuomioistuimen käskyt.

– Hyvä on, minulla on lupauksenne ja toivon taas pian saavani kunnian teitä tavata.

Ja tämän sanottuaan hän päästi Cagliostron menemään, joka poistuessaan mutisi:

– Ähä, kreivitär, kyykäärmeen sikiö! Minua sinä pyrit syyttämään, mutta luullakseni puraisit kiveen; varo hampaitasi!

46. Kuulusteluja

Sillävälin kun herra de Crosne näin keskusteli Cagliostron kanssa, saapui herra de Bréteuil Bastiljiin kuninkaan puolesta kuulustelemaan kardinaali de Rohania.

Näiden kahden vihamiehen kohtaus olisi voinut käydä myrskyiseksi. Oikeusministeri tunsi kardinaalin ylpeyden ja oli saanut kostetuksi niin julmasti, että saattoi tästedes noudattaa ulkonaista säädyllisyyttä. Hän olikin hyvin kohtelias, mutta kardinaali kieltäytyi vastaamasta. Herra de Bréteuil koki suostuttaa, mutta kardinaali selitti jättävänsä kaikki sen varaan, mihin parlamentti ja hänen tuomarinsa ryhtyisivät.

Oikeusministerin täytyi siis mukaantua syytetyn horjumattomaan päätökseen. Silloin hän kutsutti luokseen rouva de la Motten, joka paraikaa laati joitakin muistiinpanoja ja kohta noudatti käskyä. Herra de Bréteuil esitti hänelle tarkoin hänen asemansa, jonka piti hänelle itselleen oleman selvillä paremmin kuin kellekään muulle. Syytetty vastasi, että hänellä oli todistuksia viattomuudestaan ja että hän tarpeen tullen ne myös esittäisi. Siihen herra de Bréteuil huomautti, että juuri niitä paraiten tarvittiin.

Jeanne lateli esille kaikki, mitä oli keksinyt; aina samat vihjaukset kaikkia ihmisiä vastaan, aivan samat väitteet, ettei hänellä ollut tietoa, mistä väärennetyt asiakirjat olivat kotoisin. Hänkin selitti, että kun parlamentti oli asiaan sekaantunut, hänen huulikaan tulisi puhdas totuus vasta kardinaalin läsnäollessa ja sitten, kun hänelle mainittaisiin, mistä häntä syytettiin. Herra de Bréteuil vastasi, että kardinaali syytti häntä kaikesta.

– Kaikesta? – toisti Jeanne. – Myös varkaudesta?

– Vieläpä varkaudesta.

– Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa kardinaalille, – sanoi Jeanne kylmästi, – että neuvon häntä jo luopumaan niin kehnosta puolustustavasta.

Se oli hänen ainoa vastauksensa, mutta herra de Bréteuil ei tyytynyt. Hän tahtoi selkoa niistä syistä, joihin perustui kardinaalin niin ilmeinen röyhkeys kuningatarta vastaan ja kuningattaren niin tulinen suuttumus kardinaaliin. Samoin hän kaipasi niiden asiakirjain selvitystä, joita Provencen kreivi oli koonnut ja jotka nyt olivat yleisen puheen aineena. Oikeusministeri oli viekas mies, joka osasi vaikuttaa naisen mieleen: hän lupasi rouva de la Mottelle kaikki, jos tämä vain antaisi ilmi jonkun määrätyn henkilön.

– Varokaa, – sanoi hän, – sillä jollette mitään ilmaise, syytätte kuningatarta. Jos näin jatkatte, tuomitaan teidät majesteettirikoksesta, ja se merkitsee häpeää ja hirsipuuta.

– Minä en syytä kuningatarta, – vastasi Jeanne, – mutta miksi syytetään minua?

– Syyttäkää siis jotakuta toista, – selitti hellittämätön kuulustelija. – Muulla tapaa ette itseänne pelasta.

Jeanne pysyi kuitenkin varovan vaiteliaana, eikä tästä hänen ensi kohtauksestaan herra de Bréteuilin kanssa ollut mitään tulosta. Mutta pian levisi huhu, jonka mukaan oli saatu todistetuksi, että timantit oli myyty Englannissa, missä herra de Vergennesin asiamiehet olivat vanginneet Réteau de Villetten. Se hyökkäys, joka nyt oli Jeannen kestettävä, oli kauhea. Kun häntä kuulusteltiin vastakkain Réteaun kanssa, jota hän oli luullut kuolemaan saakka uskolliseksi liittolaiseksi, sai hän kauhistuen kuulla miehen nöyrästi tunnustavan itsensä väärentäjäksi, joka oli laatinut sekä kuitin timanteista että kuningattaren kirjeen, siis väärentänyt jalokivikauppiasten ja hänen majesteettinsa allekirjoitukset. Kun Réteaulta kysyttiin miksi hän oli tehnyt nämä rikokset, vastasi hän vain täyttäneensä rouva de la Motten pyynnön. Järkytettynä, vimmastuneena Jeanne kielsi, puolustautui kuin jalopeura ja väitti, ettei ollut koskaan tuntenut eikä edes nähnyt herra Réteau de Villetteä.

Mutta tässäkin kohden tuli kaksi kovaa iskua; kaksi todistajaa kumosi hänen väitteensä. Toinen oli ajuri, jonka herra de Crosne oli saanut ilmi ja joka todisti Réteaun ilmoittamana päivänä ja hetkenä kuljettaneensa niin ja niin puetun naisen Montmartre-kadulle. Tämä niin salaperäinen nainen, joka oli astunut ajoneuvoihin Maraisin kaupunginosassa, kuka muu se voisi olla kuin rouva de la Motte, joka asui Saint-Clauden kadun varrella? Ja mahdotonta oli kieltää rikostoverien keskinäistä tuttavuutta, kun toinen todistaja vakuutti nähneensä Pyhän Ludvikin päivän aattona niissä matkavaunuissa, joista rouva de la Motte oli astunut maahan, ajurinpenkillä herra Réteau de Villetten, joka oli helppo tuntea kalpeista, levottomista kasvoistaan. Tämä todistaja oli muuan kreivi de Cagliostron palvelijoista. Kuullessaan tämän nimen Jeanne säpsähti ja joutui ihan suunniltaan. Hän alkoi nyt syyttää Cagliostroa, jonka väitti noitatempuillaan sekoittaneen kardinaali de Rohanin järjen, niin että tässä oli syttynyt myös rikollisia ajatuksia kuningatarta vastaan.

Näin oli ensi kerran määritelty syytös hovikohtauksesta. Kardinaali de Rohan puolusti itseään puolustaessaan Cagliostroa. Hän kielsi niin itsepäisesti, että Jeanne vimmastuneena lausui julki kardinaalin olevan mielettömästi rakastunut kuningattareen.

Kreivi de Cagliostro pyysi nyt ja saikin luvan asettua tutkintavankeuteen voidakseen koko maailman edessä puolustaa viattomuuttaan. Syyttäjät ja tuomarit innostuivat, kuten aina käy totuuden häämöittäessä, ja yleinen mielipide oli heti kardinaalin ja Cagliostron puolella kuningatarta vastaan. Silloin tämä onneton hallitsijatar, joka tahtoi selittää, miksi niin itsepäisesti jatkoi oikeudenkäyntiä, antoi julkaistaviksi kuninkaan saamat ilmoitukset yöllisistä kävelyistä ja vedoten herra de Crosneen kehoitti tätä sanomaan, mitä niistä tiesi.

Tämä taitavasti valmisteltu isku osui Jeanneen ja oli musertaa hänet ainiaaksi. Koko tuomioistuimen edessä vaadittiin kardinaalia ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavana näistä retkistä Versaillesin puistoon. Kardinaali vastasi olevansa kykenemätön valehtelemaan ja nojaavansa rouva de la Motten todistukseen. Mutta Jeanne kielsi kokonaan tienneensä sellaisista kävelyistä, saatikka ottaneensa niihin osaa ja väitti valheellisiksi kaikki ne ilmoitukset ja tiedot, joiden mukaan hän muka oli käynyt Versaillesin puistossa joko kuningattaren tai kardinaalin seurassa. Tämä vakuutus olisi todistanut Marie-Antoinetten syyttömäksi, jos olisi voinut uskoa väärennyksestä ja varkaudesta syytettyä naista. Mutta tältä taholta tulleena näytti syytöksen kumoaminen suosion tavoittelulta, eikä kuningatar tyytynyt sellaiseen vapautukseen.

Juuri kun Jeanne innokkaimmin vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa kuningattaren ja kardinaalin yksityisistä suhteista, esiintyi Oliva, elävä todiste, joka heti muutti yleisen mielipiteen ja kumosi kreivittären kaikki väitteet. Kuinka oli mahdollista, ettei Jeanne nyt hautaantunut romahtaneen valherakennuksensa raunioihin? Kuinka hän pääsi jälleen pystyyn entistä häijympänä? Tätä ilmiötä emme voi selittää vain hänen tarmollaan, vaan pikemmin se johtui kovan onnen kohtalosta, joka vaivasi kuningatarta.

Mikä kamala isku kohtasi kardinaalia, kun Oliva todisti hänen läsnäollessaan! Nyt sai Rohanin prinssi huomata, että häntä oli hirveästi petetty. Tämä niin hienotunteinen, ylevien intohimojen elähyttämä mies näki, että ilotytön avustama seikkailijatar oli villinnyt hänet julkisesti herjaamaan Ranskan kuningatarta, viatonta naista, jota hän rakasti. Tällaisen ilmiön vaikutus kardinaaliin olisi mielestämme koko jutun draamallisin ja tärkein kohtaus, ellemme joutuisi, mitä enemmän lähestymme historiaa, sitä syvemmälle saastaan, vereen ja kauhuun. Nähdessään Olivan, roskaväen kuningattaren, ja muistaen ruusua, kädenpuristuksia ja Apollo-kylpylää kardinaali kalpeni ja olisi tahtonut vuodattaa kaiken verensä Marie-Antoinetten jalkojen juureen, jos olisi hänet nähnyt tuon toisen vieressä. Kuinka monta anteeksiannon rukousta ja tunnonvaivaa pyrkikään ilmoille hänen sydämestään koettaakseen yhdessä kyynelien kanssa puhdistaa edes alinta porrasta sille valtaistuimelle, jolle hän kerran oli purkanut ylenkatsettaan ja suuttumustaan hyljätystä rakkaudesta! Mutta sitäkään lohdutusta ei hänelle sallittu; eihän hänen sopinut myöntää Olivaa siksi naiseksi, jonka oli tavannut, koska hänen silloin olisi täytynyt ilmaista rakkautensa todelliseen kuningattareen, pelkkään tähän tunnustukseen olisi sisältynyt myös syytös ja herjaus. Hän antoi Jeannen kieltää kaikki ja pysyi vaiti. Ja kun herrat de Crosne ja de Bréteuil kokivat saada Jeannelta tarkempia selityksiä, vastasi hän:

– Paras keino todistaa, ettei kuningatar ole öisin kävellyt puistossa, on tietysti se, että hankitaan esille henkilö, joka on kuningattaren näköinen ja myöntää siellä käyneensä. Nyt on sellainen henkilö tässä; onhan asia siis selvä.

Tällä katalalla salaviittauksella oli menestystä. Se heikonsi totuutta vieläkin kerran. Mutta kun Oliva luonnollisesti hätääntyneenä esitti kaikki sivuseikat ja todisteet eikä salannut mitään ja kun paljoa helpommin uskottiin häntä kuin kreivitärtä, turvautui tämä epätoivoiseen keinoon: hän tunnusti. Hän tunnusti saattaneensa Versaillesin puistoon kardinaali de Rohanin, joka intohimonsa villitsemänä tahtoi mistä hinnasta hyvänsä tavata kuningatarta saadakseen tälle vakuuttaa ihailevaa rakkauttaan. Tunnustuksen aiheutti se tieto, että hänellä olisi tukea kokonaisesta puolueesta, joka taas hylkäisi hänet, jos hän yhä kieltäisi; jos hän syyttäisi kuningatarta, saisi hän liittolaisia kuningattaren vihamiehistä, joita oli paljon. Nyt muuttuivat näyttelijäin osat jo ainakin kymmenennen kerran tässä pirullisessa jutussa; kardinaali esiintyi narrina, Oliva arkipäiväisenä katuvaisena ja Jeanne vehkeilijänä, jota parempaa osaa hänellä ei ollut valittavana.

Mutta tämän häpeällisen juonen onnistumiseksi oli tarpeen, että kuningatarkin esiintyisi tässä näytelmässä, ja hänelle annettiin inhottavin, kehnoin, majesteetin arvoa enimmin alentava osa, hänet kun pantiin kevytmieliseksi, keimailevaksi naiseksi, joka huvittelee ilveilyllä. Jeanne näet selitti, että nämä kävelyt oli ennakolta ilmoitettu Marie-Antoinettelle, joka pensaiden takaa naurusta pakahtumaisillaan kuunteli rakastuneen kardinaalin intohimoisia lemmenpurkauksia. Tällaisen puolustuksen valitsi itselleen tämä kunnoton nainen, joka ei enää tiennyt, miten salaisi varkautensa; hän otti suojakseen kuninkaallisen vaipan, joka oli kudottu Maria Teresian ja Marie Leczinskan maineesta.

Kuningatar oli sortua tähän viimeiseen syötökseen, jonka valheellisuutta ei voinut todistaa. Hän ei sitä voinut, koska Jeanne uhkasi äärimmäisessä hädässä paljastaa ne lemmenkirjeet, jotka kardinaali oli kirjoittanut kuningattarelle, ja koska hänellä todella oli hallussaan nämä hurjaa intohimoa uhkuvat kirjeet. Lisäksi ei hän sitä voinut sen vuoksi, että vaikka Oliva tunnusti joutuneensa puistoon Jeannen opastamana, hän ei silti saattanut väittää, oliko ketään kuuntelemassa pensasaidan takana vai eikö. Ja lopuksi oli kuningattaren mahdotonta todistaa viattomuuttaan sen vuoksi, että niin monen teki mieli uskoa näitä häpeällisiä valheita.