Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 22

43. Kyyhkyset pistetään häkkiin

Mennessään pihan kautta Beausirellä oli mielessä se ajatus, että siten syntynyt melu varottaisi Olivaa. Vaikkei hän tiennyt mitään kaulanauhajutusta, tunsi hän kyllin paljon muuta – oopperanaamiaiset ja Mesmerin parantolan – osatakseen karttaa näyttämästä Olivaa tuntemattomille. Tässä hän menettelikin järkevästi, sillä pienen salongin sohvalla loikova nuori nainen, joka paraikaa luki kevytmielistä romaania, kuuli koirien haukkuvan, kurkisti pihalle ja näki Beausiren jäljestä tulevan vieraita, minkä vuoksi ei sopinut tapansa mukaan rientää lemmittyään vastaanottamaan.

Kovaksi onnekseen nämä kyyhkyset eivät silti olleet turvassa kotkien kynsiltä. Täytyi käskeä valmistamaan suurusta, ja muuan kömpelö palvelija – eiväthän maalaiset ole kovin nokkelia – kysyi pari, kolme kertaa, pitikö mennä kuulemaan, mitä rouva määräsi. Silloin vainukoirat heristivät korviaan. He laskivat hauskaa pilaa Beausiren kätkemästä naisesta, jonka seura muka oli erakon onnellisuuden höysteenä yksinäisyyden ja rahojen luomassa paratiisissa.

Beausire antoi heidän ilveillä, mutta ei näyttänyt Olivaa. Syötiin kelpo suurus, jolloin poliisit pitivät hyvin puoliaan. Juomista ei myöskään ollut puutetta, ja poissaolevan emännän kunniaksi juotiin monta maljaa. Jälkiruuan ohella, kun mieliala oli jo kiihtynyt, tuntui vieraista kohtuuttomalta enää pidentää isännän levottomuutta, ja he ottivat taitavasti puheeksi, kuinka hauskaa kunnon ihmisten on tavata vanhoja tuttuja. Beausire aukaisi nyt pullon likööriä ja tiedusti, milloin ja missä he olivat ennen yhtyneet.

– Eräs meidän hyvä ystävämme, – vastasi toinen poliisi, – oli teidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte pikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.

Beausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu nuora kiristävän kurkkua.

– Vai niin, todellako? – sanoi hän hämillään. – Ja nyt teillä lienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää…

– Sepä oli kelpo aate, – sanoi poliisi toverilleen, – mainio johdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei sodi moraalia vastaan.

– Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa, – vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti hymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.

– Niinmuodoin… jatkoi Beausire.

– Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos jättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta livreä.

– Vähintään, puhumattakaan koroista, – vahvisti toinen poliisi.

– Hyvät herrat, – vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen hävyttömyydestä, – maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.

– Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt heti maksaa?

– En enempää kuin viisi- tai kuusikymmentä louisdoria.

– No aluksi tyydymme siihenkin ja kiitämme kohteliaisuudesta.

"Ahaa", tuumi Beausire ihastuen heidän myöntyväisyydestään, "helposti nuo voikin tyydyttää. Kenties pelkäävät minua niinkuin minä heitä. Koetellaan!"

Ja hänen mieleensä johtui, että noiden herrain, jos alkaisivat kovin rähistä, onnistuisi vain esiintyä hänen rikostovereinaan ja että viranomaiset täällä eivät panisi suurta arvoa sellaiseen suoritukseen. Siitä Beausire päätti, että he selittäisivät tyytyvänsä ja pysyisivät vaiti. Varomaton varmuus vei hänet niin pitkälle, että hän katui tarjonneensa kuusikymmentä eikä kolmekymmentä louisdoria, mutta samalla hän päätti, rahat maksettuaan, pyrkiä heistä kohta eroon. Tällöin hän ei osannut oikein arvioida vieraitaan, jotka jaksoivat paksusti hänen luonaan, nauttien häiriintymättömän ruuansulatuksen suloisuudesta, ja tällä hetkellä olivat lempeitä, kun häijyyden ilmaiseminen olisi rasittanut.

– Beausire on kelpo ystävä, – virkkoi toinen poliisi toverilleen.

– Koko hauskalta tuntuu pistää taskuunsa kuusikymmentä louisdoria.

– Ne saatte heti, – huudahti isäntä kauhistuen vieraittensa liian tuttavallista puhetapaa.

– Ei hätää mitään, – vastasivat toiset.

– Omatuntoni ei anna rauhaa, ennenkuin olen maksanut. Eikä sille mitään mahda, kun omatunto on arka.

Ja hän aikoi poistua rahoja noutamaan. Mutta vierailla oli paatuneen poliisin tavat, joista ei pääse eroon, kun ne kerran ovat juurtuneet. He eivät siis voineet hellittää saalistaan, joka oli heidän kynsiinsä osunut. Samoin päästää hyvä lintukoira haavoittuneen peltopyyn vasta sitten hampaistaan, kun luovuttaa sen metsästäjälle. Hyvä poliisi ei laske kiinnisaamaansa henkilöä käsistään tai näkyvistään. Hän tietää liiankin hyvin, kuinka oikullinen voi kohtalo olla metsästäjää kohtaan ja kuinka kaukana se on, mitä ei hyppysissään pitele. Niinpä he nyt yhteen ääneen huusivat:

– Herra Beausire! Hyvä herra Beausire!

Ja samalla he tarttuivat hänen vihreän metsästystakkinsa liepeeseen.

– Mitä nyt? – kysyi Beausire.

– Armahtakaa, älkää meitä jättäkö, – sanoivat he pakottaen hänet kohteliaasti istumaan.

– Mutta kuinka voisin teille rahat noutaa, ellen saa mennä niitä hakemaan toisesta huoneesta?

– Voimmehan tulla mukaanne, – vastasi toinen poliisi pahaenteisen hellästi.

– Rahat ovat tuolla… vaimoni huoneessa, – selitti Beausire.

Tällä väitteellä hän luuli hillitsevänsä heitä, mutta se oli kuin kipinä, josta ruuti syttyi. Se tyytymättömyys, jota he olivat jo kauvan tunteneet – sillä etsivä poliisi on aina tyytymätön – sai nyt määrätyn hahmon ja aiheen purkautua.

– Kuulkaapa, miksi te pidätte piilossa vaimoanne? – kysyi toinen poliisi.

– Vai ettekö kehtaa meitä hänelle esittää? – lisäsi toinen.

– Jos tietäisitte, mitä hyväksenne tehdään, olisitte hieman säädyllisempi, – sanoi edellinen vieras.

– Ja suostuisitte kaikkeen, mitä ikinä pyydämme, – jatkoi jälkimäinen.

– Nyt herrat ovat kovin nenäkkäitä, – huomautti Beausire.

– Tahdomme nähdä vaimosi, – kovisti tylympi poliisi.

– Ja minä toimitan, että teidät paiskataan ovesta pellolle, – vastasi Beausire rohkaistuneena heidän päihtymyksestään.

– Vieraat purskahtivat hohottamaan, minkä olisi pitänyt varoittaa Beausirea. Mutta hän pysyi itsepäisenä.

– Nyt ette saa niitäkään rahoja, jotka äsken lupasin, vaan korjatkaa täältä luunne!

Toiset räjähtivät vielä kovempaan nauruun. Beausire vapisi vihasta ja sanoi tukahtuneella äänellä:

– Kyllä ymmärrän. Te aiotte nostaa melua ja kertoa kaikki. Mutta silloin teidät itsennekin paha perii.

Poliisit nauroivat yhä; tämä pila oli heistä mainio. Muuta vastausta he eivät antaneet. Beausire luuli säikäyttävänsä heitä uljaalla tempulla ja ryntäsi ovea kohti, ei enää louisdoreja noutamaan, vaan kuin mieletön, joka hakee asetta. Poliisit nousivat pöydästä ja tavoillensa uskollisina tarrasivat tukevat kouransa Beausiren niskaan. Hätääntynyt isäntä kiljahti, ja ovelle ilmestyi säikähtyneen näköinen nainen.

Nähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren ja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan ihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin eksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi, että naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle paljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja lausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä:

– Ahaa, minä vangitsen teidät.

– Vangitsette? Mutta miksi? – säpsähti Beausire.

– Siksi, että herra de Crosne on niin käskenyt ja me olemme herra de Crosnen palvelijoita.

Vaikka salama olisi iskenyt rakastavaisten väliin, olisi se heitä vähemmän säikäyttänyt kuin tämä vastaus.

– Siinä nyt näette, että teidän olisi sietänyt olla kohtelias, Beausire, – jatkoi sama poliisi.

Mutta tältä mieheltä puuttui johdonmukaisuutta, josta toveri tekikin huomautuksen sanoen!

– Nyt olet väärässä, Legrigneux, sillä jos Beausire olisi ollut kohtelias ja siis näyttänyt rouvansa, olisimme hänet sittenkin vanginneet.

Beausire oli laskenut polttavan päänsä kättensä nojaan eikä edes välittänyt siitä, että hänen molemmat palvelijansa kuuntelivat takaapäin silmät selällään hämmästyksestä. Äkkiä hän sai aatteen, joka näytti herättävän toivoa.

– Tehän tulitte minua vangitsemaan, eikö niin, – sanoi hän poliiseille.

– Ei, se oli vain sattuma, – vastasivat he vilpittömästi.

– Sama se, mutta voisitte minut vangita ja sitten päästää irti kuudenkymmenen louisdorin hinnasta.

– Ei juuri niinkään, sillä aioimme vaatia kuusikymmentä lisää.

– Ja sanassamme pysymme, – lisäsi toinen, – niin että jos maksatte satakaksikymmentä louisdoria, saatte pitää vapautenne.

– Entä rouva? – kysyi Beausire vavisten.

– Mitä rouvaan tulee, – vastasi paatuneempi poliisi, – niin se on eri juttu.

– Rouva lienee parin sadan louisdorin arvoinen, vai mitä? – yritti Beausire.

Poliisit päästivät taas kamalan honotuksen, jonka Beausire jo oli oppinut käsittämään.

– No kolmesataa… sanoi hän, – neljä, sataa… tuhat louisdoria, kunhan vain jätätte hänet rauhaan.

Beausiren silmät loistivat, kun hän jatkoi:

– Ette vastaa. Tiedätte kyllä, että minulla on rahaa, ja aiotte nylkeä. No, siitä en puhu mitään. Saatte kaksi tuhatta louisdoria, kahdeksanviidettä tuhatta livreä – sehän on teille molemmille koko omaisuus, mutta antakaa rouvani olla rauhassa.

– Tämä nainen on sinulle siis hyvin rakas? – sanoi toinen poliiseista.

Nyt tuli Beausiren vuoro nauraa, ja tämä ivallinen nauru oli niin hirveätä, ilmaisi niin epätoivoista, raadeltuun sydämeen juurtunutta rakkautta, että poliisit rupesivat pelkäämään ja päättivät ryhtyä varokeinoihin karttaakseen vimman purkausta, jota Beausiren villit silmät ennustivat. Molemmat poliisit ottivat esille pistoolit, ojensivat ne Beausiren rintaa kohti ja sanoivat:

– Vaikka maksaisit sata tuhatta écutä, emme luopuisi tästä naisesta. Kardinaali de Rohan maksaa hänestä viisisataa tuhatta livreä ja kuningatar miljoonan.

Beausire loi taivasta kohti katseen, joka olisi hellyttänyt minkä pedon hyvänsä, mutta ei poliisia.

– Ja nyt matkalle, – sanoi toinen poliisi. – Teillä on kaiketi jotkin ajoneuvot. Käskekää siis valjastamaan rouvaa varten; voittehan ainakin sen verran tehdä hänen hyväkseen.

– Kun olemme siivoja veitikoita, ei hänen tarvitse meidän puoleltamme mitään pelätä, – lisäsi toinen. – Näön vuoksi pitää teidänkin seurata, mutta matkalla käännämme päämme toisaalle ja te hyppäätte vaunuista maahan, emmekä ole huomaavinamme pakoanne, ennenkuin olette päässyt sata askelta edelle. Eikö se ole ystävällistä?

Beausire vastasi ainoastaan;

– Minne hänet viedään, sinne minäkin tulen. Hänestä en tässä elämässä eroa.

– Etkä toisessakaan, – lisäsi Oliva kauhun jäykistämänä.

– Sitä parempi, – sanoi toinen poliisi. – Mitä useampia vankeja herra de Crosne saa, sitä enemmän hän riemastuu.

Neljännestuntia myöhemmin vierivät Beausiren vaunut poispäin, vieden vangitut rakastavaiset vartijoineen.

Helppo on ymmärtää, kuinka tämä saalis vaikutti herra de Crosnen mieleen. Tosin eivät poliisit liene saaneet toivomaansa miljoonaa, mutta täydellä syyllä voi olettaa heidän olleen tyytyväisiä. Ministeri hykersi käsiään mielihyvästä ja ajoi heti Versaillesiin vaunuissa, joita seurasivat toiset tiiviisti suljetut ja lukoilla varustetut. Tämä tapahtui päivää myöhemmin, kuin Oliva oli luovutettu hänen haltuunsa.

Herra de Crosne käski ajaa Trianoniin, astui itse maahan toisista vaunuista ja jätti toiset sihteerinsä vartioitaviksi. Sitten hän lähti kuningattaren luo, ennakolta pyydettyään tältä lupaa saada puhutella häntä Trianonissa.

Kuningatar, joka jo kuukauden aikaa oli varonut laiminlyömästä mitään, mikä tuli poliisin taholta, oli kohta suostunut poliisiministerin pyyntöön ja aamulla saapunut tähän mielipaikkaansa vain kahden henkilön saattamana siltä varalta, että asia oli pidettävä salassa. Heti kun ministeri oli saatettu hänen luokseen, päätti hän tulijan säteilevästä ilmeestä, että nyt oli hyviä uutisia. Naisparka! Pitkiin aikoihin hän ei ollut nähnyt muuta kuin vaiteliaita ja synkkiä kasvoja. Ilon tunne, ensimäinen kolmeenkymmeneen päivään, sai hänen jäytävistä mielenliikutuksista uupuneen sydämensä kiivaasti sykkimään.

– Madame, – sanoi ministeri suudeltuaan hänen kättään, – onko teidän majesteetillanne Trianonissa sellaista huonetta, jossa voisitte näkymättä nähdä, mitä tapahtuu.

– On kyllä, kirjastoni, – vastasi kuningatar. – Pikku ruokasalin kaapin viereen olen teettänyt seinään pieniä valoreikiä, ja usein olen siellä illallisen aikaan Lamballen prinsessan ja neiti de Taverneyn kanssa, silloin kun hän vielä oli luonani, huvikseni kurkistellut kirjastoon ja katsellut apotti Vermondin hassunkurisia ilmeitä, kun hän luki jotakin häväistyskirjoitusta omasta itsestään.

– Hyvä on, madame, – vastasi herra de Crosne. – Minulla on ulkona eräät vaunut, jotka tahtoisin saada tänne linnaan niin, ettei kukaan näkisi niiden sisällystä paitsi teidän majesteettinne.

– Sehän käy helposti päinsä; missä vaununne ovat?

– Ulkopihalla, madame.

Kuningatar soitti, ja kohta tuli muuan palvelija vastaanottamaan käskyjä.

– Toimittakaa niin, että herra de Crosnen osoittamat vaunut ajetaan suureen eteiseen, ja sulkekaa molemmat portit, niin että tulee ihan pimeä ja ettei kukaan saa ennen minua nähdä niitä ihmeitä, mitä herra de Crosne on tänne tuonut.

Käsky täytettiin. Kuningattaren oikkuja toteltiinkin täsmällisemmin kuin mitään muita määräyksiä. Vaunut ajettiin holvin alle likelle vartijan koppia, ja niiden sisällys purettiin pimeään käytävään.

– Suvaitkaa nyt, madame, – sanoi ministeri, – astua seurassani ruokasaliin ja käskeä saattamaan sihteerini kirjastohuoneeseen ottaen mukaansa, mitä vaunuissa on.

Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tähysti kuningatar sykkivin sydämin piilopaikastaan. Pian hän näki kirjastohuoneeseen tulevan hunnutetun olennon, jonka kasvot ministerin sihteeri paljasti ja joka oli vähällä saada kuningattaren kauhusta huudahtamaan. Se oli Oliva, yllään muuan Marie-Antoinetten mielipuvuista, vihreä- ja mustaraitainen läikehtivä hame, päässä korkea hiuslaite, jollaista kuningatar mieluimmin piti, sormissa samanlaiset sormukset kuin hänen ja jalassa vihreät silkkikengät tavattomine korkoineen. Se oli itse Marie-Antoinette paitsi keisarillista verta, jonka nyt oli korvannut rahvaan neste, herra Beausiren kaiken hekuman yllyke. Kuningattaresta tuntui, kuin näkisi kuvastimessa oman itsensä, ja hän tuijotti tähän ilmiöön.

– Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yhdennäköisyydestä? – kysyi herra de Crosne riemuiten aikaansaamastaan vaikutuksesta.

– Minä sanon… sanon… monsieur, – sammalsi kuningatar hämmentyneenä. – Voi, Olivier, – ajatteli hän, – miksi ette ole täällä?

– Mitä teidän majesteettinne tahtoo?

– Ei mitään, paitsi että kuningas saa tietää…

– Ja että Provencen kreivi saa nähdä, eikö niin, madame?

– Niin, niin, kiitos, herra de Crosne! Mutta mitä tuolla naisella teemme?

– Eikö ole juuri tuon naisen ansioksi luettava kaikkea sitä, mitä on tapahtunut? – kysyi ministeri.

– Teillä on kaiketi jo hallussanne salajuonen säikeet?

– Likipitäen, madame.

– Ja kardinaali de Rohan…

– Ei tiedä vielä mitään.

– Nyt käsitän, – sanoi kuningatar kätkien kasvot käsiinsä, – että tuo nainen on syynä kardinaalin hairahdukseen.

– Vaikka niin, madame, mutta jos kardinaali on erehtynyt, on joku muu tehnyt rikoksen.

– Tutkikaa tarkoin, monsieur; Ranskan kuningasperheen kunnia on teidän käsissänne.

– Ja saatte olla varma, että se on hyvissä käsissä, madame, – vastasi herra de Crosne.

– Entä oikeudenkäynti?

– Täydessä vauhdissa. Joka taholla kielletään, mutta minä odotan soveliasta hetkeä esittääkseni ilmeisen todistuksen, joka on tuolla kirjastohuoneessa.

– Miten on rouva de la Motten laita?

– Hän ei tiedä, että olen saanut käsiini tuon neitosen, vaan syyttää herra de Cagliostroa noidaksi, joka on kiihottanut kardinaalin mielikuvitusta ihan hulluuteen asti.

– Entä herra de Cagliostro?

– Olen käskenyt kuulustella häntä, ja hän on luvannut saapua luokseni juuri tänään.

– Hän on vaarallinen mies.

– Hänestä tulee meille hyötyä. Kun häntä on pistänyt sellainen kyykäärme kuin rouva de la Motte, tutkii hän myrkkyä ja antaa meille vastamyrkkyä.

– Toivotte häneltä siis tietoja?

– Ja varmasti saankin.

– Millä perusteella, monsieur? Kertokaa kaikki, mikä voi minua rauhoittaa.

– Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asui Saint-Clauden kadun varrella…

– Tiedän, tiedän, – myönsi kuningatar punastuen. – Niin, teidän majesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle antelias.

– Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asui Saint-Clauden kadun varrella…

– Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.

– Te siis epäilette…

– Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin. Mutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää tavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi lykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.

– Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma kiitollisuudestani.

– Vihdoinkin, – huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä, – vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien kasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin todistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!

Sillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa, missä häntä jo odotti herra de Cagliostro.

Jo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä Beausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen tätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa kahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään ja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän ohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta voisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen päätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille näiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä oli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren naisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata:

– Älä pelkää; minä koetan sinut pelastaa.

Sitten hän poistui kiireesti sinne päin, jonne Cagliostro oli kulkenut.

Tämä oli kaiken varalta pysäyttänyt vaununsa. Hänen ei enää tarvinnut mennä hakemaan Beausirea, koska tämä oli matkalla Pariisiin; päinvastoin hänen sopi odottaa Beausirea, jos tämän mieleen juolahtaisi rientää hänen luokseen. Cagliostro oli siis odotellut noin puoli tuntia eräässä tien mutkassa, kun vihdoin näki Olivan kovaonnisen rakastajan saapuvan hengästyneenä. Nähdessään pysähtyneet vaunut Beausire kirkaisi riemusta kuin haaksirikkoinen tavatessaan laudankappaleen.

– No mikä nyt on hätänä, ystäväiseni? – kysyi kreivi auttaen häntä nousemaan viereensä vaunuihin.

Beausire kertoi surkean juttunsa, jota Cagliostro kuunteli ääneti.

– Hän on hukassa, – sanoi kreivi kuultuaan kaikki.

– Kuinka niin? – huudahti Beausire.

Cagliostro kertoi, mitä Beausire ei ennen tiennyt, nimittäin Saint-Clauden kadun ja Versaillesin puiston vehkeilyt, Beausire oli vähällä pyörtyä.

– Pelastakaa Oliva, pelastakaa, – sanoi hän polvistuen vaunuissa, – ja minä luovutan hänet teille, jos häntä vielä rakastatte.

– Nyt erehdytte suunnattomasti, – vastasi Cagliostro. – Minä en ole koskaan rakastanut neiti Olivaa; minulla oli vain yksi päämäärä – pelastaa hänet siitä irstaasta elämästä, jota hän kanssanne vietti.

– Mitä ihmettä!.. kummasteli Beausire.

– Vai ette käsitä! Tietäkää siis, että minä olen erään siveellisen uudistusseuran asiamies, ja meidän seuramme tahtoo paheen kynsistä pelastaa kaikki, jotka näyttävät vielä voivan parantua. Aikomukseni oli parantaa Oliva vapauttamalla hänet teistä, ja siksi hänet otin luokseni. Hän saa itse selittää, olenko häntä koskaan mielistellyt ja eikö apuni ole aina ollut epäitsekäs.

– Sitä suurempi syy teillä on nyt häntä auttaa; pelastakaa hänet!

– Tosin koetan, mutta se riippuu teistä, Beausire.

– Vaatikaa vaikka henkeni. – Niin paljoa en vaadi. Palatkaa kanssani Pariisiin, ja jos täsmällisesti seuraatte ohjeitani, voimme ehkä pelastaa lemmittynne. Panen vain yhden ehdon.

– Mikä se on, monsieur?

– Sen saatte tietää, jahka olemme Pariisissa.

– Suostun jo ennakolta, mutta kuinka saisin jälleen nähdä Olivan?

– Samaa minäkin mietin. Parin tunnin päästä saatte häntä tavata.

– Ja syleillä?

– Toivoakseni. Ja lisäksi ilmoitatte hänelle silloin kaikki, mitä teille sanon.

Cagliostro lähti nyt Beausiren kanssa ajamaan Pariisia kohti. Kahden tunnin kuluttua, iltapuolella, he saavuttivat Olivan vaunut, ja tuntia myöhemmin Beausire lunasti poliiseilta viidelläkymmenellä louisdorilla luvan syleillä Olivaa ja kuiskata hänelle, mitä kreivi oli sanonut.

Poliisit ihailivat tätä intohimoista rakkautta ja toivoivat keinottelevansa häneltä viisikymmentä louisdoria joka toisessa levähdyspaikassa. Mutta Beausirea ei sen koommin näkynyt, ja Cagliostron vaunut veivät hänet nopeasti Pariisiin, missä valmisteltiin niin monia tapahtumia.

Kaikki tämä piti lukijan saada tietää, ennenkuin annamme hänen kuunnella herra de Cagliostron ja herra de Crosnen keskustelua. Nyt voimme hänet johtaa poliisiministerin työhuoneeseen.