Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 26

51. Tuomio

Aamulla, kun päivän hälinä taas alkaa, kun Pariisi herää uuteen elämään tai jatkaa edellisen päivän ketjua uudella renkaalla, oli kreivitär siinä toivossa, että uutinen vapautuksesta kohta tunkeutuisi hänen vankilaansa yhdessä ystävien ilonpurkausten ja onnittelujen kanssa. Mutta oliko hänellä ystäviä? Ah, niitä liittyy aina onneen ja menestykseen, ja kuitenkin Jeanne oli saanut rikkautta ja vaikutusvaltaa, lahjoittanut ja vastalahjoja saanut osaamatta hankkia edes arkipäiväistä ystävää, jollaisen tapana on epäsuosion jälkeisenä päivänä polttaa, mitä on sen aattona ihaillut. Mutta nyt tulossa olevan voiton jälkeen Jeanne luuli saavansa kannattajia, ihailijoita ja kadehtijoita. Turhaan hän kuitenkin odotti näkevänsä innostuneen väkijoukon ryntäävän kasvot iloisina ovenvartijan huoneeseen.

Asiastaan varman henkilön levollisuudesta Jeanne siirtyi – sellainen oli hänen luonteensa, – pian ylenmääräiseen rauhattomuuteen. Ja kun ei aina voi teeskennellä, ei hän huolinut salata tätä hätäänsä vartijoiltaan. Hänen ei sallittu mennä ulos hankkimaan tietoja, mutta hän pisti päänsä pienestä akkunaluukusta ja kuunteli tuskaisena läheisen torin hälinää, joka muuttui sekavaksi sonnaksi puhkaistuaan ikivanhan Pyhän Ludvigin palatsin paksut muurit.

Silloin Jeanne kuuli sorinan jälkeen kaikuvia hurraa-huutoja, hihkumista ja tömistystä, jotakin erinomaisen rajusti purkautuvaa, mikä häntä kauhistutti, sillä hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei tuo myötätunto kohdistunut häneen. Nämä myrskyiset suosiohuudot toistuivat kahdesti, ja sitten kuului toisenlaista melua. Tämä tuntui hänestä myös hyväksymiseltä, mutta niin hillityltä, että se kohta raukesi. Pian karttui rantakadulle kävelijöitä, ikäänkuin joukko olisi torilta hajaantunut eri tahoille pienemmiksi ryhmiksi.

– Mainio päivä kardinaalille! – virkkoi muuan kirjurin näköinen mies hypäten rintamuurin viereiselle kivikäytävälle.

Ja hän viskasi virtaan kiven niin taitavasti kuin nuori pariisilainen osaa, joka on uhrannut melkoisen osan aikaansa tämän muinaisista harjoitusleikeistä periytyneen taidon oppimiseen.

– Kardinaalille! – toisti Jeanne. – Kardinaali on siis julistettu vapaaksi?

Tällöin tipahti hänen otsaltaan suuttumuksen pusertama hikipisara, ja hän kiirehti saliin.

– Rouva Hubert, – sanoi hän ovenvartijattarelle, – mitä se merkitsee, kun äsken kuulin sanottavan: Mainio päivä kardinaalille? Mikä siinä on mainiota?

– En tiedä, – vastasi rouva Hubert.

– Kysykää mieheltänne, olkaa niin hyvä, – jatkoi Jeanne katsoen häntä suoraan silmiin.

Vartijatar täytti hänen pyyntönsä ja Hubert vastasi ulkopuolelta:

– En tiedä.

Maltitonna, pahastuneena Jeanne seisoi hetkisen keskellä lattiaa.

– Mutta mitä oli ohikulkijain mielessä? – sanoi hän. – Sellainen oraakkeli ei usein petä. Varmaa on, että he puhuivat oikeudenkäynnistä.

– Kukaties, – vastasi sääliväinen Hubert, – he tarkoittivat, että jos kardinaali vapautetaan, se on hänelle onnen päivä.

– Luulette siis, että hänet vapautetaan? – huudahti Jeanne puristaen kätensä nyrkkiin.

– Voihan niin sattua.

– Kuinka sitten minun käy?

– Teidänkö, madame… miksi ei teidän käy kuten hänenkin?

– Merkillinen luulo, – mutisi Jeanne palaten akkunan ääreen.

– Kuulkaapa, madame, – sanoi hänelle vartija, – minusta teidän ei sopisi tuolla tavoin kiihoittaa itseänne lausumilla, jotka ulkoa kuuluvat niin epäselvästi. Seuratkaa vain neuvoani ja pysykää levollisena, kunnes asianajajanne tai herra Frémyn tulee lukemaan…

– Tuomiotani… Ei, ei!

Ja Jeanne kuunteli jälleen.

Siitä kulki ohitse muuan nainen ystävättäriensä seurassa, juhlamyssyt päässä ja suuret kukkavihot käsissä. Ruusujen tuoksu kohosi virkistävänä balsamina Jeanneen asti, joka hengitti sitä ahneesti.

– Kukkavihon hän saa, – lausui ohikulkeva nainen, – ja sata muuta lisää, se kunnon mies! Jos vain likelle pääsen, niin suutelen häntä!

– Ja minä myös, – sanoi eräs seuralaisista.

– Ja minä tahdon, että hän suutelee minua, – virkkoi kolmas.

– Kenestä he puhuvat? – tuumi Jeanne.

– Hän onkin komea mies, niin että makusi ei ole lainkaan huono, – sanoi neljäs nainen.

Ja he katosivat tiehensä.

– Taas oli puhe kardinaalista; aina vain hänestä, – mutisi Jeanne.

– Varmaankin hänet on vapautettu!

Ja hän lausui nämä sanat niin alakuloisesti ja samalla vakavasti, että Hubertin väki, joka ei tietenkään tahtonut herättää eilisen tapaista myrskyä, huomautti hänelle:

– Miksi ette soisi, madame, että se vankiparka julistetaan syyttömäksi ja vapautetaan?

Jeanne huomasi saaneensa iskun ja varsinkin isäntäväkensä käytöstavan muuttuneen. Kun hän ei tahtonut menettää heidän myötätuntoaan, sanoi hän:

– Voi, te ette ymmärrä minua! Luuletteko minua niin kateelliseksi tai häijyksi, että toivoisin onnettomuustovereilleni pahaa? Hyvä Jumala, pääsköön kardinaali vapaaksi… Mutta pitäisihän minunkin saada tietää… Uskokaa minua, ystävä, juuri epätieto tekee minut näin kummalliseksi.

Hubert ja hänen vaimonsa katsahtivat toisiinsa ikäänkuin neuvotellakseen, mitä nyt oli tehtävä. Jeannen silmistä lennähti vasten tahtoakin salavihkainen katse, joka pidätti heitä päätöksen tekemisestä.

– Miksi olette vaiti? – huudahti Jeanne huomaten virheensä.

– Me emme mitään tiedä, – vastasivat he hiljaa.

Silloin kutsuttiin Hubert tulemaan ulos. Hänen vaimonsa jäi nyt yksin Jeannen kanssa ja koetti häntä viihdyttää. Mutta kaikki oli turhaa, sillä vangin ajatukset ja huomio kääntyivät ulkoa kuuluviin ääniin, joita hän tajusi kuumeisesti herkistyneellä aistilla. Kun vartijatar ei voinut häntä estää katselemasta ja kuuntelemasta, jätti hän asian sikseen.

Äkkiä syntyi torilla kova melu ja vilkas liike. Kansanjoukko aaltoili takaisin sillalle, aivan rantakadulle asti, päästäen niin pitkällisiä ja yhä toistuvia huutoja, että Jeannea oikein pelotti. Lakkaamattomat huudot kohdistuivat avonaisiin vaunuihin, joiden hevoset pikemmin ihmisparven kuin ajajan hillitseminä saattoivat vain askel askeleelta raivata itselleen tietä. Vähitellen painautui joukko yhä likemmäksi vaunuja, ja pian se kantoi hartiainsa ja käsivarsiensa voimalla korkealla ilmassa sekä hevosia ja vaunuja että molempia näissä ajavia henkilöitä. Heleimmässä auringonpaisteessa, kukkassateessa ja vihannoivien oksien kupukaton alla, jota tuhannet kädet pitivät ylhäällä, tunsi kreivitär ne kaksi henkilöä, jotka näin lumosivat ihmisparvea.

Toinen, joka oli kalpea voitonriemusta ja säikähtänyt kansansuosiosta, istui vakavana, hämillään, vapisevana. Naiset kiipesivät pyörien kehille, tarttuivat hänen käsiinsä saadakseen niitä suudella ja vimmatusti kilpaillen kokivat riuhtaista palasia hänen pitsikalvosimistaan, joista olivat maksaneet ihanimmilla, harvinaisimmilla kukilla. Toisilla oli vielä parempi onni, kun olivat päässeet vaunujen takalaudalle lakeijain väliin, ja sieltä he, raivattuaan tieltään kaikki rakkaudenpurkauksia häiritsevät esteet, tarttuivat jumaloimansa miehen päähän, painoivat siihen kunnioittavan ja samalla intohimoisen suudelman ja laskeutuivat sitten maahan jättääkseen tilaa toisille onnellisille. Tämä ihailtu mies oli kardinaali de Rohan.

Hänen mehevä, iloinen ja vilkas seuralaisensa sai osakseen tosin vähemmän myrskyistä, mutta suhteellisesti yhtä imartelevaa suosiota. Hänelle kaikui tervehdykseksi eläköön-huutoja; naisten kilpaillessa kardinaalista huusivat miehet: – Eläköön Cagliostro!

Tämän huumauksen vuoksi kesti melkein puoli tuntia, ennenkuin kulkue ehti Pont-au-Change-sillan poikki, ja sen ylimmälle kohdalle saakka voi Jeanne pitää voitonsankareita silmällä. Häneltä ei jäänyt pieninkään yksityisseikka huomaamatta. Kun yleisö näin osoitti ihastustaan kuningattaren uhreille, joiksi heitä nimitettiin, herätti se Jeannessa hetkiseksi iloa, mutta pian hän ajatteli:

– He ovat siis vapaita, heihin nähden on kaikki muodollisuudet täytetty. Mutta minä en vielä tiedä mitään. Miksi ei minulle mitään ilmoiteta?

Ja häntä puistatti. Hän oli tuntenut rouva Hubertin seisovan vieressään ja ääneti tarkkaavan kaikkea, mitä ulkona tapahtui, varmaankin myös ymmärtäen, mitä se merkitsi, mutta Jeannelle tämä katselija ei mitään selittänyt.

Jeanne aikoi juuri pakottaa hänet jotakin lausumaan, kun sillan puolelta kuului uutta hälinää. Kansanjoukon ympäröiminä kulkivat nyt ajurinrattaat ylöspäin sillalle. Jeanne tunsi rattailla istuvan naisen Olivaksi, joka hymyillen näytti lastaan kansalle ja poistui vapauteensa mielissään hieman kevytmielisestä leikinlaskusta ja heittosuukoista, joita lennätettiin viehkeälle neitoselle. Tämä tosin karkeasanainen ihailu, joka täysin tyydytti Olivaa, oli kuin viimeinen maininki kardinaalille äsken osoitetusta suosiosta.

Keskellä siltaa olivat matkavaunut odottamassa. Niissä lymysi Beausire erään ystävänsä takana, joka yksin uskalsi näyttäytyä. Hän viittasi Olivalle, joka astui rattailta maahan välittämättä huudoista, vaikka näihin sekaantui joku vihellyskin; mutta mitä huolivat vihellyksistä näyttelijät, jotka ovat pelänneet joutuvansa heittoaseiden ahdistamina poistumaan näyttämöltä?

Noustuaan matkavaunuihin Oliva vaipui Beausiren syliin, missä oli melkein tukahtua. Beausire peitti hänet suuteloilla ja kyynelillä eikä hellittänyt, ennenkuin oli ajettu puolen penikulman verran, tyyntyen vasta Saint-Denisissä, jolloin vaihdettiin hevosia, kohtaamatta koko matkalla ainoaakaan poliisia.

Nähtyään kaikki nämä ihmiset vapaina, onnellisina ja juhlittuina kysyi Jeanne itseltään jälleen, miksi hän yksin jäi uutisia vaille.

– Entä minä? – huudahti hän. – Miksi ollaan niin pirullisen julmia, ettei anneta kuulla tuomiotani?

– Rauhoittukaa, madame, – sanoi Hubert, joka taas tuli huoneeseen.

– Ihan varmaan te tiedätte jotakin, – vastasi Jeanne. – Ja kun tiedätte, niin sanokaa, kuinka on asianlaita.

– Madame…

– Jollette ole julmuri, niin sanokaa, sillä näettehän kärsimykseni.

– Palvelusväki ei saa ennakolta ilmoittaa tuomiota; niiden julkilukeminen kuuluu oikeuden kirjurille.

– Tuomio on siis niin kauhea, ettette uskalla! – huudahti Jeanne raivonpuuskassa, joka pelotti vartijaa ja herätti hänessä aavistuksen, että eilisiltainen kohtaus uudistuisi.

– Ei, – sanoi Hubert, – mutta tyyntykää.

– Jos puhutte…

– Lupaatteko malttaa mielenne, niin ettei minulle tule rettelöä?

– Lupaan ja vannon, mutta puhukaa!

– Hyvä on. Kardinaali on vapautettu.

– Sen tiedän.

– Herra de Cagliostro on erotettu koko jutusta.

– Tiedän, tiedän!

– Neiti Olivaa vastaan nostettu syyte on kumottu.

– Entä sitten?

– Herra Réteau de Villette on tuomittu…

Jeannea puistatti.

– Kalerirangaistukseen.

– Ja minä… minä? – huusi Jeanne vimmoissaan polkien lattiaa.

– Malttakaa, tehän lupasitte…

– No olenhan maltillinen, katsokaa, mutta sanokaa nyt vihdoin… mihin minut on tuomittu?

– Maanpakoon, – vastasi vartija matalalla äänellä ja kääntyi poispäin.

Kreivittären silmissä välähti riemun salama, mutta sammui yhtä pian.

Sitten hän kirkaisi, oli pyörtyvinään ja vaipui isäntäväkensä syliin.

– Kuinka olisi käynyt, jos olisin puhunut totta? – kuiskasi Hubert vaimolleen.

– Maanpako, – ajatteli Jeanne ollen saavinaan hermokohtauksen, – maanpako! Se merkitsee vapautta, rikkautta, kostoa; sitähän olin haaveillutkin… Peli on voitettu!

52. Rangaistuksen toimeenpano

Jeanne odotti yhä, että ovenvartijan mainitsema kirjuri tulisi lukemaan julki hänen tuomionsa. Kun hänessä ei enää ollut epätiedon tuskaa, eikä hän verraten itseään kardinaaliin paljoa kärsinyt ylpeytensäkään puolesta, tuumi hän:

– Mitäpä se liikuttaa minua, jolla luullakseni on hyvä ymmärrys, jos kardinaalia pidetään vähemmän rikollisena kuin minua?

– Minutko tuomitaan rangaistukseen jostakin virheestä? Ei! Jos koko maailma olisi asianmukaisesti tunnustanut minut Valois-suvun jäseneksi, jos olisin kardinaalin tavoin voinut tuomarien eteen ryhmittää kokonaisen jonon prinssejä ja herttuoita rukoilemaan nöyrässä asennossa, miekankahvat ja hihat surunauhojen koristamina, ei varmaankaan olisi mitään kielletty kreivitär de la Motte-raukalta eikä vastoin niin ylhäistä anomusta solvattu Valoisien jälkeläistä häpeäpenkillä. Mutta suotta muistelen sitä, mikä on jo mennyt. Elämäni suuri kysymys on siis ratkaistu. Kun asemani oli niin epävarma maailmassa ja hovissa, kun pieninkin tuulenpuuska ylhäältä olisi minut kaatanut, olisi täytynyt eleskellä toimetonna ja kenties palata alkuperäiseen kurjuuteeni, joka oli elämäni tuskallista oppiaikaa. Nyt ei moisesta ole puhettakaan. Maanpakoon! Niin, maanpakoon minut ajetaan, minulla on siis valta viedä miljoonani minne tahdon, viettää talveni Sevillan tai Girgentin oranssilehdoissa ja kesäni Saksassa tai Englannissa; minua, nuorta, kaunista ja kuuluisaa, joka voin selittää oikeudenkäyntini miten päin tahansa, ei siis mikään estä elämästä mieleni mukaan joko mieheni kanssa, jos hänetkin karkoitetaan, tai niiden ystävien kanssa, joita nuoruus ja rikkaus aina toimittaa.

– Ja, – syventyen näihin hehkuviin mietteisiin, – tulkoot sitten sanomaan minulle tuomitulle, maanpakolaiselle, nöyryytetylle naisparalle, etten muka ole kuningatarta rikkaampi, kunnioitetumpi, syytteestä vapaampi! Eihän kuningatar välittänyt minun tuomitsemisestani. Mitä jalopeura huolii maan matosesta! Kardinaali piti saataman tuomituksi, mutta hänetpä onkin vapautettu!

– Mutta mitenkä nyt aiotaan lukea julki tuomioni ja sitten ajaa minut maasta pois? Onko ehkä tarkoituksena kostaa naiselle ja sovittaa häneen rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Jätetäänkö minut santarmien kuljetettavaksi rajalle? Tullaanko minulle juhlallisesti sanomaan: Kelvoton, teidät ajaa kuningas ulos valtakunnasta. Ei, hallitsijani ovat sävyisiä, – tuumi hän hymyillen, – eivätkä enää viitsi tehdä minulle pahaa. Heitä harmittaa vain se, että kelpo pariisilaiset kirkuvat heidän parvekkeidensa juurella: Eläköön herra kardinaali! Eläköön Cagliostro! Eläköön parlamentti! Heidän tosivihollisensa on kansa, jonka siveelliseen apuun minäkin luotin… hyvällä menestyksellä.

Näin pitkälle oli Jeanne joutunut ja ryhtyi pikku valmistuksiin tehden tiliä itsensä kanssa. Hän mietti jo kuinka myisi timanttinsa ja asettuisi Lontooseen, sillä nyt oli kesä. Äkkiä tuli hänen mieleensä, ei sydämeensä, Réteaun kohtalo.

– Miesparka! – tuumi hän häijysti myhäillen, – hän joutui maksamaan kaikkien puolesta. Sovintouhriksi on siis aina keksittävä filosofiselta kannalta kehno olento, ja aina kun sellainen tarve sattuu, pulpahtaa maan sisästä syntipukki ottamaan vastaan perinpohjaisen tuhonsa.

– Réteau raukka, niin surkean viheliäinen, saa nyt maksaa häväistyskirjoituksensa kuningatarta vastaan, kynävehkeilynsä ja suodessaan kullekin ihmiselle osansa Jumala lienee päättänyt, että sen miekkosen kohtaloon kuuluu selkäsauna, pian haihtuvia louisdoreja, väijytyksiä, lymyilyä ja lopuksi kalerirangaistus. Siitä näkee, auttaako viekkaus ilman älyä, ilkeys ilman pahuutta, taisteluvimma ilman sitkeyttä ja voimaa. Kuinka paljon onkaan luomakunnassa vahingollisia itikoita jauhopunkista skorpiooniin asti, joka on jo niin iso, että ihminenkin sitä pelkää! Kaikki nämä mitättömät olennot tahtovat vahingoittaa, mutta eivät saavuta taistelun kunniaa, sillä ne muserretaan.

Ja tällä mukavalla pöyhistelyllä Jeanne hautasi rikostoverinsa Réteaun päättäen ottaa selville, mille kaleriasemalle se heittiö vietäisiin, jottei matkallaan joutuisi sinne päin ja nöyryyttäisi miesparkaa näyttämällä entisen tuttavan onnea. Olihan Jeannella hyvä sydän.

Hän aterioitsi hilpeällä mielellä vartijainsa seurassa, mutta nämä olivat hämillään eivätkä sitä enää viitsineet salata. Jeanne luuli sen syyksi tuomiota, joka äsken oli hänestä langetettu, ja lausuikin sen suoraan. He vastasivat, ettei heistä mikään ollut niin tuskallista kuin nähdä tuomittuja henkilöitä. Jeanne oli niin sydämellisesti onnellinen, että hänen oli vaikea peitellä iloaan, ja siksi hän mielellään pyrki yksinäisyyteen saadakseen rauhassa ajatella. Hän aikoi siis päivällisen jälkeen pyytää lupaa palata kamariinsa. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun Hubert jälkiruokaa syödessä lausui teennäisen juhlallisesti, mikä ei ollut hänen tapaistaan:

– Madame, meillä on se määräys, ettei saa täällä enää pitää henkilöitä, joiden kohtalosta parlamentti on tehnyt päätöksensä.

– Hyvä, – ajatteli Jeanne, – hän täyttää jo ennakolta toivomukseni.

Hän nousi pöydästä ja vastasi:

– En soisi, että minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Se olisi huono palkinto hyvyydestänne… Tahdon siis palata kamariini.

Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hubert hypisteli jotakin avainta, ja hänen vaimonsa käänsi päänsä poispäin salatakseen liikutuksensa.

– Mutta missä aiotaan minulle lukea tuomioni ja milloin se tapahtuu?

– Kenties teitä odotetaan huoneessanne, – riensi Hubert vastaamaan.

– Hän tahtoo kaiketi minusta päästä, – ajatteli Jeanne.

Ja häntä puistatti jokin hämärä levottomuus, joka kuitenkin yhtä pian haihtui. Sitten hän lähti kanslian kolmea porrasta ylempänä olevaa käytävää kohti.

Nähdessään hänen menevän kiirehti rouva Hubert hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsiinsä. Nyt ei vartiattaren ilmeessä ollut kunnioitusta, ei tosiystävyyttä eikä sitä herkkyyttä, joka kahden ihmisen keskinäisessä suhteessa on kunniaksi molemmille, vaan syvää sääliä, jopa surkutteluakin, jonka tarkkanäköinen kreivitär kyllä huomasi. Tällä kertaa oli vaikutelma niin ilmeinen, että Jeanne itsekseen myönsi kauhistuvansa; mutta kauhu hälveni, kuten äsken levottomuus, tästä ilon ja toivon täyttämästä sielusta. Hän aikoi kuitenkin kysyä rouva Hubertilta surkuttelun syytä ja palasi jo pari askelta lausuakseen luonteensa mukaisen jyrkän ja reippaan kysymyksen, mutta ei ehtinyt, sillä Hubert tarttui hänen käteensä vähemmän kohteliaasti kuin ripeästi ja aukaisi oven.

Kreivitär joutui käytävään, jossa seisoi kahdeksan oikeudenpalvelijaa odottamassa. Mitähän he odottivat? Tämä kysymys tuli Jeannen mieleen, mutta silloin oli vartijan ovi jo kiinni. Miesten edessä seisoi muuan vankilan tavallisista vartijoista, sama, jonka tehtävänä oli joka ilta saattaa kreivitär takaisin huoneeseensa. Tämä mies alkoi nyt käydä Jeannen edellä ikäänkuin opastaen.

– Minut viedään kaiketi omaan huoneeseeni? sanoi kreivitär tekeytyen varmaksi, vaikka hänessä heräsi epäluulo.

– Aivan niin, madame, – vastasi vartija.

Jeanne tarttui rautaiseen kaiteeseen ja nousi portaita myöten miehen jälestä. Muutaman askeleen päässä kuuli hän oikeudenpalvelijain kuiskailevan, mutta he eivät kuitenkaan liikahtaneet. Tyyntyneenä hän antoi sulkea itsensä kamariin, vieläpä ystävällisesti kiitti saattajaansa, joka poistui.

Heti kun Jeanne tunsi olevansa yksin ja rauhassa, purkautui hänen ylenmääräinen ilonsa, jota hänen oli täytynyt liian kauvan peitellä ulkokultaisen naamion alla Hubertin väen luona. Tämä vankilan huone oli pesänä hänellä, ihmisten vähäksi aikaa kahlehtimalla jalolla otuksella, joka oli Jumalan oikusta taas ryntäävä maailman vapaaseen avaruuteen. Ja kun luolassa tai pesässä taas on ihan pimeä, kun mikään melu ei vangille ilmaise vartijain olevan valveilla eikä tarkka vainu tunne niiden jälkiä lähistöllä, silloin alkaa sen villi luonto ponnahdella. Silloin se ojentelee jäseniään norjentaakseen niitä odottavaan, vapaaseen hyppäykseen, ärjyy, loikkii ja riehaantuu ihmissilmän saamatta koskaan tätä näkyä katsella.

Samoin oli Jeannen laita. Mutta äkkiä hän kuuli käytävästä askelia ovensa kohdalta; kohta kalisi myös vartijan avainkimppu, ja jykevä lukko rämähti.

– Mitä minusta tahdotaan? – tuumi hän nousten seisaalle jännittyneenä.

– Sisään astui vanginvartija.

– Mikä nyt on, Jean? – kysyi Jeanne lempeästi, levollisesti.

– Madame, olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua.

– Minne?

– Alakertaan, madame.

– Minne me siellä menemme?

– Kansliaan…

– Mitä varten sinne?

– Madame…

Jeanne astui epäröivän miehen luo ja näki käytävän päässä samat oikeudenpalvelijat, jotka oli ensin huomannut alhaalla.

– Mutta sanokaa jo, – huusi hän levotonna, – miksi minut viedään kansliaan?

– Madame, puolustajanne, herra Doillot, tahtoo teitä puhutella.

– Kansliassa? Miksi ei täällä, vaikka hän on niin usein saanut tulla tänne?

– Madame, herra Doillot on saanut Versaillesista kirjeitä ja tahtoo teille ilmoittaa mitä niissä on.

Jeanne ei huomannut, kuinka ristiriitainen tämä vastaus oli; hänen mieltänsä kiinnitti vain pari sanaa: kirjeitä Versaillesista. Varmaankin ne olivat hovista, ja asianajaja oli tullut itse ne tuomaan.

– Olisiko kuningatar puhunut kuninkaalle minun puolestani, kun tuomio oli julistettu? Tai olisikohan…

Mutta mitä apua oli arvailemisesta? Siihen ei nyt ollut aikaa, eikä se ollut tarpeenkaan, kun parin minuutin päästä asia kuitenkin selviäisi. Sitäpaitsi vanginvartija hätäili ja helisti avaimiaan ikäänkuin viitatakseen, että nyt oli toteltava hyvällä tai pahalla.

– Malttakaa vielä hetkinen, – sanoi Jeanne. – Näettehän, että olin jo riisuutumassa mennäkseni vähän levolle; näinä viime päivinä olen niin rasittunut.

– Voin kyllä odottaa, madame, mutta huomatkaa, että herra Doillotilla on kiire.

Jeanne sulki ovensa, otti ylleen siistimmän hameen, kääriytyi vaippaan ja järjesti kiireesti tukkansa. Näihin valmistuksiin kului tuskin viittä minuuttia. Hän aavisti sydämessään, että herra Doillot toi hänelle käskyn matkustaa suoraa päätä ja auttaisi häntä pääsemään Ranskan halki mukavasti ja huomaamatta. Tietysti oli kuningatar pitänyt huolta siitä, että hänen vihollisensa toimitettaisiin maasta pois niin pian kuin suinkin. Nyt tuomion jälkeen piti kuningattaren karttaa ärsyttämästä tätä vastustajaansa, sillä jos pantteri on kahleissa vaarallinen, kuinka pelottava se onkaan vapaana? Näissä suloisissa ajatuksissa Jeanne melkein lensi vartijansa perässä, kun tämä opasti häntä alakertaan pikku portaita myöten, joita hän kerran ennen oli astunut mennessään oikeussaliin. Mutta vartija ei nyt saattanut häntä saliin asti eikä kääntynyt edes vasemmalle, missä oli kanslia, vaan pysähtyi pienen oikeanpuolisen oven eteen.

– Minne te menette? – kysyi Jeanne. – Onhan kanslia tuolla puolen.

– Tulkaa, tulkaa, madame, – sanoi vartija herttaisesti. – Herra Doillot odottaa teitä täällä.

Hän astui ovesta ensin itse ja veti perässään vankia, joka kuuli jykevien salpojen paukahtaen menevän kiinni, kun ovi oli jälleen sulkeutunut. Jeanne hätkähti, mutta kun hän ei pimeältä nähnyt vielä ketään, ei hän uskaltanut enempää kysyä. Hän astui muutaman askeleen ja pysähtyi. Sinertävän valon vuoksi tuntui tässä huoneessa samalta kuin hautaholvissa. Päivänvaloa tihkui ylhäältä vanhanaikaisen rautaristikon lävitse, ja hämähäkinseittien ja ikivanhain tomukerrosten puhki pääsi vain joku kalpea auringonsäde luomaan heijastustaan kiviseinille.

Jeannen tuli äkkiä vilu; hänestä tuntui täällä kostealta, ja vartijan kolkko ilme ennusti jotakin kauheaa. Toistaiseksi hän oli kahden kesken vartijansa kanssa näiden neljän seinän sisällä, jotka akkunanpuitteista pursunut vesi oli maalannut vihreiksi ja kostea ilma, saamatta koskaan auringon kuivattavaa lämpöä, peittänyt homeella.

– Monsieur, – sanoi Jeanne vihdoin, koettaen tukahuttaa värisyttävää kauhuaan, – mitä me kaksi täällä teemme? Missä on herra Doillot, jonka luo lupasitte minut viedä.

Vartija oli ääneti ja kääntyi katsomaan, oliko se ovi, josta he olivat tulleet sisään, asianmukaisesti suljettu. Jeanne seurasi tätä liikettä kauhu mielessä. Äkkiä hänessä heräsi se ajatus, että hänellä oli nyt, kuten sen ajan hirvittävissä romaaneissa joskus kuvattiin, edessään muuan niitä petomaisia, naisvankeihinsa ihastuneita vartijoita, jotka vähää ennen, kuin saalis pääsee häkin avatusta ovesta, ilmestyvät kauniin uhrinsa tyranniksi ja tarjoovat vapautta rakkauden vastineeksi. Mutta Jeanne oli väkevä eikä pelännyt yllätyksiä; hänessä ei myöskään ollut sielun häveliäisyyttä. Hänen mielikuvituksensa taisteli voitollisesti Crébillon nuoremman ja Louvetin viisastelevia oikkuja vastaan. Silmät hymyssä hän astui suoraan vartijaa kohti.

– Mitä te vaaditte, ystäväiseni? – kysyi hän. – Onko teillä minulle jotakin sanomista? Kun vanki on likellä vapautustaan, ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minusta vain tuntuu, että olette valinnut jokseenkin kolkon yhtymäpaikan.

Avaimia pitelevä mies ei vastannut, sillä hän ei ymmärtänyt vaan istuutui ääneti uuninnurkkaan ja odotti.

– Vielä kerran kysyn, – jatkoi Jeanne, – mitä meillä on täällä tekemistä.

Ja hän alkoi pelätä miehen olevan hullun.

– Odotamme herra Doillotia, – vastasi vartija.

– Mutta täytyyhän teidän myöntää, – sanoi Jeanne ravistaen päätään, – että jos herra Doillotilla on minulle kirjeitä Versaillesista, hän on huonosti valinnut ajan ja paikan… Herra Doillot ei ole voinut tarkoittaa, että odottaisin häntä täällä, vaan on tekeillä jotakin muuta.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hänen vastapäätään aukeni muuan ovi, jota hän ei ollut huomannut. Se oli sellainen pyöreä laskuovi, oikea mestariteos puuta ja rautaa, joka avautuen peittämäänsä taustaa kohti tuo näkyviin jonkinlaisen loihditun ympyrän, missä henkilöt ja maisemat näyttävät kuin taikavoiman elähyttämiltä. Ja oven takana näkyikin muutamia porrasaskelia, jotka johtivat alaspäin heikosti valaistuun, mutta ilmavaan käytävään, ja sen ulkopäässä Jeanne näki, nousten silmänräpäykseksi varpailleen, avoimen alan, torin tapaisen, ja siellä suuren joukon kiiluvasilmäisiä ihmisiä. Tämä näky välähti hänen silmiinsä kuin salama, eikä hän ehtinyt päästä siitä selville. Hänen edessään oli tuota toria paljoa likempänä kolme henkilöä, jotka juuri astuivat ylimmälle portaalle. Ja heidän takaansa, arvatenkin alemmilta portailta, näkyi neljä välkkyvää, terävää pistintä kaameiden vahakynttiläin kaltaisina, joilla aiottiin tätä kohtausta valaista.

Pyöreä laskuovi kääntyi taas umpeen, ja nuo kolme miestä astuivat Jeannen kammioon. Nyt Jeannelle tuli yllätys toisensa perästä tai oikeammin levottomuuden sijaan yhä uusia kauhuja. Hän lähestyi äsken pelkäämäänsä vartijaa kuin hakien turvaa noita tuntemattomia vastaan. Mutta vartija painautui seinää vasten ilmaisten sillä, että hänen oli jäätävä pian alkavan kohtauksen toimettomaksi katselijaksi.

Jeannea puhuteltiin, ennenkuin hänen mieleensäkään oli tullut mitään kysyä. Keskustelun aloitti nuorin miehistä, mustapukuinen, hattu päässä, jokin paperikäärö kädessä. Molemmat toiset seurasivat vanginvartijan esimerkkiä ja vetäytyivät Jeannen katseilta syrjään kammion pimeimpään soppeen.

– Madame, – sanoi tuntematon mies, – oletteko Jeanne de Saint-Rémy de Valois, naimisissa kreivi Marie Antoine-Nicolas de la Motten kanssa?

– Olen, monsieur, – vastasi Jeanne.

– Ja syntynyt Fontettessa heinäkuun 22 päivänä 1756?

– Niin, monsieur.

– Ja asutte Pariisissa, Neuve-Sain-Gilles-kadun varrella?

– Juuri niin, monsieur… Mutta miksi tuota kaikkea minulta kysytte?

– Madame, minusta on ikävää, ettette minua enää tunne. Minulla on kunnia olla oikeuden kirjuri.

– Anteeksi, nyt tunnen teidät.

– Voin siis, madame, täyttää velvollisuuteni sinä virkamiehenä, joksi minut tunnette.

– Malttakaa, monsieur. Sanokaa ensin, mikä on teidän velvollisuutenne?

– Lukea teille, madame, se tuomio, joka on teidän asiassanne julistettu oikeuden istunnossa toukokuun 31 päivänä 1786.

Jeannea värisytti. Hän loi ympärilleen tuskallisen, epäluuloisen katseen. Sana "epäluuloinen" on tahallaan pantu jälkimäiseksi, vaikka se tuntunee edellistä heikommalta. Jeannen oli vallannut epätietoinen tuskantunto, mutta ollakseen varuillaan hän levitti molemmat silmänsä, jotka pelottavina säihkyivät pimeässä.

– Te olette kirjuri Breton, – sanoi hän sitten, – mutta keitä nuo kaksi seuralaistanne ovat?

Kirjuri aikoi vastata, mutta vartija esti sen syöksyen esille ja kuiskaten hänelle nämä pelkoa tai ehkä sääliväisyyttä ilmaisevat sanat:

– Älkää sanoko!

Jeanne kuuli tämän kiellon ja tarkasteli nyt molempia outoja tulijoita paremmin kuin äsken. Häntä kummastutti toisen raudanharmaa, teräsnappinen puku ja toisen nuttu ja karvalakki; jälkimäisen miehen rintaa peittävä esiliina veti puoleensa erikoista huomiota, sillä se näytti toisin paikoin kärventyneeltä, kun taas joissakin kohdissa oli veri- ja öljytahroja. Kauhu pakotti Jeannen peräytymään, ja hän näytti kyyristyvän kuin tehdäkseen rajun hyppäyksen. Kirjuri astui likemmäksi ja sanoi:

– Olkaa niin hyvä ja polvistukaa, madame.

– Minäkö polvistuisin! – huusi Jeanne. – Minä, Valois, polvistuisin, niinkö?

– Se kuuluu asiaan, madame, – vastasi kirjuri nyökäten.

– Te ette ajattele, mitä puhutte, – väitti Jeanne kaameasti hymyillen, – ja minun täytyy teille selittää lakia. Polvilleen täytyy laskeutua vain silloin, kun rukoilee julkisesti anteeksi.

– Entä sitten, madame?

– Julkinen anteeksipyyntö tulee kysymykseen silloin, kun on tuomittu häpeälliseen rangaistukseen, mutta minun tietääkseni ei Ranskan lain mukaan maanpako ole häpeällinen rangaistus.

– Mutta enhän ole teille julistanut, että teidät on tuomittu maanpakoon, – vastasi kirjuri surumielisen vakavasti.

– No mikä tuomio minulle on julistettu? – huusi Jeanne kiukkuisesti.

– Sen saatte tietää, kun kuulette tuomionne, madame, ja sitä varten teidän täytyy ensin polvistua.

– En koskaan!

– Madame, se on ohjeitten! ensimäinen kohta.

– En koskaan, kuuletteko?!

– Madame, laki määrää, että jos tuomittu ei suostu polvistumaan…

– Mitä sitten?

– Sitten hänet pakotetaan siihen väkisin.

– Väkisin! Tekisitte naiselle väkivaltaa?

– Ei nainen saa sen enempää kuin mieskään laiminlyödä kuninkaalle ja oikeudelle tulevaa kunnioitusta.

– Ja kuningattarelle, eikö niin? – kirkui Jeanne. – Tässä kaikessa tulee kyllä näkyviin kostonhimoisen naisen käsi.

– Väärin te syytätte kuningatarta. Hänen majesteetillaan ei ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, millaiseksi tuomio on tullut. Ja nyt, madame, pyydän teitä säästämään meitä siitä, että täytyisi käyttää väkivaltaa. Polvistukaa!

– En koskaan, en koskaan!

Kirjuri kääri paperinsa kokoon ja veti laajasta taskustaan esille toisen hyvin paksun, joka hänellä oli valmiina tämmöistä tapausta varten. Ja hän luki yliprokuraattorin nimenomaisen määräyksen, että vastarintaa tehdessä oli tottelematon vanki pakotettava polvistumaan tyydyttääkseen oikeuden vaatimukset. Jeanne nojautui tukevasti erääseen nurkkaan ja näytti silmäyksillään uhmaavan viranomaisia, joiksi hän luuli äsken oven takana näkemiään pistimiä.

Mutta kirjuri ei käskenyt avaamaan ovea, vaan viittasi molemmille ennenmainituille miehille, ja nämä lähestyivät tyynesti kuin järkkymättömät sotakoneet, jollaisia työnnetään piirityksessä muureja kohti. Kummankin miehen toinen käsi tarttui Jeannen kainaloon, ja he laahasivat hänet keskelle huonetta välittämättä huudoista ja rääkymisestä. Kirjuri istuutui kylmäkiskoisesti ja odotti. Jeanne ei huomannut olevansa jo kolmeksi neljäsosaksi polvillaan, kun ei jaksanut laahaamista estää. Mutta kirjurin pari sanaa selitti hänelle asian laidan.