Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 27

– Hyvä, tuolla tapaa! – sanoi hän.

Heti jännitti Jeanne ruumiinsa suoraksi ja ponnahti pari jalkaa maasta ilmaan, vaikka miehet pitelivät kiinni.

– Ei siitä ole mitään apua, että noin huudatte, – sanoi kirjuri, – sillä ulkona ei teitä kuulla ettekä itse kuule tuomiotanne, jonka nyt aion lukea.

– Sallikaa minun seistä, silloin olen hiljaa, – vastasi Jeanne läähättäen.

– Kun rikollinen on tuomittu saamaan raippoja, vaatii semmoinen häpeällinen rangaistus polvistumista.

– Raippoja, – ulvoi Jeanne. – Raippoja, vintiö, niinkö sanoitte, raippoja?

Hänen elämöimisensä yltyi nyt sellaiseksi, että kirjuri, molemmat apulaiset ja vartija hölmistyivät ja malttinsa menettäneinä alkoivat kuin juopuneet panna kovan kovaa vastaan. He ryntäsivät Jeannen kimppuun ja tahtoivat painaa hänet maahan, mutta hän teki voitollista vastarintaa. Heidän koettaessaan koukistaa Jeannen polventaipeita hän jännitti lihaksensa suoriksi kuin teräslevyt. Hän roikkui ilmassa kahden miehen kannattamana, huitoi ja potki, niin että he saivat kelpo mustelmia. Sitten he jakoivat urakan keskenään, niin että yksi piti hänen jalkojaan kuin ruuvipenkissä ja molemmat toiset puristivat ranteista, ja samalla he huusivat kirjurille:

– Lukekaa nyt tuomio, herra kirjuri, sillä muuten emme ikinä pääse eroon tästä raivottaresta.

– Minä en koskaan salli luettavan tuomiota, joka tuomitsee minut häväistäväksi, – rääkyi Jeanne rimpuillen yliluonnollisen rajusti ja panikin uhkauksensa toimeen kirkumalla ja ulvomalla niin kovaa, ettei kirjurin ääntä kuulunut eikä tuomittu itsekään saanut luetusta selkoa.

Lopetettuaan tuomion lukemisen kirjuri käänsi paperin kokoon ja pisti jälleen taskuunsa. Jeanne luuli, ettei hän enää jatkaisi, ja vaikeni kootakseen uusia voimia taistellakseen vielä miesten kanssa. Ja nyt hän päästi ulvomisensa sijaan vielä kammottavampia hohotuksia.

– Ja tuomio, – jatkoi kirjuri tyynesti kuin päättäjäisiksi, – tulee pantavaksi toimeen mestauspaikalla oikeuspalatsin pihalla.

– Julkisesti! – parkaisi onneton… Ooh!

– Nyt jätän tämän naisen teidän haltuunne, – lisäsi kirjuri kääntyen sen miehen puoleen, jolla oli esiliina.

– Kuka tuo mies on? – kysyi Jeanne viimeisessä kauhun ja vimman puuskauksessa.

– Pyöveli, – vastasi kirjuri kumartaen ja sovitellen kalvosimia kohdalleen.

Heti kun kirjuri oli lopettanut, nostivat, molemmat miehet Jeannen käsivarsilleen kantaakseen hänet käytävään. Mahdotonta olisi kuvata hänen tekemäänsä vastarintaa. Tämä nainen, joka arkielämässä pyörtyi naarmustakin, kesti melkein tunnin aikaa kahden pyövelin rääkkäystä ja lyöntejä; hänet raastettiin ulko-ovelle saakka, mutta hetkeksikään hän ei lakannut päästämästä mitä vimmatuimpia huutoja.

Oven ulkopuolella, missä joukko sotamiehiä hillitsi ihmislaumaa, tuli näkyviin se piha, jota sanottiin mestauspaikaksi, ja pari, kolme tuhatta katselijaa, jotka uteliaisuus oli sinne houkuttanut, kun oli huomattu valmisteltavan mestauslavaa.

Noin kahdeksan jalan korkuisella lavalla kohosi mustaksi maalattu, rautarenkailla varustettu paalu ja sen päässä oli puutaulu, jossa oleva kirjoitus oli, varmaankin käskystä, koetettu raappia pois. Lava oli ilman kaiteita, ja sille noustiin portaita myöten, joista myös puuttui käsipuu. Aitauksena oli ympärillä vain oikeudenpalvelijain pistimiä, jotka teräväkärkisen ristikon tavoin sulkivat pääsyn sen luokse.

Kun ihmisparvi näki vankilan porttien aukenevan ja komisarioiden sauva kädessä ja sihteerin papereineen tulevan sieltä ulos, alkoi se aaltoileva liike, jonka vuoksi sitä verrataan lainehtivaan mereen. Kaikkialta huudettiin: tuolla hän on! ja samalla kuului rikollista kohtaan perin epäkunnioittavia nimityksiä; jotkut tekivät tuomareista pahanilkisiä huomautuksia. Sillä Jeanne oli ihan oikeassa: tuomittuna hän oli todella päässyt erään ryhmän suosioon. Oli näet niitä, jotka pari kuukautta sitten olivat häntä halveksineet, mutta olisivat suoneet hänen pelastuvan sen nojalla, että hän esiintyi kuningatarta vastaan.

Mutta herra de Crosne oli ottanut kaikki huomioon. Tämän katsomon ensi riveihin oli päästetty sitä yleisöä, joka kannatti näytelmän kustannusten maksajia. Hartevien poliisien vieressä nähtiin siellä naisia, jotka olivat kardinaalin hartaimpia ihailijoita. Oli keksitty keino käyttää kuningattaren hyväksi sitä suuttumusta, jota oli häntä vastaan herätetty. Ja ne, jotka Marie-Antoinettea vihaten olivat niin kovasti paukuttaneet käsiään Rohanin prinssille, tulivat nyt viheltämään ja herjaamaan rouva de la Mottea, joka ei osannut pitää omaa ja kardinaalin asiaa yhteisenä.

Siitä oli seurauksena, että hänen näyttäytyessään pienellä torilla raivoisat huudot: Alas Motte! Alas väärentäjä! olivat enemmistönä ja lähtivät vahvimmista keuhkoista. Myöskin sattui, että kun jotkut yrittivät ilmaista sääliään Jeannelle tai suuttumustaan tuomion ankaruudesta, hallien myyjättäret luulivat heitä kardinaalin vastustajiksi ja poliisit taas kuningattaren vihamiehiksi ja että sellaiset huutajat siis kaksinkertaisesta syystä saivat selkäänsä molemmilta sukupuolilta, joiden intohimo vaati rikollisen rääkkäämistä. Jeannen voimat olivat lopussa, mutta ei hänen raivonsa. Hän herkesi kirkumasta, kun paljoa kovempana kuului melu ja tappelu, mutta kirkkaalla, kaikuvalla äänellään hän lausui muutamia sanoja, jotka taikavoimalla vaiensivat kaiken hälinän.

– Tiedättekö, kuka minä olen? – huusi hän. – Tiedättekö, että minussa on kuningattaren verta? Tiedättekö, ettei tässä kosteta rikolliselle, vaan kilpailijalle, eikä ainoastaan kilpailijalle, vaan rikostoverille?

Nyt hänet paraiksi keskeyttivät ne huudot, jotka tulivat herra de Crosnen ymmärtävimpien kätyrien taholta. Mutta Jeanne oli jo herättänyt, ellei mielenkiintoa, niin ainakin uteliaisuutta, ja tällaisen kansanjoukon jano on tyydytettävä. Jeannelle todisti nyt syntynyt hiljaisuus, että tahdottiin häntä kuunnella.

– Niin, – toisti hän, – minulle kostetaan, kun olen rikostoveri, sillä minä tunnen salaisuuksia…

– Varokaa – kuiskasi hänelle kirjuri.

Jeanne kääntyi. Pyövelillä oli raippa kädessä. Sen nähdessään Jeanne unohti puheensa, vihansa ja halunsa päästä kansanjoukon suosioon, ajatellen vain häväistystä, peläten vain tuskaa.

– Armoa, armoa! – huusi hän vihlovalla äänellä.

Vastaukseksi kuului räikeitä ivahuutoja. Huumaantuneena tarttui Jeanne pyövelin polviin ja sai kiinni hänen kädestään. Mutta mies kohotti toisen kätensä ja sipaisi raipalla hiljaa kreivittären hartioita. Omituista! Tämä nainen, joka olisi ruumiillisesta tuskasta musertunut, ehkä talttunut, sai uusia voimia huomatessaan, että häntä säästettiin. Hän ryntäsi pyövelin apulaista vastaan ja yritti syöstä hänet kumoon paiskatakseen hänet lavalta maahan. Mutta samassa hän peräytyi. Miehellä oli kädessään tulikuuma rauta, jonka oli juuri temmannut palavasta hiiliastiasta. Hän kohotti poltinrautaansa, ja sen levittämä kuumuus pakotti Jeannen heittäytymään taaksepäin sydäntäsärkevästi kirkuen.

– Poltetaan raudalla, – huusi hän, – poltetaan! Koko kansa vastasi hänen huutoonsa hurjasti ulvoen.

– Niin, niin, – rääkyi kolme tuhatta ääntä.

– Auttakaa, auttakaa! – parkui Jeanne kuin mieletön ja koetti vapautua nuorista, joilla hänen kätensä olivat sidotut.

Mutta samassa pyöveli repäisi Jeannen puvun rikki olkapään kohdalta, kun ei muuten saanut sitä auki, ja koki toisella kädellään vavisten työntää vaateriekaleita syrjään ja toisella tarttua apulaisen tarjoomaan hehkuvaan rautaan. Jeanne syöksyi taas tämän miehen kimppuun ja pakotti hänet väistymään, sillä apulainen ei uskaltanut häneen koskea. Huomatessaan, että kamalaa työkalua oli vaikea saada, pyöveli alkoi kuunnella, tulisiko kansan taholta pilkkahuutoja häntä itseään vastaan, sillä hänessä oli herännyt itserakkaus.

Katselijat kiihtyivät ja ihailivat naisen uljasta vastarintaa, mutta samalla heitä värisytti pidätetty maltittomuus; kirjuri oli laskeutunut lavalta, eivätkä sotamiehet tienneet, mitä oli tehtävä. Kaikkialla oli sekasortoa ja hämmennystä, joka näytti uhkaavalta.

– Tehkää siitä loppu! – karjaisi muuan ääni etumaisten joukosta.

Se oli käskevä ääni, jonka pyöveli varmaankin tunsi, sillä voimakkaalla sysäyksellä hän kaatoi Jeannen, koukisti häntä kasaan ja taivutti vasemmalla kädellä hänen päätään taaksepäin. Mutta Jeanne ponnahti pystyyn leimuavampana kuin uhkaava tulikuuma rauta ja huusi äänellä, joka kuului yli kaiken hälinän ja pyövelien kömpelyyttä kiroavien huutojen:

– Pelkureita te ranskalaiset olette! Ette puolusta minua, vaan sallitte rääkätä!

– Vait! – huusi kirjuri.

– Vait! – huusi komisario.

– Minäkö vaikenisin? – riehui Jeanne. – Mitä minulle tehdään, jos puhun?.. Niin, oma syyni on, jos tämän häväistyksen kestän.

– Ahaa, – huusi joukko, joka käsitti tämän tunnustuksen väärin.

– Vait! – toisti kirjuri.

– Niin, oma syyni, – jatkoi Jeanne yhä kiemurrellen, – sillä jos olisin tahtonut puhua…

– Vait! – kiljuivat nyt yhtaikaa kirjuri, komisariot ja pyövelit.

– Jos olisin sanonut kaikki, mitä kuningattaresta tiedän, niin… minut hirtettäisiin eikä häväistäisi.

Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä komisario hyppäsi lavalle muutamien poliisien seuraamana, jotka panivat riehaantuneen naisen suuhun kapulan. Läähättävänä, murjottuna, kasvot pöhöttyneinä, tummansinisinä ja verisinä hänet luovutettiin pyövelien käsiin, joista toinen taas oli painanut uhrinsa kyyryyn; samalla hän tarttui rautaan, jonka apulainen ehti hänelle ojentaa.

Mutta Jeanne käytti notkeana kuin käärme hyväkseen sitä hetkeä, jolloin vain yksi koura piteli häntä niskasta; hän syöksähti pystyyn viimeisen kerran, kääntyi kuin hulluna riemusta, tarjosi pyövelille rintaansa ja loi häneen uhmaavan katseen, niin että hirvittävä, olkapäätä tavoittava ase osui oikeanpuoliseen rintaan, painoi savuavan, syvälle uppoavan vaon verekseen lihaan ja huolimatta suukapulasta kiristi, uhrin suusta sellaisen ulinan, jota ei ihmisääni osaa jäljitellä. Jeanne sortui nyt tuskaan ja häpeään. Hänet oli voitettu. Sitten ei hänen huuliltaan enää kuulunut ainoatakaan ääntä, eivätkä jäsenet edes värähtäneet; hän oli tällä kertaa todella pyörtynyt. Pyöveli nosti hänet kuin taakan hartioilleen ja kantoi pois laskeutuen horjuvin askelin häpeän portaita myöten.

Kansanjoukko pysyi myös ääneti joko hyväksyen näkemänsä tai kauhun mykistämänä, eikä poistunut pihalta, ennenkuin oli nähnyt vankilan porttien sulkeutuvan Jeannen jälkeen ja mestauslavaa ruvettavan purkamaan ja täysin varmistunut siitä, ettei ollut jälkinäytöstä tähän kaameaan murhenäytelmään, joka oli parlamentin toimesta kansalle ilmaiseksi esitetty.

Poliisit pitivät silmällä katselijain viimeisiäkin vaikutelmia; heidän käskynsä olivat niin selvät, että olisi ollut mieletöntä kiistellä heidän sauvoilla ja käsiraudoilla vahvistettua järkeänsä vastaan. Jos siis jokin vastaväite tehtiin, pysyi se asianomaisen hiljaisessa mielessä.

Vähitellen piha sai tavallisen rauhallisuutensa, ja kansanjoukon hajaannuttua sattui vain sillan äärimmäisessä päässä kahden nuoren, ajattelemattoman miehen kesken heidän poistuessaan seuraava puhelu:

– Uskotteko todellakin, Maximilien, että pyövelin poltinraudalla merkitty nainen on rouva de la Motte?

– Niin sanotaan, mutta en minä ainakaan usko… vastasi heistä kookkaampi.

– Pidätte siis varmana, ettei se ollut hän? – lisäsi toinen, pienikokoinen, arkakatseinen mies, jolla oli pyöreät, loistavat silmät kuin yölinnulla ja lyhyeksi leikattu, rasvainen tukka. – Niinpä niin, se lienee ollut joku muu kuin rouva de la Motte. Tyrannien kätyrit ovat säästäneet rikostoveriaan. Vapauttaakseen Marie-Antoinetten syytteestä he keksivät jostakin Oliva nimisen naikkosen, joka tunnusti itsensä portoksi; yhtä hyvin he ovat voineet löytää luulotellun rouva de la Motten, joka otti väärennyksen niskoilleen. Tosin voisi väittää, että poltinmerkki on todellinen. Joutavia! Se oli vain ilveily, josta uhri ja pyöveli saavat maksun, tosin runsaan maksun, mutta siinä kaikki.

Tämän miehen seuralainen kuunteli päätään pudistaen ja hymyili vastaamatta.

– Mitä arvelette? – kysyi pieni, ilkeännäköinen mies. – Ettekö ole samaa mieltä?

– Tuntuu liian paksulta se olettamus, että joku suostuisi ottamaan poltinmerkin rintaansa, – vastasi toinen, – eikä äskeistä tapausta ole todistettu ilveilyksi. Olettehan te lääkäri ja haistoitte kaiketi palavan lihan käryä. Ilkeä muisto, sen myönnän.

– Sanon teille, että se on vain rahakysymys; se rikollinen oli tuomittu saamaan poltinmerkin jostakin muusta syystä ja sai hyvän palkinnon siitä, että otti lausuakseen muutaman mahtipontisen sanan, ja sitten pantiin kapula suuhun, kun hän oli vähällä puhua liikoja…

– No, no, – keskeytti kyllästyneenä se, jonka nimi oli Maximilien.

– Minä en yhdy johtopäätöksiinne, kun niissä ei ole järkeä.

– Hm! – mumisi toinen. – Lopulta te joudutte sille kannalle kuin äskeiset hölmöt, jotka luulivat nähneensä, kuinka rouva de la Motte merkittiin poltinraudalla. Mutta se olisikin oikkujenne tapaista. Sanoittehan juuri, ettei se ollut rouva de la Motte.

– Sitä en vieläkään usko, – vastasi nuori mies naurahtaen, – mutta se nainen ei myöskään ollut sellainen rikollinen kuin luulottelette.

– No kuka sitten? Antakaa kuulla, kuka se nainen oli, johon tuolla äsken lyötiin häpeäleima rouva de la Motten asemesta?

– Kuningatar! – vastasi nuori mies kimeällä äänellä ja päästi näkyviin kuvaamattoman hymynsä.

Toinen peräytyi hohottaen, taputti käsiään tälle pilalle ja virkkoi tähystäen ympärilleen:

– Hyvästi Robespierre!

– Hyvästi, Marat! – vastasi toinen.

Ja he poistuivat eri suuntiin.

[Vielä Dumas'n päivinä esiintyi paljon sitä käsitystä, että Marie-Antoinettella oli häpeällinen osuus kaulanauha-jutussa, joka vallankumouksen tapahduttua vaikuttikin tärkeänä tekijänä hänen kohtalossaan. Vasta parikymmentä vuotta takaperin selvitti Funck-Brentano etevässä historiallisessa tutkimuksessaan (L'Affaire du Collier) lopullisesti koko vehkeilyn, – ja rouva de la Motten esiintymisen siinä juuri sellaiseksi kuin se on edellä kuvattu.]

[Mainitussa teoksessa päättyy esitys samaan kohtaan kuin tässäkin romaanissa: Jeanne de la Motte, omaa sukuaan de Saint-Rémy ja tekeytymisensä nojalla de Valois, on kesäkuun 21. p: nä 1786 julkisesti piesty ja poltinraudalla merkitty, – rimpuillen, raappien ja purren kuin villikissa, – sekä viety Salpétrière-vankilaan, huonojen naisten tyrmään. Eräässä toisessa tutkielmassaan Funck-Brentano käsittelee tämän merkillisen seikkailijattaren viimeisiä vaiheita; samaa aihetta ovat tutkineet m.m. skotlantilaiset Carlyle ja Andrew Lang.]

[Vieläkään ei ole täyttä selvyyttä siitä, millä tavoin Jeanne pääsi pakenemaan vankilasta, jossa häntä kuitenkin lienee vartioitu hyvin tarkoin, koska saattoi päätellä, että tällainen tunnoton valehtelijatar vapaudessaan yhäti kehittelisi parjauksiansa kuningatarta vastaan. Karkaaminen kuitenkin tapahtui jo v. 1787, ja Englantiin asettuen Jeanne muistelmiksi nimittämässään häväistyskirjassa antoi tästä tempusta laajan ja varsin romanttisen kuvauksen, jossa Lang osoittelee monia ilmeisiä mahdottomuuksia (Historical Mysteries, XIV). Olettaa voipi, että kuningatarta vastustavasta puolueesta joku auttoi hänet vapaalle jalalle, ja ensi työkseen hän alkoikin vihjailla, että juuri kuningatar oli hänet toimittanut pois vankeudesta, muka katuen syyttömälle ihmiselle tuottamiansa kärsimyksiä.]

[Jeannelle tuli väleen omituinen loppu. Vaikka hän sai runsaasti rahoja kaulakoristeen jalokivien myyskentelemisellä, ei hän edelleenkään osannut hoitaa talouttansa, ja v. 1791 muuan ulosotto-vouti tuli velkavankeuden uhalla kovistamaan häneltä kolmenkymmenen punnan suoritusta. Nokkela seikkailijatar tarjosi hänelle viiniä, livahti huoneesta, lukitsi oven jälkeensä ja piiloutui ylikertaan. Mies murtautui ulos ja löysi hänet, jolloin Jeanne hyppäsi alas ikkunasta. Hän putosi puunoksiin, jolloin häneltä murskautui polvi, katkesi reisi ja puhkesi silmä. Tästä hän oli silti tointumassa, mutta elok. 21. p: nä 1791 hän nautti ylettömästi silkkiäismarjoja, jotka olivat hänen herkkuansa, ja heitti henkensä sen johdosta kahta päivää myöhemmin.]

[Hänen miehensä – Dumas'n romaanissa syrjäytetty – oli Jeannen vehkeiden osatoverina päässyt täpärästi pakenemaan ranskalaisia poliiseja ja asettunut Englantiin hänkin. Yhdessä he olivat viettäneet humuelämää, kunnes muutamia päiviä ennen vaimonsa kohtalokasta hyppäystä la Motte haastoi kaksintaisteluun nuoren jalokivikauppias Greyn, joka oli esiintynyt todistajana avioparia vastaan nousseessa rettelössä noiden varastettujen jalokivien myynnistä. Kaksintaistelu tapahtui Brysselissä, koska sellainen kiistanratkaisu jo oli Englannissa kiellettyä, ja tavallisella onnellaan la Motte surmasi viattoman vastustajansa. Hänen oli sitten eleltävä milloin missäkin, loputtomissa kehnoissa seikkailuissa, joista hän kuitenkin suoriusi paatuneen syntisäkin korkeaan ukko-ikään.]

[Kaulanauha-jupakkaa ja "huijarikuningas" Cagliostron merkillistä toimintaa yleensä valaisevat varsin eloisasti hänen omat avomieliset muistelmansa, jotka on kirjoitettu vankilassa muutamaa vuotta ennen hänen kuolemaansa; tämä omituinen suurpetoksien historiikki ja samalla peräti kuvaava inhimillinen asiakirja ilmestyy suomeksikin ("Cagliostron muistelmat" Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918). Suom.]

53. Vihkiäiset

Samana päivänä, jolloin tämä rangaistus pantiin toimeen, astui kuningas Versaillesissa kello kaksitoista ulos työhuoneestaan, ja hänen kuultiin kiivaalla äänellä sanovan jäähyväisiksi Provencen kreiville:

– Monsieur, tänään menen eräisiin vihkiäisiin. Olkaa niin hyvä ja säästäkää minua kuulemasta koti-ikävyyksiä; se olisi huono enne nuorelle parille, josta pidin ja jota tahdon suojella.

Hymyillen rypisti Provencen kreivi kulmakarvojaan, kumarsi veljelleen syvään ja palasi huoneisiinsa. Kuningas astui edelleen hoviväen välitse, jota oli siellä täällä käytävissä, hymyili toisille ja silmäili kopeasti toisia aina sen mukaan, olivatko he hänen tietensä hyväksyvällä vai vastustavalla kannalla parlamentin äsken ratkaisemassa jutussa. Viimein hän saapui neliömäiseen salonkiin, missä oli kuningatar täydessä juhlapuvussa hovinaistensa ja hoviherrainsa ympäröimänä.

Marie-Antoinette näytti huolimatta ihomaalista kalpealta ja oli tarkkaavasti kuuntelevinaan Lamballen prinsessan ja herra de Calonnen helliä kysymyksiä, jotka koskivat hänen vointiaan. Mutta usein hän salavihkaa katsahti ovelle, milloin etsien kuin maltittomasti odottaisi saavansa nähdä, milloin kääntyen pois kuin pelkäisi näkevänsä.

– Kuningas! – huusi nyt muuan hovilakeija, ja kuningatar näki Ludvig XVI: n astuvan huoneeseen pitsien, koruompelusten ja valonvälkkeiden lävitse.

Jo kynnyksellä oli kuninkaan katse etsinyt kuningatarta, joka nousi ja astui kolme askelta häntä kohti.

– Te olette tänään kaunis, ihmeteltävän kaunis, madame, – lausui kuningas suudeltuaan hänen kättään.

Marie-Antoinette hymyili surumielisesti ja tähysti vielä kerran epävarmalla katseella, olisiko läsnäolijain joukossa sitä, mitä sanoimme hänen etsivän.

– Eikö morsiuspari ole täällä? – kysyi kuningas. – Pian lyö kello kaksitoista.

– Sire, – vastasi kuningatar niin rajusti ponnistaen, että ihomaali halkeili hänen poskillaan ja paikoittain heltisi, – ainoastaan herra de Charny on tullut: hän odottaa pylvässalissa, että teidän majesteettinne käskisi häntä tulemaan.

– Charny! – sanoi kuningas huomaamatta ilmeikästä hiljaisuutta, joka seurasi kuningattaren sanoja. – Onko Charny siellä? Tulkoon hän tänne heti!

Muutamat herrat riensivät noutamaan herra de Charnyta. Kuningatar painoi hermostuneena kättään sydäntä vasten ja istuutui selkä ovea kohti.

– Niin, kello lyö todella kaksitoista, – jatkoi kuningas, – ja morsiamen pitäisi olla täällä.

Juuri kun kuningas lausui viime sanat, ilmestyi herra de Charny salongin ovelle ja vastasi kuninkaan huomautukseen:

– Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, että neiti de Taverney on vasten tahtoaan myöhästynyt. Isänsä kuolemasta saakka hän on ollut vuoteen omana. Tänään hän nousi ensi kerran ja olisi jo noudattanut kuninkaan käskyä, ellei olisi sattunut äkillistä voipumusta.

– Niin suuresti tämä rakas lapsi rakasti isäänsä! – sanoi kuningas ääneen. – Mutta kun hän nyt saa hyvän miehen, toivomme hänelle siitä tulevan lohdutusta.

Kuningatar kuunteli tai oikeammin tiedottomasti kuuli eikä liikahtanut. Jos joku olisi häntä katsellut Charnyn puhuessa, olisi voinut nähdä, kuinka veri painui vesivaa'an lailla kasvoista sydämeen. Huomatessaan läsnäolijain joukossa suuren määrän aateliston ja papiston ylimpiä edustajia kuningas kohotti äkkiä päätään ja sanoi:

– Herra de Bréteuil, oletteko jo laatinut Cagliostron karkoituskäskyn?

– Olen, sire, – vastasi ministeri nöyrästi.

Kokoontuneiden hiljaisuutta olisi tällä hetkellä häirinnyt nukkuvankin linnun hengitys.

– Ja se de la Motte, joka sanoo itseään Valoisiksi, – jatkoi kuningas lujalla äänellä, – tänäänkö se leimataan poltinmerkillä?

– Juuri tällä hetkellä, sire, se varmaan on jo tapahtunut. Kuningattaren silmä välähti. Salongin läpi kulki sorina, joka piti käsitettämän hyväksymiseksi.

– Kardinaalia harmittanee, kun saa tietää, että on poltinraudalla merkitty hänen rikostoverinsa, – päätti Ludvig XVI ilmaisten itsepintaista ankaruutta, jota hänessä ei oltu ennen tätä juttua koskaan huomattu.

Ja lausuttuaan nämä sanat: hänen rikostoverinsa, jotka koskivat parlamentin äskettäin vapauttamaa syytettyä ja herjasivat pariisilaisten epäjumalaa, leimaten varkaaksi ja väärentäjäksi erään ylhäisimmistä kirkkoruhtinaista, Ranskan ensimäisistä prinsseistä, loi kuningas, ikäänkuin olisi puolisonsa kunniaa ylläpitääkseen juhlallisesti haastanut taisteluun papiston, aateliston, parlamentin ja kansan, ympärilleen sellaisen vihaa ja majesteettisuutta hehkuvan silmäyksen, jollaista ei oltu Ranskassa nähty siitä saakka, kun Ludvig XIV: n silmät vaipuivat iäksi umpeen. Ei pienintäkään hyväksymisen sorinaa tai sanaa tullut vastaukseksi tähän kostonpuuskaan, jonka kuningas kohdisti kaikkiin kuningasvaltaa vastaan vehkeilleisiin henkilöihin. Hän lähestyi nyt kuningatarta, joka syvimmän kiitoksensa osoitukseksi ojensi hänelle molemmat kätensä.

Tällä hetkellä ilmestyivät pylväskäytävän toiseen päähän neiti de Taverney valkopukuisena kuin morsian ja kalpeana kuin aave ja hänen veljensä Filip de Taverney taluttaen häntä kädestä. Andrée läheni kiireisin askelin, katse hämmentyneenä, hätäisesti hengittäen; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään saaden vain veljensä kädestä voimaa, rohkeutta ja opastusta.

Hoviväki hymyili morsiamen astuessa ohitse. Kaikki naiset asettuivat kuningattaren taakse ja kaikki herrat ryhmittyivät kuninkaan taakse. Taluttaen Olivier de Charnyta astui komentaja de Suffren Andréeta ja hänen veljeään vastaan, tervehti heitä ja yhtyi läheisimpien sukulaisten ja ystävien joukkoon. Filip astui edelleen kohtaamatta Olivierin katsetta ja antamatta Andréelle sormensa puristuksella merkkiä, että hänen tuli kohottaa päätään. Ehdittyään kuninkaan eteen, hän puristi sisarensa kättä, ja kuin kuolleista heräten avasi nyt Andrée suuret silmänsä ja näki Ludvig XVI: n, joka hymyili hänelle ystävällisesti. Hän kumarsi syvään, ja samalla kuului yleistä suosionsorinaa hänen kauneutensa ylistykseksi.

– Neiti de Taverney, – sanoi kuningas tarttuen hänen käteensä, – teidän olisi tosin pitänyt odottaa suruajan loppuun, mennäksenne naimisiin herra de Charnyn kanssa, ja ellen olisi nimenomaan tahtonut jouduttaa vihkiäisiä, olisi tuleva puolisonne, vaikka onkin niin maltiton, ehkä suonut teille vielä kuukauden lykkäyksen. Minulle on kerrottu teidän olleen sairaana, ja se surettaa minua, mutta minun pitää varmentaa kelpo aatelismiesten onnea, jotka palvelevat minua sillä tavoin kuin herra de Charny. Jollette joutuisi tänään hänen puolisokseen, en voisi olla läsnä vihkiäisissänne, koska huomenna lähden kuningattaren kanssa matkalle pitkin Ranskaa. Nyt siis saan mielihyväkseni allekirjoittaa aviosopimuksenne ja nähdä teidät vihittävän kappelissani. Tervehtikää kuningatarta, neiti, ja kiittäkää häntä, sillä hänen majesteettinsa on ollut teille niin hyvä.

Ja samalla hän itse talutti Andréeta Marie-Antoinetten luo. Tämä oli noussut vapisevin polvin, kädet kylminä. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, vaan näki ainoastaan jonkin valkoisen olennon lähestyvän ja kumartavan. Sitten kuningas jätti morsiamen käden takaisin Filipille, tarttui Marie-Antoinetten käteen ja sanoi kovalla äänellä:

– Kappeliin, herrat ja naiset!

Kaikki seurasivat heidän majesteettejaan ääneti, ja asettuivat kappelissa paikoilleen, ja kohta alkoi messu. Kuningatar kuunteli sitä rukoustuolillaan kumarruksissa, pää hautaantuneena kätten väliin. Hän rukoili koko sielustaan, kaikella voimallaan; hän kohotti taivaaseen niin hehkuvia toivomuksia, että henkäykset hänen huuliltaan pyyhkivät pois kyynelten jäljet.

Herra de Charny, joka kalpeana ja komeana tunsi kaikkien katseiden painostusta, oli tyyni ja uljas, ikäänkuin olisi ollut laivansa kannella, keskellä tulipyörteitä ja englantilaisten raehaulien ropinaa; nyt tuntui vain vaikeammalta. Pitäen yhtä mittaa silmällä sisartaan, joka näkyi vapisevan ja horjuvan, tuntui Filipkin olevan valmiina rohkaisemaan häntä jollakin sanalla, lohduttavalla tai ystävällisellä viittauksella. Mutta Andrée ei muuttunut entisestään, vaan seisoi pää pystyssä, hengittäen vähän väliä sisäänsä hajusuoloja pienestä pullosta; kuin kuolevana ja sammuvan liekin lailla lepattavana hän kuitenkin tahtonsa voimalla pysyi seisaalla ja elossa. Hän ei kohottanut rinnastaan rukouksia eikä anonut mitään taivaalta, sillä hänellä ei ollut mitään toivottavana tai pelättävänä; hänestä tuntui, etteivät ihmiset eikä Jumala hänestä välittäneet. Papin puhuessa, pyhän kellon kaikuessa ja juhlallisen toimituksen tapahtuessa hän ajatteli:

– Olenko edes kristitty? Olenko muiden kaltainen olento, luotu kuin muutkin? Oletko minussa herättänyt hurskautta, sinä, jota nimitetään kaikkivaltiaaksi, jota sanotaan kaikkein oikeudenmukaisimmaksi ja joka kuitenkin aina olet minua rangaissut, vaikken ole koskaan syntiä tehnyt, sinä, jota sanotaan rauhan ja rakkauden Jumalaksi ja joka olet toimittanut minut elämään keskellä epäsopua, vihaa ja veristä kostonhimoa, sinä, jonka sallimasta vihollisekseni on joutunut se ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut?

– Ei, – jatkoi hän, – minuun eivät sovi tämän maailman, olot eivätkä Jumalan lait! Varmaankin minut on jo ennen syntymääni kirottu ja syntyessäni sysätty inhimillisen lain ulkopuolelle.

– Kummallista, kummallista, – ajatteli hän palaten onnettomaan menneisyyteensä. – Tässä seisoo vieressäni mies, jonka pelkän nimen kuuleminen värisytti minua onnesta. Jos hän olisi kosinut minua oman itseni vuoksi, olisi minun täytynyt heittäytyä hänen jalkainsa juureen rukoilemaan anteeksi entistä vikaani, sinun vikaasi, Jumala. Ja tämä ihailemani mies olisi ehkä minut työntänyt luotaan. Tänään sama mies ottaa minut vaimokseen, ja nyt on hänen pakko pyytää minulta polvillaan anteeksi! Kummallista, perin kummallista!

– Nyt kuului hänen korviinsa papin ääni:

– Jacques Olivier de Charny, tahdotteko aviovaimoksenne ottaa Marie-Andrée de Taverneyn?

– Tahdon, – vastasi Olivier varmalla äänellä.

– Ja te, Marie-Andrée de Taverney, tahdotteko aviomieheksenne ottaa Jacques-Olivier de Charnyn?

– Tahdon, – vastasi Andrée melkein rajusti, niin että kuningatarta värisytti, ja moni nainen säpsähti.

Sitten Charny pani vihkisormuksen vaimonsa sormeen, johon se solahti niin taitavasti, ettei Andrée tuntenut käden kosketusta. Pian senjälkeen kuningas nousi. Messu oli päättynyt. Pylväskäytävässä tuli koko hoviväki onnittelemaan nuorta paria.

Kappelista palatessa herra de Suffren talutti sisarenpoikansa puolisoa kädestä ja lupasi hänelle Olivierin nimessä kaikkea sitä onnea, mitä hän ansaitsi. Andrée kiitti, pysyen edelleen vakavana, ja pyysi vain saattamaan itseään heti kuninkaan luo saadakseen tätä kiittää, sillä hän tunsi itsensä hyvin hervottomaksi, ja samalla hänen kasvoihinsa ilmestyikin pelottava kalpeus.

Charny näki hänet kaukaa eikä uskaltanut lähestyä. Komentaja astui suuren salongin poikki ja vei Andréen kuninkaan luo, joka suuteli häntä otsalle ja sanoi:

– Rouva kreivitär, menkää kuningattaren huoneeseen; hänen majesteettinsa tahtoo teille antaa häälahjan.

Lausuttuaan nämä omasta mielestään perin armolliset sanat hän poistui kaiken hoviväen seuraamana, jättäen Andréen nojaamaan veljensä käsivarteen järkytettynä, epätoivoisena.

– Voi, tämä on liikaa, aivan liikaa, Filip! – mutisi Andrée. Luulin kuitenkin jo kärsineeni kylliksi!

– Rohkeutta! – kuiskasi Filip. – Vielä tämä koetus, siskoseni.

– Ei, ei, – vastasi Andrée, – minä en enää jaksa. Naisen voimat eivät ole rajattomia; kenties teen, mitä vaaditaan, mutta ota huomioon, että jos hän puhuttelee minua, toivottaa minulle onnea, vie se minulta hengen.

– Jos täytyy, niin kuolet, rakas sisar, – sanoi nuori mies, – ja silloin olet minua onnellisempi, sillä minä tahtoisin jo olla kuollut.

Hän lausui nämä sanat niin kolkolla ja tuskallisella äänellä, että Andrée kiiti kuin tutkaimen pistämänä kuningattaren huoneeseen. Olivier näki hänen menevän ohitseen ja painautui niin likelle seinää kuin suinkin, jottei hipaisisi hänen hamettaankaan, jääden nyt salonkiin kahden kesken Filipin kanssa, pää kumarassa kuin lankonsakin, odottamaan kuningattaren ja Andréen välisen keskustelun päättymistä.

Andrée tapasi Marie-Antoinetten tämän suuressa työhuoneessa. Vaikka oli kesäkuu, oli kuningatar käskenyt tekemään tulta, istuen nyt nojatuolissaan pää taaksepäin nojautuen, silmät ummessa ja kädet ristissä kuin kuolleella. Hän värisi vilusta. Rouva de Misery, joka oli saattanut Andréeta ovesta sisälle, veti oviverhot kiinni ja poistui.

Mielenliikutuksesta, suuttumuksesta ja myös heikkoudesta vavisten seisoi Andrée painunein katsein odottamassa edes yhtä sanaa, joka koskisi sydämeen. Hän odotti kuningattaren ääntä, niinkuin kuolemaan tuomittu vartoo kirvestä, jonka on määrä katkaista hänen elämänsä. Jos Marie-Antoinette olisi tällä hetkellä avannut suunsa, olisi Andrée jo ennestään nääntyneenä varmaankin menehtynyt, ennenkuin olisi ymmärtänyt tai vastannut. Kaksi minuuttia, kokonainen iäisyys tätä hirveätä kärsimystä, ennenkuin kuningatar liikahti.

Viimein hän nousi ponnistaen molemmin käsin nojatuolin reunoja vasten ja otti pöydältä erään paperin, joka pari kertaa putosi hänen vapisevista hyppysistään. Sitten hän astui kuin varjo, josta ei muuta kuulunut kuin hameen kahinaa, käsi ojennettuna Andréeta kohti ja antoi tälle paperin lausumatta sanaakaan. Näiden kahden sydämen kesken ei sanoja kaivattu; kuningattaren ei tarvinnut mitään huomauttaa Andréelle, eikä tämä voinut hetkistäkään epäillä kuningattaren ylevämielisyyttä. Ken tahansa muu olisi luullut Marie-Antoinetten tarjoavan hänelle runsaita myötäjäisiä, jotakin omistusoikeuden todistusta tai hoviviran valtakirjaa.