Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 7

13. Velallinen ja velkoja

Kardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.

– No niin, monseigneur, – sanoi Cagliostro, – uudistettuamme tuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.

– Aivan oikein, – myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen mieltänsä, – ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta… josta…

– Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne haluaa siis kuulla…

– Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.

– Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena aiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän takaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on puheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.

– Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, – sanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.

– Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, – myönsi Cagliostro. – Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne ylimyksellä on niin hyvä muisti.

Kardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta poskilleen.

– Olin vähän aikaa siinä luulossa, – sanoi hän koettaen hymyillä, – että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa mukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.

– Monseigneur, – vastasi kreivi vakavasti, – Josef Balsamon elämä on yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi. Tuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.

– En ymmärrä, – sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.

– Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, – vakuutti Cagliostro.

– Kuinka niin?

– Tuntiessanne allekirjoituksenne.

Ja hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen avaamista huudahti:

– Kuittini!

– Juuri teidän kuittinne, – vastasi Cagliostro huulillaan hieno hymy, jota kuitenkin lievensi kylmä kumarrus.

– Mutta tehän poltitte sen, monsieur; liekin näin omin silmin.

– Tosin heitin tuon paperin tuleen, – sanoi kreivi, – mutta kuten jo viittasin, te olitte sattumalta kirjoittanut kivikuituiselle ettekä tavalliselle paperille, niin että kuittinne sitten löytyi hiilten seasta ihan vahingoittumatta.

– Monsieur, – lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun kuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, – saatte uskoa, etten olisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan tallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.

– Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole hetkeksikään ollut sellaista aikomusta.

Kardinaali nyökkäsi ja sanoi:

– Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli hävinnyt.

– Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan tuhannen livren lainaa, – vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti kohauttaen hartioitaan.

– Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, – jatkoi kardinaali, – kuinka olette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?

– Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat, pelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta tietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut mieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.

– Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?

– Valitettavasti, monseigneur.

– Ette siis enää voi odottaa?

– Se olisi todellakin mahdotonta, – vastasi Cagliostro.

– Vaaditteko rahanne nyt takaisin?

– Vaadin, monseigneur.

– Tänäänkö jo?

– Jos teidän sopii maksaa.

Kardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten muuttuneella äänellä:

– Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene rikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden vallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.

– Ah, monseigneur, – vastasi Cagliostro, – älkää luulkokaan, että olisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se on hallussanne.

– Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? – huudahti kardinaali.

– On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput maksuosoituksissa.

Kardinaali vaaleni.

– Kaikki tuossa kaapissa, – jatkoi Cagliostro.

– Vai tiedätte senkin, monsieur!

– Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava saadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että olette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.

– Se on kyllä totta.

– Mutta…

– Mutta?.. toisti prinssi hädissään.

– Mutta minä, – jatkoi Cagliostro, – olen näinä kymmenenä vuonna ollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai puutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan arvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä minusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.

– Kuitit, monsieur! – huudahti prinssi. – Älkää niin sanoko, sillä teidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut minulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä olen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi olette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut vaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti ollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.

– Entä nyt? – kysyi Cagliostro.

– Nyt sitävastoin en tahdo salata, – selitti kardinaali, – että tämä velanmaksu, jota vaaditte… sillä sehän on vaatimuksenne, eikö niin?

– Ikävä kyllä, täytyy vaatia.

– Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.

Cagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi merkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?

– Mutta kun teillä on kaikki selvillä, – huudahti prinssi, – kun osaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan on paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on niin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja pyhään tarkoitukseen se on aiottu.

– Nyt erehdytte, monseigneur, – vastasi Cagliostro jääkylmästi. – Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin kylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden salaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain tiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä saamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei minua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur, jos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi se minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että heikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen toistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on, etten mitään tiedä.

– Älkää ainakaan arvelko, – sanoi kardinaali, jossa oli näistä viime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, – että tahtoisin houkuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti omat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun allekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta livreänne.

Cagliostro kumarsi.

– Tiedän kyllä hyvin, – jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin vaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, – että tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa…

– Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, – keskeytti kreivi, – mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:

'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin maksamaan.

Ludvig de Rohan.'

Kardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja lisäksi velkakirjansa sanamuodon.

– Näette siis, monseigneur, – jatkoi Balsamo, – etten mahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain olisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan vapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä – ja kelle hän antoi? Kardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni esille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin tavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä. Mutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää siitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.

Ja Cagliostro käänsi paperin tyynesti kokoon ja aikoi pistää sen taskuunsa, mutta kardinaali pidätti häntä.

– Herra kreivi, – sanoi hän, – kellä on Rohanin nimi, hän ei salli kenenkään opettavan itselleen mielen ylevyyttä. Sitäpaitsi olisi tällä kertaa puheena vain rehellisyyden läksy. Olkaa niin hyvä ja antakaa kuitti tänne, että saan maksaa.

Nyt näytti Cagliostro vuorostaan epäröivän. Kardinaalin kalpeat kasvot, turvonneet silmät ja vapiseva käsi näkyivät herättäneen hänessä syvää sääliä. Niin ylpeä kuin kardinaali olikin, käsitti hän, mikä hyvä ajatus oli Cagliostrolla syntynyt, ja oli jo hetkisen siinä toivossa, että tulos myös olisi hyvä. Mutta äkkiä kreivin katse jäykkeni, rypistyneiden kalmakarvojen kohdalle tuli kuin pilvi, ja hän antoi kuitin kardinaalille.

Sydämeen satutettuna kardinaali ei enää hetkistäkään viivytellyt, vaan astui kaapin luo, otti siitä esille tukun metsähallituksen maksuosoituksia ja viittasi sitten useihin hopeapusseihin, vetäen auki erään laatikon, joka oli täynnä kultaa.

– Herra kreivi, – sanoi hän, – tässä on viisisataa tuhatta livreä, mutta lisäksi olen teille velkaa kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä korkoja, olettaen että luovutte vaatimasta korkoa korolle, jolloin summa paisuisi paljoa suuremmaksi. Taloudenhoitajani saa laatia tarkan tilin, ja minä annan teille tässä lisäsaamisestanne vakuuden, pyytäen vain maksuaikaa.

– Monseigneur, – vastasi Cagliostro, – olen lainannut viisisataa tuhatta livreä Rohanin prinssille. Velka on siis viisisataa tuhatta livreä eikä enempää. Jos olisin halunnut korkoja, olisin vaatinut sen merkittäväksi kuittiin. Josef Balsamon valtuutettuna tai perijänä, kuinka vain tahdotte, sillä Josef Balsamo on todellakin kuollut, ei minun sovi vastaanottaa muuta kuin mitä sitoumuksessa mainitaan. Te maksatte, minä otan vastaan ja kiitän teitä pyytäen kunnioittavasti sulkeutua suosioonne. Otan siis haltuuni nämä maksuosoitukset, ja koska vielä tänään tarvitsen koko summan, lähetän nostamaan kullan ja hopean, jotka pyydän varaamaan edustajalleni.

Ja lausuttuaan nämä sanat, joihin kardinaali ei osannut mitään vastata, pisti Cagliostro arvopaperitukun taskuunsa, kumarsi kunnioittavasti prinssille, jonka käteen oli jättänyt kuitin, ja lähti.

– Onnettomuus kohtaa vain minua, – huokasi kardinaali vieraansa poistuttua, – koska kuningatar kykenee maksamaan, eikä ainakaan hänen luokseen voi ilmestyä ketään odottamatonta Josef Balsamoa perimään puolen miljoonan suuruista unohtunutta velkaa.

14. Hyvä säästö

Oli enää kaksi päivää siihen, jolloin kuningattaren lupaama ensi maksu oli suoritettava. Herra de Calonne ei vielä ollut pitänyt sanaansa. Kuningas ei vielä ollut pannut nimeään hänen tiliensä alle.

Ministerillä oli näet ollut paljon puuhaa, joten kuningattaren asia oli hieman unohtunut. Mutta kuningatar ei pitänyt arvonsa mukaisena virkistää raha-asiain ministerin muistia. Luottaen lupaukseen hän odotti. Lopulta hän kävi sittenkin levottomaksi ja koki saada tietoja ja päästä puhuttelemaan herra de Calonnea, saattamatta kuninkaallista arvoaan huonoon valoon. Silloin tuli kirjelippu ministeriltä.

"Tänä iltana, – mainittiin siinä, – se asia, jonka teidän majesteettinne on suvainnut jättää minun toimitettavakseni, päätetään esittelyssä, ja huomisaamuna rahat ovat teidän majesteettinne luona".

Marie-Antoinette sai nyt takaisin kaiken hilpeytensä eikä enää ajatellut mitään, ei edes tärkeätä huomispäivää. Vieläpä nähtiin hänen kävellessään hakevan yksinäisimpiä käytäviä, ikäänkuin hän tahtoisi eristää ajatuksensa kaikesta aineellisesta ja maallisesta kosketuksesta. Hän käveli vielä Lamballen prinsessan ja Artoisin kreivin seurassa, jotka olivat liittyneet häneen, kun kuningas päivällisen jälkeen meni neuvostoon.

Kuningas oli harmistuneella päällä. Venäjältä oli tullut ikäviä sanomia. Muuan sotalaiva oli joutunut haaksirikkoon Jalopeuranlahdessa. Muutamat maakunnat kieltäytyivät maksamasta veroja. Eräs korea maapallo, kuninkaan omakätisesti kiilloittama ja vernissaama, oli liiallisesta kuumuudesta haljennut, ja Eurooppa oli siinä nyt kahtia jaettuna, 33: nnen leveysasteen ja 55: nnen pituusasteen kohdalta. Hänen majesteettinsa oli siis nyreissään koko maailmalle – vieläpä herra de Calonnelle.

Turhaan tämä esitti hänelle hymyillen kauniin, hajuvedellä sulostetun salkkunsa. Kuningas rupesi ääneti ja tympeänä piirtelemään tyhjälle paperille ristiviivoja, jotka merkitsivät myrskyä, kun taas ukkojen ja hevosten kuvat merkitsivät poutaa. Sillä kuninkaan tapana oli neuvostossa piirrellä. Hän ei mielellään katsellut ihmisiä kasvoihin, kun oli luonnostaan ujo; kynä kädessä hän tunsi saavansa turvaa ja ryhtiä. Hänen ollessaan tässä puuhassa saattoi puhuja esitellä perusteluitaan; kuningas loi häneen salavihkaa jonkun katseen pysyäkseen juuri sen verran mukana, ettei aivan unohtanut henkilöä miettiessään asiaa.

Jos hän itse puhui – ja hän puhuikin hyvin – ei häneltä piirustelun vuoksi voitu odottaa loistavaa esitystä; hänen ei tarvinnut tehdä liikkeitä, vaan sopi keskeyttää ja innostua mielensä mukaan, ja paperille syntyvät kuviot korvasivat tarpeen mukaan puhetaiteellisen sirouden.

Kuningas tarttui siis tapansa mukaan kynäänsä, ja ministerit alkoivat lukea esityksiään tai diplomaattisia nuotteja. Kuningas ei hiiskahtanutkaan, vaan kuunteli ulkomaisen postin lukemista, ikäänkuin ei semmoisista asioista mitään ymmärtäisi. Mutta kun tultiin kuukausitileihin, kohotti hän päätään. Herra de Calonne oli juuri ottanut puheeksi suunnitelman, joka koski lainaa seuraavaksi vuodeksi. Kuningas rupesi kiivaasti piirtämään ristiviivoja.

– Aina velkaa, – lausui hän, – tietämättä kuinka maksetaan; se kysymys on kuitenkin ratkaistava, herra de Calonne.

– Sire, lainanotto on kuin suonenisku lähteeseen; vesi häviää yhdestä paikasta virratakseen toiseen. Vieläpä sen tulvaa lisäävät maanalaiset imusuonet. Aluksi ei ole kysyttävä, kuinka maksamme, vaan: kuinka ja mitä vastaan lainaamme? Sillä se kysymys, joka teidän majesteettinne mielestä on ratkaistava, ei kuulu: millä maksamme? vaan: mistä löytyy lainanantajia?

Kuningas piirsi paperinsa täyteen mustia ristiviivoja, mutta ei lisännyt sanaakaan; hänen piirteensä puhuivat kylliksi. Kun herra de Calonne oli esittänyt virkaveljiensä hyväksymän suunnitelman, piirsi kuningas sen alle nimensä, tosin huokaisten.

– Kun nyt on rahoja, – sanoi herra de Calonne nauraen, – käyttäkäämme niitä.

Kuningas loi ministeriinsä nyrpeän katseen, ja paperille tuli ristiviivojen sijaan iso mustetahra. Herra de Calonne esitti hänelle luettelon, jossa ehdotettiin eläkkeitä, lahjapalkkioita, kehoituspalkintoja, lahjoja ja palkkoja. Se oli yksityiskohtineen laadittu suppeaksi. Kuningas käänsi lehteä ja kiirehti loppusummaan.

– Miljoona satatuhatta livreä näin harvoista eristä! Kuinka se on mahdollista?

Tällöin hän hetkeksi lakkasi piirtämästä.

– Lukekaa, sire, lukekaa ja suvaitkaa huomata, että näiden erien joukossa yksi on viidensadan tuhannen suuruinen.

– Mikä erä se on, herra rahaministeri?

– Etumaksu hänen majesteetilleen kuningattarelle, sire.

– Kuningattarelle! – huudahti Ludvig XVI. – Viisisataa tuhatta kuningattarelle! Ei, monsieur, se ei ole mahdollista.

– Anteeksi, sire, mutta se summa on aivan oikea.

– Viisisataa tuhatta livreä kuningattarelle! – toisti kuningas. – Siinä on varmaankin erehdys. Viime viikolla… ei, kaksi viikkoa sitten käskin suorittaa hänen majesteetilleen neljännesmaksun.

– Sire, jos kuningatar tarvitsee rahoja… tiedetäänhän, kuinka hän niitä käyttää… ei tämä ole lainkaan tavatonta…

– Ei, ei! – kiivastui kuningas, jonka teki mieli saada säästäväisyytensä mainituksi ja hankkia kättentaputuksia kuningattarelle, kun tämä ensi kerran esiintyisi oopperassa, – ei kuningatar tuota summaa halua. Kuningatar on sanonut, että sotalaiva on jalokiviä parempi. Kuningattaren mielestä on meikäläisten rikkaiden lainattava Ranskalle, jos se ottaa lainan elättääkseen köyhiään. Jos kuningatar siis tarvitsee noita rahoja, suurenee hänen ansionsa odotuksesta, ja minä takaan, että hän odottaa.

Ministerit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta innostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta tällä hetkellä käyttänyt laatusanaa uxorius [vaimolleen alamainen]. Ainoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti tämän rahaerän myönnettäväksi.

– Todellakin, – sanoi kuningas, – näytte ajavan meidän asioitamme hartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.

– Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä palvellessani.

– Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.

– Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.

– Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä kuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.

– Sire…

– Asia on päätetty, – keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas ristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.

– Sire, pyyhittekö tuon erän? – kysyi herra de Calonne hätkähtäen.

– Pyyhin, – vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. – Ja minusta tuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua siitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.

Herra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä persoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa nimensä kaiken muun alle.

Sitten hän piirsi komean seepran ja sen ympärille nollia ja lausui:

– Tänä iltana olen ansainnut viisisataa tuhatta livreä: se on sievoinen kuninkaan päiväpalkka, Calonne. Saatte viedä kuningattarelle tämän iloisen uutisen; silloin näette.

– Voi, sire, – mutisi ministeri, – minun olisi kovin ikävä riistää teidän majesteetiltanne se ilo, minkä uutisen kertominen tuottaa. Kunnia sille, jolle se kuuluu!

– Olkoon niin, – vastasi kuningas. – Istunto on päättynyt. Kylliksi puhuttu, kun on puhuttu hyvin. Kah, tuoltahan kuningatar tuleekin! Mennään häntä vastaan, Calonne.

– Sire, pyydän anteeksi, mutta minun on ryhdyttävä allekirjoittamaan.

Ja hän pujahti käytävän kautta tiehensä niin pian kuin pääsi. Kuningas astui reippaasti, hyvällä tuulella, Marie-Antoinettea vastaan, joka hyräili etuhuoneessa nojaten Artoisin kreivin käsivarteen.

– Madame, – sanoi kuningas, – toivoakseni teillä on ollut hauska kävely.

– Mainio, sire, ja te olette varmaankin hyvin työskennellyt?

– Päättäkää itse; olen teille nyt voittanut viisisataa tuhatta livreä.

– Calonne on pitänyt sanansa, – ajatteli kuningatar.

– Kuvitelkaapa, – lisäsi Ludvig XVI, – että Calonne oli menopuolelle merkinnyt teitä varten puoli miljoonaa.

– Vai niin! – sanoi Marie-Antoinette hymyillen.

– Ja minä… minä pyyhin sen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla säästettynä puoli miljoonaa livreä.

– Mitä, pyyhittekö sen summan? – kysyi kuningatar vaaleten.

– Kerrassaan, ja siitä teille tulee suunnaton hyöty. Hyvää yötä, madame!

– Sire, sire!

– Minun on hyvin nälkä. Täytyy rientää huoneisiini. Enkö ole hyvin ansainnut illallista?

– Sire, kuulkaa vielä!

Mutta Ludvig XVI pyörähti ja kiirehti pois riemuiten leikinlaskustaan ja jättäen kuningattaren hämmästyksestä ja säikähdyksestä mykäksi.

– Toimittakaa niin, että saan puhutella herra de Calonnea, – sanoi kuningatar vihdoin Artoisin kreiville, – tässä piilee jokin ilkeys.

Samassa tuotiin kuningattarelle rahaministeriltä seuraava kirjelippu:

'Teidän majesteettinne tietänee jo, ettei kuningas ole hyväksynyt maksua. Se on käsittämätöntä, madame, ja olen neuvostosta palannut kipeänä ja huolestuneena.'

– Lukekaa, – sanoi kuningatar ja antoi kirjelipun langolleen.

– Ja kuitenkin eräät sanovat meidän haaskaavan valtion varoja, – lausui prinssi. – Tässä on semmoinen temppu…

– Joka sopii aviomiehelle, – mutisi kuningatar. – Hyvästi, lanko!

– Surkuttelen vilpittömästi, rakas käly. Siitä sain oppia, minä kun aioin huomenna pyytää samaa.

– Lähettäkää noutamaan rouva de la Motte, – sanoi kuningatar rouva de Miserylle hetken aikaa tuumailtuaan, – heti, olkoon hän missä tahansa.

15. Marie-Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena

Se pikalähetti, joka sai toimekseen Pariisista noutaa rouva de la Motten, tapasi kreivittären tai oikeammin ei tavannut kardinaalia.

Jeanne oli tullut vieraisille kardinaalin luo, jäänyt päivälliselle ja illallisellekin ja puheli nyt hänen kanssaan vanhan velan harmillisesta takaisinmaksusta, kun kuriiri tuli kysymään, oliko kreivitär täällä. Taitavana miehenä vastasi portinvartija, että hänen korkea-arvoisuutensa oli kaupungilla eikä rouva de la Motte ollut täällä, mutta että oli perin helppo saada hänelle ilmoitetuksi se asia, jonka vuoksi kuningatar oli lähettänyt kuriirin, koska hän luultavasti tulisi tänne illalla.

– Hänen pitää niin pian kuin suinkin tulla Versaillesiin, – selitti kuriiri ja lähti levittämään tätä käskyä kaikkialle, missä kuljeksivan kreivittären luultiin voivan oleskella.

Mutta heti kuriirin mentyä toimitti portinvartija, tarvitsematta pitkällä poistua, vaimonsa kautta sanan rouva de la Mottelle, joka oli kardinaalin luona. Molemmat liikekumppanit olivat paraikaa käsittelemässä kysymystä suurten rahasummien epävakaisuudesta. Saadessaan kuningattaren käskyn kreivitär älysi, että nyt oli kiireesti lähdettävä. Hän pyysi pari hyvää hevosta kardinaalilta, joka itse auttoi häntä nousemaan vaakunattomiin matkavaunuihin, ja sillaikaa kun kardinaali vaivasi päätään tällä asialla, kiiti kreivitär sellaista vauhtia, että jo tunnin päästä oli linnan edessä.

Siellä häntä odotti muuan henkilö, joka suoraa päätä vei hänet Marie-Antoinetten luo. Tämä oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja laskenut luotaan täksi illaksi kaikki, niin ettei näkynyt ainoaakaan kamarirouvaa paitsi rouva de Miseryä, joka istui lukemassa pienessä naistenhuoneessa.

Marie-Antoinette neuloi tai oli neulovinaan jotakin korutyötä, mutta kuunteli samalla levotonna pienintäkin ääntä ulkoa, kun Jeanne kiireesti astui sisään.

– Kah, – sanoi kuningatar, – siinäpä te olettekin. Sitä parempi.

Uutinen… kreivitär.

– Hyväkö, madame?

– Päättäkää itse. Kuningas on kieltänyt ne viisisataa tuhatta livreä.

– Herra de Calonnelta?

– Kaikilta. Kuningas ei enää anna minulle rahaa. Semmoinen on asiain tila.

– Hyvä Jumala! – mutisi kreivitär.

– Se on uskomatonta vai mitä, kreivitär? Kieltänyt, pyyhkinyt merkityn summan! Mutta turhaa on puhua siitä, mikä on mennyttä. Nyt teidän täytyy kiireesti palata Pariisiin.

– Niin, madame.

– Ja sanoa kardinaalille, että kun hän on niin hartaasti tahtonut tehdä mielikseni, minä otan häneltä vastaan puoli miljoonaa livreä ensi neljännekseen saakka. Se on kyllä minun puoleltani itsekästä, mutta täytyy…

– Voi, madame, – mutisi Jeanne, – nyt ollaan hukassa. Herra kardinaalilla ei enää ole rahaa.

Kuningatar säpsähti, ikäänkuin olisi häntä haavoitettu tai loukattu.

– Ei enää… rahaa… sammalsi hän.

– Madame, kardinaali de Rohanilta vaadittiin erään velan maksua, jota hän ei enää muistanutkaan. Se oli kunniavelka, ja hän maksoi.

– Viisisataa tuhatta livreä?

– Niin, madame.

– Mutta…

– Ne olivat hänen viimeiset rahansa… muita varoja ei enää ole!

Kuningatarta tämä onnettomuus aivan huumasi.

– Tottahan olen hereillä, – sanoi hän. – Minuako kaikki nämä pettymykset vainoavat? Mistä tiedätte, ettei kardinaali de Rohanilla enää ole varoja?

– Hän kertoi minulle tämän häviönsä puolitoista tuntia sitten, madame, eikä sitä voi korjata, kun ne viisisataa tuhatta, livreä olivat niinsanoaksemme pohjimmaiset.

Kuningatar nojasi päätään käsiinsä.

– Täytyy jotakin päättää, – sanoi hän.

– Mitähän kuningatar aikoo? – ajatteli Jeanne.

– Näettekö, kreivitär, tämä on hirveä läksytys rangaistukseksi minulle siitä, että kuninkaalta salassa ryhdyin asiaan, jossa ilmenee niin vähän arvoa, – mitätöntä kunnianhimoa tai kehnoa mielistelyhalua. Enhän sitä kaulakoristetta tarvinnut, sen varmaankin myönnätte!

– Totta, madame, mutta jos kuningattaret välittäisivät vain tarpeistaan ja maustaan…

– Minä välitän ennen kaikkea rauhastani ja perheonnestani. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen riittää jo todistamaan, mihin huoliin olisin joutunut, kuinka ohdakkeinen se tie oli, jolle olin astunut. Nyt siitä luovun ja tahdon menetellä avoimesti, vapaasti, kursailematta.

– Madame!

– Ja ensiksikin tahdon, kuten herra Dorat sanoisi, uhrata turhamielisyyteni velvollisuuden alttarilla.

Sitten hän mutisi huoaten:

– Se kaulanauha oli sittenkin hyvin kaunis!

– Se on kaunis vieläkin, madame, ja sillä on sama arvo kuin käteisillä rahoilla.

– Nyt se on minusta enää vain kasa kiviä. Ja kun kivillä on leikitelty, tehdään niinkuin lapset tekevät hypättyään ruutua: kivet heitetään syrjään ja unohdetaan.

– Mitä kuningatar tarkoittaa?

– Hyvä kreivitär, kuningatar tarkoittaa, että se jalokivilipas, jonka tänne toi… kardinaali de Rohan… on teidän vietävä takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.

– Annettava heille takaisin?

– Juuri niin.

– Mutta teidän majesteettinne on antanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä käsirahaa.

– Sittenkin voitan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, eikä minulle jää ristiriitaa kuninkaan tilien kanssa.

– Madame! – huudahti nyt kreivitär, – voiko niin menettää neljänneksen miljoonaa? Sillä jalokivikauppiaat rupeavat ehkä estelemään, jos vaaditaan takaisin alkumaksu, jonka he kenties ovat jo käyttäneet.

– Sen otan lukuun, ja he saavat pitää käsirahan, jos vain kauppa puretaan. Nähdessäni asian näin päättyvän tuntuu mielessäni helpommalta. Kaulanauhan mukana tuli minulle huolia, kiusoja, pelkoja, epäluuloja. Koskaan ei sen timanteissa olisi ollut kyllin hehkua kuivatakseen ne kyyneleet, joiden pilvet tuntuvat minua painostavan. Kreivitär, viekää tämä lipas heti pois. Jalokivikauppiaille tulee tästä hyvä kauppa. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä purkajaisia on kelpo voitto. Sen verran he kenties olisivat minulta voittaneet ja lisäksi saavat pitää kaulanauhan. Luullakseni heillä ei ole syytä valittaa eikä kukaan saa tätä tietää. Kardinaalin tarkoituksena on ollut vain tehdä mielikseni. Sanokaa hänelle, että mieleni tekee päästä kaulanauhasta eroon, ja jos hän on järkevä mies, ymmärtää hän minut; jos hän on hyvä pappi, hyväksyy hän uhraukseni ja vahvistaa minua siinä pysymään.

Näin puhuen kuningatar tarjosi lipasta suljettuna Jeannelle, joka kohteliaasti torjui sitä luotaan.

– Madame, – sanoi Jeanne, – eikö sopisi hankkia lykkäystä?

– Pyytääkö… ei!

– Sanoin: hankkia, madame.

– Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu nöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan henkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa; mutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat kuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen, kreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää pois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!

– Mutta ajatelkaa, madame, minkä hälinän jalokivisepät nostavat ainakin kohteliaisuudesta ja teitä surkutellen. Kaupan purkaminen voi herättää yhtä pahoja puheita kuin mahdollisesti sen päättäminen. Kaikki ihmiset saavat tietää, että teillä on ollut timantit hallussanne.

– Kukaan ei saa tietää mitään. Kun en ole jalokivikauppiaille mitään velkaa, en enää ota heitä vastaan, ja palkinnoksi kahdensadan viidenkymmenen tuhannen livren voitosta he ovat ainakin vaiti. Vihamieheni eivät pääse sanomaan, että ostan timantteja puolellatoista miljoonalla, vaan ainoastaan, että minulta on mennyt rahoja kauppaan. Se ei ole niin harmillista. Viekää siis, kreivitär, ja kiittäkää kardinaalia hänen hyväntahtoisuudestaan ja alttiudestaan.

Ja käskevällä liikkeellä kuningatar ojensi lippaan Jeannelle, jolle sen pitely tuotti outoa mielenliikutusta.

– Nyt on kiire, – jatkoi kuningatar. – Mitä vähemmän jalokivikauppiaat ehtivät hätäillä, sitä varmemmin he ovat asiasta vaiti. Lähtekää siis heti älkääkä näyttäkö lipasta kellekään. Ajakaa ensin kotiinne, sillä näin myöhäinen käynti Böhmerin luona herättäisi epäluuloja poliisissa, joka varmaankin pitää silmällä, mitä minun luonani tapahtuu. Kun sillä tavoin eksytätte poliisin, menkää sitten jalokivikauppiasten luo ja tuokaa minulle heidän kuittinsa.

– Kyllä, madame, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo.

Hän piilotti lippaan vaippansa alle pitäen huolta, ettei päältäpäin voisi mitään epäillä, ja riensi takaisin vaunuihinsa niin ripeästi, kuin hänen tehtävänsä ylhäinen osanottaja voi suinkin toivoa.

Aluksi hän käski ajaa kotiinsa ja lähetti vaunut takaisin kardinaalin luo, jottei niiden ajaja saisi salaisuudesta vihiä. Sitten hän otti ylleen vähemmän komean puvun, joka paremmin sopi yölliselle retkelle. Kamarineitsyt auttoi häntä kiireesti pukeutumaan ja pani merkille, että hän oli syvissä mietteissä ja hajamielinen tämän toimituksen kestäessä, johon hovinainen muuten suvaitsee kiinnittää kaiken huomionsa.

Jeanne ei ajatellutkaan ulkoasuaan, vaan hänet oli vallannut outo, äkkiä syttynyt aatos. Hän tuumi, eikö kardinaali tekisi pahaa virhettä salliessaan kuningattaren jättää tuon koristeen takaisin ja eikö tämä virhe olisi omiansa supistamaan hänen haaveksimaansa onnea, jonka hän saattoi toivoa saavuttavansa, jos olisi mukana kuningattaren pikku salaisuuksissa. Eikö myös olisi suorastaan vääryys yhtiömiestä kohtaan, jos täyttäisi Marie-Antoinetten käskyn neuvottelematta ensin kardinaalin kanssa? Jos tämä olikin nyt ilman varoja, eikö hän mieluummin myisi vaikka itseään kuin sallisi kuningattaren jäädä haluamaansa esinettä vaille?

– Ei auta muu kuin neuvotella kardinaalin kanssa, – ajatteli hän itsekseen. —

– Neljätoista sataa tuhatta livreä! – jatkoi hän mietteitään.

– Sitä summaa hän ei mitenkään saa kokoon.

Sitten hän äkkiä kääntyi kamarineitsyensä puoleen ja sanoi:

– Saatte mennä, Rose.

Rose totteli, ja rouva de la Motte jatkoi yksinpuheluaan.

– Mikä summa, mikä rikkaus, mikä ihana elämä ja kaikenlainen onni ja loisto, jonka voi sellaisella summalla saada, on kauniisti edustettuna siinä kiemurtelevassa timanttijoukossa, joka tässä lippaassa säteilee!

Hän aukaisi lippaan, antoi tulvehtivien leimujen sokaista silmiään, otti koristeen satiinialustalta, kiersi sen sormiensa ympärille, piilotti sen taas pienten kourainsa sisään ja sanoi:

– Tuossa on piilossa neljätoista sataa tuhatta livreä, sillä kaulanauha on todellisen hintansa mukaan sen arvoinen, ja sen summan maksaisivat siitä jalokivisepät milloin tahansa.