Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 8

– Omituinen kohtalo, jonka sallimasta pikkuinen Jeanne de Valois, kerjäläinen, halpa olento, saa kädellään koskettaa maailman loistavimman kuningattaren kättä ja myös käsissään pidellä, vaikkapa vain tunnin verran, neljäätoista sataa tuhatta livreä, jollainen summa ei muuten liikuskele yksinään, vaan aina asestettujen vartijain saattamana tai sellaisen vakuuden turvaamana, jota Ranskassa eivät voi antaa kardinaalia tai kuningatarta alemmat henkilöt.

– Tuossa se kaikki on kymmenen sormeni välissä!..

Kuinka se on painava ja samalla kevyt!

– Jos kuljettaisin kallista metallia, kultaa, niin paljon kuin tässä on raha-arvoa, tarvitsisin pari hevosta; jos se summa olisi arvopapereita… mutta lunastetaanko ne aina kullalla? Eikö silloin tarvittaisi allekirjoituksia, tarkastuksia? Ja arvopaperi on vain paperi: tuli, ilma, vesi semmoiset tuhoo. Eivätkä ne kelpaa joka maassa; ne paljastavat alkuperänsä, maksajan ja haltijan nimet. Määräajan kuluttua sellaiset paperit menettävät osan arvoaan tai kaiken arvonsa. Mutta timantit ovat kovaa ainetta, jota ei mikään kuluta ja jota kaikki ihmiset pitävät arvossa, ihailevat ja ostavat, Lontoossa, Berliinissä, Madridissa, jopa Brasiliassa. Kaikki tietävät, mitä on timantti, varsinkin kun se on niin hiottu ja niin hohtava kuin nämä. Kuinka erinomaisen ihania nämä ovatkin, miten ihmeellinen tämä koriste on kokonaisuutena ja kaikilta osiltaan! Joka timantti on ehkä sinänsä suhteellisesti arvokkaampi kuin yhdessä muiden kanssa.

– Mutta mitä ajattelenkaan! – sanoi hän äkkiä. – Täytyyhän kiireesti mennä tapaamaan kardinaalia tai suoraa päätä viedä timantit Böhmerille, niinkuin kuningatar käski.

Hän nousi istualta pidellen yhä hyppysissään timantteja, jotka hehkuivat ja säteilivät.

– Ne joutuvat siis takaisin kylmälle jalokivikauppiaalle, joka punnitsee niitä ja kiillottaa harjallaan. Olisivat voineet loistaa Marie-Antoinetten povella… Böhmer tietysti aluksi rettelöitsee, mutta rauhoittuu huomatessaan, että hänellä on ilmainen voitto ja tavara tallella. Mutta mihin muotoon on Böhmerin kuitti laadittava? Se on tärkeä seikka; siinä pitääkin perin tarkasti harkita. Se paperi ei saa kietoa Böhmeriä, kuningatarta, kardinaalia tai minua mihinkään pulaan.

– Sellaista asiakirjaa en ikänä osaisi yksin laatia. Pitää saada joltakulta apua. Kardinaalilta?.. Ei ollenkaan. Jos kardinaali rakastaisi minua enemmän tai olisi rikkaampi… jos hän lahjoittaisi timantit minulle…

Hän istuutui sohvalle timantit sormiensa ympärillä; hänen päässään pyöri sekavia ajatuksia, jotka välistä kauhistivat ja joita hän kuumeisen kiivaasti torjui. Mutta äkkiä hänen katseensa tyyntyi, varmeni, kiintyen selväpiirteisempään mielikuvaan. Hän ei huomannut, että minuutit kuluivat, että hänessä jäykkeni uusi päätös, että kokiessaan jaloistaan liejuun takertuneen uimarin tavalla päästä irti hän vain vaipui yhä syvemmälle. Näin häneltä kului kokonainen tunti ääneti tuijottaessaan salaperäistä päämäärää kohti. Sitten hän hitaasti nousi haltioittuneen papittaren tavoin kalvenneena ja soitti kamarineitsyelleen. Nyt oli jo kello kaksi aamulla.

– Hankkikaa ajuri, – sanoi hän, – tai vetokääsit, ellei hevosia enää saa.

Palvelijatar tapasi vuokravaunut, joiden ajuri torkkui vanhan Temple-kadun varrella. Rouva de la Motte astui niihin yksin. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän saapui kynäilijä Réteau, de Villetten portille.

16. Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus

Tulos yöllisestä käynnistä häväistyskirjailija Réteau de Villetten luona näkyi vasta seuraavana päivänä tämäntapaisena:

Kello seitsemän aamulla rouva de la Motte toimitti kuningattarelle kirjeen, joka sisälsi jalokivikauppiasten kuitin. Tämä tärkeä asiakirja oli laadittu näin kuuluvaksi:

'Me allekirjoittaneet tunnustamme saaneemme sen timanttisen kaulanauhan, joka ensin oli myyty kuningattarelle kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta, jälleen haltuumme, koska timantit eivät miellyttäneet kuningatarta, joka on korvannut vaivamme ja kulumme luovuttaen omiksemme meille suoritetut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.

Böhmer & Bossange.'

Kuningatar tunsi päässeensä rauhaan asiasta, joka oli häntä liian kauvan vaivannut, sulki kuitin lipastoonsa eikä enää sitä ajatellut.

Mutta merkillisen ristiriitaista tätä kuittia vastaan oli se, että Böhmer ja Bossangen luo tuli kahta päivää myöhemmin kardinaali de Rohan, jota yhä huolestutti kysymys myyjien ja kuningattaren kesken sovitusta määrämaksusta. Kardinaali tapasi Böhmerin hänen kotonaan Ecole-rantakadun varrella. Jo aamusta alkaen tänä maksupäivänä piti kardinaalin mielestä, jos suoritus oli lykätty tai kielletty, olla jalokivikauppiasten leirissä levottomuutta. Mutta Böhmerin talossa ilmeni kaikkialla täysi rauha, ja kardinaali oli mielissään, kun näki palvelijain olevan hyvällä tuulella ja koiran iloisesti heiluttavan häntäänsä. Böhmer otti ylhäisen ostajansa vastaan perin tyytyväisen näköisenä.

– Kuulkaapa, – sanoi kardinaali, – kun tänään on maksupäivä, niin kysyn: onko kuningatar maksanut?

– Ei, monseigneur, – vastasi Böhmer. – Hänen majesteettinsa ei ole voinut toimittaa rahoja. Tiedättehän, että kuningas ei suostunut herra de Calonnen esitykseen. Kaikki ihmiset puhuvat siitä.

– Kyllä kaikki puhuvat, ja juuri siksi tulin luoksenne, Böhmer.

– Mutta hänen majesteettinsa on erinomainen ihminen, jolla on hyvä tahto, – jatkoi Böhmer. – Kun ei ollut rahoja, antoi hän velasta vakuuden, emmekä muuta vaadikaan.

– Sitä parempi, – sanoi kardinaali iloisena. – Antanut vakuuden, niinhän sanoitte! Hyvä on, varsin hyvä… mutta millä tavoin?

– Niin yksinkertaisesti, niin hienotuntoisesti kuin suinkin, – vastasi Böhmer, – kerrassaan kuninkaallisesti.

– Ehkä älykkään kreivittären välityksellä?

– Ei, monseigneur, ei. Rouva de la Mottea ei ole näkynytkään, ja juuri siitä olemme mielissämme, herra Bossange ja minä.

– Vai ei kreivitärtä ole näkynyt! Mutta olkaa varma siitä, että hänellä on tässä jokin osuus, herra Böhmer. Kaikki hyvät aatokset lähtevät välttämättä hänestä, tietysti silti alentamatta hänen majesteettinsa arvoa.

– Monseigneur saa itse päättää, eikö hänen majesteettinsa ole meitä kohtaan ollut hienotuntoinen ja hyvä. Kun oli levinnyt huhu, että kuningas ei hyväksynyt viidensadan tuhannen livren maksua, kirjoitimme asiasta rouva de la Mottelle.

– Milloin?

– Eilen, monseigneur.

– Mitä hän vastasi?

– Eikö monseigneur sitä tiedä? – kysyi jalokivikauppias pikkuisen, vaikka samalla kunnioittavan tuttavallisesti.

– En, minulla ei ole kolmeen päivään ollut kunniaa tavata kreivitärtä, – vastasi prinssi ylhäisesti.

– Vai niin, monseigneur! Rouva de la Motte vastasi vain yhdellä sanalla: Odottakaa!

– Kirjallisestiko?

– Ei, vaan suullisesti. Kirjeessämme pyysimme rouva de la Mottea toimittamaan, että pääsisimme teidän puheillenne, ja huomauttamaan kuningattarelle maksuajasta.

– Sana "odottakaa" oli aivan luonnollinen, – sanoi kardinaali.

– Odotimme siis ja eilen illalla saimme kuningattarelta, perin salaperäisen kuriirin kautta, kirjeen.

– Kirjeen… Teillekö se oli osoitettu?

– Tai oikeammin lailliseen muotoon laaditun sitoumuksen.

– Katsotaanpa sitä! – innostui kardinaali.

– Näyttäisin sen kyllä, ellemme olisi, minä ja yhtiömieheni, vannoneet, ettei kukaan saa sitä nähdä.

– Miksi ei?

– Siihen on kuningattaren oma käsky; päättäkää itse, hänen majesteettinsa velvoittaa meidät pitämään asiakirjan salassa.

– Se on eri asia. Teillä, herrat jalokivikauppiaat, on hyvä onni… saatte kirjeitä kuningattarelta.

– Kolmestatoista sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta livrestä, – sanoi Böhmer hihittäen, – voi saada…

– Ei kymmenen eikä satakaan miljoonaa riitä korvaamaan eräitä asioita, – keskeytti kirkkoruhtinas jyrkästi. – Teillä on siis täysi vakuus?

– Niin täysi kuin suinkin, monseigneur.

– Kuningatar tunnustaa velan?

– Selvästi ja asianmukaisesti.

– Ja sitoutuu maksamaan…

– Viisisataa tuhatta kolmen kuukauden kuluessa ja loput ennen kuutta kuukautta.

– Entä korot?

– Niistä riittää vakuudeksi pari erikoista sanaa kuningattarelta. "Annetaan tämän asian", lisää kuningatar herttaisesti, "pysyä meidän kesken", – meidän kesken, ymmärtäähän monseigneur, mitä se kehoitus merkitsee – "eikä teidän tarvitse sitä katua". Ja sitten hänen allekirjoituksensa. Tästä hetkestä alkaen, kuten monseigneur ymmärtänee, on tämä kauppa sekä yhtiömieheni että minun kannaltani kunnia-asia.

– Minä olen siis teistä kuitti, herra Böhmer, – sanoi kardinaali ihastuneena. – Pian tulee ehkä uusi kauppa.

– Milloin vain monseigneur suvaitsee meitä kunnioittaa luottamuksellaan.

– Mutta huomatkaa sittenkin, että herttaisella kreivittärellä on tässä kätensä pelissä.

– Olemme rouva de la Mottelle hyvin kiitolliset, ja Bossange ja minä olemmekin jo päättäneet osoittaa tunnustusta hänen hyvyydestään, jahka kaulanauha on rahassa täysin maksettu.

– Vait, vait! – sanoi kardinaali. – Ette ole minua oikein ymmärtänyt.

Ja hän nousi taas vaunuihinsa koko talon osoittaessa hänelle kunnioitustaan.

Nyt voi nostaa verhon, vaikka kaikki lienevät jo päässeet salaisuuden perille. Miten Jeanne de la Motte oli rikkonut hyväntekijätään vastaan, sen on jokainen käsittänyt nähdessään hänen turvautuvan häväistyskirjailija Réteau de Villetten kynään. Jalokivikauppiaista oli hävinnyt levottomuus, kuningattaresta huolet, kardinaalista epäilykset. Varkaus ja rikos oli saanut kolme kuukautta aikaa; tällä välin ehtivät katalat hedelmät kyllin kypsyä rikollisen käden poimittaviksi.

Jeanne palasi kardinaali de Rohanin luo, joka tiedusti, kuinka kuningatar oli niin hyvin saanut tyydytetyksi jalokivikauppiasten vaatimukset. Rouva de la Motte vastasi, että kuningatar oli suonut heille erityisen luottamuksensa; että asia oli pidettävä salassa; että jo maksavakin kuningatar tarvitsee salaperäisyyttä, saatikka se, joka pyytää luottoa.

Kardinaali myönsi hänen olevan oikeassa ja kysyi samalla, vieläkö hänen omaa hyvää aikomustaan muistettiin. Jeanne kuvasi kuningattaren kiitollisuutta niin elävästi, että kardinaali ihastui paljoa enemmän rakastajana kuin alamaisena, enemmän ylpeytensä tyydyttämisestä kuin alttiutensa tunnustamisesta.

Saatuaan tämän keskustelun hyvään loppuun Jeanne oli päättänyt lähteä rauhallisesti kotiinsa, hieroa suullisesti kauppaa jonkun jalokivikauppiaan kanssa, myydä timantteja sadan tuhannen écun arvosta, matkustaa Englantiin tai Venäjälle, vapaisiin maihin, missä eleskelisi tällä rahasummalla rikkaasti viisi tai kuusi vuotta, ja sitten, kun ei enää tarvitsisi olla levoton, ruveta edullisesti myymään muita timantteja yksitellen.

Mutta kaikki ei luonnistunut hänen mielensä mukaan. Näyttäessään ensimäisiä timantteja parille ammattimiehelle hän säikähti näiden hämmästystä ja pidättyvää käytöstä; toinen tarjosi polkuhintaa, toinen ihastui jalokivistä sanoen, ettei ollut niiden veroisia koskaan nähnyt paitsi Böhmerin kaulakoristeessa.

Nyt Jeanne hillitsi itsensä. Askelkin lisää voisi hänet antaa ilmi. Hän tajusi, että varomattomuus tässä kohden oli perikato ja että perikato oli kaakinpuu ja elinkautinen vankeus. Sulkien timantit salaisimpaan kätköönsä hän päätti varustautua niin tukevilla puolustusaseilla, niin terävillä hyökkäysvehkeillä, että jo ennakolta voittaisi ne, jotka ryhtyisivät häntä vastaan taistelemaan. Kauhean vaarallista oli luovailla, kun toisaalla oli kardinaalin ainainen halu päästä asian perille ja toisaalla sanoissaan arvaamaton kuningatar, joka kerskailisi timanttien hylkäämisestä. Jos kuningatar ja kardinaali pääsisivät sanankaan vaihtamaan, tulisi kaikki ilmi. Jeanne lohdutti itseään sillä ajatuksella, että kuningattareen rakastuneella kardinaalilla oli kuten ainakin rakastuneilla side silmillään ja että hän siis tarttuisi satimiin, joita viekkaus hänelle rakkauden varjossa virittäisi.

Mutta sellainen sadin tuli taitavan käden niin virittää, että siihen takertuisivat molemmat asianomaiset. Piti toimittaa niin, ettei kuningatar, vaikka saisi varkauden ilmi, uskaltaisi valittaa, ja että jos kardinaalille selviäisi konnantyö, hän olisi mielestään hukassa. Siinä oli tehtävä mestaritemppu kahta vastustajaa vastaan, joilla oli ennakolta katselijat puolellaan.

Jeanne ei peräytynyt. Hän oli niitä urheita luonteita, jotka pahanteossa kohoavat sankaruuteen, hyvänteossa rikokseenkin asti. Tästä alkaen hänessä oli vain yksi ajatus – se, että piti estää kardinaali ja kuningatar toisiaan tapaamasta. Niin kauvan kuin hän, Jeanne, oli heidän välissään, ei ollut vaaraa; mutta jos he hänen takanaan puhuisivat keskenään sanankin, riistäisi se Jeannelta tulevaisuuden onnen, jonka perustana oli menneisyyden vaarattomuus.

– He eivät saa toisiaan enää nähdä, – ajatteli hän. – Ei koskaan! Mutta kardinaali tahtonee jälleen tavata kuningattaren; ainakin hän yrittää. Sellaista yritystä ei sovi jäädä odottamaan, – mietti vehkeilijä, – vaan yllyttäkäämme häntä siihen. Tahtokoon, pyytäköön päästä kuningattaren puheille ja hän joutuu häpeään pyytäessään sitä.

– Mutta jos silloin ei joudu häpeään kukaan muu kuin kardinaali?

Tämä ajatus tuotti Jeannelle tuskallista huolta.

– Jos vain kardinaali joutuu häpeään, voisi kuningatar valittaa, nostaa tapansa mukaan aika hälinän ja kiskaista veijarilta naamion!

– Mitä tehdä? Jottei kuningatar voi syyttää, täytyy tukkia hänen suunsa; ja semmoisen ylevän, rohkean suun tukkimiseen tarvitaan ennakkosyytös. Eihän voi renkiään syyttää rosvoksi, jos itseä uhkaa saman rengin puolelta syytös niin häpeällisestä rikoksesta kuin varkaudesta. Jos kardinaali joutuu huonoon valoon suhteessaan kuningattareen, niin on melkein varmaa, että kuningattaren suhde kardinaaliin esiintyy yhtä häpeällisenä. Mutta sattuma ei saa toimittaa yhteen näitä kahta, Joiden etu vaatii salaisuuden paljastamista.

Aluksi Jeanne kauhistui sitä huimaavaa jyrkännettä, joka uhkasi häntä tuholla.

– Elää tällä tavoin, läähättäen, säikkyen, yhä vähällä suistua hornaan! Mutta kuinka päästä tästä tuskasta? Paetenko, maasta karaten, vieraisiin maihin vieden kuningattaren kaulanauhan timantit?

– Pako olisi tosin helppo asia. Hyvät vaunut voisi hankkia kymmenessä tunnissa, juuri sillä välin, kun Marie-Antoinette nukkuu kaikessa rauhassa, sinä väliaikana, mikä kuluu kardinaalin illallisesta hyvässä seurassa hänen nousemiseensa seuraavana aamuna. Jos edessä olisi valtamaantie tarjoten äärettömyyttään hevosten nopeille kavioille, ei muuta tarvittaisi. Silloin olisi vapaa ja turvassa!

– Mutta voi sitä häväistystä! Kadonnut, vaikka vapaa; turvassa, vaikka lainsuojaa vailla! Silloin hän, Jeanne, ei enää ole säätyläisnainen, vaan varas, karkuri, jota oikeus ei saa kynsiinsä, vaikka tavoittelee, jota pyövelin rauta ei polta, kun hän on niin kaukana, mutta jota yleinen mielipide repii ja kolhii. Ei, pako ei sovi. Rohkeuden ja viekkauden huippukohdat ovat kuin Atlaan molemmat huiput, jotka ovat maan kaksoisten kaltaisia; toinen johtaa toiseen, molemmat ovat tasa-arvoisia; joka näkee toisen, näkee toisenkin.

Jeanne päätti siis olla rohkea ja jäädä. Näin hän päätti varsinkin siksi, että huomasi mahdolliseksi herättää kuningattaressa ja kardinaalissa yhteistä kauhua sen päivän varalta, jolloin jompikumpi sattuisi älyämään, että heidän lähimmässä piirissään oli tehty varkaus. Hän oli laskenut, paljonko hänelle kahdessa vuodessa tuottaisi kuningattaren suosio ja kardinaalin rakkaus; tulot näistä molemmista eduista hän arvioitsi viideksi, kuudeksi sadaksi tuhanneksi livreksi, minkä jälkeen hovisuosio, maine ja ihastus vaihtuisivat kyllästykseen, epäsuosioon ja unohdukseen.

– Voitan siis suunnitelmallani noin seitsemänsataa tuhatta livreä, – ajatteli kreivitär.

Saadaan nähdä, kuinka tämä ovela sielu raivasi kiemurtelevaa tietä, jonka loppupäässä oli hänelle itselleen tuleva häväistys ja toisille epätoivo.

– Pysyn Pariisissa, – päätti kreivitär, – pidän puoliani olemalla aina läsnä toisten näytellessä, annan heidän näytellä vain sitä osaa, joka sopii etuihini ja valitsen sitten suotuisen pakohetken käyttäen hyväkseni jotakin kuningattaren asiaa tai oikeata epäsuosiota, jonka voin milloin hyvänsä herättää.

Mutta kardinaali on estettävä koskaan puhuttelemasta Marie-Antoinettea. Sepä onkin perin vaikeata, kun Rohanin prinssi on rakastunut ja pääsee säätynsä nojalla monta kertaa vuodessa kuningattaren luo ja kun keimaileva, suosionhaluinen ja kardinaalille lisäksi kiitollinen kuningatar ei pysy syrjässä, jos häntä tavoitellaan. Keino näiden kahden ylhäisen henkilön pitämiseksi erillään on saatava tapahtumista, ja näiden kulkua on siis autettava.

Mikään ei kenties olisi niin tehokasta ja sukkelaa kuin herättää kuningattaressa sitä ylpeyttä, joka on siveyden kruunu. Jos kardinaali ryntäisi hieman liian rajusti, loukkaisi se varmaankin tuota hienoa ja arkatuntoista naista. Kuningattaren kaltaiset naiset pitävät ihailusta, mutta pelkäävät ja torjuvat hyökkäyksiä.

Niin, tämä keino vie perille. Neuvomalla kardinaalia vapaasti purkamaan tunteensa herätetään Marie-Antoinetten sielussa kyllästystä, kylmyyttä, joka ainiaaksi erottaa, ei prinssiä kuningattaresta, vaan miehen naisesta. Tällä tavoin saadaan aseita kardinaalia vastaan, jonka kaikki temput lamautetaan vihollisuuksien suurena tilipäivänä.

Mutta jos kuningatar kyllästyy kardinaaliin, tuntuu se vain kardinaalissa, ja kuningattaren hyveet jäävät loistamaan; silloin pidetään kuningatarta viattomana ja hänelle suodaan sellainen puhevapaus, joka helpottaa syytöksiä ja herättää luottamusta. Täytyy siis hankkia todistuksia sekä kardinaalia että kuningatarta vastaan: kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa oikealle ja vasemmalle, joka haavoittaa tupesta sivallettuna ja tupenkin lävitse.

Täytyy saada sellainen luotettava syytös, josta kuningatar kalpenee ja kardinaali punastuu ja joka vapauttaa Jeannen, molempien pääsyyllisten uskotun ystävän, kaikesta osallisuuden epäluulosta. Täytyy keksiä sellainen sovitelma, jonka suojassa Jeanne voi, kun aika ja paikka niin vaatii, heille sanoa: Älkää minua syyttäkö, taikka minä syytän teitä; älkää minua tuhotko, taikka minä tuhoan teidät. Suokaa minun pitää rikkauteni, minä annan teidän pitää maineenne.

– Sitä kannattaa ajatella, – tuumi kavala kreivitär, – ja niin minä teenkin. Tästä lähtien maksetaan ajastani hyvä palkka.

Rouva de la Motte vaipui istumaan pehmeiden tyynyjen väliin akkunan ääreen, jota vieno aurinko lämmitti, ja mietti edelleen suunnitelmaansa Jumalan läsnäollessa, Jumalan soihdun valaisemana.

17. Vanki

Sillä välin kun kreivitär näin tuumi ja tuskaili, oli Saint-Clauden kadun varrella, vastapäätä hänen asuntoaan, toisenlainen kohtaus.

Kuten muistetaan, oli herra de Cagliostro sijoittanut poliisin vainooman Olivan asumaan Balsamon entiseen taloon. Hätääntynyt neitonen oli hyvin mielellään suostunut tähän keinoon, jolla hän pääsi sekä viranomaisten että Beausiren näkyvistä; hän eleskeli siis hiljaisesti, salassa ja vavisten tässä salaperäisessä asunnossa, jossa oli suoritettu niin monta kaameampaa murhenäytelmää kuin neiti Nicole Legayn surullisenlystikkäät seikkailut.

Cagliostro oli pitänyt hänestä kaikin tavoin huolta; nuoresta naisesta tuntui ihanalta olla tämän suuren herran suojeluksessa, joka ei vaatinut mitään, mutta näytti toivovan niin paljon. Mutta mitä hän toivoi? Tähän ei taloon suljettu asukas keksinyt vastausta.

Oliva neidistä näytti Beausiren ja poliisin voittanut Cagliostro joltakin puolijumalalta. Hän oli myös hyvin ihastunut rakastaja, koska pysyi niin kunnioittavana, sillä Olivan itserakkaus ei sallinut hänen olettaa, että Cagliostrolla oli häneen nähden muuta tarkoitusta kuin vastedes tehdä hänestä rakastajatar. Hyveensä menettäneillä naisilla on jäljellä se hyve, että he luulevat miehissä herättävänsä kunnioittavaa rakkautta. Perin kuivettunut, hävitetty ja kuollut on se sydän, joka ei enää odota rakkautta, ja tähän liittyvää kunnioitusta. Oliva rupesi siis linnassaan Saint-Clauden varrella rakastamaan tuulentupia, joissa ei Beausire parka, se myönnettäköön, juuri koskaan saanut sijaa.

Aamulla otettuaan ylleen niitä koristeita, joita Cagliostro oli toimittanut hänen pukuhuoneeseensa, oli hän olevinaan ylhäinen nainen, näytteli Célimènen osaa pikkuseikkoja myöten ja odotti vain sitä hetkeä, jolloin Cagliostro kahdesti viikossa tuli kysymään, oliko hänen mukava olla. Silloin hurmaantunut pikku olento myönsi itselleen kauniissa salongissaan, keskellä todellista ja järkevää ylellisyyttä, että kaikki oli hänen entisessä elämässään ollut pettymystä, hairahdusta ja että vastoin siveyssaarnaajain väitettä: hyve luo onnen – juuri onni ehdottomasti luo hyveen. Mutta valitettavasti tästä onnesta puuttui jotakin, mikä olisi taannut sen kestävyyden. Oliva oli kyllä onnellinen, mutta hänen oli ikävä.

Kirjat, maalaukset, soittimet eivät voineet häntä kylliksi viihdyttää. Kirjat eivät olleet sisällykseltään kylliksi vapaita, ja jos olivatkin, oli ne liian pian luettu. Taulut ovat aina samoja, kun ne on kerran nähty – tämä on Oliva neidin arvostelu eikä meidän – ja soittimet pitävät vain kiusallista ääntä, kun taitamaton niitä koskee.

Täytyy siis tunnustaa, että Oliva pian kyllästyi onneensa, ja usein hän itkeskeli muistellessaan herttaisia aamuhetkiään Dauphine-kadun varrella, kun hän akkunansa ääressä istuen oli lumonnut kaikki ohikulkijat kohottamaan katseensa. Ja kuinka hauskoja olivat olleet kävelyt Saint-Germainin kaupunginosassa, kun kiemaileva, kahden tuuman koroilla varustettu kenkä kohotti hänen jalkansa hekumallista kaarevuutta, kun kauniin kävelijän joka askel oli riemuvoitto ja pakotti katselijat huudahtamaan pelosta hänen kompastuessaan tai himosta, jos säärikin tuli näkyviin.

Näin ajatteli Nicole taloon suljettuna. Tosin olivat poliisit kammottavaa väkeä ja totta oli sekin, että kuritushuonetta, missä niin moni nainen sortuu viheliäisessä vankeudessa, ei voinut verrata Saint-Clauden tilapäiseen, loistavaan linnaan. Mutta mitä hyötyä hänellä oli naisellisuudestaan ja oikeudestaan oikkuihin, ellei saisi joskus kapinoida hyvää vastaan muuttaakseen sen pahaksi, vaikkapa vain mielikuvituksessa? Käyhän kaikki niin koleaksi sen mielestä, jonka on ikävä.

Nicole kaipasi Beausirea, kun oli herännyt vapauden kaipuu. Myöntäkäämme, ettei naismaailmassa mikään ole muuttunut siitä saakka, kun Israelin tyttäret menivät hääaattonaan vuorille itkemään impeytensä kadottamista.

Nyt olemme joutuneet surun ja harmin päivään, jolloin Oliva oltuaan kaksi viikkoa ilman seuraa, ihmisiä näkemättä, oli saavuttanut ikävyyden surkeimman asteen. Kaikkea koetettuaan, uskaltamatta näyttäytyä akkunassa tai mennä ulos, hän alkoi jo kadottaa vatsan vaatimukset, mutta ei mielikuvituksen, joka päinvastoin kävi vaateliaammaksi, mitä enemmän edellisen halu väheni.

Tällaisena henkisen hädän hetkenä tuli Cagliostro odottamatta häntä tervehtimään. Kuten tavallisesti, astui kreivi talonsa alueelle pikku portin kautta, kulki pihalle uudestaan kuntoon pannun puutarhan läpi ja koputti Olivan asuttavaksi jätetyn huoneuston ovelle. Neljä naputusta heidän koskensa sovittuine välihetkineen oli se merkki, jonka kuultuaan nuoren naisen oli vedettävä syrjään, salpa. Tämän oli Oliva pitänyt tarpeellisena pyytää itselleen turvaksi vierailijaa vastaan, jolla oli avaimet. Hänen mielestään nämä varokeinot eivät olleet turhia, jos oli suojeltava hyvettä, joka eräinä hetkinä tuntui rasittavalta.

Cagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen huomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen ilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja huudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä:

– Monsieur, tietäkää, että minun on ikävä. Cagliostro katseli häneen ja nyökäytti päätään.

– Vai on ikävä, – sanoi hän sulkien oven. – Voi voi, rakas lapsi, se on perin surkea asia.

– Minä en viihdy täällä. Ihan kuolen.

– Todellako?

– Minussa herää niin pahoja ajatuksia.

– So so, – sanoi kreivi tyynnyttäen häntä kuin sylikoiraa, – ellette viihdy minun luonani, älkää siitä minulle kiukutelko. Säästäkää vihanne poliisille, joka on vihollisenne.

– Te ärsytätte minua tuolla tyyneydellänne, – sanoi Oliva. – Minusta on ilmiviha parempi kuin tuommoinen lempeys; te tahdotte minua tyynnyttää, mutta teette minut raivosta hulluksi.

– Myöntäkää kuitenkin, neitiseni, että teette minulle vääryyttä, – vastasi Cagliostro istuutuen kauvas Olivasta kunnioittavan tai kylmäkiskoisen näköisenä, mikä niin tehosi nuoreen naiseen.

– Teidän on kyllä hyvä puhua, – sanoi Oliva, – Te tulette ja menette, te saatte hengittää; teidän elämässänne on niin monta huvia, jotka itse valitsette, kun minun täytyy olla täällä ahtaassa piirissä, jonka olette määrännyt. Minä en saa hengittää, minä vain vapisen. Ottakaa lukuun, monsieur, ettei apunne ole minkään arvoinen, ellei se estä minua kuolemasta.

– Ettäkö kuolisitte? Mitä joutavia! – nauroi kreivi.

– Teidän käytöksenne minua kohtaan on hyvin huono, te unohdatte, että minä rakastan erästä syvästi, sydämen pohjasta.

– Herra Beausirea?

– Juuri Beausirea. Minä rakastan häntä, tietäkää se. En kai ole sitä teiltä koskaan salannut. Ette suinkaan ole kuvitellut, että koskaan unohtaisin rakkaan Beausireni?

– Päinvastoin olen koettanut kaikin mokomin hankkia hänestä tietoja, ja nyt voinkin teille kertoa yhtä ja toista.

– Niinkö? – ihastui Oliva.

– Herra Beausire on, – jatkoi Cagliostro, – pulska poika.

– Tietysti, – myönsi Oliva, joka ei älynnyt, minne häntä johdettiin.

– Nuori ja sievä.

– Eikös olekin?

– Hänellä on vilkas mielikuvitus.

– Ihan tulinen… Tosin hän on hieman raju minua kohtaan, mutta ketä rakastaa, sitä myöskin kurittaa.

– Mainiosti sanottu. Teissä on yhtä paljon sydäntä kuin älyä ja yhtä paljon älyä kuin suloa, ja kun sen tiedän ja harrastan kaikkea, mitä tässä maailmassa rakkaudeksi sanotaan – minussa on semmoinen mielihalu – niin olen ajatellut toimittaa teidät jälleen herra Beausiren yhteyteen.

– Noin ette ajatellut kuukausi takaperin, – sanoi Oliva väkinäisesti hymyillen.

– Kuulkaapas, lapsukaiseni, kun kohtelias mies tapaa sievän naisen, koettaa hän miellyttää ollessaan vapaa, niinkuin minä olen. Teidän on kuitenkin myönnettävä, että jos mielistelenkin teitä, ei sitä kestä nyt kauvan, vai mitä?

– Aivan oikein, – vastasi Oliva samalla sävyllä, – enintään neljännestunnin.

– Tietysti luovuin yrityksestä, kun näin teidän rakastavan herra Beausirea.

– Älkää tehkö minusta pilaa.

– En suinkaan, mutta te teette niin kovaa vastarintaa.

– Juuri niin, – huudahti Oliva ihastuneena siitä, että häntä syytettiin vastarinnasta. – Enkö minä pitänyt hyvin puoliani?

– Se johtui rakkaudestanne, – vastasi Cagliostro rauhallisesti.

– Mutta teidän rakkautenne oli perin tilapäinen, – huomautti Oliva.

– Minä en ole niin vanha, ruma, tyhmä tai köyhä, että pitäisi suvaita rukkasia tai uskottomuutta; te olisitte sittenkin antanut Beausirelle etusijan, ja kun sen älysin, tein päätökseni.

– Ei ollenkaan, – väitti kiemaileva Oliva, – ei asia niin ole. Se merkillinen sopimus, jonka esititte, muistattehan, oikeus tarjota minulle käsivartenne, käydä luonani, mielistellä minua kaikessa säädyllisyydessä, eikö se merkinnyt, että vielä sentään toivoitte?

Ja samalla tämä kavala nainen poltti liian kauvan joutilaina olleilla silmillään miestä, joka oli tullut langetakseen ansaan.

– Sen kyllä myönnän, – vastasi Cagliostro. – Teillä on niin tarkka vaisto, ettei siltä voi mitään salata.

Ja hän oli luovinaan katseensa maahan, jottei Olivan silmien kaksoissalamat häntä kokonaan tuhoisi.

– Mutta puhutaanpa vielä Beausiresta, – sanoi Oliva närkästyen kreivin tyyneydestä. – Kuinka hän voi, missä hän on, se ystäväni?

Cagliostro katseli häntä vielä hiukan ujostellen ja selitti:

– Sanoinhan, että olisin tahtonut saattaa teidät jälleen yhteen.

– Ette te niin sanonut, – mutisi Oliva harmissaan, – mutta jos tahdotte, niin olkoon minun puolestani. Miksi ette tuonut häntä mukananne? Se olisi ollut kuin laupeudentyö. Onhan hän vapaa, hän…

– Syynä oli se, – keskeytti Cagliostro eikä ollut milläänkään Olivan ivallisesta sävystä, – että herra Beausire, jolla on vähän liiaksi älyä kuten teilläkin, on myös ruvennut tekemisiin poliisin kanssa.

– Hänkin! – huudahti Oliva kalveten, sillä tällä kertaa välähti totuus ilmeisenä.

– Niin, hänkin, – toisti Cagliostro maltillisesti.

– Mitä hän on tehnyt? – sammalsi nuori nainen.

– Mainion kepposen, perin nerokkaan tempun; minusta se on hassunkurinen ilveily, mutta ne jöröpäät, tiedättehän millaisia herra de Crosnen asiamiehet ovat, nimittävät sitä varkaudeksi.

– Onko hän varastanut? – kauhistui Oliva.

– Perin nokkelasti varastanut, ja siitä näkyy, kuinka syvällisesti Beausire parka ihailee kalleuksia.

– Monsieur… onko hänet vangittu?

– Ei, mutta hänet on annettu ilmi.

– Voitteko vannoa, ettei hän ole vankina, ettei hän ole vaarassa?

– Voin kyliä vakuuttaa, ettei häntä ole saatu kiinni, mutta mitä vaaraan tulee, en osaa siitä mitään varmaa sanoa. Ymmärrättehän, pikku ystäväni, että ilmi annettua ajetaan takaa tai ainakin haeskellaan, ja kun miehellä on sellainen ulkomuoto ja olemus ja hyvin tutut ominaisuudet kuin herra Beausirella, joutuisi hän heti kiikkiin, jos missään näyttäytyisi. Ajatelkaapa, minkä oivallisen apajan herra de Crosne saisi, jos hänen onnistuisi herra Beausiren kautta siepata teidät tai teidän kauttanne herra Beausire.

– Niin, niin, hänen täytyy pysyä piilossa. Mies parka! Minun täytyy myös pelastaa itseni. Toimittakaa niin, että pääsen pois Ranskasta. Koettakaa tehdä minulle se hyvätyö, sillä jos jään tänne yksin tukehtumaan, en voi vastustaa kiusausta, vaan lopulta olen jollakin tapaa varomaton.

– Millä tapaa te olisitte varomaton?

– Näyttäisin itseni… pyrkisin raittiiseen ilmaan.

– Älkää liioitelko, lapsukaiseni. Nyt olette jo ihan kalpea ja lopulta pilaisitte terveytenne, niin ettei herra Beausire enää teitä rakastaisi. Nauttikaa siis raitista ilmaa niin paljon kuin mielenne tekee, ja huviksenne saatte katsella ihmisiä, jotka kulkevat tästä ohitse.

– Kas niin, – sanoi Oliva, – nyt te olette minuun suuttunut ja aiotte minut hylätä. Kenties minusta on teille vaivaa.

– Minulleko? Mitä hulluja te puhutte? Mitä vaivaa teistä olisi? – lausui kreivi jääkylmän vakavasti.

– Kun mies pitää naisesta, niin arvokas mies kuin te, niin ylhäinen ja kaunis, kuin te olette, on hänellä oikeus suuttua ja kyllästyäkin, jos minun kaltaiseni hupsu on vastenmielinen. Voi, hyvä herra, älkää minua jättäkö, älkää syöskö turmioon, älkää suuttuko!