Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 10

16. Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen

Tätä keskustelua seuraavana päivänä kello neljän tienoissa iltapuolella Balsamo oli työhuoneessaan Rue Saint-Clauden varrella, lukien kirjettä, jonka Fritz juuri oli hänelle tuonut. Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta. Käännellen sitä kämmenissään hän virkkoi:

"Tunnen tuon venytetyn, säännöttömän, hiukan vapisevan käsialan monine oikeinkirjoitus-virheineen."

Ja hän luki uudestaan:

'Herra kreivi:

Henkilö, joka kävi kysymässä neuvoanne jonkun aikaa ennen viimeisen ministeristön kukistumista ja joka jo kauan aikaisemmin oli kanssanne neuvotellut, saapuu tänään luoksenne uutta puhuttelua varten. Sallivatko monet toimenne teidän suoda tälle henkilölle puoli tuntia kello neljän ja viidan välillä iltapäivällä?'

Luettuaan kirjeen toiseen tai kolmanteen kertaan Balsamo vaipui jälleen tutkisteluunsa.

"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa; ja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää, ylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki; vilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä… Ah, olenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama. Aivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin tunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille parhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä välikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat samassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te tekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen vihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa."

Ja Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä täytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys katonrajasta.

"No, mikä on?" hymähti Balsamo säpsähtäen. "Lorenza kutsuu minua, Lorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut jotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden todistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen hän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri sellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme."

Sitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa kotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa ei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin oli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.

Mutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren naisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin sinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla tahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.

Sitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa, ikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä kaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.

Lorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen käskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan olisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja läähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza muistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo nytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana epätoivosta tai väsymyksestä.

Balsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi vaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet, pitäen tilannetta liian vaarallisena.

Tuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä salaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä ajatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti rakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi hajalliset muistelmansa.

Balsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo pitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys äkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen tunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla Lorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti, ilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa kuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti päätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon, virkkaen:

– Istukaahan tähän viereeni, minä pyydän.

Balsamo säpsähti tätä tavatonta lempeyttä ilmaisevaa ääntä.

– Istuisinko? – virkkoi hän. – Tiedät hyvin, Lorenzani, että minulla ei ole muuta toivomusta kuin viettää elämäni sinun jalkaisi juuressa.

– Monsieur, – toisti Lorenza samaan sävyyn, – pyydän teitä istumaan, vaikka minulla ei ole teille paljoa kerrottavaa. Mutta mielestäni puhun sentään paremmin, jos istutte.

– Tänään, kuten aina, rakastettu Lorenzani, – sanoi Balsamo, – seuraan toivomuksiasi.

Ja hän istahti nojatuoliin Lorenzan viereen, joka itse istui sohvalla.

– Monsieur, – sanoi hän, luoden enkelinilmeiset silmänsä Balsamoon, – kutsuin teitä anoakseni teiltä suosionosoitusta.

– Oi Lorenzani, – huudahti Balsamo yhä ihastuneempana, – kaikki, mitä tahdot, kaikki, sano!

– Pyydän vain yhtä asiaa; mutta ilmoitan edeltäkäsin, että haluan sitä kiihkeästi.

– Puhu, Lorenza, puhu, vaikka se maksaisi minulle koko omaisuuteni, puolet elämääni.

– Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin ajastanne, – vastasi nuori nainen.

Hyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa mielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli saattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.

"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista", tuumi hän. "No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla, että se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan, sillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä." – Sano pian, Lorenzani, – kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.

– Monsieur, – virkkoi nuori nainen, – tiedätte, että riudun surusta ja ikävästä.

Huoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.

– Nuoruuteni, – jatkoi Lorenza, – haihtuu; päiväni ovat pelkkää nyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen yksinäisyydessä ja ahdistuksessa.

– Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza, – vastasi Balsamo, – eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi, jonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.

– Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.

– Kiitos, Lorenza.

– Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut, vaikka…

– Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä täydennän ajatuksesi, Lorenza.

– Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä otaksuko mitään, pyydän.

– Jatka siis.

– No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja epätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa…

Hän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut takaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän katseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla hän elostui.

– Suokaa minulle, – jatkoi hän, – joskaan ei vapauttani (tiedän, että Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta näyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen), suokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin ääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos, kävellä, olla todella olemassa.

– Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, – sanoi Balsamo tarttuen hänen käteensä, – ja tiedäthän, että se jo kauan on ollut minunkin toivomukseni.

– Siis…! – huudahti Lorenza.

– Mutta, – vastasi Balsamo, – olet itse minua siitä ehkäissyt. Houkkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen antanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin salaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven ja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua, että minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain kukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista voi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa siihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet uhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit kaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että vapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi minut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?

– Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin… niin, silloin tulen hulluksi.

– Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko jutella?

– Toivoakseni. – Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko näkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän sielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.

Nuori nainen pysyi vaiti.

– Toisin sanoen, rakastatko minua? – lopetti Balsamo huokaisten.

– En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, – vastasi Lorenza. – Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän hyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja rakkauden syttyä.

– Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä voidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä vala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka unohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.

Lorenza oli vaiti.

– Tahdotko vannoa sen valan?

Lorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui vastakkaisten tunteitten puristuksesta.

– Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle sanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet vapaa.

– Mitä minun on vannottava, monsieur?

– Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä, mitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.

– Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut tietää valtiollisista kokouksistamme.

– Vannon senkin.

– Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?

– Niin; onko siinä kaikki?

– Ei, vanno… ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista riippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee autuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen vannot, niin olet vapaa.

Nuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen sydämeensä.

– Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?

– Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran ehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman rippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään tovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me leikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen Herraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja minä, että teen sinut aina onnelliseksi.

– Ei, – virkkoi Lorenza, – sellainen vala on jumalaton.

– Vala on jumalaton, Lorenza, – vastasi Balsamo surullisesti, – ainoastaan silloin, kun se vannotaan aikomatta sitä pitää.

– En tee sitä valaa, – sanoi Lorenza, – pelkäisin liiaksi, että kadottaisin sieluni.

– Toistan sinulle, – virkkoi Balsamo, – että valaa tekemällä et sieluasi kadottaisi, vaan valasi rikkomalla.

– Minä en vanno.

– Ole sitten kärsivällinen, Lorenza, – sanoi Balsamo suuttumatta, mutta syvästi surullisena.

Lorenzan otsa synkistyi niinkuin nähdään synkistyvän kukkivan niityn, kun pilvi häilähtää sen ja taivaan väliin.

– Epäätte siis pyyntöni? – virkkoi hän.

– En suinkaan, Lorenza, sinähän sen teet. Hermostunut liike ilmaisi kaiken kärsimättömyyden, minkä nuori nainen sanoissaan pidätti.

– Kuuntele, Lorenza, – lausui Balsamo, – mitä voin sinulle tehdä, ja usko minua, se on paljon.

– Puhukaa, – vastasi nuori nainen katkerasti hymyillen. – Katsokaamme, mihin asti se jalomielisyys ulottuu, jota pidätte niin suurena.

– Jumala, sattuma tai sallimus, miten tahdot, Lorenza, on meidät sitonut toisiimme päästämättömillä solmuilla. Älkäämme siis yrittäkö niitä tässä elämässä murtaa, koska ainoastaan kuolema voi ne katkaista.

– Kyllähän sen tiedän, – vastasi Lorenza kärsimättömästi.

– No niin, kahdeksassa päivässä, Lorenza, maksakoon se minulle mitä tahansa ja saattakoon tekoni minut mihin vaaraan hyvänsä, kahdeksassa päivässä saat seuralaisen.

– Minne sitten? – kysyi hän.

– Tänne.

– Tänne, – huudahti hän, – näiden rautaristikkojen, näiden heltymättömien ovien, naiden vaskiporttien taakse! Vankilatoverin? Oi, mitä ajattelettekaan, monsieur! En minä teiltä sellaista pyydä.

– Mutta, Lorenza, se on kaikki minkä voin sinulle suoda. Nuori nainen teki vielä kärsimättömämmän liikkeen.

– Ystäväni, ystäväni! – jatkoi Balsamo lempeästi. – Ajattele toki, kaksin voitte tämän välttämättömän onnettomuuden helpommin kantaa.

– Erehdytte, monsieur; tähän asti olen kärsinyt vain omaa tuskaani, enkä toisen tuskaa. Tämä koettelemus vielä puuttuu, ja käsitän, miksi tahtoisitte sen minulle tuottaa. Niin, te sijoittaisitte luokseni toisen samallaisen uhrin, jonka näkisin laihtuvan, kalpenevan, kuihtuvan murheesta niinkuin itsenikin. Kuulisin hänen iskevän, niinkuin minä olen tehnyt, tähän seinään, tähän inhoittavaan oveen, jota tarkastan tuhat kertaa päivässä saadakseni selville mihin se aukenee teidän siitä kulkiessanne. Ja kun uhri, tuo kumppanini, on minun laillani kuluttanut kyntensä puussa ja marmorissa työntääkseen sen sisään tai nostaakseen sen saranoiltaan, kun hänen silmäluomensa ovat kyynelistä tummuneet, kuten omani, kun hän on kuollut, niinkuin minä olen kuollut, ja teillä yhden ruumiin asemasta on kaksi, olette te pirullisessa hyväntahtoisuudessanne sanova: "Ne kaksi lapsukaista huvittelevat, pitävät toisilleen seuraa, ovat onnelliset." Oh ei, ei, tuhat kertaa ei!

Ja hän polki jalkaansa hurjasti lattiaan.

Balsamo koetti häntä vielä rauhoittaa.

– Kah, – sanoi hän, – Lorenza, säveyttä, tyyneyttä; haastelkaamme järkevästi, rukoilen.

– Hän pyytää minulta tyyneyttä, hän pyytää minulta järkevyyttä! Pyöveli kehoittaa säveyteen uhriansa, jota hän kiusaa tyyneyteen – onnetonta, jota hän kiduttaa.

– Niin, minä kehoitan sinua tyyneyteen ja lempeyteen; sillä vihasi puuskat, Lorenza, eivät kohtaloamme ollenkaan muuta, ne vain tekevät sen surullisemmaksi. Ota vastaan tarjoukseni, Lorenza; annan sinulle toverin, sellaisen toverin, joka on rakastava orjuutta, koska se orjuus on hänelle hankkinut sinun ystävyytesi Et näe murheellisia kasvoja, et vetisteleviä silmiä, kuten pelkäät, vaan päinvastoin hymyilyä ja iloisuutta, joka silittää rypyt omalta otsaltasi. Katsohan, hyvä Lorenzani, ota tarjoukseni vastaan; sillä vannon, että minä en voi sinulle enempää antaa.

– Toisin sanoen, aiotte asettaa luokseni palkkanaisen, jolle olette sanonut, että täällä on mielipuoli, sairas, kuolemaan tuomittu vaimo rukka; te kyllä keksitte taudin. "Sulkeutukaa sen hullun pariin, myöntykää hartaaseen kiintymykseen, niin korvaan vaivanne ja huolenpitonne heti kun poloinen on kuollut."

– Oi, Lorenza, Lorenza! – kuiskasi Balsamo.

– Ei, eihän se sitä ole, minä erehdyn, eikö niin? – jatkoi Lorenza ivallisesti. – Minä olen huono arvaamaan. Mitäpä sille voipi? Minä olen oppimaton ja tunnen perin puutteellisesti maailman ja sen ihmisten sydämet! Niin, niin, te sanottekin sille, tuolle naiselle: "Pitäkää häntä silmällä, hän on vaarallinen mielipuoli, suojelkaa minua kaikilta hänen teoiltaan, kaikilta hänen ajatuksiltaan, pitäkää silmällä hänen elämäänsä, valvokaa, kun hän nukkuu." Ja te annatte hänelle niin paljon kultaa kuin hän tahtoo; kulta ei teille mitään maksa, teille, joka sitä itse teette.

– Lorenza, sinä käyt harhaan; taivaan nimessä, Lorenza, lue paremmin sydäntäni. Seuralaisen antaminen sinulle, ystäväni, saattaa niin suuret edut vaaraan, että vapisisit, ellet minua vihaisi… Antamalla sinulle seuralaisen, sanon, vaarannan turvallisuuteni, vapauteni, elämäni; ja kuitenkin uskallan sen kaiken säästääkseni sinulta jonkunverran ikävää.

– Ikävää! – huudahti Lorenza nauraen hurjaa ja peloittavaa nauruaan, joka sai Balsamon vapisemaan. – Hän kutsuu tätä ikävyydeksi!

– No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa tuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen, kerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee päivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.

– Kuulkaahan, – sanoi hän, – sallitteko minun vetäytyä luostariin?

Minä tekisin siellä nunnanvalan.

– Luostariin!

– Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten omastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla olisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä hautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla olisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun puolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki vaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä teiltä kädet ristissä!

– Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut, olemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka veisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.

Ja Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn järkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.

– Ette siis tahdo? – kysäisi hän lannistuneena.

– Minä en voi.

– Onko se peruuttamatonta?

– Peruuttamatonta, Lorenza.

– No sitten jotakin muuta, – virkkoi hän hymyillen.

– Oi, hyvä Lorenzani, hymyile vielä, vielä sillä tavalla, niin tuolla hymyilylläsi saat minut tekemään, mitä tahdot.

– Niin, enkö saisikin teitä tekemään kaikki, mitä tahdon, kunhan vain itse teen kaikki, mikä teitä miellyttää? No niin, olkoon menneeksi. Minä koetan olla mahdollisimman järkevä.

– Puhu, Lorenza, puhu.

– Äsken sanoitte minulle: "Kerran, Lorenza, tulee aika, jolloin et enää kärsi; tulee päivä, jolloin olet vapaa ja onnellinen."

– Ah, niin minä sanoin, ja vannon kautta taivaan, että odotan sitä päivää yhtä kärsimättömästi kuin sinäkin.

– Kah, se päivä voi saapua heti, Balsamo, – sanoi nuori nainen hyväilevin ilmein, jollaista hänen puolisonsa ei ollut hänellä koskaan nähnyt muuten kuin unitilassa. – Olen väsynyt, näettehän, oi, hyvin väsynyt! Saatattehan sen käsittää, olen niin nuori vielä, ja olen jo niin paljon kärsinyt! Kas niin, ystäväni, kuunnelkaa minua siis: suokaa minulle se onnellinen päivä aivan heti.

– Minä kuuntelen, – vastasi Balsamo kuvaamattomassa kuohunnassa.

– Päätän puheeni pyynnöllä, joka minun olisi pitänyt teille alussa tehdä, Akharat.

Nuorta vaimoa pöyristytti.

– Puhu, ystäväni.

– No niin, tehdessänne kokeita onnettomilla eläimillä ja sanoessanne minulle, että nuo kokeet olivat ihmiskunnalle tarpeellisia, olen usein huomannut, että hallussanne oli kuoleman salaisuus joko myrkkypisaran muodossa tai avaamalla suonen, ja että tuo kuolema oli lempeä, että se tapahtui salaman nopeudella ja että onnettomat ja viattomat eläimet, jotka minun laillani olivat tuomitut kärsimykseen ja vankeuteen, yhtäkkiä vapautuivat kuolemalla. Ja se kuolema oli ensimäinen hyvätyö, mikä niiden syntymän jälkeen oli niiden osaksi tullut Siis…

Hän pysähtyi kalveten.

– Siis, Lorenza? – toisti Balsamo.

– No niin, se, mitä toisinaan teette onnettomille eläimille tieteen hyväksi, tehkää se minulle totellaksenne ihmisyyden lakeja. Tehkää se ystävälle, joka on teitä siunaava koko sydämestään, ystävälle, joka äärettömän kiitollisena on suuteleva käsiänne. Tehkää se, Balsamo, minulle, joka syleilen polvianne, minulle, joka viimeisessä hengenvedossani lupaan teille enemmän rakkautta ja iloa kuin kaiken elämäni aikana olette minussa saanut puhkeamaan. Tehkää se minulle, joka lupaan teille vilpittömän ja säteilevän hymyilyn hetkellä, jolloin jätän tämän maan. Balsamo, kautta äitinne sielun, kautta Ristiinnaulitun veren, kautta kaiken, mikä on ihanaa ja juhlallista ja pyhää elävien ja kuolleiden maailmoissa, minä rukoilen teitä, tappakaa minut, tappakaa minut!

– Lorenza, – huudahti Balsamo siepaten käsiinsä nuoren naisen, joka nämä viimeiset sanat lausuessaan oli noussut, – Lorenza, sinä hourailet! Minäkö tappaisin sinut… sinut, rakkauteni, sinut, elämäni!

Lorenza irroittausi hurjalla ponnistuksella Balsamon käsivarsista ja lankesi polvilleen.

– Minä en nouse, – sanoi hän, – ennenkuin olette suostunut pyyntööni. Surmatkaa minut hiljaisesti, tuskattomasti, ilman kuolonkamppailua. Suokaa minulle se armo, koska sanotte minua rakastavanne, että nukutatte minut, niinkuin minut usein olette nukuttanut; mutta ehkäiskää herääminen, sen tuottama epätoivo.

– Lorenza, ystäväni, – rukoili Balsamo. – Hyvä Jumala, etkö näe, että lävistät sydämeni? Mitä, oletko niin äärimäisen onneton? Kuule, Lorenza, tyynny, älä antaudu epätoivoon. Ah, kyllä sinä minua kovin vihannet?

– Minä vihaan orjuutta, ahdistusta, yksinäisyyttä; ja koska te teette minut orjaksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi, niin, se on totta, minä vihaan teitä.

– Mutta minäpä rakastan sinua liiaksi voidakseni nähdä kuolevasi. Lorenza, sinä et siis kuole, ja minä olen tekevä kaikista tähänastisista parannuksistani vaikeimman, Lorenza: minä opetan sinut rakastamaan elämää.

– Ei, ei, mahdotonta; te olette tehnyt minusta kuoleman ystävän.

– Lorenza, Jumalan tähden, Lorenzani, lupaan sinulle, että ennen pitkää…

– Kuolema tai elämä! – huudahti nuori nainen, joka vähitellen päihtyi suuttumuksestansa. – Tänään on suuren ratkaisun päivä; tahdotteko lahjoittaa minulle elämän, siis vapauden, vaiko kuoleman, – levon?

– Elämän, rakas Lorenza, elämän.

– Siis vapauden? Balsamo oli vaiti.

– No, sitten kuoleman, leppoisan, taikajuoman aiheuttaman kuoleman, kuoleman neulanpistosta, kuoleman unessa: levon, levon, levon!

– Elämää ja kärsivällisyyttä, Lorenza.

Lorenza puhkesi hirvittävään nauruun, ja hypähtäen taaksepäin hän veti povestaan hienotekoisen, terävän veitsen, joka salaman tavoin välähti hänen kädessään.

Balsamo huusi; mutta se oli liian myöhään. Kun hän syöksyi estämään ja tavoitti käden, oli ase jo sivaltanut iskunsa ja tunkenut Lorenzan rintaan. Salamasta häikäistynyt Balsamo sokaistui veren näkemisestä.

Hän päästi vuorostaan hirveän kiljahduksen ja tarttui Lorenzaa vyötäisiltä, samalla rientäen paljain käsin kaappaamaan ilmassa suhahtavan aseen, joka jo oli puolitiessä uuteen iskuun.

Lorenza tempasi rajulla ponnistuksella veitsen takaisin, ja sen pureva terä luiskahti Balsamon sormien välitse. Veri purskahti tämän ruhjotusta kädestä.

Silloin Balsamo huolimatta jatkaa kamppailua ojensi verta vuotavan kätensä nuoren naisen yli ja lausui vastustamattomalla äänellä:

– Nuku, Lorenza, nuku, minä tahdon sen!

Mutta tällä kertaa oli nuoren naisen kiihtymys niin suuri, että hän ei totellut yhtä nopeasti kuin tavallista.

– Ei, ei, – jupisi Lorenza horjuen ja yrittäen iskeä itseään vielä.

– Ei, minä en nuku!

– Nuku, sanon minä! – huusi Balsamo toistamiseen, astahtaen lähemmäksi. – Nuku, minä käsken sinua siihen!

Tällä kertaa Balsamon tahdonvoima riitti kukistamaan kaiken vastustuksen. Lorenzalta pääsi huokaus, veitsi kirposi hänen kädestään, hän horjui ja tuupertui patjoille.

Hänen silmänsä pysyivät vielä auki, mutta vähitellen niiden kaamea kiilto sammui ja ne sulkeutuivat. Pingoittuneet kaulalihakset laukesivat, pää valahti olalle kuin haavoitetun linnun, hermostunut puistatus kävi läpi koko ruumiin. Lorenza oli nukkunut.

Vasta nyt saattoi Balsamo työntää sivulle Lorenzan vaatteet ja tutkia haavan, joka näytti lievältä. Verta tulvi siitä kuitenkin runsaasti.

Balsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja laatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan huoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi vanhuksen työpajaan.

– Ah, sinäkö, Akharat? – huudahti tämä istuen yhä nojatuolissaan. – Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät, että siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?

Mutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan tutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden pienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli koetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja laskeutui alas.

Althotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen häntä vaatteista.

– Kuuletko, onneton, – sanoi hän, – ellen kahdeksan päivän kuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi, niin kuolen.

Balsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen lihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa, että ainoastaan silmät elivät.

– Niin, niin, – vastasi Balsamo; – olkaa huoletta, teille hankitaan, mitä pyydätte.

Sitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka koristuksen tapaan sovittausi kattoon.

Sen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne ehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.

"Hra de Richelieu", mutisi Balsamo; "oh, totisesti, olkoon hän hyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa."