Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 11

17. Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa

Richelieun herttua läksi puoli viideltä Rue Saint-Clauden talosta.

Mitä varten hän saapui Balsamon luo, se käy selville aivan luonnollisesti siitä, mitä seuraavasta saamme lukea.

Hra de Taverney oli syönyt päivällistä tyttärensä luona. Kruununprinsessa oli koko siksi päiväksi antanut vapautta Andréelle, jotta tämä voi ottaa vastaan isänsä. Oltiin jälkiruuissa, kun hra de Richelieu astui sisään. Aina hyvien uutisten tuojana hän tuli ilmoittamaan ystävälleen kuninkaan juuri samana aamuna julistaneen, että hän ei enää aikonut antaa Filipille komppaniaa, vaan koko rykmentin. Taverney osoitti meluavasti riemuaan, ja Andrée kiitti marskia mitä hartaimmin.

Keskustelu kävi siihen suuntaan kuin näiden tapausten jälkeen oli selvääkin. Richelieu puhui alati kuninkaasta, Andrée alati veljestään, Taverney alati tyttärestään.

Siinä juteltaessa ilmoitti viimemainittu, että hän oli vapaana kaikesta palveluksesta kruununprinsessan luona, ja että hänen kuninkaallinen korkeutensa otti vastaan kahta saksalaista ruhtinasta perheestään. Ja viettääkseen muutamia häiritsemättömiä hetkiä, jotka muistuttaisivat hänelle Wienin hovia, Marie Antoinette ei ollut halunnut pitää mitään palvelijoita luonansa, ei edes hovinaistaan; ja tästä oli rouva de Noailles joutunut niin kauhuihinsa, että oli mennyt heittäytymään kuninkaan jalkain juureen.

Taverney sanoi olevansa ihastuksissaan tästä Andréen lomasta, voidakseen haastella hänen kanssaan monista heidän onneaan ja mainettaan koskevista asioista. Kuullessaan tämän huomautuksen Richelieu aikoi lähteä antaakseen isälle ja tyttärelle tilaisuuden vielä tuttavallisempaan keskusteluun; mutta neiti de Taverney ei sitä mitenkään sallinut, joten marski siis jäi heidän seuraansa.

Richelieu oli siveellisellä tuulella: hän kuvaili hyvin kaunopuheisesti onnettomuutta, johon Ranskan aatelisto oli joutunut saadessaan kärsiä noiden sattuman suosikkien, noiden takaporraskuningatarten häpeällistä iestä, sensijaan että se suitsuttaisi muinaisten aikojen lemmikeille, jotka olivat melkein yhtä jalosukuisia kuin heidän korkeat rakastajansa, noille naisille, jotka hallitsivat ruhtinasta kauneudellaan ja rakkaudellaan ja alamaisia syntyperällään, nerokkuudellaan sekä lainkuuliaisella ja puhtaalla isänmaallisuudellaan.

Andréeta ihmetytti tavata niin paljon yhdenmukaisuutta Richelieun lauseiden ja niiden sanojen välillä, joita parooni de Taverney oli hänelle jo muutamia päiviä aikaisemmin haastellut. Richelieu ryhtyi sitten kehittämään niin älykästä, niin pakanallista, niin ranskalaista hyveellisyysoppia, että neiti de Taverneyn täytyi myöntää olevansa kaikkea muuta kuin siveellinen hra de Richelieun oppijärjestelmän mukaan, jotavastoin oikeata hyvettä, niinkuin marski sen käsitti, edustivat rouva de Châteauroux, neiti de la Vallière ja neiti de Fosseuse.

Käyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui Richelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään ymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän tienoille iltasella.

Kello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli lähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan edestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla aina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.

– Pieni ystäväni, – virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, – sinä saatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles on poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.

Nicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.

Senjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi merkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti Andréelle ja läksi.

Lukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin osaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten saamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle, jonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi oli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi hyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen ja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.

Richelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja ehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön kiinteästi ja sanoi:

– Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra marski? – huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. – Hm, – virkahti Richelieu, – etkö sinä olekaan Nicole?

– Olen kyllä, herra marski.

– No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.

– Mitä joutavia!

– Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka kävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä Versaillesin lähettyville.

– Herra herttua, minä vakuutan…

– Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään… tahdotko, tyttöseni, että mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?

Nicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen kuolevaisen nimeä.

– Sanokaa tosiaankin, herra marski, – virkkoi hän, – koska kerran olette vauhdissa.

– Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.], – jatkoi marski, – eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.

Nicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan marskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.

– Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista, kuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista vallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines lähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La Salpêtrièren kehruuhuoneeseen.

Nicole alkoi käydä levottomaksi.

– Monseigneur, – sanoi hän, – vakuutan teille, että jos hra de Beausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha ihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.

– En sitä kiellä, – virkkoi Richelieu; – mutta oletko suostunut hänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?

– Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.

– Oletko vai etkö? Vastaa.

– Monseigneur…

– Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas lapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele kauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan avustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti varoitan sinua.

– Onko minut siis nähty? – kysyi Nicole.

– Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.

– Monseigneur, – sanoi Nicole päättäväisesti, – minua ei ole voitu nähdä, se on mahdotonta.

– En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin ruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä läheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on virkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.

– Ah, monseigneur, – huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun saamasta suunnasta, – te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin ajettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.

– Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä hetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa näissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan rouva de Noailles'lle.

– Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!

– Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan käsiänsä yhteen.

– Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, – sanoi Richelieu; – mutta mitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?

– Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te, joka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? – kysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut kolmikymmenvuotias nainen.

– Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!

– No, monseigneur?..

– Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.

– Oi, herra herttua!

– Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi haastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän sokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien kieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä Hanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä enää edes juoruiltaisi.

– Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan, – virkkoi Nicole närkästyneenä.

– Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä, että vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä täytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka on tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan päässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada matkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia hra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!

– Siis tiedätte senkin? – ihmetteli Nicole, joka näki, että oli muutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.

– Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää myös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta…

– Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne mene.

– Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei tiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni. Ja koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä varkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo, varsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista: "Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja."

– Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.

– Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään?

Ilmiantajaasiko?

– Ah, se on totta, – virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.

– Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! – huudahti Richelieu.

Nicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää kylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista liikettä, jokaista katsetta.

– Olet sinä tosiaan viehättävä, – innostui herttua, jolta mikään näistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. – Miksi en ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo soikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.

– Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin kiitollisuuteni…

– Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman itsekkyyttä.

– Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta.

– Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes saat tietää!

– Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja minua pois.

– Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?

– Ennen kaikkea, herra herttua.

– Kah, Nicole, herttainen tyttöseni, sinun täytyy poistaa tämä ensimäinen kohta ohjelmastasi.

– Mutta kun minua ei olekaan saatu ilmi, herra herttua?

– Ilmisaatu tai ei, sinun täytyy yhtä hyvin täältä lähteä.

– Oi, minkätähden?

– Sanon sen sinulle: sentähden että, jos rouva de Noailles on sinut keksinyt, ei kenenkään vaikutusvalta, ei edes kuninkaan voi sinua pelastaa.

– Voi, jospa voisin tavata kuninkaan.

– Niin, pikku ystäväni, se nyt vielä puuttuisi! Ja sitten, jos sinua ei ole keksitty, niin minä toimitan sinut täältä.

– Tekö?

– Heti paikalla.

– Tosiaan, herra marski, en käsitä tästä mitään.

– Asia on niinkuin minulla oli ilo sinulle sanoa.

– Ja siinäkö on suojeluksenne?

– Ellet siitä huoli, on vielä aika kieltäytyä: sano vain sananen, Nicole.

– Oi kyllä, herra herttua, tietysti minä huolin.

– Ja minä suon sen sinulle.

– Siis…?

– Siis teen näin: kuuntele.

– Puhukaa, monseigneur.

– Sensijaan, että antaisin sinut karkoittaa ja sulkea vankilaan, teen sinut vapaaksi ja rikkaaksi.

– Vapaaksi ja rikkaaksiko?

– Niin.

– Ja mitä minun on tehtävä päästäkseni vapaaksi ja rikkaaksi?

Sanokaa pian, herra marski!

– Tuskin mitään.

– Mutta sentään…

– Mitä sinulle määrään.

– Onko se hyvin vaikeata?

– Lapsenleikkiä.

– Siis, – virkkoi Nicole, – jotakin on tehtävä?

– Oh peijakas!.. Tunnethan tämän maailman tunnuslauseen, Nicole: ei mitään ilmaiseksi.

– Ja tuo tehtävä, tapahtuuko se minun vai teidän tähtenne? Herttua tuijotti Nicoleen.

– Sitä vietävän pikku veitikkaa! – sanoi hän.

– Puhukaa siis loppuun, herra herttua.

– No niin, se tapahtuu sinun tähtesi, – vastasi hän reippaasti.

– Ahaa, – virkkoi Nicole, joka käsittäen, että marski tarvitsi häntä, ei enää peljännyt ja jonka nerokkaat aivot ponnistelivat kehittääkseen esille totuuden kaikista hänen puhetoverinsa tavanmukaisista sitä verhoavista kiertelyistä; – mitä minun siis on tehtävä itseni tähden, herra herttua?

– Niin, kuule, hra de Beausirehan tulee puoli kahdeksalta.

– Niin, hra marski, silloin hän tulee.

– Kello on nyt kymmenen minuuttia yli seitsemän.

– Sekin on totta.

– Jos minä tahdon, niin hänet pidätetään.

– Niin, mutta te ette tahdo.

– En; sinä menet häntä tapamaan ja sanot hänelle…

– Sanon hänelle…?

– Mutta, ensiksikin, rakastatko sinä sitä nuorta miestä, Nicole?

– No, koskapa hänelle myönnän kohtauksia…

– Se ei mitään todista; sinä ehkä haluat vain hänen kanssaan avioliittoon; naisilla on niin omituisia oikkuja!

Nicole remahti nauruun.

– Minäkö naisin hänet? – kikatti hän. – Hahaha!

Richelieu hämmästyi; hovissakaan hän ei ollut tavannut monta näin lujahermoista naista.

– No hyvä, sinä et tahdo naimisiin, mutta sinä rakastan häntä; sitä parempi.

– Olkoon menneeksi. Otaksukaamme siis, että rakastan hra de Beausirea, monseigneur, ja jutelkaamme edelleen.

– Peijakas, kuinka sinä harppaat!

– Tietysti. Käsitätte, että minua haluttaa…

– No?

– Tietää, mitä minulla vielä on tehtävänä.

– Sanomme kaikkein ensimäiseksi, että koska sinä häntä rakastat, niin karkaat hänen kanssaan.

– No todellakin, jos sitä ehdottomasti tahdotte, täytyy kai sitten.

– Ohoh, en minä tahdo mitään; maltahan, pikku ystäväni! Nicole näki, että hän riensi liian nopeaan ja että hänellä vielä ei ollut hallussaan jäykän vastustajansa salaisuutta enempää kuin hänen rahojansakaan. Hän perääntyi siis lyödäkseen valttinsa myöhemmin.

– Monseigneur, – sanoi hän, – odotan vain määräyksiänne.

– No niin, sinä menet tapaamaan hra de Beausirea ja sanot hänelle: "Meidät on paljastettu; mutta minulla on suojelija, joka pelastaa meidät, sinut Saint Laziresta ja minut La Salpêtrièresta. Paetkaamme"…

Nicole katsoi herttuaan.

– Paetkaamme, – toisti hän.

Richelieu ymmärsi tämän vilkkaan ja ilmeikkään katseen.

– Tuhat tulimaista, – sanoi hän, – asia on ratkaistu: tietysti minä pidän huolta matkakuluista.

Nicole ei pyytänyt muita selityksiä; hän kyllä saisi kaiken tietää, koska hänelle maksettiin. Marski aavisti tämän Nicolen otaksuman ja kiiruhti puolestaan sanomaan kaiken, mitä hänellä sanottavaa oli, kuten pelaaja tapattuaan kiirehtii maksamaan, jotta ei enää olisi suorituksen ikävyyttä.

– Tiedätkö, mitä ajattelet, Nicole? – kysyi hän.

– En totisesti – vastasi nuori tyttö; – mutta panenpa vetoa, että te, herra marski, joka tiedätte niin paljon, olette sen arvannut.

– Nicole, – virkkoi tämä, – sinä ajattelet, että jos pakenet, saattaa emäntäsi kentiesi tarvita sinua ja kutsua sinua yöllä, ja kun et ole saapuvilla, tehdä hälytyksen, mikä voisi johtaa sinun kiinnijoutumiseesi.

– Ei, – sanoi Nicole, – sitä en ollenkaan ajatellut, koska asiaa tarkemmin miettien, nähkääs, herra marski, jäänkin mieluummin tänne.

– Mutta jos hra de Beausire saadaan kiinni?

– No, otettakoon hänet sitten kiinni.

– Entä jos hän tunnustaa?

– Tunnustakoon.

– Ah, – huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, – silloin sinä joudut hukkaan!

– Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän pohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos hra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.

Marski puraisi huultansa.

– Ja minä, Nicole, – tivasi hän, – sanon sinulle, että olet hupsu; neiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan sinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla kuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?

– Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä kuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.

– Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra de Beausiren kanssa.

– Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra marski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita minua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut alussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies, kiinnititte niihin huomioni.

Richelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi kerralla.

– No niin, jos sitä ajattelinkin, hupakko, ajattelin myöskin, miten sellainen olisi estettävissä.

– Ja miten voitte estää neidin kutsumasta minua?

– Estämällä hänet heräämästä.

– Hoh, hän herää kymmenen kertaa yössä, mahdotonta!

– Hän potee siis samaa kuin minäkin, – huomautti Richelieu tyynesti.

– Kuin te? – toisti Nicole nauraen.

– Tietysti, koska minäkin herään kymmenen kertaa yössä. Mutta minulla on keinoja tätä unettomuutta vastaan. Hänen on tehtävä niinkuin minä teen; ja ellei hän sitä itse tee, teet sinä sen hänen puolestaan.

– Olkaa hyvä, – sanoi Nicole, – ja ilmoittakaa minulle, miten siinä on meneteltävä, monseigneur.

– Mitä emäntäsi juo iltasin ennen levolle menoansa?

– Mitäkö hän juo?

– Niin; nykyään on tapana siten ehkäistä janoa; jotkut nauttivat oranssinmehu-juomaa tai sitroonavettä, jotkut mesiruoho-liuosta, jotkut…

– Mademoiselle ei juo iltasin nukkumaan mennessään muuta kuin lasillisen raikasta vettä, toisinaan sokeroituna ja pomeranssinkukilla maustettuna, jos hänellä on hermokipua.

– Mainiota, – huudahti Richelieu, – aivan samoin on minun laitani; no niin, lääkkeeni sopii hänelle erinomaisesti.

– Kuinka niin?

– Epäilemättä, minä kaadan juomaani pisaran erästä nestettä ja nukun koko yön.

Nicole tuumi ja mietti, mihin marski tällä valtioviisaudellaan oikeastaan tähtäsi.

– Sinä et vastaa? – sanoi Richelieu.

– Ajattelin, että neidillä ei ole teidän tippojanne.

– Minä annan niitä sinulle.

"Ahaa!" ajatteli Nicole, jolle vihdoinkin välähti valonkipinä tässä hämärässä.

– Sinä kaadat kaksi pisaraa emäntäsi lasiin, kaksi pisaraa, kuuletko? Ei enempää eikä vähempää. Sitten hän nukkuu, nukkuu niin sikeästi, että hän ei sinua kutsu, ja sinulla on siis aikaa paeta.

– Oh, ellei muuta tarvita, eihän se ole ollenkaan vaikeata.

– Sinä kaadat siis ne kaksi pisaraa?

– Tietysti.

– Lupaatko sen?

– Oh, – virkkoi Nicole, – oma etunihan mielestäni vaatii sen tekemään; ja sitäpaitsi telkeän neidin niin hyvin, että…

– Älä toki, – sanoi Richelieu pikaisesti. – Sitä juuri sinä et saakaan tehdä. Päinvastoin jätät huoneen oven auki.

– Ah, – äännähti Nicole tuntien sisäistä puistatusta. Hän oli käsittänyt. Richelieu huomasi sen hyvin.

– Siinäkö kaikki? – kysyi tyttö.

– Ihan kaikki. Nyt voit mennä sanomaan sille aliupseerillesi, että hän järjestää matkalaukkunsa.

– Valitettavasti, monseigneur, minun ei tarvitse pyytää häntä ottamaan kukkaroansa.

– Tiedäthän, että se on minun huoliani.

– Niin, muistan, että monseigneur oli niin hyvä ja…

– Kuinka paljon sinä tahdot, anna kuulla, Nicole?

– Mistä sitten?

– Niiden kahden pisaran sekoittamisesta.

– Niiden kahden pisaran sekoittamisesta, monseigneur, ei olisi oikein vastaanottaa teiltä mitään maksua, koska te vakuutatte minulle, että se tapahtuu omaksi hyödykseni. Mutta neidin oven auki jättämisestä, monseigneur, oh, siitä, uskokaa pois, minun tarvitsee saada pyöreä summa.

– Puhu suusi puhtaaksi, sano summasi.

– Minä tarvitsen kaksikymmentätuhatta frangia, monseigneur.

Richelieu säpsähti.

– Nicole, sinä menet pitkälle, – huokasi hän.

– Niin täytyneekin, monseigneur, sillä alan ajatella, kuten tekin, että minua ajettaneen takaa. Mutta kahdellakymmenellä – tuhannella frangillanne kyllä saan jalat alleni.

– Mene ilmoittamaan hra de Beausirelle, Nicole; sitten suoritan sinulle rahasi.

– Monseigneur, hra de Beausire on hyvin epäileväinen, eikä uskoisi sanojani, ellei minulla olisi todisteita.

Richelieu veti taskustaan kourallisen kassa-obligatsioneja.

– Kas tuossa aluksi, – sanoi hän, – ja tässä kukkarossa on sata kaksois-louisdoria.

– Monseigneur tekee sitten laskunsa ja antaa minulle lopun saatavaani, kun olen puhunut hra de Beausirelle, niinkö?

– Ei, jumaliste, minä teen sen heti. Sinä olet taloudellinen tyttö, Nicole, ja se tuottaa sinulle onnea.

Ja Richelieu täytti luvatun summan osittain kassa-obligatsioneissa, osittain koko ja puolen lousdorin kultarahoissa.

– Kas niin, – virkkoi hän, – onko oikein?

– Luullakseni, – vastasi Nicole. – Nyt, monseigneur, minulta vielä puuttuu tärkein.

– Tippojako tarkoitat?

– Niin; monseigneurilla on kai pullo?

– Minulla on pulloni, jota pidän aina mukanani. Nicole hymyili.

– Ja sitten, – sanoi hän, – Trianon suljetaan joka ilta, eikä minulla ole avainta.

– Mutta minulla on, minä kun olen ensimäinen kamariherra.

– Ah, todellako?

– Kas tässä.

– Kaikkipa käykin onnellisesti, – virkkoi Nicole, – aivan kuin ihmeiden ketju. Mutta hyvästi nyt, herra herttua.

– Miksikä hyvästi?

– Tietysti; enhän enää näe monseigneuria, koska lähden heti kun mademoiselle on ennättänyt nukkua.

– Olet oikeassa; hyvästi, Nicole.

Ja salamyhkäisesti nauraen Nicole hävisi yhä taajenevaan pimeyteen.

– "Onnistuin vielä", tuumi Richelieu; "mutta näyttää todella siltä kuin onnetar alkaisi pitää minua liian vanhana ja palvelisi minua vastahakoisesti. Tuo tytön veitikka vei minusta voiton; mutta vähät siitä, kunhan vain annan iskun iskusta!"