Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 13

20. Jäykistys

Andrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja sitä koetamme tässä kuvailla.

Yksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan sisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista kuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.

Gilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa ja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme, Gilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut unitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri mitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen, nyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen tuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen vaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki yhdistyi ajatukseksi: "Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies, jota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia."

Andréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat matalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan, mielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista rakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée näytti hyljätyltä rakastajattarelta.

Juuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän käsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi pari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua rintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua tuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen magneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden, minkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.

Mutta luonto joutui tappiolle, Andrée ei kyennyt ravistamaan päältään Balsamon hänelle unohtamaa tahtonsa jäännöstä. Hän ei kyennyt päästämään salaperäisiä selvittämättömiä siteitä, jotka olivat hänet kokonaan kahlehtineet; ja tässä kamppailussa hän joutui sellaisiin kouristuksiin, jollaisia ennen muinoin Apollon papittaret kokivat istuessaan kolmijalkaisella jakkarallaan hartaitten, temppelin pylväskäytävässä sorisevien, oraakkelin ennustuksia kyselevien ihmisten edessä.

Andrée menetti tasapainonsa ja kaatui tuskallisesti voihkaisten hiekalle, ikäänkuin häneen olisi iskenyt ukkonen, joka tällä hetkellä viilsi taivaankantta.

Mutta tuskin oli hän koskettanut tannerta, kun Gilbert tiikerin ketteryydellä ja voimalla syöksähti hänen luokseen, sieppasi hänet käsivarsilleen ja huomaamatta, että hänellä oli taakka kannettavana, vei nuoren tytön kammioon, jonka tämä Balsamon kutsua totellen oli jättänyt ja jossa kynttilä vielä paloi epäjärjestyksessä olevan vuoteen ääressä.

Gilbert tapasi kaikki ovet avoinna, niinkuin Andrée oli ne jättänyt. Sisälle astuessaan hän survaisi jalkansa sohvaan, jolle hän luonnollisesti asetti kylmän ja elottoman tytön. Hänen koskettaessaan tätä tunnotonta ruumista valtasi kuume koko hänen olemuksensa; hänen hermonsa värisivät, hänen verensä kiehui.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kuitenkin siveellinen ja puhdas: hänen täytyi ennen kaikkea elvyttää elämä tähän kauniiseen kuvapatsaaseen. Hän etsi silmillään vesikarahvia pirskoittaakseen muutaman pisaran Andréen kasvoille.

Mutta siinä silmänräpäyksessä ja juuri kun hän ojensi vapisevan kätensä tarttuakseen kristallikarahvin hoikkaan kaulaan, tuntui hänestä kuin samalla kertaa sekä varmat että kevyet askeleet narahtaisivat Andréen huoneeseen johtavilla puusta ja tiilikivestä raketuilla portailla.

Tulija ei voinut olla Nicole, koska Nicole oli karannut hra de Beausiren kanssa, eikä myöskään Balsamo, joka oli täyttä laukkaa kiitänyt pois Djeridillä. Sen täytyi siis olla joku vieras.

Jos Gilbert yllätettäisiin, niin hänet ajettaisiin pois. Andrée oli hänelle kuin espanjalaiset kuningattaret, joihin alamainen ei saa koskea edes pelastaakseen heidän henkeänsä.

Kaikki nämä ajatukset iskivät vinhan, tuiskuvan raesateen lailla Gilbertin sieluun lyhyemmässä ajassa kuin turmiota uhkaavat askeleet tarvitsivat siirtyäkseen askelmaa ylemmäksi.

Noiden askelten, noiden lähenevien askelten etäisyyttä Gilbert ei kyennyt tarkkaan laskemaan, niin rajusti mylvi myrsky taivaalla; mutta erinomaisella kylmäverisyydellään ja viisaalla varovaisuudellaan nuori mies käsitti, että hänen paikkansa ei ollut siellä ja että hänen näkymätönnä pysymisensä oli ennen kaikkea tärkeätä.

Nopeasti puhalsi hän sammuksiin Andréen huonetta valaisevan kynttilän ja hiipi välikköön, joka oli Nicolen kamarina. Tältä paikaltaan hän saattoi kammion lasioven läpi nähdä samalla kertaa sekä Andréen huoneeseen että eteiseen. Tässä eteisessä paloi yölamppu pienellä hyllyllä. Ensin oli Gilbert aikonut sammuttaa sen kuten kynttilänkin, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Askeleet narahtelivat käytävän kivineliöillä, kuului raskaanlainen hengitys, miehen hahmo ilmestyi kynnykselle, hiipi hiljaa eteiseen, veti oven kiinni jälkeensä ja salpasi sen.

Töin tuskin ehti Gilbert pujahtaa Nicolen komeroon ja sulkea lasioven jälkeensä. Henkeänsä pidättäen hän painoi kasvonsa ruutuihin ja kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti.

Ukkonen jyrisi juhlallisesti pilvissä, isot sadepisarat pieksivät ikkunoita Andréen huoneessa ja käytävässä, jossa yksi niistä auki unohdettuna vinkui saranoillaan ja silloin tällöin käytävään tunkeutuneen vihurin paiskaamana lyödä rämäytti kehystään vasten.

Mutta elementtien raivo, kaikki pauhu ja tohina siellä ulkona ei hirveässä kaameudessaan merkinnyt mitään Gilbertille. Kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen elämänsä, koko hänen sielunsa yhdistyivät hänen katseessaan, ja se katse oli kuin kiinni naulattu tuohon mieheen.

Tämä mies oli astunut eteisen halki, kulkenut kahden askeleen päästä Gilbertin ohi ja epäröimättä mennyt sisälle makuuhuoneeseen. Gilbert näki miehen käyvän hapuillen Andréen vuoteelle, tekevän kummastuneen liikkeen huomatessaan sen tyhjäksi ja melkein samassa käsivarrellaan tyrkkäävän pöydällä olevaa kynttilää. Se kaatui ja Gilbert kuuli kristallirannikkaan särkyvän pöydän marmorilevyä vasten.

Silloin kutsui mies kahdesti, mutta hillityllä äänellä:

– Nicole! Nicole!

"Mitä, Nicole?" ihmetteli Gilbert piilopaikassaan. "Miksi kutsuu tuo mies Nicolea, vaikka hänen pitäisi kutsua Andréeta?"

Mutta kun mikään ääni ei ollut vastannut hänen omaansa, mies otti kynttilän lattialta ja hiipi varpaillaan eteiseen sytyttämään sitä yölampusta.

Tällöin Gilbert kohdisti kaiken huomionsa omituiseen yölliseen vierailijaan; tällöin hänen silmänsä olisivat voineet lävistää muurinkin, niin voimakkaasti ne ponnistelivat nähdäkseen.

Äkkiä Gilbert hätkähti, ja vaikka oli kätkeytyneenä, astahti taaksepäin.

Molempain liekkien yhtyneessä valossa tunsi vapiseva ja hämmästyksestä puolikuollut Gilbert kynttilää pitelevän miehen kuninkaaksi.

Silloin kaikki selvisi hänelle: Nicolen pako, hänen ja Beausiren kesken lasketut rahat, auki jätetty ovi, Richelieu ja Taverney ja koko tämä salaperäinen ja kamala juoni, jonka esineenä nuori tyttö oli.

Silloin Gilbert käsitti, miksi kuningas kutsui Nicolea, rikoksen avustajatarta, palvelevaa Judasta, joka oli mennyt ja kavaltanut emäntänsä.

Mutta Gilbertin ajatellessa, missä tarkoituksissa kuningas oli saapunut tähän huoneeseen, hänen ajatellessaan, mitä hänen silmäinsä edessä tapahtuisi, veri nousi hänen päähänsä ja sokaisi hänet, Hän olisi tahtonut huutaa; mutta pelko, tuo vaistomainen, oikullinen, vastustamaton tunne, pelko tätä silloin vielä silmiä lumoavan tenhovoiman seppelöimää miestä kohtaan, jota nimitettiin Ranskan kuninkaaksi, takellutti Gilbertin kielen kitalakeen.

Tällävälin oli Ludvig XV kynttilä kädessä astunut jälleen makuuhuoneeseen. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun hän huomasi Andréen valkoisessa musliinisessa yönutussa pikemmin alastomana kuin verhottuna viruvan pää sohvan selkänojaa vasten, toinen jalka leväten pieluksilla, toisen jäykkänä ja paljaana riippuessa matolle.

Kuningas hymyili tämän nähdessään. Kynttilä valaisi tämän kaamean hymyn; mutta melkein samassa miltei yhtä kaamea hymy kuin kuninkaankin häilähti Andréen kasvoilla.

Ludvig XV mutisi muutamia sanoja, jotka Gilbert tulkitsi lemmenkuiskeeksi, ja asettaen kynttilän pöydälle ja luoden kääntyessään katseen salamoivalle taivaalle hän meni polvistumaan nuoren tytön eteen, suudellen tämän kättä.

Gilbert kuivasi otsalleen tihkuvaa hikeä.

Kuningas, joka tunsi käden jäätävän kylmyyden, sulki sen omaansa lämmittääkseen sitä, ja kietoen toisen käsivartensa kauniin ja pehmeän vartalon ympäri hän kumartui kuiskaamaan Andréen korvaan muutamia lemmekkäitä hyväilysanoja, jotta nukkuvien tyttösten korviin kuiskaillaan. Tällä hetkellä kuninkaan kasvot tulivat niin lähelle nuoren tytön kasvoja, että ne hipaisivat tämän poskia.

Gilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen käteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.

Andréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.

Kuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen ja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja säpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.

Gilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert, jota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana varkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti oli pitänyt suljettuna.

Multa kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli päästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön unta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti itselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan ruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun käsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.

Hän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen neitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että julkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka oli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos se olisi ollut alabasterista muovailtu.

Gilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen ja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas jatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.

Yhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä huoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan; uusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille niin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä tästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:

"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!"

Samalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta ja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän, palasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa. Huomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien ympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei kohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen tavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan törmäili.

Sitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin puutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi runneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja mahtavaan kuorskuntaansa.

Silloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä piilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja katseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista nuorta tyttöä.

Tällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten suloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja puhdasmuotoista säärtä.

Gilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen kasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen. Senjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli poistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä noudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän sammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä synkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan liekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.

Äkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen huuliaan.

– Andrée, Andrée! – jupisi hän. – Lupasin sinulle, että joutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin kahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka sepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!

Ja käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée lepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.

21. Tahto

Olemme nähneet Balsamon lähtevän.

Djerid kiidätti häntä salaman nopeudella. Kalpeana levottomuudesta ja kauhusta ja kumartuneena hevosensa liehuvan harjan yli ratsastaja hengitti puoliavoimin huulin ilmaa, tuota ilmaa, jota juoksija halkaisi rinnallaan niinkuin nopeakulkuisen aluksen keula kyntää vettä.

Hänen takanaan hävisivät puut ja rakennukset kuin aavenäyt. Tuskin huomasi hän ohikulkiessa raskaat, akselillaan vinkuvat kärryt, joiden viisi hidasta, kankeakoipista hevosta säikähtyi tämän elävän meteoorin lähestyessä, voimatta otaksua sitä niiden omaan sukuun kuuluvaksi.

Balsamo ratsasti näin penikulman verran, aivot niin kiihdyksissä, silmät niin säihkyvinä ja hengittäen niin syvään ja kuumasti huohottaen, että nykyajan runoilijat olisivat verranneet häntä niihin hirvittäviin tulta ja höyryä puuskuviin hengettäriin, jotka elähyttävät raskaita savuavia koneita ja panevat ne vierimään suurella vauhdilla rautakiskoja pitkin.

Ratsu ja ratsastaja olivat kulkeneet Versailles'n läpi muutamissa sekunneissa; harvat kaduilla harhailevat henkilöt olivat nähneet vain kiitävän säkenejuovan, ei muuta.

Balsamo ratsasti vielä penikulman; Djerid oli tarvinnut näihin kahteen penikulmaan vain neljännestunnin, mutta se neljännestunti tuntui hänen isännästään vuosisadalta.

Äkkiä välähti ajatus Balsamon aivoissa. Hän pysähdytti heti rautalihaksisen ratsun, pakoittaen sen hillitsemään jäntevät polvitaipeensa. Pysähtyessään Djerid taivutti takajalkansa ja työnsi etujalkansa syvälle hiekkaan. Ratsu ja ratsastaja hengähtivät hetkisen. Siinä levähtäessään Balsamo kohotti päätänsä. Sitten pyyhki hän nenäliinalla hikeä valuvia ohimoltaan ja laajentunein sieraimin hengittäessään yön raitista ilmaa hän lausui seuraavat sanat:

"Voi sinua mieletöntä raukkaa! Ei hevosesi vauhti eikä oma palava halusi koskaan saavuta salaman hetkellisyyttä tai sähkökipinän nopeutta, ja kuitenkin olisi se välttämätöntä loihtiaksesi pääsi päältä uhkaavan vaaran. Sinä tarvitset nopean vaikutuksen, välittömän iskun, kaikkivaltiaan sysäyksen apua voidaksesi halvata ne jalat, joiden toimintaa pelkäät, sen kielen, jonka liikkumista kammot. Sinä tarvitset etäällä sen voittoisan unen mahtia, joka on ainoa keino tavoittaaksesi kahleensa katkaisseen orjan. Oi, jos vielä koskaan saisin hänet valtaani…"

Ja hammasta purren Balsamo teki epätoivoisen liikkeen.

"Oi, ponnista tahtoasi miten voimakkaasti hyvänsä, Balsamo, riennä millä vauhdilla tahansa", huudahti hän, "niin Lorenza ehtii kuitenkin ennen sinua! Hän on puhuva, on ehkä jo puhunut. Voi sinua kurjaa naista! Kaikki kärsimykset olisivat liian lievät sinun rangaistukseksesi!

"Katsokaamme", jatkoi hän rypistäen kulmiaan, tuijottaen silmillään, leuka kämmenen varassa, "katsokaamme: tiede on sana tai teko; tiede kykenee tai ei kykene; minä, minä tahdon!.. Koettakaamme… Lorenza, Lorenza, minä tahdon, että sinä nukut! Lorenza, ole missä paikassa tahansa, mutta nuku, nuku, minä tahdon sen, minä uskon sen!

"Oi ei, ei", mutisi hän menettäen rohkeutensa; "ei, minä valehtelen; en, minä en usko sitä; en, minä en uskalla siihen luottaa; ja tahto on kuitenkin kaikki. Ah, minä tahdon sentään hyvin lujasti, minä tahdon sieluni kaikella voimalla. Halkaise ilma, oi korkein tahdonvoimani! kiidä kaikkien muiden, vastustavien tai välinpitämättömien tahdonvirtojen läpi! tunkeudu kanuunankuulana tiellesi sattuvien muurien lävitse! seuraa häntä kaikkialle, mihin hän menee; iske, surmaa! Kuule, Lorenza, minä tahdon nukuttaa sinut! Lorenza, minä tahdon, tahdon, että sinä mykistyt!"

Ja hän keskitti muutamien silmänräpäysten kuluessa kaiken ajatuksensa tähän päämäärään, syövyttäen sen aivoihinsa ikäänkuin antaakseen sille joustavampaa vauhdikkuutta sen lentäessä Pariisia kohti. Ja tämän salaperäisen toimituksen jälkeen, jossa epäilemättä olivat apuna kaikki jumalaiset atoomit, kaikki Jumalan, kaiken herran ja mestarin, elähyttämät voimahiukkaset, Balsamo yhäti yhteenpurruin hampain ja nyrkkiin puristetuin käsin hellitti taasen ohjakset, mutta antamatta Djeridin tällä kertaa tuta polvien puristusta tai kannuksia.

Balsamo näkyi koettavan vakuuttaa itseänsä.

Isäntänsä äänettömästä suostumuksesta kulki jalo juoksija nyt varsin säisysti eteenpäin ja rodulleen ominaisella siroudella se melkein kuulumattomasta kosketteli jaloillaan maata, niin keveä se oli.

Kaiken tämän aikaa Balsamo, joka pintapuolisille katseille olisi näyttänyt menneeltä mieheltä, silti puuhaili puolustussuunnitelman laatimisessa. Hänellä oli se valmiina, kun Djeridin kaviot koskettivat Sèvres'n katukiviä.

Päästyään puiston ristikkoportin eteen hän pysähdytti hevosensa ja katsahti ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakuta. Ja tosiaan ilmestyikin melkein samassa eräästä ajoportista mies, joka astui hänen luokseen.

– Sinäkö se olet, Fritz? – kysyi Balsamo.

– Niin, mestari.

– Oletko tiedustellut?

– Olen.

– Onko rouva Dubarry Pariisissa vai Luciennesissa?

– Hän on Pariisissa.

Balsamo loi voitonriemuisen katseen taivasta kohti.

– Miten sinä tulit?

– Sulttaanilla.

– Missä se on?

– Tämän majatalon pihalla.

– Satuloitunako?

– Niin.

– Hyvä on, ole valmiina.

Fritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita, hyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa kyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin kauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä tarmoa.

Sitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota herrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä sytytettynä.

– Palaa Pariisiin, – virkkoi hän, – ja anna tämä kirjelappu omakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla on siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen Saint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka varmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle mitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja muista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin kuluessa.

– Hyvä, – sanoi Fritz; – kyllä sen toimitan.

Samalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän kiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka ihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.

Balsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin tielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin jokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin miettiväisenä.

Hän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika, miten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan tahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan kanssa.

Rue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja kääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza, joka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa. Sitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota hän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa sijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään päässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan nuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä seurannut.

Lorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein aina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa muodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin itämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina väljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita ampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja viehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden alta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta pyrkivät he näyttämään.

Ranskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin omaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut kengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille kauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja jotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät Alpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.

Meidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet helposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa alta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman tukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta omituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä joko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen naisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin etukaupungin pikkutaloon.

Mies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:

– Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin noilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille käsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle kunnian saattaa teidät matkanne perille.

Lorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään mieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet nenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:

– Kyllä, siihen kernaasti suostun.

Nuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.

– Mihin me menemme, madame? – kysyi hän.

– Poliisiministerin taloon.

Nuori mies säpsähti.

– Hra de Sartines'nko luo? – tutkaisi hän.

– En tiedä, onko hänen nimensä de Sartines; mutta tahdon puhutella sitä henkilöä, joka on poliisilaitoksen päällikkö.

Nuori mies alkoi miettiä. Tämä nuori ja kaunis nainen, joka niin vierasmallisessa puvussa kello kahdeksalta illalla juoksenteli Pariisin katuja lipas kainalossa ja kyseli aivan päinvastaisella suunnalla sijaitsevaa poliisiministerin asuntoa, näytti hänestä epäilyttävältä.

– Oh, hitto! – virkkoi hän. – Herra poliisiministerin asunto ei ole täällä päin.

– Missä se on?

– Saint-Germainin etukaupungissa.

– Ja minkä kautta pääsee Saint-Germainin etukaupunkiin?

– Tätä tietä, madame, – vastasi nuori mies kylmästi, vaikka yhä kohteliaasti; – ja jos tahdotte, niin ensimäisillä ajopeleillä, jotka tapaamme…

– Niin juuri, ajopelit, olette oikeassa.

Nuori mies vei Lorenzan takaisin bulevardille, ja kun he näkivät vuokra-ajurin, kutsui hän tätä. Ajuri noudatti kutsua.

– Mihin saan kyyditä teidät, madame? – kysyi hän.

– Hra de Sartines'n asuntoon, – vastasi nuori mies.

Ja vieläkin kohteliaana tai pikemmin kummastuneena hän avasi vaunujen oven, kumarsi Lorenzalle ja autettuaan hänet ajopeleihin näki hänen poistuvan kuin haihtuvan unikuvan.

Täynnä kunnioitusta tuota peljättävää nimeä kohtaan kuski sivalsi hevosiaan ja ajoi osoitettuun suuntaan. Tällöin Lorenza kulki Place Royalen yli ja tällöin Andrée oli magneettisessa unessaan hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan, kuten hän Balsamolle ilmoitti.

Kahdenkymmenen minuutin päästä Lorenza oli talon portilla.

– Pitääkö minun odottaa teitä, kaunis rouvaseni? – kysyi ajuri.

– Kyllä, – vastasi Lorenza koneellisesti.

Ja keveänä riensi hän sitten uhkean talon pääovelle.