Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 14

22. Poliisipäällikön talossa

Pihalle päästyään Lorenza näki itsensä pian poliisien ja sotilaitten ympäröimänä.

Hän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen puoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet poliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan huostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti puetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu saattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten etusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä tiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra de Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.

Sanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan kuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin viimeksimainitut.

Vahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:

– Oletteko te hra de Sartines?

Mies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta hännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun ja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan siitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän naisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän päättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui, että vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota hän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.

Mutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun hänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä kuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.

Lorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja puolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei vielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.

Silloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi silmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.

Vihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen vahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines häntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat täynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa kuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen, monilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.

Viidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti puuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean huonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella kuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne, jotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat ehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.

Huonekalun alempi osa muodosti kirjoituspöydän; sen perällä oli ruusupuisia laatikoita, joista jokainen oli suljettu kirjainlukolla. Hra de Sartines säilytti niissä papereja, joita kukaan hänen eläessään ei voinut lukea, koska ainoastaan hän osasi laitteen avata, ja joita hänen kuoltuaan kukaan ei kykenisi tulkitsemaan, ellei jostakin vieläkin huolellisemmin kätketystä laatikosta löytyisi salakirjoituksen avainta.

Tämä kirjoituspöytä tai oikeammin kaappi sisälsi ylemmän osansa kuvastinovien takana kaksitoista samantapaisella näkymättömällä koneistolla suljettua laatikkoa. Sijaishallitsijan erityisestä tilauksesta kemiallisten tai valtiollisten salaisuuksien säilyttämistä varten valmistetun huonekalun oli prinssi lahjoittanut Dubois'lle ja Dubois vuorostaan poliisimestari Dombrevalille. Viimemainitulta oli se ja opastus sen avaamiseen joutunut hra de Sartines'lle; mutta hra de Sartines oli suostunut käyttämään sitä vasta lahjoittajan kuoleman jälkeen ja sittenkin muuttamalla koko lukkokoneiston. Tämä pulpetti oli jokseenkin kuulu ja liian hyvin lukittu, sanottiin, jotta hra de Sartines siinä säilyttäisi ainoastaan tekotukkiaan.

Frondelaiset, joita siihen aikaan oli paljon, väittivät, että jos voitaisiin lukea tuon kaapin suljettujen ovien lävitse, löydettäisiin varmaan jostakin sen laatikosta ne paljon puhutut sopimuskirjat, joiden avulla hänen Majesteettinsa Ludvig XV uskollisen kätyrinsä hra de Sartines'n välityksellä keinotteli viljakaupalla.

Poliisipäällikkö näki siis viistoksi hiotusta kuvastinlasista Lorerzan vakavat kasvot, kun tämä lipas kainalossa lähestyi häntä.

Huoneen keskellä nuori nainen pysähtyi. Tuo puku, nuo kasvot, tuo ryhti hämmästytti poliisiministeriä.

– Kuka olette? – kysyi tämä kääntymättä, mutta tähystäen peiliin.

– Mitä te tahdotte?

– Olenko hra de Sartines'n, poliisiministerin, edessä? – sanoi Lorenza.

– Olette, – vastasi tämä lyhyesti.

– Mutta ken takaa sen minulle? Hra de Sartines kääntyi.

– Riittäisikö teille todistukseksi, että olen etsimänne henkilö, jos lähettäisin teidät vankilaan?

Lorenza ei vastannut mitään. Hän vain katseli ympärilleen maansa naisten kuvaamattomalla arvokkuudella, etsien silmillään tuolia, jota hra de Sartines ei hänelle tarjonnut.

Tämä ainoa katse voitti hänet, sillä kreivi d'Alby de Sartines oli saanut verrattain hyvän kasvatuksen.

– Istukaa, – sanoi hän tuimasti. Lorenza veti esille nojatuolin ja istahti.

– Puhukaa nopeasti, – kehoitti virkamies. – Antakaa kuulla asianne.

– Monsieur, – virkkoi nuori nainen, – minä tulen jättäytymään teidän suojelukseenne.

Hra de Sartines katseli häntä ominaisella ilkkuvalla tavallaan

– Ahaa! – huudahti hän.

– Monsieur, – jatkoi Lorenza, – minut on ryöstetty perheestäni ja olen valeavioliitolla joutunut miehen haltuun, joka nyt kolmen vuoden ajan on minua kiusannut ja näännyttää minut murheeseen.

Hra de Sartines katseli noita jaloja kasvonpiirteitä ja tunsi tuon sulosointuisen, laulua muistuttavan äänen liikuttavan itseänsä.

– Mistä maasta olette? – kysyi hän.

– Roomalainen.

– Mikä on nimenne?

– Lorenza.

– Lorenza, ja mitä muuta?

– Lorenza Feliciani.

– En tunne sitä nimeä. Oletteko demoiselle?

Tiedämme sanan demoiselle siihen aikaan merkinneen jalosukuista neitosta. Meidän päivinämme sensijaan nainen on kyllin aateloitu siitä hetkestä lähtein, jolloin hän joutuu naimisiin; hän ei tavoittele muuta arvonimeä kuin madame.

– Olen demoiselle, – vastasi Lorenza.

– Ja sitten? Mitä haluatte?

– Niin, minä anon oikeutta sitä miestä vastaan, joka on minut vanginnut ja sulkenut sisään.

– Sen asian kanssa ei minulla ole mitään tekemistä, – sanoi poliisiministeri; – olettehan hänen vaimonsa?

– Niin hän tosin väittää, vihkiminen

– Mitä, väittääkö hän vain?

– Niin; mutta minä en sitä ensinkään muista kun tapahtui nukkuessani.

– Peijakas, olettepa sitten sikeäuninen!

– Mitä sanotte?

– Sanon, että asia ei ensinkään koske minua; kääntykää asianajajan puoleen ja haastattakaa miehenne oikeuteen; minua ei haluta sekaantua perheriitoihin.

Tämän jälkeen hra de Sartines teki kädellään liikkeen, joka merkitsi:

"Menkää tiehenne."

Lorenzo ei hievahtanut.

– No? – kysyi hra de Sartines kummastuneena.

– En ole vielä lopettanut, – virkkoi hän, – ja ymmärtänette, etten tule tänne turhia valittelemaan, vaan kostaakseni. Sanon teille, mistä maasta olen; Italian naiset eivät vaikeroi, vaan kostavat.

– Se on toinen asia, – sanoi hra de Sartines, kiirehtikää, kaunis rouvani; minun aikani on kallista.

– Sanoin, että tulin teiltä pyytämään suojelusta. Saanko sitä?

– Ketä vastaan?

– Sitä miestä vastaan, jolle tahdon kostaa.

– Onko hän siis mahtava?

– Kuningasta mahtavampi.

– Antakaa kuulla, koettakaamme ymmärtää toisemme, paras rouva… Miksi antaisin teille suojelukseni miestä vastaan, joka mielestänne on kuningasta mahtavampi, ja teon vuoksi, mikä ehkä on rikos? Jos tahdotte kostaa tuolle miehelle, niin kostakaa. Minä välitän siitä vähän; mutta jos teette rikoksen, annan teidät vangita, ja sitten saamme nähdä; niin on asia.

– Ei, monsieur, – sanoi Lorenza, – te ette vangituta minua, sillä minun kostoni on hyvin hyödyllinen teille, kuninkaalle, Ranskalle. Minä kostan ilmaisemalla sen miehen salaisuudet.

– Ahaa, onko sillä miehellä salaisuuksia? – huudahti hra de Sartines innostuen vastoin tahtoaan.

– Suuria salaisuuksia, monsieur.

– Minkälaatuisia?

– Valtiollisia.

– Puhukaa siis.

– Mutta lupaatteko tosiaan suojella minua?

– Minkälaatuista suojelusta minulta pyydätte? – kysyi virkamies kylmästi hymyillen. – Rahaa vai ystävyyttä?

– Pyydän, monsieur, että saan sulkeutua luostariin elääkseni siellä tuntemattomana ja unohdettuna. Pyydän, että siitä luostarista tulisi hautani, mutta että sitä hautaani ei kukaan maailmassa koskaan saisi häiritä.

– Ooh, – vastasi virkamies, – se ei ole kovin suuri vaatimus. Te pääsette luostariin; puhukaa.

– Minulla on siis teidän sananne, monsieur?

– Olenhan sen mielestäni teille antanut.

– Ottakaa siis tämä lipas, – sanoi Lorenza; – se sisältää salaisuuksia, jotka saavat teidät vapisemaan kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

– Tunnetteko siis ne salaisuudet?

– Pintapuolisesti; mutta minä tiedän, että ne ovat olemassa.

– Ja että ne ovat tärkeitä?

– Että ne ovat peloittavia.

– Valtiollisia salaisuuksia, sanoitte?

– Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaisesta seurasta?

– Ahaa, vapaamuurarien yhdistyksestä?

– Ei, vaan näkymättömien.

– Kyllä; mutta en sen olemassaoloa usko

– Avattuanne tämän lippaan, olette uskova.

– Ah, – huudahti hra de Sartines kiihkeästi, – katsokaamme.

Ja hän otti lippaan Lorenzan käsistä. Mutta mietittyään laski hän sen äkkiä kirjoituspöydälle.

– Ei, – sanoi hän epäillen, – avatkaa rasianne itse.

– Mutta minulla ei ole sen avainta.

– Mitä, eikö teillä ole avainta? Tuotte minulle lippaan, jonka sisällöstä riippuu valtakunnan turvallisuus, ja unohdatte avaimen!

– Onko jonkun lukon avaaminen siis niin vaikeata?

– Ei, jos tuntee sen koneiston. Meillä on täällä, – jatkoi hän hetkisen päästä, – kaikkiin mahdollisiin lukkoihin soveltuvia avaimia. Teille annetaan avainkimppu, – hän katsoi terävästi Lorenzaan, – ja saatte itse avata.

– Antakaa tänne, – virkkoi Lorenza yksinkertaisesti.

Hra de Sartines ojensi nuorelle naiselle kimpun pieniä, kaikenmuotoisia avaimia. Tämä otti sen. Hra de Sartines kosketti hänen kättään, joka oli kylmä kuin marmori.

– Mutta, – sanoi hän, – miksi ette tuonut lippaan avainta?

– Siksi että lippaan omistaja aina pitää sitä mukanaan.

– Ja kuka on tuo lippaan omistaja, tuo kuningasta mahtavampi mies?

– Ken hän on, sitä ei kukaan osaa sanoa; ajan, jonka hän on elänyt, tuntee vain ijäisyys; työt, joita hän tekee, näkee ainoastaan Jumala.

– Mutta hänen nimensä, hänen nimensä?

– Olen nähnyt hänen vaihtavan sitä kymmenenkin kertaa.

– Mutta se nimi, jolla te hänet tunnette, te?

– Akharat.

– Ja hän asuu? – Rue Saint-…

Yhtäkkiä Lorenza säpsähti, tunsi puistatuksen ja pudotti lippaan, jota hän piti toisessa kädessään, ja avaimet, jotka olivat hänellä toisessa. Hän teki ponnistuksen puhuakseen lauseen loppuun, mutta suu vääntyi tuskallisesti, suonenvedontapaisesti; hän kosketti molemmilla käsillään kurkkuaan ikäänkuin sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, olisivat takertuneet sinne. Sitten hän kohottaen vapisevat käsivartensa taivasta kohti ja voimatta enää äännähtää tavuakaan kaatui pitkin pituuttaan työhuoneen matolle.

"Pieni raukka!" mutisi hra de Sartines. "Mikä hitto häneen tuli? Mutta onpa hän peräti sievä. Niin, niin, tässä kostossa piilee rakkautta ja mustasukkaisuutta!"

Hän soitti heti kelloa ja kohotti itse nuoren naisen lattialta. Tämän silmät tuijottivat kummastuneina, huulet olivat liikkumattomat, ja hän näkyi jo kuolleen ja eronneen tästä maailmasta.

Kaksi palvelijaa astui sisään.

Ottakaa varovaisesti tämä nuori nainen, – virkkoi poliisiministeri, – ja kantakaa hänet viereiseen huoneeseen. Koettakaa toinnuttaa hänet ja varokaa ennen kaikkea kovakouraisuutta. Rientäkää.

Palvelijat tottelivat ja veivät Lorenzan pois.

23. Lipas

Yksikseen jäätyänsä hra de Sartines otti lippaan ja käänteli sitä käsissään kuin ainakin mies, joka osaa pitää löytöä arvossa. Sitten hän ojensi kätensä ja nosti Lorenzan pudottaman avainkimpun lattialta. Hän koetti kaikkia avaimia, mutta mikään ei sopinut.

Nyt hän veti kolme tai neljä samallaista nippua laatikostaan. Niissä oli kaikensuuruisia avaimia: huonekalujen, ja lippaiden avaimia tietenkin, tavallisen kokoisista pienen pieniin. Olisi voinut sanoa, että hra de Sartines'lla oli mallikokoelma kaikkia tunnettuja avainlajeja.

Hän koetti kahtakymmentä, viittäkymmentä, sataakin avatakseen lippaan, mutta mikään ei tehnyt kierrostakaan. Tästä päätteli virkamies, että lukko oli vain näön vuoksi ja että hänen avaimensa siis olivat tehottomia leluja.

Silloin otti hän samasta laatikosta pienen taltan ja pienen vasaran ja väänsi mechelniläis-kalvostimen puolittain peittämällä valkoisella kädellään auki lukon, joka oli lipasta niin uskollisesti vartioinut. Heti keksi hän paperipinkan niiden helvetinkoneiden tai kuolettavia huuruja eristävien myrkkyjen asemesta, joita hän oli peljännyt sieltä löytävänsä uhkaamassa riistää Ranskalta sen tärkeimmän virkamiehen. Ensimäiset sanat, jotka pistivät poliisiministerin silmään, olivat seuraavat, näköjään muunnellulla käsialalla piirretyt:

"Mestari, on aika luopua Balsamon nimestä." Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta, vaan ainoastaan kolme kirjainta: L.P.D.

"Ahaa", hymähti hän kiertäen tekotukkansa kiharia, "ellen tunnekaan käsialaa, luulen tuntevani nimen! Balsamo, katsokaamme, etsikäämme B kirjaimesta."

Hän avasi nyt yhden neljästäkolmatta laatikostaan ja otti sieltä pienen luettelon, johon oli aakkosjärjestyksessä hienolla käsialalla ja monin lyhennyksin piirretty kolme- tai neljäsataa nimeä, ja näiden edellä, jäljessä ja välillä oli leimuavia huomautuksia opastavine lisineen.

– "Ohoh", mutisi hän, "onpa siinä pitkä loru Balsamosta!"

Ja hän luki koko sivun, ilmaisten varsin selviä tyytymättömyyden merkkejä. Sitten asetti hän luettelon takaisin laatikkoon jatkaakseen lippaan tutkimista. Ennen pitkää teki se häneen syvän vaikutuksen. Ja pian hän löysi paperiliuskan, joka, oli sullottu täyteen nimiä ja salakirjoitusta. Tämä näytti hänestä tärkeältä; paperi oli syrjiltään hyvin kulunut ja täpösen täynnä lyijykynällä piirreltyjä merkkejä. Hra de Sartines soitti palvelijaa.

– Kutsukaa tänne kanslisti. Antakaa hänen aikaa voittaakseen kulkea virastosuojista yksityisasuntoni läpi.

Palvelija lähti.

Kahta minuuttia myöhemmin ilmestyi työhuoneen ovelle kirjuri kynä kädessä, hattu toisessa kainalossa ja toisessa paksu muistikirja. Hänellä oli mustat sarssisuojukset hihojensa päällä. Hra de Sartines huomasi hänet pulpettinsa kuvastimesta ja ojensi hänelle paperin olkansa yli.

– Selittäkää minulle tämä, – sanoi hän.

– Kyllä, monseigneur, – vastasi kirjuri.

Tämä merkkikirjoitusten tulkitsija oli pieni hintelä mies. Huulet olivat kokoonpuristetut, otsa tutkimuksista rypistynyt, kasvot kalpeat ja alaspäin suippenevat, leuka terävä, otsa pakeneva, poskipäät ulkonevat, silmät syväkuoppaiset ja sameat, vaikka ne kuitenkin ajoittain elostuivat. Hra de Sartines nimitti häntää Fouineksi. [Fouine merkitsee näätää. Suom.]

– Käykää istumaan, – kehoitti virkamies, joka näki, että: kirjurin liikkeitä vaikeutti hänen muistiinpanokirjansa, sala-aakkos-kokoelmansa, paperi ja kynä.

Fouine istahti vaatimattomasti jakkaralle, puristi säärensä yhteen ja alkoi sanakirjaansa selaillen ja muistiaan pinnistäen kirjoittaa polvillaan, järkkymätön ilme kasvoilla.

Viiden minuutin päästä oli hän kirjoittanut:

§ 'Käsky koota kolmetuhatta veljeä Pariisissa.

§ Käsky perustaa kolme piiriä ja kuusi looshia.

§ Käsky järjestää suurkoptille henkivartiosto ja hankkia hänelle neljä asuntoa, joista yksi jossakin kuninkaallisessa linnassa.

§ Käsky antaa hänen käytettäväkseen viisisataatuhatta frangia poliisikunnan muodostamiseksi.

§ Käsky ensimäisen pariisilaispiirin jäseniksi hankkia kirjailijoiden ja filosofien parahisto.

§ Käsky palkata tai lahjoa virkamiehistö ja ennen kaikkea varmentua poliisiministeristä joko lahjuksilla, väkivallalla tai viekkaudella.'

Tässä Fouine pysähtyi hetkiseksi, ei siksi, että mies-parka olisi miettinyt; sitä hän varoi tekemästä, se olisi ollut rikos; mutta kun sivu oli täyteen kirjoitettu ja muste vielä tuoretta, täytyi hänen odottaa työssään.

Levottomana riuhtaisi hra de Sartines häneltä lehden käsistä ja luki. Hänen viime pykälää silmäillessään kuvastui sellainen kauhu hänen kasvoillaan, että hän säpsähti nähdessään kuvastimesta oman kalpeutensa.

Hän ei antanut paperia kirjurille takaisin, vaan ojensi hänelle aivan puhtaan arkin. Tämä jatkoi kirjoitustaan, mikäli hän ehti salamerkit tulkita; ja sen hän tekikin niin helposti, että salakirjoitusten laatijoilla oli kyllä syytä häntä peljätä.

Tällä kertaa hra de Sartines luki hänen olkansa ylitse seuraavaa:

§ "Pariisissa on luovuttava Balsamon nimestä, joka alkaa tulla liian tunnetuksi, ja otettava käytäntöön nimitys kreivi de Fe…"

Nimen loppuosan peitti mustetahra.

Juuri kun hra de Sartines koetti keksiä sanasta puuttuvat kirjaimet, kello soi ulkona, ja palvelija ilmoitti:

– Hra kreivi de Fenix!

Poliisiministeriltä pääsi huudahdus, ja sopusuhtaisen tukkalaitteensa hajoittamisen uhalla hän löi kätensä yhteen päänsä yli ja kiirehti lähettämään kirjurin ulos salaovesta. Sitten hän asettuen paikalleen työpöytänsä eteen sanoi palvelijalle:

– Tuokaa hänet sisälle!

Muutamia minuutteja myöhemmin hra de Sartines eroitti kuvastimestaan vakavamuotoisen kreivin, jonka hän jo oli vilahdukselta nähnyt hovissa samana päivänä kuin rouva Dubarry esiteltiin.

Balsamo astui sisään vähääkään epäröimättä.

Hra de Sartines nousi, kumarsi kylmästi kreiville ja pannen jalkansa ristiin istahti aivan virallisesti jälleen nojatuoliinsa. Ensimäisellä silmäyksellä oli virkamiehelle selvinnyt tämän vierailun syy ja tarkoitus.

Ensimäisellä silmäyksellään myöskin Balsamo oli havainnut puoliksi tyhjennetyn lippaan poliisiministerin pöydällä. Mutta vaikka hän oli siihen vilkaissut vain ohimennen, hänen katseensa ei jäänyt virkamieheltä huomaamatta.

– Mitä sattumaa saan kiittää vierailunne kunniasta, herra kreivi? – kysyi hra de Sartines.

– Monsieur, – vastasi Balsamo viehkeästi hymyillen, – minulla on ollut onni tulla esitellyksi kaikille Euroopan hallitsijoille, ministereille ja lähettiläille; mutta en ole tavannut ketään, joka esittelisi minut teille. Senvuoksi olen tullut itse esittelemään itseni.

– Todellakin, monsieur, – vastasi hra de Sartines, – saavutte juuri parahiksi; sillä luulen, että ellette olisi itse tullut, niin olisin ottanut vapauden lähettää teitä noutamaan.

– Kah, – vastasi Balsamo, – sehän sitten sattuikin mainiosti!

Hra de Sartines kumarsi ivallisesti hymyillen.

– Olisiko minulla ehkä onni olla teille joksikin hyödyksi, monsieur? – jatkoi Balsamo. Ja nämä sanat lausui hän niin, että ei pienimmänkään liikutuksen tai levottomuuden varjo langennut hänen hymyileville kasvoilleen.

– Olette paljon matkustellut, herra kreivi? – kysyi poliisiministeri.

– Paljon, monsieur.

– Vai niin.

– Haluatteko ehkä jotakin maantieteellistä opastusta? Teidänlaatuisenne teräväpäisen miehen toiminta ei rajoitu Ranskaan, vaan käsittää koko Euroopan, koko maailman…

– Maantieteellinen ei ole oikea sana, herra kreivi; siveellinen olisi paremmin paikallaan.

– Olkaa huoletta, pyydän; toisessa yhtä hyvin kuin toisessakin olen valmis palvelukseenne.

– No niin, herra kreivi, ajatelkaas, että etsin erästä todellakin kovin vaarallista miestä, joka samalla kertaa on ateisti…

– Oh!

– Kapinanhankkija.

– Ohoh!

– Väärentäjä.

– Vai niin!

– Avionrikkoja, vääränrahantekijä, tietäjä, silmänkääntäjä, lahkokunnan johtaja; mies, jonka elämäkerta minulla on muistikirjoissani, lippaassa, jonka näette tuossa, kaikkialla.

– Ah niin, ymmärrän, – virkkoi Balsamo; – teillä on miehen elämäkerta, mutta teillä ei ole miestä itseänsä.

– Ei.

– Peijakas, se olisi mielestäni tärkeämpää!

– Epäilemättä; mutta olette näkevä, miten pian hänet saamme käsiimme. Tosin kyllä Proteuksella ei ole useampia muotoja, eikä Jupiterilla useampia nimiä kuin tällä salaperäisellä matkustajalla:

Egyptissä hän on Akharat. Italiassa Balsamo, Sardiniassa Simoni, Maltassa markiisi d'Anna, Korsikassa markiisi Pellegrini, ja vihdoin kreivi de…

– Kreivi de…? – toisti Balsamo.

– Niin, tätä viimeistä nimeä, monsieur, en ole kyennyt oikein lukemaan; mutta te varmaankin autatte minua, sillä epäilemättä olette tuon miehen tavannut matkoillanne kaikissa äsken luettelemissani maissa.

– Kuvailkaa hänet minulle hiukan tarkemmin, – sanoi Balsamo tyynesti.

– Ahaa, käsitän; haluatte, että mainitsen teille jonkinlaiset tuntomerkit, herra kreivi?

– Niin, monsieur, jos suvaitsette.

– No hyvä, – sanoi hra de Sartines luoden Balsamoon katseen, jonka hän koetti tehdä tutkivaksi, – mies on teidän ikäisenne, teidän kokoisenne, ryhdiltään teidänlaisenne, esiintyy milloin ylhäisenä, kultaa siroittelevana herrana, milloin luonnon salaisuuksia tutkivana taikurina, milloin jäsenenä jossakin salaisessa yhdistyksessä, missä ne kaikessa hiljaisuudessa vannovat kuolemaa kuninkaille ja valtaistuinten kukistamista.

– Oh, – virkkoi Balsamo, – tuo on hyvin epämääräistä!

– Mitä, epämääräistäkö?

– Niin, tietäisittepä, kuinka monta miestä olen tavannut, joihin kuvauksenne sopii!

– Todellako?

– Ihan varmaan; ja tekisitte hyvin antaessanne minulle vähän tarkempia tuntomerkkejä, jos haluatte, että teitä autan. Ensiksikin, missä maassa hän etupäässä asuu?

– Hän asuu kaikissa maissa.

– Mutta esimerkiksi tällä hetkellä?

– Tällä hetkellä hän oleskelee Ranskassa.

– Ja mitä hän Ranskassa puuhailee?

– Hän johtaa suunnatonta salaliittoa.

– No, tuota voi jo nimittää opastukseksi; ja jos tiedätte, mitä salaliittoa hän ohjaa, niin, hm, teillä on kädessänne lanka, jonka toisesta päästä hyvin luultavasti tapaatte miehenne.

– Niin minäkin luulen.

– No, jos sitä luulette, miksi siis minulta neuvoa kysytte:

Tarpeetontahan se on.

– Olen nähkääs vielä hiukan neuvoton.

– Mistä?

– Eräästä asiasta.

– Sanokaa suoraan.

– Vangitutanko hänet vai enkö?

– Vangitutatteko vai ettekö?

– Niin, niin.

– En käsitä, miten hänen vapaaksi jättämisensä voisi tulla kysymykseenkään, herra poliisiministeri; sillä jos hän kerran hankkii kapinaa…

– Niin, mutta jos häntä tavallaan suojelee joku nimi, joku arvonimi?

– Ah, ymmärrän. Mutta mikä nimi, mikä arvonimi? Teidän pitäisi se minulle mainita, hyvä herra, jotta voisin teitä avustaa etsinnässänne.

– Kah, monsieur, olen jo sanonut teille nimen, jonka suo jaan hän kätkeytyy; mutta…

– Mutta ette tiedä sitä, millä hän näyttäytyy?

– Aivan niin; muutoin…

– Muutoin antaisitte hänet vangita?

– Heti paikalla.

– Kah, paras hra de Sartines, mikä onni, kuten minulle vastikään sanoitte, että saavuin luoksenne juuri nyt, sillä minä teen teille haluamanne palveluksen.

– Tekö?

– Minä.

– Te sanotte minulle hänen nimensä:

– Niin.

– Senkö nimen, jolla hän esiintyy?

– Sen.

– Tunnetteko sen siis?

– Täydellisesti.

– Ja mikä on se nimi? – kysyi hra de Sartines odottaen kuulevansa jonkun valheen.

– Kreivi de Fenix.

– Mitä, sama nimi, jolla te olette ilmoittautunut?

– Niin, se nimi, jolla olen ilmoittautunut.

– Teidän nimenne?

– Minun nimeni.

– Siis tuo Akharat, tuo Simoni, tuo markiisi d'Anna, tuo Pellegrinin markiisi, tuo Josef Balsamo olette te?

– Niin olen, – vastasi Balsamo yksinkertaisesti, – minä juuri.

Hra de Sartines tarvitsi hetkisen toipuakseen hämmästyksestä, jonka tämä häikäilemätön rehellisyys aiheutti.

– Kuten näette, olin sen jo arvannut, – sanoi hän. – Minä tunsin teidät, minä tiesin, että Balsamo ja Fenixin kreivi oli sama henkilö.

– Ah, te olette suuri ministeri, sen myönnän, – virkkoi Balsamo.

– Ja te olette hyvin varomaton, – sanoi virkamies kuroittautuen kellonnuoraa kohti.

– Varomaton! Mitenkä niin?

– Siksi, että minä vangitutan teidät.

– Mitä sanotte! – vastasi Balsamo astahtaen kelloa ja virkamiestä kohti. – Vangitaanko minut?

– Jumaliste, milläpä minut siitä estätte, jos saan kysyä?

– Te kysytte sitä?

– Niin.

– Paras poliisiministerin, ampumalla luodin ohimoonne.

Ja Balsamo veti taskustaan siron, kullatulla hopeaperällä varustetun pistoolin, jota olisi luullut Benvenuto Cellinin työksi, ja sen hän ojensi tyynesti hra de Sartines'ta kohti, joka kalveten vaipui nojatuoliin.

– Kas niin, – sanoi Balsamo, vetäen itselleen toisen nojatuolin poliisiministerin viereen; – nyt kun olemme istumassa, voimme hetkisen rupatella.