Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 24
42. Kuulustelu
Niin pian kuin Filip oli toipunut ja järki jälleen päässyt valtaansa, hän suuntasi askeleensa Andréen asuntoon.
Mutta mikäli hän lähestyi paviljonkia, sikäli hänen onnettomuutensa peikko vähitellen kaikkosi; hänestä tuntui, että oli nähnyt unta ja hetkisen taistellut jotakin epätodellista vastaan. Mitä enemmin hän loittoni lääkäristä, sitä vähemmin hän uskoi tämän peloittavia sanoja. Aivan varmaan oli tiede erehtynyt, eikä hyve langennut.
Eikö tohtori ollut myöntänyt hänen olevan täysin oikeassa lupaamalla palata hänen sisarensa luo?
Mutta kun Filip jälleen seisoi Andréen kasvojen edessä, hän oli niin muuttunut, niin kalpea, niin menehtynyt, että nyt oli tytön vuoro käydä levottomaksi veljensä tähden ja kysyä häneltä, miten sellainen hirveä muutos niin vähässä ajassa oli voinut hänessä tapahtua.
Vain yksi seikka oli voinut tehdä Filipiin sellaisen vaikutuksen.
– Ah, veli, – sanoi Andrée, – olenko siis kovin sairas?
– Miksi sitä kysyt? – virkkoi Filip.
– Siksi, että neuvottelu tohtori Louis'n kanssa on sinut noin peljästyttänyt.
– Ei, sisareni, – virkkoi Filip; – tohtori ei ole levoton, sinä puhuit minulle totta. Ainoastaan suurella vaivalla olen saanut hänet edes suostumaan käymään täällä uudestaan.
– Ah, tuleeko hän uudestaan? – äännähti Andrée.
– Kyllä hän tulee; eihän sinulla, Andrée, liene mitään sitä vastaan?
Ja Filip loi näitä sanoja lausuessaan läpitunkevan katseen nuoreen tyttöön.
– Ei, – vastasi tämä luontevasti, – ja jos hänen käyntinsä sinua hiukan rauhoittaa, en muuta pyydä. Mutta sanohan sillävälin, mistä aiheutuu tuo kauhea kalpeutesi, joka minua niin järkyttää?
– Oletko siitä levoton, Andrée?
– Vielä kysyt!
– Sinä rakastat minua siis hyvin hellästi, Andrée?
– Kuinka niin? – sanoi nuori tyttö.
– Kysyn sinulta, Andrée, rakastatko minua yhä yhtä paljon kuin ennen lapsina ollessamme?
– Oi, Filip, Filip!
– Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?
– Kaikkein kallein, ainoa! – huudahti Andrée. – Sitten lisäsi hän punastuen ja hämillään: – Anteeksi, Filip, minä unohdin…
– Isämme, niinkö, Andrée?
– Niin.
Filip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.
– Andrée, – sanoi hän, – älä suinkaan usko, että koskaan moittisin sinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta isäämme eikä rakkautta minuun…
Sitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:
– Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän puhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät jumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa ja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.
Andrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu vierasta, käsittämätöntä kieltä.
Sitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui:
– Puolisoani! Etkö puhunut minulle puolisosta, Filip? Kah, hän on vielä syntymättä, tai ainakaan en häntä tunne!
Liikutettuna tästä Andréen teeskentelemättömästä huudahduksesta Filip siirtyi lähemmäksi ja sulkien hänen kätensä omiinsa vastasi:
– Ennen puolisoa, hyvä Andrée, on neidolla kihlattu, rakastaja.
Andrée katseli Filipiä aivan kummastuneena, sallien nuoren miehen tutkivan silmän pohjata hänen kirkasta neitseenkatsettaan, missä hänen koko sielunsa päilyi.
– Sisareni, – sanoi Filip, – syntymästäsi asti olet pitänyt minua parhaana ystävänäsi; minä puolestani olen katsellut sinua ainoana ystävättärenäni. Kuten tiedät, en koskaan jättänyt sinua ottaakseni osaa toverieni leikkeihin. Yhdessä olemme kasvaneet, eikä mikään ole järkyttänyt sokeata luottamustamme toisiimme. Mistä siis johtuu, että sinä, Andrée, viime aikoina olet niin aiheettomasti ja ensimäisenä muuttunut minun suhteeni?
– Minäkö muuttunut! Muuttunut sinun suhteesi, Filip? Selitähän. En tosiaan ymmärrä rahtuakaan kaikesta siitä, mitä tänne palattuasi olet puhunut.
– Niin, Andrée, – sanoi nuori mies puristaen häntä rintaansa vasten; – niin, hellä sisareni, nuoruuden intohimot ovat seuranneet lapsuuden kiintymystä, ja sinä et enää ole pitänyt minua kyllin hyvänä tai kyllin luotettavana paljastaaksesi minulle rakkauden täyttämää sydäntäsi.
– Veljeni, ystäväni, – virkkoi Andrée yhä enemmin kummastuneena, – mitä sinä tällä oikeastaan tarkoitat? Miksi puhut minulle rakkaudesta?
– Andrée, minä puutun rohkeasti kysymykseen, joka sinulle on täynnä vaaroja ja minulle itselleni tuottaa levottomuutta ja tuskaa. Tiedän hyvin, että kun tällä hetkellä pyydän tai pikemmin vaadin luottamustasi, menetän arvoani silmissäsi. Mutta mieluummin tahdon, ja voit uskoa, että sen sanominen tuottaa minulle kärsimystä, mieluummin tahdon tuntea rakkautesi minuun pienemmäksi kuin jättää sinut itseäsi uhkaavien onnettomuuksien, hirvittävien onnettomuuksien uhriksi, Andrée, jos itsepäisesti yhä vaikenet, jota vaikenemistasi valitan ja johon en olisi luullut sinun kykenevän veljeä, ystävää kohtaan.
– Veljeni, ystäväni, – vastasi Andrée, – vakuutan sinulle etten näistä moitteistasi ymmärrä mitään.
– Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?
– Kyllä… kyllä tietysti.
– Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan punan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten ainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet pakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä salaisuutesi.
– Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi suuttua.
Filip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen ja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin merkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.
Andrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni vähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi lempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli jälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan kätensä veljensä kainaloon.
– Kuule, Filip, – virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä sanomattoman hellästi, – katso minua niin kuin minä sinua katson!
– Oi, en parempaa pyydä, – vastasi Filip luoden häneen palavan silmäyksen; – mitä tahdot minulle sanoa?
– Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan mustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska minä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun huolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.
Nuori tyttö hymyili.
– Näetkö jonkun salaisuuden silmistäni? – jatkoi hän.
– Näen, minä näen niistä yhden, – virkkoi Filip. – Andrée, sinä rakastat jotakuta.
– Minäkö? – huudahti tyttö niin luonnollisella kummastuksella, että taitavinkaan näyttelijätär ei koskaan olisi voinut matkia äänensävyä, millä hän tämän ainoan sanan lausui. – Sitten hän naurahti: – Minäkö rakastaisin jotakuta? – sanoi hän.
– No sitten joku rakastaa sinua?
– Sitä pahempi hänelle tosiaankin; sillä kun tuo tuntematon henkilö ei koskaan ole minulle näyttäytynyt eikä siis koskaan ole tunnustanut tunteitaan, on se aivan hukkaan heitettyä rakkautta.
Kun Filip näki sisarensa näin avomielisesti nauravan ja laskevan leikkiä tästä asiasta, kun hän näki hänen silmiensä kirkkaan taivaansinen ja hänen olemuksensa puhtaan vilpittömyyden, kun hän tunsi Andréen sydämen tasaisesti sykkivän omaansa vasten, hän sanoi itsekseen, että kuukauden poissaolo ei voinut aiheuttaa sellaista muutosta nuhteettoman tytön luonteessa. Hän päätti, että Andrée-parkaa arvottomasti epäiltiin ja että tiede valehteli. Hän myönsi tohtori Louis'n puolustukseksi, että tämä ei tuntenut Andréen siveellisyyttä ja yleviä vaistoja, vaan saattoi otaksua hänet kaikkien noiden ylhäisön tyttöjen kaltaiseksi, jotka huonojen esimerkkien viehättäminä tai turmeltuneen veren ennenaikaisessa kiihkeydessä uhrasivat neitsyytensä kaipauksetta, jopa kunnianhimottakin.
Vielä yksi katse Andréelta, ja Filip varmistui lääkärin erehdyksestä. Ja tässä vakaumuksessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että syleili sisartaan niiden marttyyrien tapaan, jotka julkisesti tunnustivat neitsyt Marian koskemattoman puhtauden, samalla kun he tunnustivat uskovansa hänen jumalalliseen poikaansa.
Hänen mielipiteittensä täten horjuessa Filip kuuli portailta tohtori Louis'n askeleet, sillä tämä oli ollut uskollinen tekemälleen lupaukselle.
Andrée säpsähti; kaikki tuntui hänelle yllättävältä hänen ase massaan tällä hetkellä.
– Kuka sieltä tulee? – kysyi hän.
– Tietenkin tohtori Louis, – vastasi Filip. Samassa aukeni ovi ja Filipin niin levottomasti odottama lääkäri astui todellakin huoneeseen.
Hän oli, kuten jo sanoimme, niitä vakavia ja rehellisiä miehiä, joille tiede on papinvirka ja jotka hartaasti tutkivat sen salaisuuksia.
Tällä aivan aineellisella aikakaudella tohtori Louis harvinaisena poikkeuksena koetti ruumiin sairauden pohjalta etsiä sielunkin vammoja. Avomielisesti ja rohkeasti kulki hän tätä tietään, vähän välittäen nurisemisista ja vastuksista ja säästäen aikaansa, tuota työteliäiden ihmisten perintöä, sellaisella kitsaudella, että se teki hänet tylyksi joutilaita ja lörpöttelijöitä kohtaan.
Tämän vuoksi hän oli keskustelun alussa hyvin ynseästi kohdellut Filipiä. Hän oli luullut hänen olevan joku hovin keikareista, jotka tulevat mairittelemaan lääkäriä, jotta tämä ylistelisi heidän sankarillisia lemmenseikkailujaan, ja jotka tuntevat itsensä ylpeiksi, kun heidän tarvitsee ostaa lääkärin vaitiolo. Mutta nähtyään mitalin toisen puolen, huomatessaan enemmän tai vähemmän narrimaisen rakastelijan asemesta edessään veljen synkät ja uhkaavat kasvot, nähdessään ikävän häiritsemisen sijasta uhkaavan onnettomuuden, käytännöllinen filosofi, hyväsydäminen mies heti heltyi ja Filipin viime sanojen jälkeen tohtori oli tuuminut:
"En ole ainoastaan voinut erehtyä, vaan vieläpä tahtoisinkin, että olisin erehtynyt."
Senpä vuoksi hän ilman Filipin harrasta pyyntöäkin olisi saapunut Andréen luo ratkaisevammalla tutkimuksella ottaakseen selvän kaikesta, mikä hänen ensimäisellä käynnillään oli hänestä näyttänyt niin luultavalta.
Hän astui siis sisään, ja hänen ensimäinen silmäyksensä, lääkärin ja huomioidentekijän läpitunkeva katse, kiinnittyi heti eteisestä Andréehen eikä hänestä enää irroittunut.
Juuri silloin, joko tohtorin vierailun aiheuttamasta mielenliikutuksesta tai aivan luonnollisista syistä, Andrée sai yhden noita kohtauksia, jotka olivat Filipiä peljästyttäneet, ja horjuvana nosti hän nenäliinansa tuskallisesti huulilleen.
Lääkäriä vastaanottamaan rientävä Filip ei ollut mitään huomannut.
– Tervetuloa, tohtori, – sanoi hän, – ja suokaa minulle anteeksi hiukan jyrkkä käytökseni. Teitä tunti sitten puhutellessani olin yhtä kiihtynyt kuin nyt olen levollinen.
Lääkäri lakkasi hetkiseksi katselemasta Andréeta ja käänsi huomionsa nuoreen mieheen, jonka hymyilevää ja hilpeätä ilmettä hän koetti itselleen selittää.
– Olette siis jutellut sisarenne kanssa, kuten teitä neuvoin? – kysyi hän.
– Olen, tohtori, olen.
– Ja olette rauhoittunut?
– Minulla on nyt taivas helvetin asemesta sydämessäni. Tohtori tarttui Andréen käteen ja tunnusteli kauan nuoren tytön valtimoa. Filip katseli häntä ja näkyi miettivän:
"Niin, tutkikaa, tohtori; nyt en enää pelkää lääkärin lausuntoja." – No, monsieur? – virkkoi hän voitonriemuisena.
– Herra ritari, – vastasi tohtori Louis, – olkaa hyvä ja jättäkää minut kahden kesken sisarenne kanssa.
Nämä koruttomasti lausutut sanat masensivat nuoren miehen rohkeuden.
– Mitä! Vielä? – sanoi hän.
Tohtori viittasi.
– Hyvä, minä jätän teidät, monsieur, – vastasi Filip synkkänä. Sitten jatkoi hän kääntyen sisareensa: – Andrée, ole rehellinen ja avomielinen tohtorille.
Nuori tyttö kohautti olkapäitään ikäänkuin ei edes olisi voinut käsittää, mitä tällä tarkoitettiin.
– Mutta, – jatkoi Filip, – sillävälin kun hän kyselee sinulta terveytesi tilaa, minä menen puistoon kävelemään. Tunti, joksi käskin tuomaan hevoseni, ei ole vielä tullut, joten voin ennen lähtöäni vielä tavata sinut ja hetkisen jutella kanssasi.
Hän puristi Andréen kättä, yrittäen hymyillä. Mutta nuori tyttö tunsi tässä puristuksessa ja tässä hymyssä jotakin väkinäistä ja kouristuksellista.
Lääkäri saattoi Filipin juhlallisesti eteisen ovelle, jonka hän sulki. Sitten hän palasi asettumaan samalle sohvalle, millä Andrée istui.
43. Lääkärin tutkimus
Ulkona vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ei tuulen henkäystäkään suhissut ilmassa, mitään ihmisääntä ei kuulunut; luonto oli tyyni. Sitäpaitsi olivat kaikki palvelustoimet Trianonissa päättyneet; tallimiehet olivat poistuneet hevostensa luota ja vaunuvajoista omiin suojiinsa, ja pieni piha oli tyhjä.
Andrée tunsi kyllä sydämensä syvyydessä jotakin levottomuutta siitä omituisesta huomiosta, minkä Filip ja lääkäri tälle sairaudelle omistivat. Hän kyllä hiukan kummasteli, että tohtori Louis näin oli tullut takaisin, vaikka hän samana aamuna oli selittänyt taudin vähäpätöiseksi ja lääkkeet tarpeettomiksi; mutta hänen täydellisesti puhtaan vilpittömyytensä ansiosta nämä epäluulot eivät olleet hänen sielunsa kirkasta kuvastinta edes henkäyksellään sumentaneet.
Suunnattuaan häneen lampun valon tohtori tarttui äkkiä hänen käteensä kuin ystävä tai rippi-isä eikä enää lääkärin tavoin tunnustellut valtimoa.
Tämä odottamaton liike kummastutti suuresti herkkätuntoista Andréeta, ja tyttö oli jo vetää kätensä pois.
– Mademoiselle, – kysyi tohtori, – tekö minua halusitte tavata, vai olenko takaisin tullessani noudattanut ainoastaan veljenne toivomusta?
– Monsieur, – vastasi Andrée, – veljeni palasi ilmoittaen, että tulisitte minua toistamiseen katsomaan; mutta senjälkeen kun minulla tänä aamuna oli kunnia teiltä itseltänne kuulla, että tautini ei ollut mitään vakavaa, en olisi rohjennut teitä uudestaan vaivata.
Lääkäri kumarsi.
– Veljenne, – sanoi hän, – näkyy olevan kovin kiihdyksissä, arka kunniastaan ja taipumaton eräissä kysymyksissä. Senvuoksi kieltäydyitte hänelle avaamasta sydäntänne?
Andrée katseli lääkäriä, kuten oli katsellut Filipiä.
– Tekin, monsieur? – virkkoi hän hyvin ylväästi.
– Anteeksi, mademoiselle, sallikaa minun jatkaa. Andrée teki liikkeen, joka ilmaisi kärsivällisyyttä tai pikemmin alistumista.
– On siis luonnollista, – jatkoi lääkäri, – että nähdessänne tuon nuoren miehen surun ja aavistaessanne hänen suuttumuksensa itsepäisesti säilytitte salaisuutenne. Mutta minulla, mademoiselle, joka – uskokaa minua – olen yhtä paljon sielun kuin ruumiin lääkäri, minulla, joka näen ja tiedän ja siis tulen puolitiehen teitä vastaan tuskallisissa paljastuksissanne, minulla on oikeus odottaa teiltä suurempaa avomielisyyttä.
– Herra tohtori, – vastasi Andrée, – ellen olisi nähnyt veljeni kasvojen synkistyvän ja saavan todellisen murheen leiman, ellen ottaisi huomioon teidän arvokasta ulkomuotoanne ja tunnettua vakavuuttanne, luulisin, että te molemmat yhdessä juonessa näyttelette minulle komediaa saadaksenne minut neuvottelun johdosta ja minulle aiheuttamallanne pelolla nauttimaan jotakin perin inhoittavaa ja katkeraa lääkettä.
Lääkäri rypisti kulmiaan.
– Mademoiselle, – sanoi hän, – pyydän, pysähtykää jo tuossa teeskentelyssänne.
– Teeskentelyssä! – huudahti Andrée.
– Tahtoisitteko mieluummin, että nimittäisin sitä tekopyhyydeksi?
– Mutta, monsieur, – huudahti nuori tyttö, – te loukkaatte minua.'
– Sanokaa, että olen tutkinut teidät ja arvaan ajatuksenne.
– Monsieur!
Andrée nousi; mutta lääkäri pakoitti hänet lempeästi jälleen istumaan.
– Ei, – jatkoi hän, – ei, lapseni, minä en loukkaa teitä; ja jos saan teidät vakuutetuksi, pelastan teidät!.. Siis ei vihastunut katseenne eikä teeskennelty suuttumuksenne, joka näkyy teitä kiihoittavan, voi muuttaa päätöstäni.
– Mutta mitä Jumalan nimessä tahdotte, mitä minulta vaaditte?
– Tunnustakaa, muutoin totisesti annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne.
– Vielä kerran, monsieur, veljeni ei ole täällä minua puolustamassa, ja minä sanon teille, että loukkaatte minua, että en teitä käsitä ja että vaadin teitä suoraan ja selvästi lausumaan ajatuksenne tästä oletetusta sairaudesta.
– Viimeisen kerran, mademoiselle, – jatkoi lääkäri kummastuneena, – tahdotteko säästää minulta tuskan punehduttaa teidät?
– Minä en käsitä teitä, en käsitä teitä, en käsitä teitä! – toisti Andrée kolmeen kertaan, katsellen lääkäriä kysyvästi ja säihkyvin silmin, jotka kuvastivat uhmaa, melkeinpä näyttivät uhkaavan.
– No niin, minä puolestani käsitän teidät, neitiseni; te epäilette tiedettä, toivotte voivanne salata tilanne maailmalta. Mutta luopukaa siitä harhaluulosta, yhdellä ainoalla sanalla masennan kaiken ylpeytenne: te olette raskaana…
Andrée päästi kauhean kiljahduksen ja kaatui selälleen sohvalle.
Tämän huudon kajahdettua ovi työnnettiin rajusti auki, ja Filip syöksyi keskelle huonetta paljastetuin miekoin, veristävin silmin ja vapisevin huulin.
– Te valehtelette, lurjus! – sanoi hän lääkärille. Tohtori kääntyi verkalleen nuoreen mieheen päin, yhä painellen puolikuolleena huohottavan Andréen valtimoa.
– Se mitä sanoin, on sanottu, monsieur, – vastasi oppinut ylenkatseellisesti, – eikä miekkanne, olkoon se paljastettuna tai huotrassa, saa minua sanojani peruuttamaan.
– Tohtori! – mutisi Filip pudottaen aseensa.
– Te tahdoitte, että tulisin uudestaan tarkistaakseni edellisen tutkimukseni. Sen olen tehnyt, nyt olen saavuttanut täyden varmuuden, josta mikään ei voi minua järkyttää. Olen siitä kovin pahoillani, nuori mies; te olette herättänyt minussa yhtä paljon myötätuntoa kuin tämä nuori tyttö herättää minussa inhoa itsepäisellä valheellisuudellaan.
Andrée pysyi hievahtamatta; mutta Filip teki kiivaan liikkeen.
– Olen perheenisä, monsieur, – jatkoi lääkäri, – ja käsitän kaiken, mitä saatatte, mitä teidän täytyy kärsiä. Minä tarjoan teille siis palvelukseni, samoin kuin lupaan hienotuntoisesti vaieta. Sanani on pyhä, monsieur, ja kaikki voivat teille vakuuttaa, että lupaukseni on minulle kalliimpi kuin henkeni.
– Mutta, monsieur, tämä on mahdotonta!
– En tiedä, onko se mahdotonta, mutta totta se on. Hyvästi, hra de Taverney.
Ja lääkäri poistui yhtä tyynesti ja verkalleen, ensin luotuaan osaaottavan katseen nuoreen mieheen, joka väänteli käsiään tuskasta ja joka oven sulkeutuessa vaipui murheesta masentuneena nojatuoliin kahden askeleen päähän Andréesta.
Lääkärin mentyä Filip nousi, kävi sulkemassa käytävään avautuvan oven, sulki kamarin oven ja ikkunat ja lähestyen Andréeta, joka kummastellen katseli näitä kamalia valmistuksia, laski käsivartensa ristiin ja sanoi:
– Olet halpamielisesti ja typerästi pettänyt minua; halpamielisesti, koska olen veljesi, koska olen ollut kyllin heikko sinua rakastamaan, pitämään sinua kaikkia parempana, kunnioittamaan sinua yli kaiken, ja koska tämän luottamukseni olisi pitänyt herättää sinunkin puoleltasi edes luottamusta, ellei se voinutkaan herättää hellyyttä; typerästi, koska meitä häpäisevä, kamala salaisuus nyt on joutunut kolmannen tietoon, koska se varovaisuudestasi huolimatta ehkä jo on paljastunut muidenkin silmille, ja vihdoin koska heti tunnustamalla minulle nykyisen tilasi olisit saattanut minut pelastamaan itsesi häpeästä; minä olisin tehnyt sen itsekkyydestä, ellen rakkaudestakaan, sinut pelastaessani kun olisin itseänikin säästänyt. Tästä näet, miten ja missä suhteessa olet erityisesti rikkonut. Niin kauan kuin olet naimaton kuuluu kunniasi yhteisesti kaikille niille, joiden nimeä kannat – joiden nimen tahraat. Mutta nyt en enää ole veljesi, koska itse olet minulta sen nimityksen kieltänyt; nyt olen mies, jonka etu vaatii kaikilla mahdollisilla keinoilla kiristämään sinulta koko salaisuuden voidakseni tämän tunnustuksen johdosta hankkia itselleni jonkinlaista hyvitystä. Tulen siis luoksesi hyvin kiihtyneenä ja päättäväisenä ja sanon: Koska olet ollut kyllin halpamainen turvautuaksesi valheeseen, niin saat pelkurin palkan. Tunnusta siis rikoksesi minulle, taikka…
– Uhkauksia, – huudahti ylpeä Andrée, – uhkauksia naiselle!
Ja hän nousi kalpeana ja näytti itse uhkaavalta.
– Niin, uhkauksia, mutta ei naiselle, vaan vilpilliselle, kunniattomalle olennolle.
– Uhkauksia, – toisti Andrée, joka vähitellen kiihtyi, – uhkauksia minua vastaan, joka en mitään käsitä ja jota te kaikki katselette kuin verenhimoiset hullut liittoutuneina tappamaan minut suruun, ellette häpeään!
– No, – huudahti Filip, – kuole siis, kuole siis, ellet tunnusta; kuole silmänräpäyksessä. Jumala tuomitsee sinut, ja tuomion toimeenpanijana minä isken.
Nuori mies otti suonenvedontapaisella liikkeellä miekkansa lattialta ja suuntasi sen terän salaman nopeudella sisarensa rintaa kohti.
– Hyvä, hyvä, surmaa minut! – huudahti tämä säikähtymättä säilän välähdystä ja yrittämättä välttää piston tuottamaa kipua.
Tyttö syöksyi tuskasta mielipuolena pari askelta eteenpäin, ja hänen liikkeensä oli niin nopea, että miekka olisi lävistänyt hänen rintansa, ellei Filip olisi äkkiä peljästynyt nähdessään muutamien veripisarain tahraavan musliinia sisarensa kaulan ympärillä.
Nuoren miehen voimat olivat uupuneet ja viha lauhtunut; hän peräytyi, pudotti miekan käsistään ja vaipuen nyyhkyttävänä polvilleen sulki tytön syliinsä.
– Andrée, Andrée, – huudahti hän, – ei, ei! Minun onkin kuoltava. Sinä et minua enää rakasta, et minua enää tunne, minulla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa. Oi, Andrée, sinä rakastat jotakuta toista niin suuresti, että mieluummin kuolet kuin tunnustat asian minulle? Oi, Andrée, sinun ei ole kuoltava, vaan minun!
Ja hän aikoi rientää pois; mutta Andrée oli jo hätääntyneenä kietonut molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, peitti hänet suudelmillaan ja valeli häntä kyynelillä.
– Ei, ei, – sanoi hän, – alussa olit oikeassa. Surmaa minut, Filip; sillä minun sanotaan olevan syyllinen. Mutta sinä, niin jalo, niin puhdas, niin hyvä, sinä, jota kukaan ei syytä, elä sinä ja surkuttele vain minua sensijaan että kiroaisit.
– Kuule, sisar, – jatkoi nuori mies, – puhu taivaan nimessä, entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia, Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni. Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen, joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle rakas… Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä. Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle. Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano, etkö enää nimitä minua veljeksesi?
Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli puhunut.
Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen katseensa todisti järkeä.
– Filip, – virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, – sinä ajattelit, etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun, joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet, mitkä se sana minulle asettaa!.. Ystäväni, minä annan sen sinulle anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi, syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen, vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni päivänä. – Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun käsissäsi.
– Hyvä on, – sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, – hyvä on, Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin, sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja, myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?
– Oi kyllä, kyllä, – vastasi Andrée synkällä kiivaudella, – sillä kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.
– No, – jatkoi Filip, – autahan minua, helpoita etsiskelyäni. Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä…
– Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! – virkkoi Andrée. – Etsikäämme!
– Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?
– En.
– Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?
– Ei kukaan.
– Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?
– Ei yksikään.
– Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään kirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan huomannut, että joku olisi sinua… halunnut?
– En ole koskaan huomannut mitään sellaista.
– Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin yksityiskohdista.
– Opasta minua.
– Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?
– En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo mennessäni.
– Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?
– Nicole oli aina seurassani.
– Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?
– Niin on.
– Minä päivänä se tapahtui?
– Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.
– Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen karkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.
– En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän rakasti.
– Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?
– Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden mukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.
– Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?
– En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä juuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut vallanneen.
– Minkälaisen?
– Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.
– Taverneyssäkö?
– Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.
– Mikä muukalainen?
– Kreivi de Balsamo.
– Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?
– Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten menetin kaiken tajuntani.
– Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?
– Niin.
– Missä tilaisuudessa?
– Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni huomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista mitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa, jonka olin nukkunut.
– Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen aistimuksen?
– Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin poltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa, olin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani taistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut käsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin nähdä saman miehen.
– Kreivi Balsamon?
– Niin.
– Ja sinä vaivuit uneen?
– Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi minut pois ja vei kotiin isän luo.
– Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet jälleen?
– En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.
– Saman unenko?
– Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.
– Suuri Jumala, – huudahti Filip, – jatka, jatka!
– Minä vaivuin uneen.
– Missä?
– Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli hävinnyt.
– Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?
– Oli.
– Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?
– Oli, oli.
– Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?
– Aivan selvästi.
– Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?
– En, – virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, – en, mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.
– Hyvä! – huudahti Filip. – Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos! Ah, nyt olemme pelastetut!
Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa, vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.
Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.
