Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 25

44. Gilbertin omatunto

Kaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean vastavaikutuksen Gilbertiin.

Nuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle koetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita milloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän sairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus, joka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis osoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de Taverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi säteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän ei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen ominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti esittäneet.

Gilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo loistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin osaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus näytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa. Tällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja halveksumisensa syyt.

Mutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen piirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen siitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli vaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen Gilbert muutti myös näkökantaansa.

Sanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta. Tuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden riutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan surkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan niin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen tulleet loukkaukset.

Tämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä. Ylpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain silloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de Taverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi Gilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä niinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti kouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä omantuntonsa kapinaa.

"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut", mutisi hän.

Ja ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert pakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.

Silloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia, mitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa poltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä oikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä, lohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen voimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka tuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.

Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.

Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen, verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän, syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva hetki saapuisi.

Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä märkänä ja hoiperrellen sinne tänne – kaikki ahdistelun omantunnon varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.

Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän, päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän ole pahantekijä."

Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan että alettaisiin etsiä niiden syytä.

Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.

Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset johtaisivat tiedusteluun.

Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.

Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä tavallisesti ei ollut.

Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin menevän Andréen asuntoon.

Gilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän hän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti jumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert olisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän ei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n saapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta nousta.

Hän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin kuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana, jonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen vakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan, nähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon tuloksen.

Mutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran dauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen lävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin saattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän ikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta Gilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu sälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet näkemästä, mitä sisällä tapahtui.

Voimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä ilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei kylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo olisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä, sitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.

Huumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean kerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.

Hän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa; lääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.

"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä", ajatteli hän.

Parooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa ja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset ja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä mietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä haltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen taakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.

Väsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti. Gilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan huhuja ja tekemään havaintoja.

Tämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi, joita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli vastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli ensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa henkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.

Mutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos saattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla, epätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat moninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä päivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua…

Mihin?

Mihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava käsivarsi ei häntä tavoittaisi?

Gilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein villiintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen oli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa, etäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin päivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta? Sitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset kasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden poistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota. Pakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.

Pako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän suunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää vain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen onnettoman päähän ajatus kuolemasta.

Tämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen esiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.

"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella", sanoi hän itsekseen, "sitte kun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau sanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on jalompaa."

Tämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen harhailla puutarhassa.

Hän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten tiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja syöksi hänet uuteen huolten sarjaan.

Veli – veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli päättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin etsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka Gilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n ja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen, pakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja tapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka edeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.

Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen aatelistolle.

Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi: "Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"

Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.

Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi kaihtimella häilyvistä varjoista.

"Olen hukassa", ajatteli hän.

Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin, jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa… tai tappaakseen itsensä, jos niin tarvittiin.

Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan tiennyt mitään. Jos Andrée… mieletön toivo!.. tiesi eikä ollut mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea, voitonriemua.

Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle. Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen katseensa oli jälleen terittynyt.

"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.

"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään, joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin… Niin, mutta se olisi hyvin vaarallista peliä… Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?.. Miten voi hän puolustautua? Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei minun rikollisuuttani edes aavisteta.

"Ainoastaan Jumala minut näki", lisäsi hän katkerasti nauraen… "Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt kyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon tilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?.. Sitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun, ja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää tapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu minulle. Tulevaisuus on minun!"

Näin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa Gilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan illalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin. Hänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen kaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä karkoittamaan.

Mutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei voinut nukkua. —

45. Kaksi kärsivää

Gilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan mainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka oli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen: "Mistä hänet tapaa?"

Myöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin kreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar de Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety hoivattavaksi.

Vielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän rouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip hillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo, jonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen Saint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.

Filip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.

Mutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän epäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan levon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan hän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa, säilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli tarvitsevansa.

Hän kolkutti siis porttia jokseenkin varmalla kädellä, ja talon tapojen mukaan portti avautui.

Filip astui pihaan taluttaen hevostaan suitsista. Mutta hän ei ollut astunut neljää askelta, kun Fritz saapui eteisestä, näyttäytyi ylinnä portailla ja pysähdytti hänet kysymällä:

– Mitä herra tahtoo?

Filip säpsähti kuin odottamattomasta esteestä. Hän katseli saksalaista rypistäen kulmiaan, ikäänkuin Fritz ei olisi täyttänyt vain palvelijan velvollisuutta.

– Tahdon puhutella talon isäntää, Fenixin kreiviä, – vastasi Filip, sitoen hevosensa kiviseinässä olevaan renkaaseen ja astuen rakennusta kohti, johon hän kävi sisälle.

– Monsieur ei ole kotona, – sanoi Fritz, sallien kuitenkin hyvin opetetun palvelijan kohteliaisuudella Filipin astua sisään.

Kummallista! Filip näkyi ottaneen kaiken edeltäpäin huomioon paitsi tämän yksinkertaisen vastauksen. Hän seisoi hetkisen neuvotonna.

– Mistä hänet tapaan? – kysyi hän sitten.

– Sitä en tiedä, monsieur.

– Täytyneehän teidän sentään tietää?

– Pyydän anteeksi, mutta isäntäni ei tee minulle tiliä liikkumisistaan.

– Ystäväni, – sanoi Filip, – minun täytyy kuitenkin puhutella isäntäänne tänä iltana.

– Pelkään, että se on mahdotonta.

– Se on välttämätöntä; asia on mitä tärkeintä laatua. Fritz kumarsi vastaamatta.

– Onko hän siis lähtenyt kotoa? – kysyi Filip.

– On, monsieur.

– Kaipa hän tulee takaisin?

– En sitä luule, monsieur.

– Ah, te ette luule?

– En.

– Hyvä on, – sanoi Filip alkaen kuumentua; – menkää nyt kuitenkin sanomaan isännällenne…

– Mutta minulla oli jo kunnia ilmoittaa teille, – vastasi Fritz hätääntymättä, – että monsieur ei ole kotona.

– Tiedän kyllä, ystäväiseni, mitä toimintaohjeet merkitsevät, – virkkoi Filip, – ja teidän ohjeenne on kunnioitettava; mutta sitä ei voi todellakaan sovittaa minuun, jonka käyntiä isäntänne ei ole voinut aavistaa ja joka tulen tänne aivan poikkeuksellisesti.

– Määräys koskee kaikkia, monsieur, – vastasi Fritz kömpelösti.

– Siis, koska on olemassa määräys, – sanoi Filip, – niin Fenixin kreivi on kotona?

– No, entä sitten? – tokaisi vuorostaan Fritz, jota sellainen itsepäisyys alkoi tuskastuttaa.

– No, sitten minä odotan häntä.

– Isäntäni ei ole täällä, sanon teille, – vastasi palvelija; – joku aika sitten pääsi tuli irti talossa, ja tuon tulipalon jälkeen se ei kelpaa asuttavaksi.

– Mutta asuthan siinä sinä, – sanoi Filip vuorostaan kömpelösti.

– Minä asun täällä vartijana.

Filip kohautti olkapäitään kuin mies, joka ei usko sanaakaan siitä, mitä hänelle puhutaan. Fritziä alkoi suututtaa.

– Sitäpaitsi, – sanoi hän, – olkoon herra kreivi kotona tai ei, niin yhtä vähän hänen kotona kuin poissa ollessaan on tapana väkisin tunkeutua hänen asuntoonsa; ja ellette mukaudu talon tapoihin, niin minun on pakko…

Fritz pysähtyi.

– Mitä? – kysyi Filip unohtaen itsensä.

– Heittää teidät ulos, – vastasi Fritz rauhallisesti.

– Sinäkö? – huudahti Filip säihkyvin silmin.

– Minä juuri, – vastasi Fritz, jälleen muuttuen kansalleen ominaisella tavalla sitä kylmäverisemmän näköiseksi, mitä enemmän hänen kiukkunsa yltyi.

Ja hän katsahti nuorta miestä kohti, joka vihan vimmassa tempasi miekkansa huotrasta.

Hätkähtämättä säilän välkkeestä, huutamatta apua (ehkä hän olikin yksinään) Fritz sieppasi huoneen seinälle järjestellystä asevarustelusta eräänlaisen lyhyellä, mutta terävällä rautakärjellä varustetun keihään, ja hyökäten Filipiä vastaan pikemmin taitavana kepinheiluttajana kuin miekkailijana hän pirstasi ensi iskulla terän tämän pienestä miekasta.

Nuori mies kiljahti vihaisesti ja ryntäsi vuorostaan etsimään kokoelmasta uutta asetta. Tällä hetkellä käytävän salaovi aukeni ja sen hämäriin puitteisiin ilmestyi kreivi.

– Mikä on, Fritz? – kysyi hän.

– Ei mitään, herra kreivi, – vastasi palvelija, laskien keihäänsä alas, mutta asettuen kuin suojaksi isäntänsä eteen, joka salaportaitten askelmalla ylitti hänet puolella ruumiillaan.

– Herra kreivi de Fenix, – virkkoi Filip, – onko teidän maassanne tapana, että palvelijat vastaanottavat aatelismiehiä ase kädessä, vai onko se erityinen toimintaohje, joka on käytännössä vain teidän arvoisassa talossanne?

Fritz laski keihään kädestänsä asettaen sen isäntänsä antamasta merkistä eteisen nurkkaan.

– Kuka te olette, monsieur? – kysyi kreivi, joka eroitti Filipin huonosti eteisessä palavan lampun valossa.

– Mies, joka ehdottomasti tahtoo teitä puhutella.

– Joka tahtoo?

– Niin.

– Siinä on sana, joka hyvin riittää Fritzin puolustukseksi; sillä minä en tahdo päästää ketään puheilleni ja kotona ollessani en tunnusta kellekään oikeutta tulla minua puhuttelemaan. Te olette siis tehnyt itsenne syylliseksi loukkaukseen minua kohtaan; mutta, – lisäsi Balsamo huoahtaen, – minä annan sen teille anteeksi, pannen kuitenkin ehdoksi, että poistutte täältä kauemmin häiritsemättä lepoani.

– Teille sopii tosiaan hyvin, – huudahti Filip, – pyytää lepoa, – teille, joka olette ryöstänyt minun leponi!

– Minäkö ryöstänyt leponne? – kysyi kreivi.

– Olen Filip de Taverney! – huudahti nuori mies, luullen, että kreivin omalletunnolle tämä ainoa sana olisi riittävä vastaus.

– Filip de Taverney?.. Monsieur, – sanoi kreivi, – minut otettiin hyvin vastaan isänne kartanossa; olkaa tervetullut luokseni.

– Oh, sepä onnellista! – jupisi Filip.

– Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, monsieur.

Balsamo sulki salakäytävän oven ja astuen Filipin edellä vei hänet saliin, mikä jo on ollut muutamien kertomuksessamme esitettyjen tapahtumien näyttämönä, niiden joukossa viimeksi mainitsemamme viiden mestarin vierailun.

Sali oli valaistu ikäänkuin olisi jotakuta odotettu; mutta se nähtävästi kuului talon upeihin tapoihin.

– Hyvää iltaa, hra de Taverney, – tervehti Balsamo lempeällä ja sortuneella äänellä, joka sai Filipin kohottamaan silmänsä häneen.

Mutta Balsamon nähdessään hän astahti taaksepäin.

Kreivi oli todellakin enää vain varjo entisestään; hänen kuopikkaissa silmissään ei ollut loistoa, posket olivat laihtuessaan muodostaneet kaksi uurretta suun ympärille, ja terävät, luisevat kasvot tekivät koko pään kulmikkaaksi ja kuolleenkallon kaltaiseksi.

Filip seisoi aivan säikähtyneenä. Balsamo katseli hänen kummastustaan, ja tavattoman surullinen hymy värähti hänen kalpeilla huulillaan.

– Monsieur, – sanoi hän, – pyydän anteeksi palvelijani käytöstä; mutta hän toimii todellakin ohjeittensa mukaan, ja sallikaa minun sanoa, että te itse teitte väärin yrittäessänne niistä huolimatta tänne tunkeutua.

– Monsieur, – virkkoi Filip, – kuten tiedätte, on elämässä äärimäisiä tilanteita, ja minä olen nyt sellaisessa.

Balsamo ei vastannut mitään.

– Minä tahdoin tavata teidät, – jatkoi Filip, – minä tahdoin puhua kanssanne; luoksenne päästäkseni olisin uhmannut kuolemaakin.

Balsamo pysyi yhä vaiti ja näkyi odottavan selitystä nuoren miehen sanoihin, vaikka häneltä puuttui voimaa tai uteliaisuutta sitä pyytääkseen.

– Olen tavoittanut teidät, – jatkoi Filip, – olen vihdoin tavoittanut teidät, ja nyt me käymme asiaa selvittämään, jos suvaitsette; mutta olkaa hyvä ja lähettäkää ensin pois tuo mies, Filip osoitti sormellaan Fritziä, joka juuri oli kohottanut oviverhoa ikäänkuin pyytääkseen isäntänsä viimeisiä määräyksiä tungettelevan vieraan suhteen.

Balsamo loi Filipiin katseen, jonka tarkoituksena oli tutkia hänen aikomuksiaan; mutta ollessaan nyt miehen edessä, joka arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan oli hänen vertaisensa, Filip oli ottanut takaisin tyyneytensä ja mielenmalttinsa; hän oli läpitunkematon.

Silloin Balsamo pienellä päänliikkeellä tai oikeammin vain kulmakarvojaan väräyttämällä antoi Fritzille merkin poistua, ja molemmat miehet istuutuivat vastapäätä toisiaan, Filip selin uuniin ja Balsamo nojaten kyynäspäällään pientä pöytää vasten.

– Puhukaa nopeasti ja selvään, olkaa hyvä, monsieur, – kehoitti Balsamo; – sillä minä kuuntelen teitä ainoastaan hyväntahtoisuudesta ja huomautan, että saatan pian väsyä.

– Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan kuin katson tarpeelliseksi, – sanoi Filip; – ja välittämättä, miellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.

Hänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi rypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä muistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi tiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.

Mutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa itsensä ylitse, Balsamo virkkoi:

– Kysykää.

– Monsieur, – vastasi Filip, – ette ole minulle koskaan oikein selittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana toukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni Ludvig XV: n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden joukosta.

– Mitä sillä tarkoitatte? – kysyi Balsamo.

– Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä on minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.

– Epäiltävältä?

– Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.

– Monsieur, – ? sanoi Balsamo, – en käsitä teitä; teidän tulee huomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous tietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.

– Monsieur! – huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja tyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.

– Monsieur, – jatkoi Balsamo samaan sävyyn, – sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri onnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita, huomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan. Suru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai muutoin sanon teille heti hyvästi.

– Ette suinkaan, monsieur, – ehätti Filip, – ette suinkaan; ette sano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa suruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur, on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä, siitä olen varma.

Balsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin oli nähnyt hänen huulillaan.

– Minä, monsieur, – jatkoi Filip, – olen menettänyt perheeni kunnian.

– No, hyvä herra, – vastasi Balsamo, – mitä voin minä siinä onnettomuudessa tehdä?

– Mitäkö voitte tehdä? – huudahti Filip säkenöivin silmin.

– Niin juuri.

– Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut, monsieur!

– Haa, te olette järjiltänne! – huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä kellonnuoraan.

Mutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, että Filipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.

– Minäkö järjiltäni? – huudahti Filip käheällä äänellä – Mutta ettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota pitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani, jonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun käsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka kunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?

Balsamo kohautti olkapäitään.

– Voi, hyvä Jumala, – jupisi hän, – niin pitkiä kiertoteitä yksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!

– Onneton! – huudahti Filip.

– Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! – sanoi Balsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. – Melkein teette minut kuuroksi. – No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut sisartanne?

– Niin, lurjus!

– Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on teille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?

Filip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut, löi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai puhtaan omantunnon ilmaus.

– Kuka sen minulle on sanonut? – toisti nuori mies.

– Niin, sitä minä kysyn.

– Sisareni itse, herraseni.

– Vai niin, monsieur, sisarenne…

– Mitä aiotte sanoa? – huudahti Filip, tehden uhkaavan, liikkeen.

– Aion sanoa, monsieur, että todellakin annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne ja sisarestanne. Halpamaisinta keinottelua maailmassa, tiedättekö, on se, mitä eräät naiset harjoittavat menetetyllä kunniallansa. Nyt olette tullut suu täynnä uhkaavia sanoja kuin parrakkaat veljet italialaisissa huvinäytelmissä, miekka kädessä pakoittamaan minut joko naimaan sisarenne, mikä todistaa, että hän on suuressa miehen puutteessa, tai antamaan teille rahaa, koska tiedätte minun tekevän kultaa. Kah, monsieur, olette pettynyt molemmissa suhteissa: rahaa ette saa, ja sisarenne jää tytöksi.

– Sitten, – huusi Filip, – minun täytyy saada suonissanne virtaava veri, jos suonissanne nimittäin verta on.

– Ette saa sitäkään, monsieur.

– Kuinka?

– Veren, joka minulla on, tahdon säilyttää, ja jos olisin halunnut sen vuodattaa, olisi minulla ollut siihen vakavampi syy kuin tämä teidän tarjoamanne. Siis, monsieur, tehkää niin hyvin ja kääntykää rauhallisesti takaisin, mutta jos aiheutatte melua, niin, koska se tuottaisi minulle päänkipua, kutsun Fritzin, joka tultuaan ja annettuani hänelle merkin taittaa teidät kuin ruo'on. Menkää!

Tällä kertaa Balsamo soitti, ja kun Filip yritti sitä estää, hän avasi pöydälle asetetun mustapuisen lippaan, otti sieltä kaksiputkisen pistoolin ja viritti hanan.

– Kas niin, siitä pidän enemmän, – huudahti Filip, – surmatkaa minut!

– Miksi teidät surmaisin?

– Siksi, että olette minut häväissyt.

Nuori mies lausui nämä sanat sellaisella totuuden sävyllä, että Balsamo loi häneen lempeän silmäyksen.

– Olisiko mahdollista, – sanoi hän, – että olette ihan tosissanne?

– Epäilettekö sitä? Epäilettekö aatelismiehen sanaa?

– Ja, – jatkoi Balsamo, – olisiko neiti de Taverney yksinään keksinyt tuon halpamielisen tuuman ja pakoittanut teidät sen toimeenpanijaksi?.. Tahdon otaksua niin; tahdon siinä tapauksessa antaa teille tyydytyksen. Vannon teille kautta kunniani, että käytökseni sisartanne kohtaan mainittuna toukokuun viimeisenä yönä oli nuhteeton, vannon ettei kunniantunto, ei inhimillinen tuomioistuin eikä jumalallinen oikeus voisi löytää siinä mitään, joka ei olisi sopusoinnussa ankarimpain siveellisyyskäsitteiden kanssa. Uskotteko minua nyt?

– Monsieur! – virkahti nuori mies kummastuneena.

– Tiedätte, etten pelkää kaksintaistelua, sen näkee ihmisen silmistä, eikö totta? Mitä heikkouteeni tulee, älkää antako sen pettää itseänne, se on vain näennäistä. Kasvoni eivät tosin ole verevät, mutta lihasvoimastani en ole mitään kadottanut. Tahdotteko siitä todistuksen? Katsokaa… Ja Balsamo kohotti ponnistuksetta yhdellä kädellään tavattoman ison pronssimaljakon Boulen [André Charles Boule, tunnettu pariisilainen taidepuuseppä, Suom.] valmistaman huonekalun päältä.