Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 19

XXIV
SAPFO

Rouva de la Motte, joka ei ollut hajamielinen, herätti kardinaalin haaveilemasta.

"Minne nämä ajoneuvot vievät minua?" kysyi hän.

"Kreivitär", sanoi kardinaali, "älkää pelätkö mitään, te lähditte omasta talostanne, ja vaunut vievät teidät sinne takaisin."

"Omasta talostani… sieltä esikaupungista?"

"Niin, hyvin pienestä talosta, johon kuitenkin sopii niin paljon suloa!"

Näin sanoen prinssi tarttui Jeannen toiseen käteen ja lämmitti sitä hellällä suudelmalla.

Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, johon niin paljon suloa koki mahtua. Jeanne hypähti kevyesti maahan, ja kardinaali aikoi häntä seurata.

"Ei maksa vaivaa, monseigneur", kuiskasi hänelle tämä kiusanhenki naisen hahmossa.

"Kuinka, kreivitär, eikö kannata viettää seurassanne muutamia hetkiä?"

"Ja nukkua, monseigneur."

"Otaksun talossanne olevan useampia kuin yhden makuuhuoneen."

"Minua varten kyllä, mutta teille…"

"Ei siis minulle ainoaakaan?"

"Ei vielä", vastasi Jeanne niin viehättävän ja samalla yllyttävän näköisenä, että kielto oli lupauksen veroinen.

"Hyvästi siis!" sanoi kardinaali niin ihastuneena, että hetkeksi unohti, mitä oli sattunut naamiohuveissa.

"Näkemiin, monseigneur!"

"Itse asiassa onkin näin parempi", mutisi kardinaali lähtiessään.

Jeanne astui sitten yksin uuteen kotiinsa. Kuusi palvelijaa, joiden unen oli keskeyttänyt juoksijan kolkutin, oli asettunut riviin eteisessä. Hän katseli heitä kaikkia tyynesti, ilmeessään se ylemmyys, jota rikkaus ei suo kaikille rikkaille.

"Ja kamarineitsyet?" sanoi hän.

Yksi palvelijoista astui kunnioittavasti esille ja selitti:

"Kaksi kamarineitsyttä odottaa rouvan makuuhuoneessa."

"Kutsukaa heidät."

Palvelija totteli. Pian ilmestyikin kaksi kamarineitsyttä.

"Missä te tavallisesti nukutte?" kysyi heiltä Jeanne.

"Meillä ei vielä ole määrättyä huonetta", vastasi vanhempi, "vaan makaamme siellä, missä rouva katsoo hyväksi."

"Antakaa tänne huoneuston avaimet."

"Ne ovat tässä, madame."

"Hyvä, tämän yön saatte viettää kaupungilla."

Kamarineitsyet katsahtivat emäntäänsä ihmetellen.

"Teillä on kai jokin olinpaikka muualla?"

"On kyllä, madame, mutta nyt on hieman myöhä. Jos rouva kuitenkin tahtoo olla yksin…"

"Nämä herrat saattavat teitä", lisäsi kreivitär laskien kuusi palvelijaa menemään, ja nämä olivatkin tyytyväisempiä kuin kamarineitsyet.

"Ja milloin pitää palata?" kysyi eräs heistä arasti.

"Huomenna kello kaksitoista."

Kuusi palvelijaa ja molemmat kamarineitsyet katselivat toisiaan tuokion, mutta Jeannen käskevän silmäyksen hallitsemina poistuivat ovelle päin. Jeanne seurasi heitä ja antoi heidän mennä ulos, mutta kysyi, ennenkuin sulki ulko-oven:

"Jääkö taloon enää ketään?"

"Ei, madame, täällä ei ole ketään. Mutta rouvan ei mitenkään sovi olla täällä ihan yksin; täytyy jättää ainakin yksi ihminen taloushuoneiden puolelle, mihin huoneeseen tahansa, kunhan hän vain on varalla."

"Minä en tarvitse ketään."

"Voi sattua tulipalo tai rouva sairastuu."

"Hyvää yötä, saatte nyt kaikki mennä."

Ja hän otti esille rahakukkaronsa.

"Ja tässä on vähän tuliaisia, koska nyt tulin pitämään emännyyttä", sanoi hän.

Iloinen sorina, säädyllisten palvelijain kiitos, oli ainoana vastauksena ja viimeisinä sanoina, ja kaikki poistuivat syvin kumarruksin. Jeanne kuunteli oven sisäpuolella; he toistivat keskenään, että kohtalo oli heille suonut eriskummaisen emännän. Kun äänien ja askelten kaiku oli häipynyt kauas, kiersi Jeanne oven lukkoon ja sanoi voitonriemuisesti:

"Vihdoinkin yksin! Yksin kodissani!"

Sitten hän otti kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan tulta niistä. kynttilöistä, jotka paloivat eteisessä, ja pani salpaan myös sen raskaan oven, joka johti huoneisiin.

Silloin alkoi äänetön ja merkillinen kohtaus, erityisesti omansa huvittamaan jotakuta niistä "öisistä katselijoista", joiden runoilijan mielikuvitus suo leijailla kaupunkien ja palatsien kohdalla.

Jeanne tarkasteli omaisuuttaan: ihaili huone huoneelta koko tätä rakennusta, jonka pieninkin yksityiskohta sai hänen silmissään mittaamattoman arvon, heti kun syrjäisen uteliaisuuden sijalle oli tullut omistajan itsekkyys.

Pohjakerros, hyvin tilkitty ja kauttaaltaan vuorattu, sisälsi kylpyhuoneen-, taloushuoneet, ruokasalit, kolme salonkia ja kaksi vastaanottohuonetta.

Näiden suurten suojien kalustus ei ollut niin kallisarvoinen kuin jonkun Guimardin eikä niin keimaileva kuin herra de Soubisen ystävien, mutta siitä uhkui ylhäistä ylellisyyttä; myöskään ei se ollut uusi. Koti olisi vähemmän miellyttänyt Jeannea, jos se olisi päivää ennen kalustettu nimenomaan häntä varten.

Kaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet, mestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut kristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat ruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja; vanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä; kiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman isot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat, joissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai väritettyinä – kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta huimausta.

Tuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen korallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia moninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka levy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä norsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä tornia.

Ruusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja lehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.

Täydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos, joka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli sijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa jokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen taulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin hienoimpia teoksia poltetusta savesta.

Kaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa tai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä vaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden omistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.

Ensin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän; sitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi häntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui kiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun. Väristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja vartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi rohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.

Tottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä palvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista tulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan kääriä sirojen polvien suojaksi.

Ja kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun väistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi sentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa, lienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai maalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän viehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.

Lopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi neljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin makuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä hienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut kaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää muuta ihailtavaa kuin oma itsensä.

Hän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka laita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen Endymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen veistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään punaisenruskealla porfyyrialustalla.

Jeanne meni sulkemaan huoneen oven ja oviverhot, veti paksut akkunaverhot kiinni, palasi veistokuvan eteen ja ahmi katseillaan tätä ihanaa nuorukaista, jolle Foibe antoi viimeisen suudelman ennenkuin palasi taivaaseen.

Punertava tuli oli muuttunut hiillokseksi ja lämmitti tätä huonetta, jossa kaikki eli, paitsi nautinto.

Jeanne tunsi jalkojensa niin suloisesti vajoavan lattiamaton pehmeään tuuheaan villaan; polvet notkahtelivat, ja raukeus, joka ei ollut väsymystä tai unenkaipuuta, painosti hänen poveaan ja silmäluomiaan niin hellästi kuin rakastajan kosketus, ja samalla toisenlainen hehku kuin tulisijan lämpö nousi jaloista koko ruumiiseen ja sytytti suonissa sitä elävää sähköä, jota luontokappaleessa sanotaan mieliteoksi, ihmisessä rakkaudeksi.

Tänä outojen tunnelmien hetkenä Jeanne näki itsensä Endymionin takana olevassa seinäkuvastimessa. Puku oli solunut hartioilta matolle; hieno liinavaate oli raskaamman satiinin laahaamana vaipunut puolivälin valkeita, pyöreitä käsivarsia.

Mustat silmät, täynnä hempeyttä ja kaipuuta, sykähdyttivät Jeannea sydämen pohjaan asti; hän huomasi itsensä kauniiksi, hän tunsi itsensä nuoreksi ja hehkuvaksi. Hän tunnusti itselleen, ettei mikään hänen ympärillään, ei edes Foibe, ansainnut niin paljon rakkautta kuin hän itse. Hän lähestyi veistokuvaa nähdäkseen, virkoisiko Endymion eloon ja pitäisikö hän kuolevaista naista suuremmassa arvossa kuin jumalatarta.

Tämä hurmaus oli kuin päihtymistä; hänen päänsä vaipui olkaa vasten, ja outoja väristyksiä tuntui koko ruumiissa. Ja kun hän taas katsahti silmiin, jotka houkuttivat häntä kuvastimessa, herpaantui hänen katseensa äkkiä, pää vierähti huoaten rintaa vasten, ja hän vaipui puolinukuksissa, melkein elotonna, vuoteeseen, jonka uutimet kumarsivat hänen yläpuolellaan.

Kynttilät levittivät viimeistä läähättävää valoaan sulaneen vahan keskeltä, kunnes viimeiseen huokuun häipyi myös viimeinen välke.

XXV
BEAUSIREN AKATEMIA

Beausire oli tarkoin noudattanut sinisen dominon neuvoa ja lähtenyt siihen paikkaan, jota nimitettiin hänen akatemiakseen.

Kahden miljoonan summa oli Olivan arvoisaa ystävää innostanut aika lailla, mutta vielä enemmän häneen oli koskenut se syrjäyttäminen, jonka uhriksi hän oli tänä iltana joutunut kumppaniensa taholta, he kun eivät hänelle vihjaisseet niin mainiosta yrityksestä.

Hän tiesi, ettei akatemian jäsenten kesken oltu kovin tunnontarkkoja, ja siinä oli syy, miksi hänen piti rientää, sillä poissaolevat ovat aina väärässä ollessaan sattumalta poissa, saatikka jos tahdotaan käyttää väärin heidän poissaoloaan.

Beausire oli akatemian osakasten joukossa saanut pelottavan miehen maineen, mikä ei ollutkaan kummallista eikä vaikeata. Hän oli näet ollut konstaapelina, pitänyt univormua ja osasi panna toisen kätensä suoraksi kylkeä vasten ja toisen miekkansa kahvaan. Myöskin oli hänellä tapana, pienimmästäkin sanasta, painaa hattuansa otsalle. Sellaiset temput tuntuivat kohtalaisen urheista koko pelottavilta, varsinkin jos tahdottiin välttää kaksintaistelun tuottamaa hälinää ja viranomaisten utelemista.

Näin siis Beausire saattoi toivoa kostavansa osoitetun ylenkatseen pelottamalla kumppaneitaan Pot-de-Fer-kadun pelipaikassa.

Pote-Saint-Martinista Saint Sulpicen kirkolle on pitkä matka mutta ollen nyt rikas hän otti vuokravaunut ja lupasi ajurille viisikymmentä souta, se on: livren juomarahaa, sillä yöllinen ajo maksoi siihen aikaan vain sen verran kuin nykyään päivällä. Hevoset lähtivät nopeasti kiitämään. Beausire jännitti ilmeensä julmistuneeksi, ja hatun ja miekan puutteen, hänellä kun oli yllään domino, korvasi kiukkuinen katse, joka riitti pelottamaan myöhäisiä ohikulkijoita.

Hänen ilmestymisensä akatemiaan herätti tavallaan huomiota. Ensimmäisessä, harmaavärisessä, sievässä salissa, jossa oli kynttiläkruunu ja paljon pelipöytiä, istui parikymmentä pelaajaa, juoden siirappiolutta ja väkinäisesti hymyillen seitsemälle, kahdeksalle hirveästi punatulle naiselle, jotka tirkistivät heidän kortteihinsa. Suurimman pöydän ääressä pelattiin faaraota pienellä panoksella ja harrastus oli myös sen mukainen. Kun sinne saapui domino, joka nykersi huppukaulustaan ja pullisti laskoksiaan, alkoivat jotkut naiset hihittää, puoleksi leikillä, puoleksi viehättääkseen. Beausire oli tavallaan pulska mies, eivätkä naiset häntä hyljeksineet. Mutta nyt hän ei ollut näkevinään tai kuulevinaan, vaan astui pöydän luo ja odotti tilaisuutta purkaakseen sisuaan.

Muuan vanha peluri, epäilyttävän rahamiehen näköinen, jolta ei puuttunut hyväntahtoista ilmettä, puhutteli Beausirea ensimmäisenä.

"Lempo vie, kylläpä te olette äkäisen näköinen, vaikka tulette naamiohuveista."

"Se on totta", sanoivat jotkut naiset.

"No, soturi", kysyi eräs toinen peluri, "tekeekö tuo domino pään kipeäksi?"

"Ei ole dominon vika", vastasi Beausire äkäisesti.

"So, so", sanoi pankinpitäjä, kahmaisten puoleensa tusinan louisdoreja, "herra ritari Beausire on ollut meille uskoton. Ettekö näe, että hän on ollut oopperassa, tavannut siellä lähellä jonkin hyvän pelipaikan ja hävinnyt?"

Kaikki nauroivat tai surkuttelivat, kukin luonteensa mukaan; naiset olivat sääliväisiä.

"Se on vale, että olisin ollut ystävilleni uskoton", vastasi Beausire. "Minä en pysty uskottomuuteen. Mutta sensijaan näkyy eräiden tuttujeni sopivan olla ystävilleen uskottomia."

Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän turvautui temppuunsa, se on: pyrki painamaan hattua otsalleen. Mutta valitettavasti hän nyt sai käteensä vain kappaleen silkkivaatetta, joka litistettynä teki hänen päänsä naurettavan leveäksi eikä aikaansaanut pelottavaa, vaan koomillisen vaikutuksen.

"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?" kysyi pari, kolme hänen yhtiötoveriaan.

"Minä kyllä tiedän, mitä sanon", vastasi Beausire.

"Mutta se ei meille riitä", huomautti herttaisen näköinen ukko.

"Tämä asia ei teitä koske, herra pankkiiri", tokaisi Beausire epäkohteliaasti.

Pankinpitäjän hyvin merkitsevästä silmäniskusta sai Beausire huomata, että viime lause oli epäonnistunut. Tämän yleisön läsnäollessa ei sopinutkaan vetää rajaa niiden välillä, jotka maksoivat ja niiden, jotka pistivät rahat taskuunsa. Beausire älysi sen, mutta oli päässyt nyt vauhtiin; tekourheiden on vaikeampi pidättää itseään kuin todellisten sankarien.

"Luulin, että minulla täällä on ystäviä", sanoi hän.

"Tietysti on", vastattiin eri tahoilta.

"Vai niin, mutta minä huomaan erehtyneeni."

"Missä suhteessa?"

"Siinä, että paljon tapahtuu minun tietämättäni."

Pankinpitäjä antoi taas merkin, ja läsnäolevat osakkaat vakuuttivat uudestaan.

"Hyvä on, että tiedän", jatkoi Beausire, "ja petolliset ystävät saavat palkkansa."

Hän tavoitti miekkansa kahvaa, mutta käsi osui vain vyötärystaskuun, joka täynnä louisdoreja päästi ilmiantavaa kilinää.

"Kuuletteko?" huudahti pari naista, "herra Beausire on tänä iltana rahakas."

"Tuntuu olevan", myönsi pankinpitäjä salakavalasti. "Jos hän on hävinnyt, ei hän kuulu ainakaan kaikkea hävinneen, ja jos hän on ollut uskoton todellisille tovereilleen, voi sen korjata. Kuulkaapa, ritari, tulkaa mukaan."

"Ei, kiitos!" sanoi Beausire kuivasti. "Kun jokainen pitää täällä omansa, niin minäkin."

"Mitä pirua sinä tarkoitat?" kuiskasi hänelle eräs.

"Saamme kohta selittää."

"No pelatkaa", kehoitti vielä pankinpitäjä.

"Pankaa edes yksi louisdori", sanoi muuan naisista taputtaen Beausirea olalle päästäkseen niin lähelle kultataskua kuin suinkin.

"Minä en pelaa vähemmistä kuin miljoonista", sanoi Beausire uhmaillen, "enkä käsitä, että viitsitte pelata mokomilla louisdorin panoksilla. Kuulkaapa, Pot-de-Ferin herrat, koska on salavihkaa puhe miljoonista, niin heitetään hiiteen louisdorin pelit! Miljoonilla me miljoonamiehet!"

Beausire oli nyt niin villiintynyt, ettei enää pysynyt tavallisen järjen rajoissa. Häntä huumasi vaarallisempi päihtymys kuin viinin aikaansaama. Mutta äkkiä hän sai takaapäin kinttuunsa niin nasevan potkun, että intoilu paikalla lakkasi.

Hän kääntyi katsomaan ja näki vieressään pitkulaiset, oliivinväriset, jäykät ja kuoppaiset kasvot, joissa kaksi mustaa silmää hehkui kuin tuliset hiilet. Beausiren uhkaavaan liikkeeseen tämä outo henkilö vastasi juhlallisella tervehdyksellä, johon liittyi niin tuikea silmäys kuin pitkä miekka.

"Portugalilainen!" mutisi Beausire ällistyneenä, kun häntä tervehti sama, joka oli potkaissut.

"Portugalilainen!" toistivat naiset, jotka hyljäten Beausiren alkoivat liehua muukalaisen ympärillä.

Tämä portugalilainen olikin hyvin mieleinen naisille, hän kun sillä tekosyyllä, ettei osannut ranskaa, tavantakaa toi heille makeisia, jotka toisinaan oli kääritty viiden-, kuudenkymmenen livren suuruisiin valtiorahaston sitoumuksiin.

Beausirelle tämä portugalilainen oli tuttu yhtiön osakkaana. Hän menetti aina pelihuoneen tavallisille vieraille, pitäen panoksensa noin sadan louisdorin rajoissa viikolta, ja nämä sata louisdoria vietiin häneltä säännöllisesti. Hän oli näet yhtiön houkutin: sillaikaa kun hän antoi kyniä itseltään nuo sata louisdoria, kynivät osaveikot peliin houkuteltuja niin paljon kuin ehtivät.

Yhtiömiehet pitivätkin portugalilaista hyödyllisenä, ja pelaajista hän oli hauska mies. Beausire tunsi häntä kohtaan sitä vaiteliasta arvonantoa, jota outous aina herättää, vaikkapa siihen liittyisi epäluuloakin.

Saatuaan potkun takaapäin Beausire siis malttoi mielensä, vaikeni ja istuutui. Portugalilainen asettui pelipöydän ääreen, otti esille kaksikymmentä louisdoria, ja kahdessakymmenessä vedossa, joihin meni vain neljännes tuntia, vapautti hänet näistä rahoista kuusi ahnetta vastapelaajaa, jotka hetkeksi unohtivat, kuinka syvältä pankinpitäjä ja hänen yhtiötoverinsa olivat heitä raapaisseet.

Kello löi kolme aamulla, ja Beausire oli juuri juonut lasin olutta. Saliin astui kaksi palvelijaa, ja pankinpitäjä päästi rahat heti solumaan pöydän kaksinkertaisen pohjan lomaan, sillä yhtiön säännöissä ilmeni osakkaiden keskinäinen luottamus sellaisena, ettei yhtiön rahastoa koskaan saanut jättää yksityisen osakkaan haltuun. Pelin lopussa rahat siis laskettiin pienen luukun kautta kätköönsä, ja tähän kohtaan sääntöjä oli tehty vielä se lisä, ettei pankinpitäjällä saanut olla pitkiä hihoja ja ettei hän saisi pitää rahoja mukanaan, ja tämä oli ymmärrettävä niin, että hänen ei sallittu sujahuttaa hihoihinsa pariakymmentä louisdoria ja että osakkaat saivat tarkastaa, oliko hän ehkä salaa pistänyt kolikoita taskuihinsa.

Palvelijat toivat seuran jäsenille päällystakit, viitat ja miekat; jotkut onnelliset pelaajat tarjosivat käsivartensa naisille; huono-onniset kapusivat kantotuoleihin, jollaisia vielä käytettiin näissä hiljaisissa kortteleissa, ja pelisaliin tuli yö.

Myös Beausire oli kääriytynyt dominoonsa, ikäänkuin aikoisi lähteä kauaskin, mutta ei mennyt pitemmälle kuin ensi kerrokseen, ja kun portti oli jälleen suljettu ja ajurit, kantotuolit ja jalkamiehet olivat hävinneet kuulumattomiin, palasi hän saliin, jonne muut yksitoista osakasta olivat samoin juuri kokoontuneet.

"Nyt saamme vihdoinkin tehdä selkoa", sanoi Beausire.

"Sytyttäkää lamppu älkääkä puhuko niin kovaa", sanoi hänelle portugalilainen tyynesti, hyvällä ranskankielellä, ja pani omasta puolestaan tulta pöydällä olevaan kynttilään.

Beausire mutisi joitakin sanoja, mutta niistä ei kukaan välittänyt. Portugalilainen asettui pankinpitäjän paikalle; tutkittiin, olivatko akkunaluukut, verhot ja ovet tarkoin suljetut, ja sitten istuuduttiin hiljaa pöydän ympärille, kyynärpäät pöytää vasten, kasvoissa uteliaisuuden ilme.

"Minulla on jotakin ilmoitettavaa", sanoi portugalilainen. "Onneksi saavuin ajoissa, sillä herra Beausire ei osaa tänä iltana pitää suutansa kiinni…" Beausiren teki mieli jotakin sanoa.

"Kas niin, hiljaa!" komensi portugalilainen, "ei mitään turhia sanoja. Te olette lausunut semmoista, mikä on liiankin varomatonta. Teillä näkyy olevan tietoa suunnitelmastani; hyvä on. Olette järkevä mies, ehkä olette arvannut asian, mutta selväähän on, ettei itserakkaus saa koskaan vahingoittaa omaa etua."

"En ymmärrä", sanoi Beausire.

"Emmekä mekään ymmärrä", yhtyivät siihen muut.

"Nähkääs, herra Beausire tahtoi todistaa, että juuri hän on ensin keksinyt aatteen."

"Minkä aatteen?" kysyivät yhtiömiehet.

"Sen, joka koskee kahta miljoonaa!" huudahti Beausire mahtipontisesti.

"Kahta miljoonaa!" toistivat läsnäolijat.

"Ensiksikin liioittelette", riensi portugalilainen muistuttamaan.

"Niin suureen summaan se ei voi nousta, ja sen voin kohta todistaa."

"Ei meistä yksikään ymmärrä, mitä tarkoitatte", sanoi pankinpitäjä.

"Mutta sittenkin olemme pelkkänä korvana", lisäsi eräs toinen.

"Puhukaa te ensin", sanoi Beausire.

"Niin aionkin."

Ja portugalilainen kaatoi itselleen suunnattoman lasillisen mantelimaitoa ja joi sen maltillisesti, vähääkään muuttamatta kankeata ryhtiään.

"Tietäkää", sanoi hän, "en puhu nyt herra Beausirelle, ettei kaulanauha ole muuta kuin viidentoista sadan tuhannen livren arvoinen."

"Vai niin, vai kaulanauhasta te puhutte", sanoi Beausire.

"Niin, monsieur, ettekö tekin sitä tarkoita?"

"Kuka ties."

"Nyt hän on olevinaan vaitelias, kun on ensin ollut suulas", mutisi portugalilainen ja kohautti hartioitaan.

"Ikäväkseni huomaan teidän puhuvan sellaisella sävyllä, joka on minulle vastenmielinen", sanoi Beausire äkäisenä kuin kukko, joka nousee kannuksilleen.

"Joutavia!" sanoi portugalilainen kylmänä kuin marmoori. "Sitten tulee teidän vuoronne puhua; nyt puhun minä ensin. Aika on täpärällä, sillä teidän on muistettava, että lähettiläs saapuu viimeistään viikon päästä."

"Tämä juttu käy yhä mutkikkaammaksi", ajatteli seura hytkähdellen uteliaisuudesta. "Kaulanauha, viisitoista sataa tuhatta livreä, lähettiläs… mitä ihmettä se on?"

"Lyhyesti sanoen on asian laita näin", jatkoi portugalilainen. "Herrat Böhmer ja Bossange ovat tarjonneet kuningattarelle timanttista kaulanauhaa, jonka arvo on viisitoista sataa tuhatta livreä. Kuningatar ei huolinut. Jalokivisepät eivät tiedä mitä sille pitäisi tehdä, ja kätkevät sen. He ovat pahassa pulassa, sillä tuon kaulanauhan voi ostaa vain se, jolla on kuninkaalliset varat. No niin, minä olen keksinyt sen kuninkaallisen henkilön, joka sen ostaa ja saa sen lähtemään herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapista."

"Ja se henkilö on…?" kysyivät toiset.

"Armollinen hallitsijani, Portugalin kuningatar", vastasi portugalilainen pöyhistellen.

"Nyt emme ymmärrä vähääkään", sanoivat yhtiömiehet.

"En minäkään käsitä niin mitään", ajatteli Beausire ja lisäsi sitten ääneen:

"Selittäkää asianne suoraan, herra Manuel, sillä yksityisten erimielisyyksien on väistyttävä yleisen edun tieltä. Te olette aatteen isä, sen myönnän avoimesti. Luovun kaikesta isyydestä, mutta olkaa kaikin mokomin selvä."

"No vihdoinkin", sanoi Manuel, siemaisten toisen lasillisen mantelimaitoa. "Kyllä minä sen teen selvästi kuin päivä."

"Nyt on jo selvillä, että on olemassa viidentoista sadan tuhannen arvoinen kaulanauha", sanoi pankinpitäjä. "Se on tärkeä kohta."

"Ja se kaulanauha on herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapissa. Siinä on asian toinen kohta", sanoi Beausire.

"Mutta don Manuel sanoo, että Portugalin kuningatar ostaa sen kaulanauhan. Se se panee ymmälle."

"Mikään ei kuitenkaan ole selvempää", sanoi portugalilainen, "jos vain tarkkaatte sanojani. Lähettilään toimi on nyt avoinna. Sitä hoidetaan väliaikaisesti. Uusi lähettiläs, herra de Souza saapuu tänne aikaisintaan viikon päästä."

"Hyvä!" sanoi Beausire.

"Mikä voi estää, että viikon kuluessa saapuu tuo lähettiläs, jolla on kova halu päästä Pariisiin, ja että hän astuu virkaansa?"

Läsnäolevat katsahtivat toisiinsa ällistyneinä.

"Ymmärtäkää", sanoi Beausire innostuneena, "don Manuel tarkoittaa, että voi saapua oikea tai väärä lähettiläs."

"Juuri niin", myönsi portugalilainen. "Jos uusi lähettiläs haluaisi hänen majesteettinsa Portugalin kuningattaren nimessä ostaa tuon kaulanauhan, niin on kai hänelle siihen oikeus."

"Tietysti, hitto soikoon!" huudahtivat läsnäolijat.

"Ja silloin hän hieroo kauppaa herrain Böhmer ja Bossangen kanssa.

Siinä kaikki."

"Ehdottomasti kaikki."

"Mutta kun kaupasta on sovittu, pitää maksaa", huomautti faaraopelin pankinpitäjä.

"Se on niin vietävän selvää", vastasi portugalilainen.

"Herrat Böhmer ja Bossange eivät luovuta sitä kaulanauhaa lähettiläälle, vaikka hän olisi oikea Souza, ellei ole hyvää vakuutta."

"Minä olen kyllä ajatellut vakuutta", vastasi tuleva lähettiläs.

"Millaista?"

"Kuten sanottu, lähettilään toimi on avoinna."

"Niin."

"Lähetystössä on jäljellä vain sihteeri, kelpo ranskalainen, joka puhuu portugalinkieltä niin huonosti kuin ikinä kukaan ja ihastuu, kun portugalilaiset puhuvat hänelle ranskaa, sillä silloin hänen ei tarvitse ponnistella, ja kun ranskalaiset puhuvat portugalinkieltä, sillä silloin hän saa loistaa."

"Entä sitten?" kysyi Beausire.

"Meidän on esiteltävä itsemme sille kelpo miehelle kaikessa uuden lähetystön ulkoloistossa."

"Tuo ulkoloisto on kyllä hyvä", sanoi Beausire, "mutta asiakirjat ovat parempia."

"Asiakirjoja tulee myös olemaan", selitti don Manuel lyhyesti.

"Turhaa olisi kieltää, että don Manuelilla on suuret ansiot", sanoi Beausire.

"Kun ulkoasunne ja asiakirjat ovat saaneet sihteerin käsittämään, että me olemme oikea lähetystö, niin asetumme lähetystön hotelliin."

"Oho, se on hieman uskallettua!" keskeytti Beausire.

"Se on pakollista", jatkoi portugalilainen.

"Selvä asia", myönsivät muut.

"Entä sihteeri?" huomautti Beausire.

"Jos hän sattuisi muuttumaan vähemmän uskovaiseksi, erotetaan hänet kymmenen minuuttia ennen, kuin rupeaa epäilemään. Luullakseni on lähettiläällä oikeus erottaa sihteerinsä?"

"Ilmeisesti."

"Me olemme siis isäntiä lähetystön hotellissa, ja ensi työksemme poikkeamme herrain Böhmer ja Bossangen pakinoille."

"Ei, ei läheskään", väitti nyt Beausire, "Te ette näy tuntevan erästä pääasiaa, jonka taas minä tunnen perinpohjin, kun olen elänyt hovissa. Puheena olevan laatuiseen toimenpiteeseen voi lähettiläs ryhtyä varsta sitten, kun hänet on oikein virallisesti päästetty kuninkaan puheille, ja siinä kohden, lempo soikoon, on aika vaara. Kuuluisa Riza-Bey pääsi kyllä Ludvig XIV: n luo Persian shaahin lähettiläänä ja oli niin julkea, että tarjosi hänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen kolmenkymmenen livren arvoisia turkooseja, mutta hän oli perin taitava persiankielessä, ja vaikka hitto veisi, niin ei Ranskassa ollut ainoatakaan oppinutta, joka olisi voinut todistaa, ettei hän ollut kotoisin Ispahanista. Mutta meidät tunnettaisiin heti. Meille sanottaisiin suoraa päätä, että puhumme portugalinkieltä ihan ranskalaiseen tapaan, ja vastaväitteistämme huolimatta meidät pistettäisiin Bastiljiin. Pitää varoa."

"Mielikuvituksenne vie teidät kovin kauas, arvoisa yhtiötoveri", sanoi portugalilainen. "Me emme antaudu semmoisiin vaaroihin, vaan pysymme koreasti hotellissamme."

"Silloin herrat Böhmer ja Bossange eivät usko meitä oikeiksi portugalilaisiksi, oikeaksi lähetystöksi, kuten asia vaatii."

"Nuo herrat saadaan käsittämään, että meillä lähtiessämme Ranskaan oli yksinomaisena toimena ostaa tuo kaulanauha ja että lähettiläänmuutos on tapahtunut sillaikaa, kun olimme matkalla, ja silloin saimme myös määräyksen ruveta hoitamaan lähettilään virkaa. Tuo määräys on tarpeen vaatiessa näytettävä jalokivisepille, koska kerran täytyy se näyttää lähetystön sihteerille; mutta kuninkaan ministereille on varottava sitä näyttämästä, sillä semmoiset ovat uteliaita ja epäluuloisia ja voisivat rettelöidä monistakin pikkuseikoista."

"Niinpä niin", tuumivat läsnäolijat, "ei ruveta tekemisiin ministerien kanssa."

"Ja jos herrat Böhmer ja Bossange vaatisivat…"

"Mitä?" keskeytti don Manuel.

"Osan hintaa ennakolta", sanoi Beausire.

"Se tekisi asiassa mutkan", myönsi portugalilainen hämillään.

"Sillä kaikissa tapauksissa", jatkoi Beausire, "on lähettiläällä tavallisesti kreditiivi, ellei juuri käteisiä rahoja."

"Aivan oikein", sanoivat osakkaat.

"Ja asia menisi myttyyn", väitti Beausire.

"Aina te keksitte keinoja", huomautti don Manuel purevan katkerasti, "millä saa yrityksen menemään myttyyn. Mutta sen onnistumiseksi ette keksi mitään."

"Juuri onnistumista varten tahdon ensin viitata vaikeuksiin", vastasi Beausire. "Kuulkaapa, nyt jo keksinkin!"

Kaikki päät kumartuivat nyt kehäksi.

"Joka kanslia pitää tietysti kassaa."

"Kassaa ja luottoa."

"Älkäämme puhuko luotosta", sanoi Beausire, "sillä se käy kalliiksi.

Saadaksemme luottoa meillä pitäisi olla hevosia, vaunuja, palvelijoita, huonekaluja, kapineita, joihin luottoa voisi perustaa.

Puhutaan vain kassasta. Mitä arvelette lähetystönne kassasta?"

"Olen aina pitänyt hallitsijaani, hänen uskovaisinta majesteettiaan, anteliaana kuningattarena. Varmaankin hän on sen asian järjestänyt hyvälle kannalle."

"Saadaan nähdä; mutta olettakaamme sittenkin, ettei kassassa ole mitään."

"Olisihan se mahdollista", myönsivät toverit hymyillen.

"Mutta ei siitä sen pahempaa hätää, sillä silloin me, lähettiläät, kysymme herroilta Böhmer ja Bossangelta, kuka on heidän asiamiehensä Lissabonissa, ja kohta kirjoitamme, leimaamme, sinetöitsemme heille tuon asiamiehen lunastettaviksi pantuja vekseleitä niin paljon kuin tarvitaan."

"Sepä on hyvä tuuma", sanoi don Manuel majesteettisesti. "Kiintyneenä itse keksintöön en ole syventynyt yksityiskohtiin."

"Jotka ovat mainiosti harkitut", lisäsi pankinpitäjä lipoen kieltään.

"Nyt on jaettava eri tehtävät meidän kesken", sanoi Beausire.

"Don Manuelissa näen lähettiläämme."

"Tietysti, tietysti", huudettiin yhteen ääneen.

"Ja herra Beausiressa näen yksityissihteerini ja tulkkini", lisäsi don Manuel.

"Kuinka niin?" kysyi Beausire hieman levotonna.

"Minun ei sovi puhua sanaakaan ranskaa, minä kun olen herra de Souza; sillä minä tunnen tuon korkean herran, ja jos hän puhuu, mikä on harvinaista, puhuu hän vain portugalilaista äidinkieltään. Te sitävastoin, herra Beausire, paljon matkustellut, hyvin perehtynyt pariisilaisten liiketapoihin, koko taitava portugalinkielessä…"

"Hyvinkin kehno", oikaisi Beausire.

"Kyllin taitava, jottei teitä luulla pariisilaiseksi."

"Tosin niin… Mutta…"

"Ja sitäpaitsi", lisäsi don Manuel kiinnittäen mustan katseensa Beausireen, "tulee tärkeimmille toimihenkilöille suurin voitto-osuus."

"Luonnollisesti", vahvistivat muut.

"Olkoon menneeksi, minä olen sihteeri ja tulkki."

"Mutta ratkaistaan heti muuan kysymys", keskeytti pankinpitäjä.

"Kuinka jaetaan voitto?"