Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 30

XLIV
NEITI OLIVA ALKAA IHMETELLÄ, MITÄ HÄNESTÄ TAHDOTAAN

Jos Beausire olisi luottanut vain silmiinsä, jotka olivat mainiot, eikä antanut silloin sokaistun järkensä puhua, olisi hän säästänyt itseltään monta harmia ja pettymystä. Sillä hän oli todellakin nähnyt Olivan istumassa vaunuissa erään herran vieressä, jota ei ollut ensi silmäyksellä tuntenut, mutta jonka olisi varmasti tuntenut jo toisella silmäyksellä. Oliva oli aamulla tapansa mukaan ollut kävelyllä Luxembourgin puistossa, mutta ei ollut palannut kotiin päivällisille kello kaksi, sillä hän oli joutunut sen merkillisen ystävän seuraan, jonka oli saanut naamiaispäivänä.

Puistossa näet sattui, että juuri kun Oliva oli aikeissa lähteä ja suoritti maksua istumapaikastaan hymyillen kahvilan omistajalle, jonka vieraana hän oli melkein joka päivä, tuli eräästä lehtokujasta esille Cagliostro, kiirehti hänen luokseen ja tarttui käsivarteen. Olivalta pääsi huudahdus.

"Minne te aiotte?" kysyi tulija.

"Tietysti kotiin Dauphine-kadulle."

"Silloin osutte juuri paraiksi, sillä teitä odotetaan", selitti tämä tuntematon herra.

"Odotetaan… minua… mitä se on? Ei minua kukaan odota."

"Varmasti; siellä on noin tusina vierasta."

"Tusina vierasta!" huudahti Oliva nauraen. "Miksei samalla koko pataljoona?"

"Jos sinne vain mahtuisi pataljoona, olisi kai lähetetty."

"Jopa te ihan hämmästytätte!"

"Ja hämmästyttäisin vielä enemmän, jos laskisin teidät Dauphine-kadulle."

"Miksi niin?"

"Siksi, että teidät, ystäväiseni, vangittaisiin."

"Vangittaisiin, minut?"

"Aivan niin; ne kaksitoista herraa, jotka teitä odottavat, ovat herra de Crosnen lähettämiä poliisimiehiä."

Oliva värähti; eräät ihmiset kammoavat aina eräitä asioita. Mutta hän rohkaistui, kun oli ehtinyt omaatuntoaan paremmin tarkastaa, ja sanoi:

"En minä ole mitään tehnyt. Miksi minut vangittaisiin?"

"Miksi joku nainen vangitaan? Jonkin juonen, joutavan seikan vuoksi."

"Ei minulla ole juonia."

"Mutta ehkä on ollut."

"Sitä en kiellä."

"No niin, epäilemättä on väärin, jos teidät vangitaan. Mutta kuitenkin sitä yritetään. Aiotteko sittenkin mennä kotiin?"

Oliva epäröi kalpeana ja hämmästyneenä.

"Te leikitte minun kanssani kuin kissa hiiriraukan kanssa", sanoi hän. "Jos jotakin tiedätte, niin sanokaa. Koskeeko se Beausirea?"

Ja tällöin hän loi Cagliostroon rukoilevan katseen.

"Kenties. Minussa on se epäilys, että hänen omatuntonsa ei ole niin puhdas kuin teidän."

"Poika parka!"

"Surkutelkaa häntä, mutta jos hänet on siepattu kiinni, älkää häntä matkiko jäämällä poliisin kynsiin."

"Mitä etua teillä voi olla siitä, että minua varjelette? Miksi te minusta välitätte? Kuulkaapa", lisäsi hän rohkeasti, "ei se ole luonnollista, että semmoinen herra kuin te…"

"Älkää jatkako, sanoisitte tyhmyyden. Aika on muuten täpärällä, sillä kun teitä ei tavata kotona ettekä näy palaavan, voivat vieraanne tulla hakemaan täältä."

"Täältä! Tietävätkö he minun olevan täällä?"

"Mitä ihmettä siinä olisi, kun, minäkin tiesin? Mutta kuulkaa jatkoa. Kun harrastan teidän asioitanne ja etuanne, niin älkää muusta välittäkö. Lähdetään kiireesti Enfer-kadulle; siellä odottavat vaununi. Mitä, vieläkö epäilette?"

"Vielä."

"No tehdään siis jotakin oikein varomatonta, mutta se saa teidät kerta kaikkiaan uskomaan. Ajetaan vaunuissani kotinne ohitse, ja kun saatte nähdä nuo poliisiherrat niin kaukaa, ettei teitä siepata, mutta niin likeltä, että huomaatte, mitä heillä on mielessä, niin osaatte panna arvoa hyvään tarkoitukseeni."

Näin puhuen hän oli saattanut Olivaa ristikkoportille, Enfer-kadun puolelle. Vaunut tulivat likelle, ja he lähtivät yhdessä ajamaan Dauphine-kadulle, missä Beausire heidät vilaukselta näki.

Jos tämä olisi silloin huutanut kovempaa tai seurannut ajoneuvoja, olisi Oliva kaikin mokomin häneen yhtynyt, pelastaakseen vainotun tai pelastuakseen vapaan Beausiren kanssa. Mutta Cagliostro näki miesparan ja käänsi Olivan huomion toisaalle viitaten väkijoukkoon, jota uteliaisuus jo keräsi vahtimiesten ympärille.

Heti kun Oliva näki kotinsa joutuneen poliisin valtaan, heittäytyi hän suojelijansa syliin niin epätoivoisena, että siitä olisi heltynyt kuka tahansa paitsi tämä rautainen mies, joka tyytyi vain puristamaan nuoren naisen kättä ja piilottamaan hänet laskemalla akkunaverhon.

"Pelastakaa minut! Pelastakaa!" hoki sillä välin naisparka.

"Sen lupaan", vastasi toinen.

"Mutta kun sanotte noiden poliisimiesten tietävän kaikki, saavat he minut sittenkin kiinni."

"Ei ollenkaan; sieltä, minne nyt joudutte, ei teitä kukaan keksi. Sillä jos tultiinkin teitä tavoittamaan kotoa, niin ei tulla minun kotiini."

"Huu!" purki Oliva kauhuaan. "Teidän kotiinne… sinnekö nyt mennään?"

"Te olette hupsu", vastasi hänen saattajansa. "Ette näy enää muistavan sopimustamme. Minä en ole teidän rakastajanne enkä tahdokaan olla."

"Tarjootteko siis vankilaa?"

"Jos teistä on poliisivankila parempi, niin saatte mennä."

"Vai niin", sanoi Oliva peloissaan. "Minä jään teidän valtaanne; tehkää minulle, mitä hyväksi näette."

Ja niin Cagliostro vei Olivan Neuve-Saint-Gilles-kadulle, siihen taloon, jossa näimme hänen vastaanottavan Filip de Taverneyn. Sijoitettuaan hänet toiseen kerrokseen, pieneen huoneustoon, kauas palvelijain näkyvistä ja kaikesta silmälläpidosta sanoi Cagliostro:

"Teille täytyy hankkia parempi olo kuin mitä täällä on."

"Parempi olo! Mistä se tulisi?" nyyhkytti Oliva. "Voiko viihtyä ilman vapautta, kun ei saa kaupungilla käydä? Täällä on niin kolkkoa. Ei edes puistoa. Minä ihan kuolen."

Ja hän silmäili akkunasta hätäisesti, epätoivoissaan.

"Oikeassa olette", vastasi hänen suojelijansa. "Mutta minä toimitan, ettei teiltä mitään puutu. Täällä teidän olisi ikävä asua, ja sitäpaitsi väkeni lopulta näkisi teidät ja alkaisi häiritä."

"Tai myisi minut poliisille", lisäsi Oliva.

"Sitä ei tarvitse pelätä, rakas lapsi; minun väkeni myy vain, mitä heiltä ostan. Mutta saadaksenne olla niin rauhassa kuin haluatte, hankin teille toisen asunnon."

Oliva hieman rauhoittui näistä lupauksista. Muuten alkoi tämä uusi koti jo miellyttää, sillä hän huomasi sen mukavaksi ja löysi hauskoja kirjoja. Hänen suojelijansa jätti hänet yksikseen sanoen:

"En tahdo teitä valloittaa nälällä, rakas lapsi. Jos haluatte minua tavata, niin soittakaa; minä tulen heti, jos olen kotona, taikka kohta palattuani, jos sattuisin olemaan poissa."

Sitten hän suuteli Olivan kättä ja poistui.

"Tuokaa minulle kaikin mokomin uutisia Beausiresta", huusi Oliva hänen jälkeensä.

"Kaikin mokomin", vastasi kreivi ja sulki oven jälkeensä.

Laskeutuessaan sitten portaita alas Cagliostro mutisi mietteissään:

"Siitä tulee pyhyyden häväistys, jos hänet panen asumaan Saint-Clauden kadun taloon. Mutta kukaan ei saa häntä nähdä eikä siinä talossa näekään. Jos taas jonkun tarvitsee hänet nähdä, niin se henkilö näkee hänet juuri tuossa Saint-Clauden kadun talossa. Tehdään siis vielä tämäkin uhraus! Annetaan sammua viimeisenkin kipinän siitä liekistä, joka muinoin leimusi!"

Kreivi otti ylleen väljän päällystakin, haki pöytälaatikosta avainten joukosta, valitsi muutamia, joita silmäili liikutetuin mielin, ja lähti sitten yksinään jalkaisin liikkeelle, ylöspäin pitkin Saint-Louis-du-Marais-katua.