Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 8

VII
KUNINGATTAREN MAKUUKOMERO

Seuraavana päivänä eli oikeammin samana aamuna, sillä edellisessä luvussa päästiin jo noin kello kahteen asti yöllä, siis samana aamuna kuningas Ludvig XVI, yllään yksinkertainen sinipunerva aamupuku, ilman ritarimerkkejä ja puuteroimatonna, sellaisena kuin juuri oli vuoteestaan noussut, koputti kuningattaren etuhuoneen ovelle. Vahtivuorossa oleva kamarirouva raotti ovea ja sanoi, tuntiessaan kuninkaan:

"Sire…"

"Kuningatar?" kysyi Ludvig XVI jyrkästi.

"Hänen majesteettinsa nukkuu, sire."

Kuningas teki sellaisen liikkeen kuin tahtoisi kamarirouvaa väistymään, mutta tämä ei hievahtanutkaan.

"No", sanoi kuningas, "ettekö pääse paikaltanne? Näettehän, että tahdon sisään."

Kuningas osoitti liikkeissään toisinaan semmoista pikaisuutta, jota hänen vihamiehensä sanoivat kömpelyydeksi.

"Kuningatar nukkuu, sire", väitti kamarirouva arasti.

"Olen jo käskenyt teidän väistyä tieltäni", vastasi kuningas.

Näin sanoen hän todellakin sysäsi naisen syrjään ja astui edelleen. Päästyään ihan makuukamarin ovelle hän näki kuningattaren ensimmäisen kamarirouvan, rouva de Miseryn, joka istui lukemassa rukouskirjastaan. Tämä nainen nousi heti, kun oli huomannut kuninkaan.

"Sire", sanoi hän hiljaa ja kumarsi syvään, "hänen majesteettinsa ei ole vielä kutsunut."

"Vai ei, todellakaan!" huomautti kuningas ivallisesti.

"Mutta luullakseni, sire, kello ei vielä olekaan enempää kuin puoliseitsemän, eikä hänen majesteettinsa koskaan soita ennen kello seitsemää."

"Ja olette siitä varma, että kuningatar on vuoteessaan? Että hän nukkuu?"

"En voisi vakuuttaa, sire, että hänen majesteettinsa nukkuu, mutta varmasti tiedän, että hän makaa."

"Makaa vuoteessaan?"

"Niin juuri, sire."

Nyt ei kuningas enää malttanut. Hän astui suoraan ovelle ja väänsi kultaista kädensijaa meluavan kiireesti.

Kuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti suljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta pimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä yölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa, ja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu kultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.

Kuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. "Kah, rouva de Misery, kuinka te meluatte!" huudahti kuningatar. "Nyt olette minut herättänyt." Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. "Ei se ole rouva de Misery", mutisi hän.

"Vai te se olette, sire!" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.

"Hyvää huomenta, madame", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.

"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?" kysyi kuningatar.

"Rouva de Misery, avatkaa akkunat!"

Sisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan avasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa, jota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.

"Teillä on sikeä uni, madame", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen, ensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.

"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi minua herättänyt, nukkuisin vieläkin."

"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?"

"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?" kysyi vuorostaan kuningatar säilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.

"Niin juuri, veljeäni. Hän tahtoi käydä teitä tervehtimässä, mutta ei päästetty sisään."

"Entä sitten?"

"Sanottiin, että olette poissa."

"Vai sanottiin hänelle niin!" ihmetteli kuningatar. "Rouva de Misery!"

Ovelle ilmestyi ensimmäinen kamarirouva kantaen kultatarjottimella lukuisia, kuningattarelle saapuneita kirjeitä.

"Kutsuiko teidän majesteettinne minua?" kysyi rouva de Misery.

"Kutsuin. Vastattiinko Provencen kreiville eilen, että minä olin poissa linnasta?"

Ollakseen astumatta kuninkaan editse rouva de Misery kiersi hänen tuolinsa takaa ja ojensi kirjetarjottimen kuningattarelle. Samalla hän sormella painoi erästä kirjettä, jonka käsialan kuningatar heti tunsi.

"Vastatkaa kuninkaalle, rouva de Misery", jatkoi Marie-Antoinette tyynesti. "Sanokaa hänen majesteetilleen, mitä eilen vastattiin Provencen kreiville, kun hän saapui ovelleni. Minä ainakaan en enää muista."

"Sire", sanoi rouva de Misery, kuningattaren avatessa kirjettä, "monseigneur Provencen kreivi tuli eilen kunniatervehdykselle hänen majesteettinsa luo, ja minä vastasin hänelle, ettei hänen majesteettinsa ota vastaan."

"Ja kenen käskystä?"

"Kuningattaren käskystä."

"Vai niin", sanoi kuningas.

Sillä välin kuningatar oli avannut kirjeen ja lukenut nämä kaksi riviä:

"Palasitte eilen Pariisista ja astuitte linnaan kello kahdeksan illalla. Laurent näki teidät."

Sitten kuningatar oli, yhä välinpitämättömän tyynenä, avannut puoli tusinaa kirjelippuja, kirjeitä ja anomuksia, jotka olivat hajallaan haahkanuntuvaisella peitteellä.

"No niin!" sanoi hän nostaen katseensa kuningasta kohti.

"Kiitos, madame!" sanoi tämä ensimmäiselle kamarirouvalle.

Rouva de Misery poistui huoneesta.

"Anteeksi, sire", sanoi kuningatar, "selittäkää minulle muuan asia."

"Mikä asia, madame?"

"Onko minulla vai eikö ole oikeutta olla tapaamatta Provencen kreiviä?"

"Tietysti teillä on täysi oikeus, mutta…"

"Mutta hänen älynsä väsyttää minua, minkä sille mahtaa? Sitäpaitsi hän ei pidä minusta, ja totta on, että minä maksan samalla mitalla. Eilen odotin hänen ikävää käyntiään ja panin maata kello kahdeksan, jottei tarvitsisi ottaa vastaan. Mikä teihin nyt tuli, sire?"

"Ei se mitään ole."

"Näyttää siltä, kuin epäilisitte."

"Mutta…"

"Mutta mitä?"

"Luulin teidän olleen Pariisissa."

"Mihin aikaan?"

"Juuri siihen aikaan, jolloin sanoitte panneenne maata."

"Niin, kyllä minä olin Pariisissa. Mutta pääseehän sieltä takaisinkin!"

"Tietysti. Kaikki riippuu siitä, mihin aikaan tulee takaisin."

"Vai sitä te tarkoitatte! Tahdotte siis tarkoin tietää, millä kellonlyömällä palasin?"

"Juuri niin."

"Sehän on perin helppo selittää, sire."

Kuningatar huusi:

"Rouva de Misery!"

Kamarirouva tuli taas.

"Mitä kello silloin oli, kun eilen palasin Pariisista?" kysyi kuningatar.

"Se oli kahdeksan vaiheilla, teidän majesteettinne."

"Sitä en usko", sanoi kuningas. "Varmaankin erehdytte, rouva de Misery. Hankkikaa parempia tietoja."

Kamarirouva kääntyi jäykkänä ja kylmänä ovelle päin.

"Rouva Duval!" sanoi hän.

"Madame!" kuului joku ääni.

"Mihin aikaan hänen majesteettinsa eilen palasi Pariisista?"

"Kello lie ollut kahdeksan, madame", vastasi toinen kamarirouva.

"Varmaankin erehdytte, rouva Duval", sanoi rouva de Misery.

Rouva Duval kurotti päänsä ulos etuhuoneen akkunasta ja huusi:

"Laurent!"

"Kuka se Laurent on?" kysyi kuningas.

"Vartija sillä portilla, jonka kautta hänen majesteettinsa eilen palasi", selitti rouva de Misery.

"Laurent!" huusi rouva Duval, "mihin aikaan kuningatar eilen palasi tänne?"

"Noin kello kahdeksan", vastasi portinvartija alhaalta parvekkeelta.

Kuningas laski päänsä. Rouva de Misery päästi rouva Duvalin menemään, ja tämä vuorostaan Laurentin. Kuninkaallinen aviopari oli yksin.

Ludvig XVI häpesi ja koetti kaikin mokomin salata häpeäntunnettaan. Mutta sen sijaan, että olisi voitostaan riemuinnut, sanoi kuningatar kylmästi:

"Mitä te, sire, vielä haluatte tietää?"

"En mitään", huudahti kuningas puristaen puolisonsa käsiä, "en mitään!"

"Sittenkin…"

"Anteeksi, madame. En oikein käsitä, mistä se ajatus johtui mieleeni. Katsokaa nyt iloani; se on yhtä suuri kuin katumukseni. Ettehän siitä ole pahoillanne, vai mitä? Älkää enää olko nyreän näköinen: kunniani kautta, joutuisin epätoivoon!"

Kuningatar veti kätensä takaisin kuninkaan kädestä.

"Mitä se merkitsee, madame?" kysyi Ludvig.

"Sire", vastasi Marie-Antoinette, "Ranskan kuningatar ei valehtele."

"Mitä nyt?" kysyi kuningas hämmästyen.

"Tahdon sanoa, etten palannut linnaan eilen illalla kello kahdeksan!"

Kuningas hätkähti ja siirsi tuoliaan taaksepäin.

"Tahdon sanoa", jatkoi kuningatar yhtä tyynesti, "että palasin vasta tänä aamuna kello kuusi!"

"Madame!"

"Ja että ilman Artoisin kreivin apua, hän kun tarjosi minulle suojaa ja majoitti minut erääseen omaan taloonsa, olisin jäänyt linnanportin eteen kuin kerjäläinen."

"Ahaa, te ette ollutkaan tullut takaisin!" sanoi kuningas synkän näköisenä. "Olin siis oikeassa."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta siitä, mitä juuri sanoin, te teette johtopäätöksen kuin luvunlaskija, ettekä niinkuin kohtelias mies."

"Missä suhteessa, madame?"

"Siinä suhteessa, että kun tahdoitte tietää, palasinko myöhään vai varhain, teidän ei tarvinnut sulkea porttejanne eikä antaa pääsykieltojanne, vaan ainoastaan tulla minulta kysymään: Mihin aikaan tulitte kotiin, madame?"

"Hm!" mutisi kuningas.

"Teillä ei enää ole oikeutta epäillä. Urkkijanne on saatu petetyiksi tai lahjotuiksi, porttinne on avattu väkisin tai vapaasti, pelkonne on poistettu ja epäluulonne hälvennyt. Näin teidän häpeävän sitä, että olitte ryhtynyt voimakeinoihin naista vastaan, vaikka hän piti kiinni vain oikeudestaan. Olisin voinut yhä nauttia voitostani. Mutta minusta käytöksenne on häpeäksi kuninkaalle, sopimaton aatelismiehelle, enkä ole tahtonut kieltäytyä siitä tyydytyksestä, että sen teille sanon." Kuningas hypisteli poimukaulustaan sen näköisenä kuin miettisi vastausta.

"Sietää teidän tuumia, sire", sanoi kuningatar ravistaen päätään, "mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa."

"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa", vastasi kuningas. "Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi teidän paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän palanneen linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon tarkoittavan teitä. Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä Artoisin kreivin tai jonkun muun irstas elämä, niin ymmärrätte hyvinkin, etten minä siitä välitä."

"Entä sitten, sire?" keskeytti kuningatar.

"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen näennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta, niin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun ette ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään tahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia, kuten luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä enemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt."

Kuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä vähitellen tyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui, vaan siksi, että hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua varten, joka hänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan tuskin vielä oikein alkanutkaan.

"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että olette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin salakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne kevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas leijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen kuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin kreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on minulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa pitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on verhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani."

Kuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.

"Hyvin tiedän", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, "että olette siveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin siveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut tullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta väitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut? Ja että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka käskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet? Ja lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on uskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi kuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme tapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne, minä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että ennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin, etten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme jonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen majesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se tapa meille molemmille maksaa."

Nämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne lausuttiin.

"Tiedätte", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, "että olen vilpitön ja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame, että teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne seurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina aikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä heidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin vasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä tehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton pyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko puolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?"

"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo ennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän asti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne ansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä päästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney, joka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia, ja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko Ranskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija, kaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt muukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä ansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään sukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen nääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja kurjuuden kiusauksille."

"Minäkö?" kysyi kuningas hämmästyneenä.

"Astuin ylös portaita", jatkoi kuningatar, "jonkinlaiselle ullakolle ja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija, mutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle unhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja kun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme mitättömyyttä – minäkin olen välistä filosofi – kun oli kova pakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin vuokrahevosten…"

"Vuokrahevosten!" huudahti kuningas. "Tulitteko siis ajurilla?"

"Tulin, sire, ajurilla n: o 107."

"Ohhoh!" mutisi kuningas keinuttaen oikeaa säärtään, jonka oli nostanut ristiin vasemman päälle, mikä hänessä merkitsi kiihkeää maltittomuutta. "Ajurilla!"

"Niin, vieläpä oikein mielissäni, että pääsin ajurin vaunuihin", vastasi kuningatar.

"Madame", sanoi nyt kuningas, "te olette menetellyt oikein; teillä on aina yleviä mielijohteita, jotka syttyvät ehkä liiankin helposti, mutta syynä on teille ominainen hehkuva jalomielisyys."

"Kiitos, sire", vastasi kuningatar ivallisesti.

"Pankaa tarkoin mieleenne", jatkoi kuningas, "etten ole teitä epäillyt mistään, mikä ei olisi täysin oikeata ja kunniallista. Minua on pahoittanut vain menettelytapa, kuningattaren seikkailumainen esiintyminen. Olette tehnyt hyvää, niinkuin ainakin; mutta tehdessänne muille hyvää olette sattunut tekemään itsellenne pahaa. Siinä katson erehtyneenne. Nyt minun on siis korjattava jokin unohdus, pidettävä huolta jonkun kuningassuvun kohtalosta. Olen valmis: mainitkaa ne kovaonniset; minun hyviä töitäni ei tarvitse kauan odottaa."

"Valois-nimi on luullakseni kyllin mainio, sire, jotta se on muistiinne jäänyt."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XVI purskahtaen nauramaan, "nyt minä tiedän, kenestä on puhe. Se on pikkuinen Valois vai mitä, jokin kreivitär de… vartokaa vähän…"

"De la Motte."

"Ihan niin, de la Motte. Ja hänen miehensä on santarmi?"

"Niin juuri."

"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat ja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa minut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla."

"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan."

"Sitä vastaan en väitäkään."

"Onko hän Valois-sukua vai ei?"

"Uskon kyllä, että hän on!"

"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti hänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun jälkeläisille."

"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se pikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä nokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!"

"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa."

"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame! Tiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena isketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen keinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana rykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne ansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi heidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun meikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin yksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa ja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi kolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra de Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani. Kaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni."

"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!"

"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?"

"Mokomakin almu!"

"Kuninkaallinen."

"No antakaa siis yhtä paljon."

"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä molemmilta."

"Entä pikkuinen eläke?"

"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin kylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa, niin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta vastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on runsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille kertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut ansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi."

Ja näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka noudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen sysäsi luotaan ja sanoi:

"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut."

"Vai suuttunut minuun, tekö?" ihmetteli kuningas. "Kuulkaapa, minä taas… minä…"

"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette minulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla etuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan raivoisin silmin."

Kuningas rupesi nauramaan.

"Ei", sanoi hän, "en minä ole suuttunut."

"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!"

"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut vähääkään suuttumusta?"

"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte."

"Se on perin helppoa", vastasi kuningas. "Todistus on minulla taskussa."

"Johan nyt!" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan. "Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin rakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla näytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas tulee vain lupauksia!"

Silloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan noudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä hitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi, eläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa lahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen punaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja kultauksilla kaunistettu.

"Jalokiviä!" huudahti kuningatar. "Katsotaan!"

Kuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä ihastuneena.

Tuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä huudahti:

"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!"

Kuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.

"Siltäkö näyttää?" kysyi hän.

Kuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta kaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä ja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja liekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste läikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.

"Onpa se komea!" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. "Komea!" toisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien vaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella saattanut olla sellaista kaulakoristetta.

"Olette siis tyytyväinen", sanoi kuningas.

"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi."

"Todellako?"

"No katsokaa tuota ensi riviä: timantit pähkinän kokoisia!"

"Niin näkyy."

"Ja kuinka ne on toisiinsa sovitettu! Niitä ei toisistaan erottaisi. Ja kuinka taitavasti on noudatettu asteikkoa! Katsokaa, kuinka kauniisti ensimmäisen ja toisen välinen suuruusero suhtautuu toisen ja kolmannen erotukseen! Se jalokiviseppä, joka on yhteen sovittanut nämä timantit ja valmistanut koristeen, on tositaiteilija."

"Heitä on kaksi."

"Silloin lyön vetoa, että he ovat Boehmer ja Bossange."

"Oikein arvattu."

"Tosiaankaan ei ole muita, jotka uskaltaisivat tämmöistä yrittää.

Kaunis se on, sire, todellakin kaunis!"

"Madame, madame", sanoi kuningas, "tämä kaulanauha käy teille liiankin kalliiksi, olkaa varuillanne!"

"Ah!" huudahti kuningatar, "ah, sire!"

Ja äkkiä synkistyi ja vaipui hänen äsken loistanut otsansa. Tämä muutos tapahtui hänen ilmeissään niin nopeasti ja haihtui taas niin nopeasti, ettei kuningas ehtinyt sitä huomatakaan.

"Tehkää mielikseni", sanoi hän.

"Millä tapaa?"

"Että annatte minun panna tämän koristeen kaulaanne."

Kuningatar torjui häntä.

"Se lienee hyvin kallis, vai mitä?" sanoi hän surullisesti.

"Kyllä sillä on hintaa", vastasi kuningas nauraen. "Mutta kuten jo sanoin, olette äsken maksanut siitä enemmän kuin sen hinnan, ja vasta oikealla paikallaan, teidän kaulassanne, sillä on oikea arvonsa."

Ja näin sanoen Ludvig lähestyi kuningatarta pidellen molemmin käsin kaulanauhan päitä, yhdistääkseen ne soljella, joka myös oli suuresta timantista tehty.

"Ei, ei", sanoi kuningatar, "ei mitään lapsellisuuksia! Pankaa kaulanauha takaisin koteloon, sire."

Ja hän pudisti päätään.

"Ette siis suo, että minä ensimmäisenä saan nähdä teidän pitävän tätä koristetta kaulassanne?"

"Jumala varjelkoon siitä, että kieltäisin teiltä sen huvin, sire, jos ottaisin kaulanauhan, mutta…"

"Mutta…" toisti kuningas hämmästyen.

"Mutta ette te eikä kukaan muu saa nähdä minun kaulassani niin kallista koristetta!"

"Ette tahdo pitää tätä kaulanauhaa, madame?"

"En koskaan."

"Ette huoli sitä minulta?"

"En tahdo panna kaulaani miljoonaa tai ehkä puoltatoista miljoonaa, sillä minusta näyttää, kuin tämä kaulanauha olisi arvoltaan viisitoista sataa tuhatta livreä, eikö niin?"

"En väitä vastaan", vastasi kuningas.

"Ja minä kieltäydyn ripustamasta kaulaani puoltatoista miljoonaa, kun kuninkaan kirstut ovat tyhjinä, kun kuninkaan on pakko supistella apurahojaan ja sanoa köyhille: Minulla ei enää ole rahaa, Jumala teitä auttakoon!"

"Mitä? Puhutteko tosissanne?"

"Kuulkaa, sire, herra de Sartines sanoi minulle kerran, että puolellatoista miljoonalla saa linjalaivan, ja Ranskan kuninkaalle on todellakin enemmin tarpeen linjalaiva kuin Ranskan kuningattarelle kaulanauha."

"Oo!" huudahti kuningas riemuissaan ja silmät kyynelistä kosteina, "nyt te menettelette ihanan jalosti! Kiitos, kiitos!.. Antoinette, te olette kelpo nainen."

Ja asianmukaisesti päättääkseen tämän sydämellisen ja porvarillisen lausuntonsa hyvä kuningas kiersi kätensä Marie-Antoinetten kaulaan ja suuteli häntä.

"Kuinka teitä tullaan siunaamaan Ranskassa, madame!" jatkoi hän, "kun saadaan kuulla, mitä äsken lausuitte."

Kuningas huokasi.

"Vielä on aikaa", sanoi kuningas vilkkaasti. "Kaipuun huokaus!"

"Ei, sire, vaan helpotuksen huokaus. Sulkekaa kotelo ja toimittakaa takaisin jalokivisepille."

"Olin jo määrännyt maksuajat, rahat ovat tiedossa. Mitä niillä nyt teen? Älkää olko niin epäitsekäs, madame."

"Ei, minä olen kyllä hyvin harkinnut. Kaulanauhaa en mitenkään ota vastaan, mutta tahdon jotakin muuta."

"Hitto vie, taitaa tulla hyvä lovi kuuteentoista sataan tuhanteen livreeni!"

"Kuusitoista sataa tuhatta livreä! Näettekö? Mutta oliko se niin kallis?"

"Niin, madame, kun tuo summa kerran huuliltani pääsi, en voi peruuttaa."

"Rauhoittukaa. Se, mitä minä pyydän, ei maksa niin paljon."

"Mitä siis pyydätte?"

"Että annatte minun vielä kerran pistäytyä Pariisiin."

"Se on helppoa myös rahallisesti."

"Odottakaa pikkuisen!"

"Hitto vie, mitä?"

"Pariisiin, Vendôme-torille."

"Niin, niin, mutta sitten?"

"Herra Mesmerin luo."

Kuningas raapaisi korvallistaan.

"Kun olette luopunut mieliteosta, joka maksaa kuusitoista sataa tuhatta", sanoi hän sitten, "niin voinen hyvinkin suoda teille tuon toisen. Lähtekää siis herra Mesmeriä tapaamaan, mutta minun puolestani yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Otatte mukaanne jonkun kuninkaallisen prinsessan."

Kuningatar punnitsi ehtoa.

"Hyväksyttekö rouva de Lamballen?" kysyi hän.

"Rouva de Lamballe, olkoon menneeksi."

"Se on sanottu."

"Kirjoitan sen alle."

"Kiitos!"

"Ja minä", sanoi kuningas, "menen nyt suoraa päätä tilaamaan linjalaivaa, ja sen nimeksi tulee Kuningattaren kaulanauha. Saatte olla sen kummina, madame, sitten lähetän sen Lapeyrouselle."

Kuningas suuteli puolisonsa kättä ja poistui hyvällä tuulella.