Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 13

Luonnollisesti nuori kamaripalvelija heti ajettiin pois talosta. Ja häntäkin uhattiin jollakin hirvittävällä rangaistuksella, jos hän ikinä rohkenisi avata suutansa tämän seikkailun suhteen. Teroittaessaan tätä hänen mieleensä, ruhtinas antoi hänelle kaksi juhlallista korvapuustia, liittääkseen tämän seikkailun yhteyteen muiston, joka oli nuorukaiselta vievä kaiken halun siitä kerskailla. Verukkeen löytäminen kamaripalvelijan karkoituksen selittämiseksi ei ollut vaikeata; mitä nuoreen neitoseen tulee, sanottiin hänen olevan pahoinvoipana.

Gertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja tulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi hairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä nainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko epämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää ja säilyttää vaarallista salaisuutta.

Näiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta aikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä ja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen. Mikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus? Moninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden hehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä hänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin, että hän ei enää ilmestyisi sinne "aatelisneitona", vaan rikollisena, ja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka kauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä olettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon onnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen hänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut vallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje oli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli saattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin luettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen alkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä; ja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden muiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien henkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää tuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata noihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä ilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen poistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä pois.

Eipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien unelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian päinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille. Ainoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja kunniallista oloa, joka ei ollut mikään tuulentupa, oli luostari, silloin kun hän teki päätöksensä elinajakseen siihen sulkeutua. Sellainen päätös – sitä hän ei voinut epäilläkään, olisi selvittänyt kaikki epäsuhtaisuudet, maksanut kaikki velat ja silmänräpäyksessä muuttanut hänen tilansa. Tätä tuumaa vastaan nousi tosin koko hänen elämänsä suunnitelma; mutta ajat olivat muuttuneet. Mutta ajatellessaan sitä kuilua, johon oli uponnut, ja verratessaan muutamina hetkinä tuntemaansa pelkoa juhlitun, kunnioitetun ja määräysvaltaisen nunnan asemaan, luostari tuntui hänestä paratiisilta. Kaksi hyvin erilaista tunnetta lisäksi aika-ajoin lievensi hänen vanhaa vastenmielisyyttään luostaria kohtaan; nimittäin milloin hänen hairahduksensa synnyttämät tunnonvaivat ja haaveellinen hartauden tunne, milloin taas ylpeys, mitä loukkasi ja katkeroitti vanginvartijattarensa käytöstapa, jota naista Gertrude, totta puhuen, usein kiihoitti; tämä nainen milloin kosti peloittamalla Gertrudea uhatulla rangaistuksella, milloin taas pani hänet häpeämään hairahdustaan.

Kun tuo nainen taas toiste tahtoi osoittautua hyväntahtoiseksi, hän muuttui holhoilevan suojelevaksi, mikä oli vielä vastenmielisempää kuin hänen loukkauksensa. Näissä eri tilaisuuksissa Gertruden toivo päästä tämän naisen kynsistä sekä kohota asemaan, joka oli yläpuolella hänen vihaansa ja sääliänsä – tämä alituinen toivo tuli niin voimakkaaksi, että se teki hänen mielestään siedettäväksi joka seikan, mikä saattoi viedä tuon toivon perille.

Neljän tai viiden pitkän vankilapäivän kuluttua Gertrude eräänä aamuna tuntien tavatonta kyllästymistä ja epätoivoa vartijattarensa tavanmukaisen kohtelun vuoksi, piilottautui yhteen huoneen soppeen ja jäi siihen hetkeksi peittäen käsillä kasvonsa raivoansa hillitäkseen. Silloin hän tunsi voimakasta tarvetta nähdä toisia kasvoja, kuulla toisia ääniä ja kokea toisenlaista kohtelua. Hän ajatteli isäänsä, perhettänsä; mutta hänen ajatuksensa peräytyi pelästyneenä kauas heistä. Mutta hänen mieleensä johtui, että riippui hänestä saada heidät jälleen ystävikseen; ja tämä herätti hänessä äkillistä iloa. Tätä iloa seurasi suuri mielenhämmennys ja omituinen hairahduksensa katuminen sekä yhtä voimakas halu sitä sovittaa. Tosin ei hänen tahtonsa vielä ollut kokonaan kiintynyt päätökseen, mutta koskaan ennen hän ei ollut sitä niin voimakkaasti ajatellut. Hän nousi ja meni pöydän ääreen, tarttui tuohon kohtalonomaiseen kynään ja kirjoitti isälleen kirjeen täynnä innostusta ja mielenmasennusta, surumielisyyttä ja toivehikkaisuutta, rukoillen anteeksiantoa ja osoittaen olevansa epämääräisesti valmis kaikkeen mitä anteeksiantaja ikinä suvaitsi vaatia.

KYMMENES LUKU

On hetkiä, jolloin mieli, varsinkin nuoren mieli, on siinä tilassa, että pieninkin kehoitus saattaa tuon nuoren henkilön tekemään kaiken, mikä vivahtaa hyvään ja uhrautuvaan tekoon. Se on juuri puhjenneen kukan kaltainen, joka kevyesti keinuen hennon vartensa päässä on valmis tarjoamaan tuoksunsa ensi henkäykselle, joka liitelee sen ympärillä. Näitä hetkiä, joita toisten pitäisi hienotunteisesti kunnioittaen kohdella, itsekäs viekkaus tarkkaavaisesti vaanii ja tempaa lennosta kahlehtiakseen tahdon, joka ei ole varuillaan.

Lukiessaan tätä kirjettä ruhtinas – huomasi heti oven auenneeksi vanhoille ja itsepäisille tuumilleen. Hän lähetti kutsumaan Gertrudea luokseen; odottaessaan hänen tuloansa hän valmistautui rautaa kuumana takomaan. Gertrude ilmestyi, ja kohottamatta katsettaan isänsä puoleen lankesi polvilleen ja sai tuskin sanotuksi:

– Anteeksi!

Isä viittasi häntä nousemaan. Mutta äänellä, joka varsin vähän oli omansa rohkaisemaan, hän vastasi, että ei riittänyt pelkästi toivoa ja rukoilla anteeksiantoa, sillä se muka oli liian helppo ja luonnollinen seikka jokaiselle syylliselle, joka pelkää rangaistusta; anteeksianto oli ennenkaikkea ansaittava. Gertrude kysyi vallan hiljaa ja vavisten, mitä hänen piti tehdä.

Ruhtinas – sydämemme kieltäytyy tällä hetkellä antamasta hänelle isän nimeä – ei vastannut suoraan, vaan alkoi puhua pitkälti Gertruden hairahduksesta, ja nämä sanat viilsivät tyttöparan sydäntä kuin haavaa kosketteleva karkea käsi, Ruhtinas jatkoi huomauttaen, että jos hänellä joskus aikaisemmin olisikin ollut jossakin määrin aikomus antaa tyttärensä viettää ylhäisen säädyn maallista elämää, niin oli Gertrude asettanut tälle aikeelle voittamattoman esteen. Sillä kunnian miehenä hänellä ei muka koskaan olisi rohkeutta tarjota aatelismiehelle vaimoksi nuorta naista, joka siveydestään oli antanut sellaisen todisteen. Onneton tytär kuunteli ja oli vallan musertunut. Silloin ruhtinas muutti äänensä ja puheensa lempeämmäksi ja jatkoi lisäten, että jokaista syntiä varten oli olemassa parannuskeino sekä sääliä; että Gertruden synti oli senlaatuinen, että sen parannuskeino oli mitä selvimmin määrätty ja että hänen tästä surullisesta sattumasta piti oppia huomaamaan, että ylhäissäätyinen elämä ulkopuolella luostaria oli liiaksi täynnä vaaroja hänelle…

– Niin on! huudahti Gertrude, pelon järkyttämänä, häpeän valmistamana ja tällä hetkellä tulvailevan hellyyden liikuttamana.

– Sinäkin siis sen käsität, jatkoi ruhtinas seuraavassa tuokiossa. No hyvä, älkäämme enää puhuko menneisyydestä. Kaikki on unhoitettua. Olet tehnyt ainoan kunniakkaan ja sopivan päätöksen, joka enää oli tehtävissä. Mutta koska olet sen tehnyt vapaasta tahdosta ja luontevalla tavalla, on minun velvollisuuteni saattaa se sinulle kaikin puolin seurauksiltaan miellyttäväksi, ja minun tehtäväni on asettaa niin, että kaikki sen tuottamat edut ja ansiot lankeavat sinun osallesi. Ja tämän otan minä huolekseni.

Näin sanoen hän soitti pöydällä olevaa kelloa ja sanoi sisään astuvalle palvelijalle:

– Käske heti tänne ruhtinatar ja ruhtinas!

Sitten hän jatkoi Gertrudelle:

– Tahdon oitis ilmoittaa iloni; tahdon, että kaikki heti alkavat kohdella sinua niinkuin sopii ja tulee. Olet jonkun aikaa kokenut isällistä ankaruutta; mutta tästälähin tulet kokemaan isän hellyyttä.

Nämä sanat kuullessaan Gertrude oli vallan tyrmistynyt. Hän ajatteli miten nuo lausumansa sanat olivat voineet merkitä niin paljoa, ja tuumi, oliko jotain mahdollisuutta niitä peruuttaa tai supistaa niiden merkitystä. Mutta ruhtinaan vakaumus tuntui niin ehdottomalta ja hänen ilonsa niin voitonriemuiselta, hänen hyväntahtoisuutensa niin ehdolliselta, ettei Gertrude rohjennut lausua sanaakaan, joka olisi voinut niitä häiritä.

Muutaman hetken kuluttua saapuivat ne kaksi henkilöä, jotka ruhtinas oli kutsunut; ja huomattuaan siinä Gertruden, he katsoivat häntä suoraan silmiin, hämmästyneen ja epävarman näköisinä. Mutta ruhtinas virkkoi tyytyväisenä ja ystävällisen ilmeisenä, mikä suositti heille samanlaista:

– Tässä näette kadotetun lampaan; ja olkoon tämä viimeinen sana, joka palauttaa mieleen surullisia muistoja. Tuossa näette nyt edessänne perheemme ilon ja lohdutuksen. Gertrude ei enään tarvitse neuvoja; sitä, mitä toivoimme hänen omaksi hyväkseen, hän nyt itsekin vapaaehtoisesti tahtoo. Hän on päättänyt, hän on ilmoittanut minulle päättäneensä…

Tämän kuullessaan Gertrude kohotti isäänsä pelästyneen ja rukoilevan katseen, ikäänkuin rukoillen häntä keskeyttämään, mutta isä jatkoi järkähtämättä:

– Pukea yllensä nunnan-hunnun.

– Hyvä, hyvä! huusivat yhteen ääneen äiti ja poika, ja toinen toisensa jälkeen syleili Gertrudea; tämä vastaanotti nämä ystävällisyyden osoitukset kyynelin, joita selitettiin ilokyyneliksi. Silloin ruhtinas puhkesi pitkiin puheisiin selitellen, miten aikoi tehdä tyttärensä kohtalon iloiseksi ja loistavaksi. Hän puhui siitä kunniakkaasta erikoisasemasta, joka oli tuleva tyttärensä osaksi luostarissa ja lähistössä, että hän siellä tulisi olemaan kuin ruhtinatar ainakin ja perheen edustaja; että hän, heti kun ikänsä salli, oli koroitettava ylimpään luostari-arvoon, ja että hän siihen asti tuli olemaan ainoastaan nimeksi riippuvainen toisista.

Ruhtinatar ja pikku ruhtinas toistivat toistamistaan onnittelujaan ja suosiotaan. Gertrude oli kuin unen valloissa.

– Meidän tulisi sitten määrätä päivä, jolloin menemme Monzaan jättämään abbedissalle hakemuksemme, sanoi ruhtinas. Kuinka hän siitä tulee iloiseksi! Vakuutan teille, että koko luostari on osaava panna arvoa siihen kunniaan, minkä Gertrude sille tekee. Niin … ja miksi emme lähtisi sinne jo tänään?

– Niin todella, lähtekäämme, sanoi ruhtinatar.

– Menen antamaan määräykseni, virkkoi ruhtinas.

– Mutta … huomautti nöyrästi Gertrude.

– No, rauhoitu, sanoi ruhtinas, Antakaamme Gertruden itsensä päättää; ehkei hän tänään tuntisi olevansa sellaisella mielellä, ehkäpä hän kernaammin odottaa huomiseen. Menemmekö siis tänään vai huomenna?

– Huomenna, vastasi heikolla äänellä Gertrude, joka luuli vielä voittavansa jotain, voittamalla aikaa.

– Huomenna siis, virkkoi ruhtinas juhlallisesti. Hän on päättänyt, että lähdetään huomenna. Tällävälin menen nunnien apulaispapin luo pyytämään määräpäivää tutkinnoksi.

Tuumasta tekoon. Ruhtinas läksi todella heti – se ei ollut mikään pieni alentuminen – mainitun apulaispapin luo, ja sovittiin, että tutkinto oli tapahtuva kahden päivän kuluttua.

Koko sen päivän loppupuolella Gertrudella ei ollut hetkenkään lepoa. Hän olisi tahtonut viihdyttää sydäntään niin suurista mielenliikutuksista ja antaa ikäänkuin ajatustensa kirkastua ja selvitellä itselleen, mitä oli tehnyt ja mitä oli edessä, tutkia, mitä oikeastaan tahtoi ja hidastuttaa tätä koneen ratasta, joka tuskin liikkeelle jouduttuaan, jo kiihtyi huimaavaan vauhtiin; mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Toinen toimi seurasi toistansa, toinen takertui kiinni toiseen. Tämän juhlallisen keskustelun jälkeen Gertrude vietiin ruhtinattaren huoneeseen, missä hänet puki ja somisti itse ruhtinattaren johdon alla tämän kamarineiti. Tätä pukemista ei vielä oltu ehditty viimeistellä, kun tultiin ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Gertrude kulki keskellä kumartelevia palvelijoita, jotka täten onnittelivat häntä hänen parantumisensa johdosta, ja sitten hän tapasi muutamia läheisimpiä sukulaisiaan, jotka oli kutsuttu kiireisesti hänelle osoittamaan kunniaa ja iloitsemaan hänen kanssaan noista kahdesta onnellisesta tapauksesta: terveyden palaamisesta ja kutsumuksen valitsemuksesta.

Nuorella morsiamella – tämä nimi annettiin luostariin aikoville nuorille naisille, ja kaikki vieraat tervehtivät Gertrudea tällä nimellä hänen näyttäydyttyään – nuorella morsiamella oli koko työ vastatessa kaikkiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle sateli joka taholta. Hän kyllä tiesi, että jokainen hänen vastauksistaan oli kuin uusi myöntyminen, uusi suostuminen, mutta miten vastata eri tavoin? Kohta aterian jälkeen lähdettiin ajelemaan. Gertrude nousi vaunuihin äitinsä ja kahden sedän kanssa, jotka olivat olleet kutsuttuja aterialle. Tavallisen kierroksen jälkeen poikettiin Marina-kadulle, joka siihen aikaan kulki nykyään kaupungin puutarhan anastamalla alueella, ja jolla kaupungin herrat ajelivat vaunuissaan virkistyäkseen päivän vaivoista. Molemmat sedät puhuivat paljon Gertruden kanssa, kuten sellaisena päivänä noudatetut tavat vaativat; ja toinen heistä, joka näytti paremmin kuin toinen tuntevan joka henkilön, joka vaunut, joka palvelijan virkapuvun, ja jolla yhtenään oli jotain sanottavaa tuosta herrasta ja tuosta naisesta, kääntyi äkkiä Gertruden puoleen ja sanoi:

– Sinä pikku veitikka, sinä annat potkun kaikille noille turhamaisuuksille, oletpa aika ovela, sivuutat meidät maallikko-parat, menet viettämään autuaallista elämää, ajaen vaunuissa paratiisiin.

Iltahämärässä palattiin kotia, ja palvelijat, jotka astuivat alas portaista soihdut käsissä, ilmoittivat, että paljon vieraita odotti. Tuo suuri uutinen oli levinnyt, ja sukulaiset ja ystävät tulivat täyttämään velvollisuutensa. Mentiin sisälle vierassaliin. "Nuori morsian" oli tämän seurapiirin epäjumala, lelu ja uhri.

Jokainen koetti anastaa hänen seuransa itselleen. Mikä sopi siitä, että tullessaan luostariin tervehdykselle saisi runsaasti makeisia, mikä lupasi käydä häntä tiheään katsomassa, mikä puhui sukulaisestaan nunnasta, mikä taas toisesta tuttavastaan nunnasta; mikä taas puhui laveasti siitä ylhäisestä asemasta, joka luostarissa oli tuleva Gertruden osaksi. Toiset, jotka eivät vielä olleet voineet päästä lähelle häntä, jota niin tiheään piiritettiin, odottivat halukkaasti hetkeä tunkeutuakseen esiin ja odottivat kärsimättöminä tehtävänsä täyttämistä.

Vähitellen tämä seura hajaantui. Kaikki poistuivat tyytyväisinä, ja Gertrude jäi yksikseen vanhempiensa ja veljensä pariin.

– Vihdoinkin, virkkoi ruhtinas, on minulla ollut ilo nähdä tytärtäni kohdeltavan säätynsä mukaisesti. Samalla minun täytyy tunnustaa, että hän on käyttäytynyt vallan erinomaisesti; hän on osoittanut, ettei hänelle tule tuottamaan vaikeuksia näytellä ensimäistä osaa ja ylläpitää perheen kunniaa.

Illallinen syötiin kiireisesti, jotta seuraavana aamuna varhain voitaisiin olla valmiina.

Gertrude, joka oli surullinen ja katkera, mutta samalla ylpeä kaikesta tästä huomaavaisuudesta, muisti tänä hetkenä kaiken sen, minkä oli saanut kärsiä vanginvartijattareltaan. Ja huomatessaan isänsä olevan niin suopean altis tekemään hänelle mieliksi kaikessa, paitsi yhdessä ainoassa seikassa, hän tahtoi hyväkseen käyttää tätä suotuisaa tilaisuutta tyydyttääkseen ainakin yhden niistä intohimoista, jotka häntä kiusasivat. Hän siis toi esiin suuren vastenmielisyytensä palata tuon naisen seuraan ja valitti katkerasti hänen kohteluaan.

– Kuinka, sanoi ruhtinas. Eikö tuo nainen ole osoittanut sinulle tarpeeksi kunnioitusta? Huomenna, sen takaan, tulen hänelle antamaan sellaisen löylytyksen, että hän sen ikänsä muistaa. Luota minuun, että sinä hänestä olet saava täydellisen hyvityksen. Eikä tyttäreni, johon olen tyytyväinen, tarvitse nähdä lähellään henkilöä, joka hänelle on vastenmielinen.

Näin sanottuaan hän kutsutti toisen naishenkilön, jonka määräsi palvelemaan Gertrudea. Tämä, joka sillävälin nautti saavuttamastaan hyvityksestä, ihmetteli, että se hänelle tuotti niin vähän tyydytystä verrattuna siihen kiihkeyteen, millä sitä oli halunnut. Vastoin hänen tahtoaankin valtasi hänen mielensä tietoisuus hirvittävästä etenemisestään luostaritiellä ja se ajatus, että peräytyminen siltä nyt olisi vaatinut paljon enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin mikä olisi riittänyt muutama päivä aikaisemmin, jolloin hänellä näitä kykyjä ei ollut.

Se naishenkilö, joka seurasi häntä hänen huoneeseensa, oli jo vanha talossa. Hän oli jo ollut nuoren ruhtinaan hoitajatar, oli vastaanottanut hänet imettäjän käsistä ja vaalinut häntä nuorukaisikään asti. Tähän nuorukaiseen hän tuhlaili kaiken kohteliaisuutensa, häneen hän kiinnitti kaiken toivonsa, kaiken kunnianhimonsa. Tämä nainen oli tuona päivänä tehdystä päätöksestä yhtä iloineen, kuin olisi ollut kysymys hänen omasta onnestaan. Ja Gertruden täytyi päivän taakan täydennykseksi kuunnella vanhan vaimon onnitteluja, ylistelyjä ja neuvoja ja kuulla hänen puhuvan muutamista hänen tädeistään ja muista naissukulaisistaan, jotka olivat olleet hyvin tyytyväiset nunnanasemaansa. He näet tämän ruhtinaallisen suvun jäseninä olivat aina saaneet osakseen ylhäisimmät arvot, olivat aina osanneet ylläpitää vaikutusvaltaansa ulkopuolella luostaria ja olivat vastaanottohuoneissaan saaneet aikaan asioita, joissa ylhäisön huomatuimmat naiset olivat epäonnistuneet. Tämä vaimo puhui Gertrudelle käynneistä, jotka hän vallan varmaan oli saava vastaanottaa ja etenkin siitä, miten nuori ruhtinas nuoren puolisonsa, epäilemättä jonkun ylen ylhäisen naisen, seurassa oli tuleva häntä tervehtimään, ja että silloin ei yksistään luostarin, vaan koko seudun väki oli oleva liikkeellä, vanha vaimo oli puhunut tätä riisuessaan Gertruden vaatteita, ja vielä, kun Gertrude jo makasi vuoteessaan ja nukkui, hän päästeli edelleen sanatulvaansa. Nuoruus ja väsymys olivat saaneet voiton huolista. Yö oli levoton, täynnä tuskallisia unia, mutta nämä keskeytti vanhan naishenkilön terävä ääni, kun hän varhain herätti Gertrudea valmistautumaan Monzaan lähtöä varten.

– Ylös, ylös, nuori morsiamemme! On jo selvä päivä; ja ennenkuin olette pukeutunut ja valmiina, on ainakin tunti kulunut. Ruhtinatar nousee paraikaa: hänet on herätetty neljä tuntia tavallista aikaisemmin. Nuori herra ruhtinas on jo käynyt alhaalla talleissa, on palannut sieltä ja on valmis lähtöön milloin tahansa. Hän on ketterä kuin jäniksen poika, tuo nuori veitikka; sellainen hän muuten oli pienestä pitäen. Minä voin sen vakuuttaa, sillä olenhan kantanut häntä käsivarsillani. Mutta kun on määrä lähteä matkaan, ei pidä antaa hänen odottaa; hänellä on tosin mitä parhain luonnonlaatu. Mutta jos viivytellään, hän käy levottomaksi ja melukkaaksi. Tuo rakas lapsi! Ei pidä sitä paheksua, se johtuu hänen luonnonlaadustaan. Ja tällä kertaa hänellä on siihen hieman aihetta. Sillä hän näkee vaivaa Teidän tähtenne. Taivas varjele ketään häntä tuollaisina hetkinä kiihoittamasta! Silloin hän ei välitä kenestäkään muusta kuin herra ruhtinaasta. Ja kerta hänestäkin tulee ruhtinas; tapahtukoon tämä kuitenkin niin myöhään kuin suinkin. Joutuin, joutuin neitiseni. Miksi katsotte minuun noin haaveellisena. Tällä hetkellä Teidän jo pitäisi olla poissa pesästä.

Kuvitellessaan nuoren ruhtinaan kärsimättömyyttä, kaikki muut ajatukset, jotka Gertruden herättyä olivat sulloutuneet hänen päähänsä, pakenivat heti kuin varpusparvi haukan ilmestyttyä. Hän totteli, pukeutui kiireisesti, antoi somistaa itseään, ja astui saliin, mihin jo vanhemmat ja veli olivat kokoontuneet. Häntä pyydettiin istumaan nojatuoliin ja hänelle tuotiin kuppi suklaatia. Tämä merkitsi samaa kuin Roomalaisilla miehuutta osottavaan toogaan pukeutuminen.

Kun tultiin ilmoittamaan, että vaunut odottivat, ruhtinas vei tyttärensä syrjään ja sanoi:

– Gertrude, eilen tuotit itsellesi kunniaa, tänään tulee sinun kunnostaa itseäsi tavattomasti. Nyt sinun tulee näyttäytyä luostarille ja synnyinseudullesi, missä sinun on määrä näytellä etevintä osaa. Sinua odotetaan. (Luonnollisesti ruhtinas edellisenä päivänä oli lähettänyt sanan luostarin johtajattarelle). Sinua odotetaan, ja kaikkien katseet tulevat olemaan sinuun kiinnitetyt. Arvokkaisuutta ja ujostelematonta käytöstä! Johtajatar tulee sinulta kysymään, mitä haluat; tämä on pelkkää muodollisuutta. Voit vastata, että haluat pukea yllesi pyhän puvun siinä luostarissa, missä sinua niin hellästi on kasvatettu ja missä olet saanut osaksesi niin paljon ystävyyden osoituksia, mikä muuten on vallan totta. Lausu nämä harvat sanat pakottoman avoimesti, jotta ei voida sanoa, että ne sinulle on opetettu, ja ettet osaa itsestäsi puhua. Nuo kunnon luostarisisaret eivät tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut: se on salaisuus, jonka tulee vaipua perheemme helmaan. Älä siis näytä masentuneelta ja epävarmalta, mikä voisi antaa aihetta epäilyksiin. Näytä, mistä suvusta olet lähtenyt, Ole ystävällinen ja vaatimaton. Mutta muista samalla, ettei siinä paikassa, lukuunottamatta vanhempiasi, kukaan ole sinua ylempänä.

Odottamatta vastausta ruhtinas lähti liikkeelle; Gertrude, ruhtinatar ja nuori herra seurasivat häntä; he astuivat alas portaita, ja seuraavassa tuokiossa istuivat vaunuissa. Ylhäisen maailman tuottamat hankaluudet ja huolet ja luostarin onnellinen elämä, varsinkin mitä tulee ylhäisimpään aateliin kuuluviin nuoriin naisiin, olivat puheenaiheena matkalla. Matkan loppupuolella ruhtinas toisteli neuvojaan tyttärelleen ja mainitsi moneen kertaan miten hänen tuli vastata. Kun ajettiin sisälle Monzaan, Gertrude tunsi sydämen kouristusta. Mutta hänen huomionsa kiintyi hetkeksi muutamiin herroihin, jotka ohikulkiessaan pyysivät pysäyttämään vaunuja ja lausuivat kohteliaisuuksiaan. Jatkettiin matkaa ja suunnattiin kulku hitaammin luostaria kohti, monien, joka taholta esille kiiruhtaneiden kylän asukasten uteliaiden katseiden seuratessa vaunuja. Sinä hetkenä, jolloin nämä pysähtyivät noiden muurien ja tuon portin eteen, Gertruden sydäntä kouristi entistään kovemmin. Astuttiin alas ajoneuvoista kahden väkijonon välillä, joita palvelijat pidättivät esiintunkemasta.

Kaikki nuo silmät, jotka tähystelivät tyttöparkaa, pakoittivat häntä joka hetki tarkkaamaan ryhtiään. Mutta enemmän kuin kaikki muut yhteensä herättivät hänessä pakollisuuden tunnetta hänen isänsä silmät, joita kohti hän huolimatta niiden herättämästä suuresta pelosta ei malttanut olla lakkaamatta kääntämättä katseitaan. Ja nuo silmät hallitsivat hänen liikkeitään, jopa hänen kasvojensa ilmeitä, ikäänkuin näkymättömien ohjien avulla.

Kuljettiin ensimäisen pihan poikki, astuttiin toiselle, ja siinä tuli näkyviin sisäluostarin ovi selkoselällään ja täynnä nunnia. Etumaisena seisoi luostarinjohtajatar, vanhimpien nunnien ympäröimänä; heidän takanaan sankkana parvena toisia nunnia, joista muutamat seisoen varpaillaan. Takimaisina seisoivat palvelijanunnat jakkaroilla. Näkyi myös siellä täällä huntujen lomissa loistavan joku pieni silmä, pilkistävän esiin pienet kasvot. Ne olivat taitavimmat ja rohkeimmat luostarin oppilaista, jotka olivat hiipineet ja piiloittautuneet nunnien pariin ja joiden oli onnistunut tuuppimalla saada itselleen pieni aukko, sillä hekin tahtoivat nähdä jotakin. Tästä naisjoukosta nousi suosionhuutoja; nähtiin monen käsivarren heiluvan, tervetuloa toivottaen ja iloa osoittaen. Saavuttiin ovelle; Gertrude pysähtyi abbedissan eteen. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysyi tämä puoleksi iloisena, puoleksi juhlallisena, mitä Gertrude halusi tällä paikalla, missä ei kukaan saattanut häneltä mitään kieltää.

– Olen tullut tänne, – alkoi Gertrude; mutta juuri kun hänen piti lausua ne sanat, joiden piti melkein peruuttamattomasti ratkaista hänen kohtalonsa, hän epäröi hetken ja seisoi tuijottaen edessään olevaan nunnajoukkoon. Tänä hetkenä hän huomasi yhden noista entisistä leikkitovereistaan, joka katseli häntä säälin ja ivansekainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

– Kas oletko sentään mennyt ansaan!

Tämän leikkitoverin näkeminen, joka herätti hänessä vireille kaikki hänen aikaisemmin luostarissa kokemansa tunteet, palautti myös häneen hänen entistä rohkeuttansa. Ja jo hän tavoitteli mielessään jotain vastausta, joka kokonaan olisi eronnut hänelle määrätystä. Mutta kun hän oli nostanut katseensa isäänsä, ikäänkuin koetellakseen voimiaan, hän huomasi isän kasvoissa niin synkkää levottomuutta, niin uhkaavaa kärsimättömyyttä, että pelko pani hänet tekemään päätöksensä, ja yhtä nopeasti kuin olisi paennut peloittavaa seikkaa hän jatkoi:

– Olen tullut tänne pyytämään, että minun sallittaisiin pukea ylleni nunnan puku tässä luostarissa, missä minua niin hellästi on kasvatettu.

Abbedissa vastasi kiireisesti suuresti pahoittelevansa tässä tilaisuudessa, etteivät luostarin asetukset sallineet hänen antaa heti paikalla suostumusta; tämä oli tulos luostarisisarten yhteisestä äänestyksestä. Mutta Gertrude kuitenkin tarpeeksi tiesi millaiset tunteet olivat häntä kohtaan tässä laitoksessa, voidakseen arvata, mikä tämä vastaus oli oleva. Siihen asti – tämän hän lisäsi – eivät mitkään asetukset estäneet abbedissaa ja luostarisisaria tuomasta ilmi sitä iloa, jonka tämä pyyntö heissä herätti.

Silloin nousi kumea onnittelujen ja hyvähuutojen melu. Heti kannettiin esiin suuria tarjottimia täynnä makeisia, joita tarjottiin ensin "nuorelle morsiamelle" ja sitten vanhemmille. Sillävälin kuin muutamat nunnista tunkeilivat Gertruden ympärillä ja toiset onnittelivat äitiä, toiset nuorta ruhtinasta, abbedissa pyysi ruhtinasta tulemaan vastaanottosalin ristikkoaukon ääreen, missä hän häntä odotti. Kaksi vanhempaa nunnaa oli hänen seurassaan, ja nähdessään ruhtinaan tulevan hän sanoi:

– Herra ruhtinas, noudattaakseni sääntöjä … täyttääkseni välttämätöntä muodollisuutta, vaikka tosin tässä tapauksessa … kuitenkin minun on pakko sanoa Teille … että joka kerta kun nuori tyttö anoo lupaa pukeutua nunnan pukuun … on abbedissan, joka minä ansiottani olen, velvollisuus ilmoittaa vanhemmille … että … jos sattumalta … pakoittavat tytärtään … heidät julistetaan kirkonkiroukseen. Suonette minulle anteeksi.

– Luonnollisesti, luonnollisesti, arvoisa äiti. Kiitän tunnollisuuttanne … onhan se vallan oikeutettua. Mutta ette kai epäile…

– Kuinka se tulisi kysymykseen, herra ruhtinas … sanoinhan vaan täyttääkseni tarkan määräyksen; muutenhan…

– Tietysti, tietysti, arvoisa äiti.

Vaihdettuaan nämä muutamat sanat he kumpikin kumarsivat ja poistuivat, ikäänkuin kummallekin olisi ollut tuskallista jatkaa tätä keskustelua; ja kumpikin palasi seuransa luo, toinen sisäpuolelle, toinen ulkopuolelle luostarin kynnystä.

– Lähtekäämme, sanoi ruhtinas, Gertrudella on pian oleva tarpeeksi tilaisuutta mielin määrin nauttia näiden kunnon sisarten seurasta. Täksi kertaa olemme heitä tarpeeksi häirinneet.

Näin sanottuaan hän kumarsi ja antoi lähtömerkin. Muut perheensä jäsenet lähtivät liikkeelle, vaihdettiin uudelleen tervehdyksiä, ja niin lähdettiin matkaan.

Paluumatkalla Gertrudella ei ollut halua puhella. Pelästyneenä ottamastaan askeleesta, häveten raukkamaisuuttaan, paheksuen itseään ja toisia, hän laski itsekseen ne tilaisuudet, joissa vielä saattoi vastata kieltäen. Ja heikosti ja sekavasti hän antoi itselleen sen lupauksen, että seuraavassa, toisessa ja kolmannessa tilaisuudessa oli oleva taitavampi ja rohkeampi. Mutta kaikki nämä ajatukset eivät voineet haihduttaa tuon isänsä vihastuneen katseen vaikutusta; ja kun hän salavihkaa katsahtaessaan isäänsä sai sen varmuuden, ettei isänsä kasvoissa enää ollut vihan jälkeäkään, vaan että ne päinvastoin ilmaisivat täydellisen tyytyväisyyden tyttäreensä, tämä tuntui hänestä sangen onnelliselta seikalta, ja hetkeksi hän tunsi itsensä vallan tyytyväiseksi.

Kotia palattua täytyi taas vaihtaa pukua ja somistaa itsensä; sitten seurasivat päivällinen, muutamat käynnit, ajelu, keskustelu ja lopuksi illallinen. Tämän lopulla ruhtinas otti puheeksi toisen kysymyksen, nimittäin kummin valinnan. Tämä nimi annettiin naiselle, joka vanhempien pyynnöstä rupesi tulevan nunnan ohjaajattareksi ja seuralaiseksi siksi ajaksi, joka kului nunnaksi pyrkimisestä luostariinpääsyyn asti. Tällä ajalla käytiin kirkoissa, julkisissa rakennuksissa, seuroissa, huviloissa, pyhäköissä, sanalla sanoen kaikissa kaupungin ja sen ympäristön huomattavissa paikoissa, jotta nuori neitonen ennenkuin teki peruuttamattoman lupauksen, itselleen tarkoin selvitti mistä luopui.

– Täytyy valita kummi, sanoi ruhtinas, sillä huomenna nunnien apulaispappi tulee täyttämään tutkinnon muodollisuuksia ja kohta senjälkeen Gertrude esitetään kapitulissa, jotta hurskaat luostariäidit saattavat hänet vastaanottaa.

Lausuessaan nämä sanat hän oli kääntynyt ruhtinattaren puoleen. Ja tämä kun luuli sitä kehoitukseksi mielipiteen esilletuomiseen, alkoi sanoa:

– Olisihan esimerkiksi…

Mutta ruhtinas keskeytti sanoen:

– Ei, ei, ruhtinaallinen puolisoni; kummin tulee ennen kaikkea miellyttää "nuorta morsianta". Ja vaikka yleinen tapa myöntää kummin valinnan vanhemmille, on Gertrudella kuitenkin niin paljo arvostelukykyä ja käyttäymisälyä, että hän hyvin ansaitsee, että hänen suhteensa tehdään poikkeus.

Tällöin hän kääntyi Gertruden puoleen senilmeisenä kuin henkilö, joka ilmoittaa toiselle erityistä suosiota, ja jatkoi:

– Jokaisella niistä naisista, jotka olivat meitä tänä iltana tervehtimässä, on vaadittavat edellytykset tullakseen perheemme tyttären kummiksi; ja jokainen luullakseni on pitävä kunnianaan saada osakseen valintamme. Valitse siis itse.