Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 20

VIIDESTOISTA LUKU

Kun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän lähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään hänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja vakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä vaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.

Kuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa, tekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman selvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan ilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen. Tämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet jossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli pimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa meille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki päätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti kerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella kerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.

Tämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän välistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti toisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan jälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei hänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta, niin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän siis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan jäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.

– Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten häntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli vielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös, ja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle määrätty.

Nähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään hellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina, milloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa tasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti nipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja kiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.

– Kelpo isäntä – sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että kuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen poikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet kunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä päähän…

Isäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää ajatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan enemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen käyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.

– Ystäväni, sanoi hän hänelle, ääni ja ilme aivan ystävällisenä. Enhän minä sitä tehnyt teitä kiusatakseni tai urkkiakseni asioitanne. Mutta nähkääs, laki on sellainen. Meikäläistenkin on pakko sitä totella, muuten saamme me ensimäisinä kärsiä sen määräämät rangaistukset. Onhan parempi tehdä heidän mielikseen. Ja eihän tässä oikeastaan ole kysymys muusta kuin kahdesta sanapahasesta. Ettehän tee mieliksi noille korkeille herroille, vaan minulle. Kas niin, täällä kahden kesken ratkaiskaamme tämä asia. Sanokaa minulle nimenne, ja pankaa sitten maata mieli tyynenä.

– Sinä konna! huusi Renzo, sinä ilveilijä! Vieläkö minua kiusaat noilla suku- ja ristimänimillä ja ammatilla.

– Suu kiinni siis, vehkeilijä, ja pane maata, virkkoi isäntä.

Mutta Renzo jatkoi kahta kiivaammin:

– Nyt ymmärrän: sinä kuulut samaan liittoon. Odotappas, kyllä minä sinut opetan.

Ja hän kääntyi portaita kohti ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:

– Toverit, isäntä kuuluu samaan liit…

– Sanoinhan sen vaan pilalla, huusi tämä vallan lähellä, työntäen Renzoa vuoteeseen. Pilalla, etkö siis ymmärtänyt, että sanoin tämän pilalla?

– Vai pilalla; no nyt puhut oikein. Jos sanoit pilalla … niin, eihän niistä muuten voi puhua kuin pilalla.

Ja hän kaatui suin päin vuoteeseen.

– No, kas noin, riisukaa vaatteenne pian, sanoi isäntä. Ja kehoitukseen hän liitti avustuksen, mikä olikin kovin tarpeen. Kun Renzon oli onnistunut riisua yltään takkinsa, isäntä heti tutki sen taskuja, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Näitä näytti olevan; ja hän kun ajatteli, että tämä kapakka-vieraansa seuraavana aamuna oli suorittava laskujaan vallan toisille henkilöille kuin hänelle, ja että nuo rahat todennäköisesti tulivat joutumaan käsiin, joista ei voisi niitä saada, hän päätti tehdä toisen yrityksen, ratkaistakseen ainakin tämän asian.

– Te olette kelpo nuori mies, rehellinen ihminen, eikö niin?

– Kelpo nuori mies ja rehellinen ihminen, vastasi Renzo yhä haperoiden toisten vaatteiden nappeja, joita ei vielä ollut saanut auki.

– No hyvä, sanoi isäntä; maksakaa siis nyt pikkulaskunne, sillä huomisaamuna minun on lähdettävä hieman ulos asioilleni…

– Se on oikein, sanoi Renzo. Olen sukkela veitikka, mutta kunnon mies… Mutta rahani… Missä ovat rahani?

– Tässä, sanoi isäntä; ja käyttäen koko kokemustaan, kärsivällisyyttään ja taitavuuttaan hänen onnistui lopulta saada lasku selvitetyksi ja maksu kukkaroonsa.

– Auttakaa toki minua riisuutumaan, isäntä, sanoi Renzo. Tunnenhan itsekin, että uni minua kovasti painaa.

Ravintolanisäntä teki hänelle pyydetyn palveluksen; lisäksi hän vielä levitti peitteen hänen ylitsensä ja sanoi äreästi:

– Hyvää yötä.

Mutta toinen jo kuorsasi.

Sitten hän tunsi tuollaista viehätysvoimaa, joka joskus saattaa meidät kiinnittämään huomiomme yhtä tarkkaavasti harmilliseen kuin miellyttävään seikkaan ja joka kenties vaan on halumme tuntea sitä, mikä voimakkaasti vaikuttaa mieleemme; ja tämän viehätysvoiman vaikutuksesta isäntä pysähtyi hetkeksi katselemaan tuota hänelle niin harmillista vierasta, kohottaen lamppua ja heijastaen kädellään sen valon vieraan kasvoille, ollen jotenkin samassa asennossa kuin missä Psyche meille kuvataan salaa tähystelevänä tuntemattoman puolisonsa piirteitä.

– Senkin aasi! hän sanoi itsekseen katsellessaan nukkujaa, oletpa itse suistunut onnettomuutesi kitaan. Huomenna voit sanoa, kuinka hauskalta se tuntuu. Hölmöjä te olette, kun lähdette maailmaa kiertämään tietämättä, mistä ilmansuunnasta aurinko nousee, saattaen itsenne ja muut pulaan.

Näin sanottuaan tai ajateltuaan hän käänsi lampun pois vuoteen äärestä, poistui huoneesta ja väänsi avaimen kahteen kertaan lukossa.

Porraseteisessä hän kutsui vaimoaan ja käski hänen jättää lapset palvelijattaren huostaan ja mennä alas ravintolaan ja siellä hänen asemestaan valvoa kapakkaliikettä.

– Minun täytyy lähteä kaupungille erään muukalaisen takia, joka hiisi tiesi miten liekään osunut tänne minun onnettomuudekseni, hän lisäsi. Ja hän kertoi vaimolleen lyhyesti tämän ikävän tapauksen. Sitten hän lisäsi:

– Pidä silmällä kaikkea; ja ole ennen kaikkea varovainen tänä kirottuna päivänä. Tuolla alhaalla on joukko hurjistelijoita, jotka osaksi juopumuksesta, osaksi luontonsa hillittömyydestä lavertelevat kaikenlaista. Joku noista uskalikoista saattaisi…

– Enhän ole mikään lapsi, ja ymmärränhän minäkin maailman menoa.

Tähän asti luullakseni ei kukaan ole voinut sanoa…

– No niin, niin. Ja katso, etteivät poistu maksamatta. Ja kaikkia noita heidän puheitaan viljavoudista, maaherrasta, Ferreristä, dekurioneista, aatelisista, Espanjasta ja Ranskasta ja muita samanlaisia loruja ei pidä olla kuulevinaankaan. Sillä jos rupeaa heitä vastustamaan, voi heti paikalla käydä hullusti, ja jos ilmaisee olevansa samaa mieltä kuin he, voi siitä jälestäpäin saada ikävyyksiä. Ja muuten sinäkin tiedät, että ne, joilla on kaikkein karkeimmat puheet… No niin, kyllähän sinä ymmärrät. Jos kuulet jotain tuollaisia ehdoituksia, niin käännä vaan pääsi toisaalle ja sano: tulen heti, ikäänkuin joku toinen sinua kutsuisi. Koetanpa palata kotia niin pian kuin suinkin voin.

Näin sanottuaan hän astui vaimonsa kanssa alas portaita ravintolahuoneeseen, loi katseen huoneen toisesta päästä toiseen nähdäkseen, oliko siellä jotain uutta ja tärkeää tekeillä, otti naulasta vaippansa ja lakkinsa, tempasi nurkasta sauvansa, toisteli toisen katseen muodossa vaimolleen antamansa ohjeet ja läksi ulos. Mutta jo ollessaan näissä hankkeissa hän mielessään oli palannut sen nuhdesaarnan lankaan, jonka oli katkaissut Renzon vuoteen ääressä, ja hän jatkoi sitä kulkiessaan kadulla:

– Onpa se aika jörö tuo vuoristolainen!

Vaikka Renzo olisikin tahtonut salata millaisista seuduin oli kotoisin, niin se kuitenkin ilmeni hänen puheistaan, hänen murteestaan, ulkomuodostaan ja käytöstavastaan.

– Neuvokkaisuudella ja varovaisuudella olin vähällä päästä vallan ehein nahoin irti päivästä sellaisesta kuin tämä. Ja sinun piti sitten tulla illalla ruhjomaan munat korissani. Eikö Milanossa ole tarpeeksi muita ravintoloita, että sinun piti tipahtaa kuin taivaasta juuri minun ravintolaani! Jospa sitten edes olisit tullut yksin; olisin voinut sulkea toisen silmäni ja huomenna selittää sinulle asianlaidan. Mutta kaikkea muuta. Seurassa sitä tullaan, ja päällepäätteeksi urkkijan seurassa.

Joka askeleella isäntä tiellään kohtasi yksityisiä kävelijöitä, parin tai kokonaisen pikkuparven, jotka mutisten kuljeskelivat kaduilla. Saavuttuaan äänettömässä yksinpuhelussaan äskeiseen kohtaan, hän kohtasi sotilaskulkuvartioston. Hän vetäytyi syrjään päästäkseen soturien ohikulkemaan, katseli heitä tirkistellen toisella silmällään ja jatkoi ajatuksenjuoksuaan:

– Tuossa tulevat raipat! Ja sinä, hölmö, kun näit joukon ihmisiä mellastavan ja huutavan sait päähäsi, että muka maailma olisi muutettavissa. Ja mokomilla perusteilla olet syöksynyt turmioon ja tahdoitpa vetää minut mukaasi, mutta se ei käy niinkään helposti. Tein kaiken voitavani sinut pelastaakseni; ja sinä, heittiö, kiitokseksi vähällä olit panna toimeen mellakan ravintolassani. Koeta nyt itse päästä pulasta. Minä puolestani teen parastani, siitä selvitäkseni. Ikäänkuin omasta uteliaisuudesta olisin tahtonut tietää nimeäsi. Minulle on vallan yhdentekevää, onko nimesi Taddeo vai Bartolommeo. Eipä minua erityisesti huvita pidellä kynää. Mutta eivät teikäläiset ole ainoat, jotka tahtovat saada maailman menon oman päänsä mukaiseksi. Tiedänhän minäkin, että on olemassa asetuksia, joista ei välitetä tuon taivaallista. Mokomakin uutinen, jota vuoristolainen tulee meille ilmoittamaan! Et näy tietävän, että ravintolanisännille säädetyt asetukset ovat niitä, joita täytyy noudattaa. Tahdot kulkea halki maailman ja toitottaa kaikille mielipiteesi, Et tiedä, että se, joka tahtoo toteuttaa omat tuumansa ja pistää asetukset paperikoriin, ei saa puhua niistä pahaa julkisuudessa. Ja tiedätkö, sinä hölmö, mikä palkka annettaisiin majatalonisännälle, joka tekisi sinun pääsi mukaan ja joka ei ottaisi selvää vieraan nimestä, mikä on suvainnut poiketa hänen luokseen asumaan? "Tämä olkoon säädetty kaikille ravintolanisännille ja kapakoitsijoille, kuten yllä, kolmensadan scudon sakon uhalla." Sievonen summa nuo kolmesataa scudoa; ja se on noin vaan otettava esiin kukkarosta … "niistä on maksettava kaksi kolmannesta kuninkaalliselle kamarille, ja loput syyttäjälle tai ilmiantajalle." Hauskaa peliä! "Ja varojen puutteessa, viisi vuotta kalerilaivoilla, tai suurempi rangaistus omaisuuden tai ruumiin puolesta, hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan." Suuri kiitos kaikesta hyvästä!

Näin ajatellessaan ravintolanisäntä astui oikeuspalatsin kynnykselle.

Siellä, kuten kaikissa muissakin virastoissa, oli kova kiire. Kaikkialla jaeltiin määräyksiä, jotka näyttivät sopivimmilta ehkäisemään seuraavan päivän mellakoita, poistamaan kaikki aiheet ja kaiken rohkeuden uusiin levottomuuksiin ja turvaamaan valtaa niille henkilöille, jotka olivat tottuneet sitä käyttämään. Lisättiin viljanvoudin asunnon edustalle sijoitettua suojelusväkeä; kaikki tämän kadun varrella olevat risteykset tukittiin hirsillä ja rattailla, Kaikkien leipurien käskettiin keskeymättä leipomaan leipää. Lähiseuduille lähetettiin joutuin asiamiehiä hommaamaan viljaa kaupunkiin, joka leipomoon lähetettiin joku aatelinen, jonka oli määrä mennä sinne varhain aamulla valvomaan leivän jakelua ja hillitsemään kärsimättömiä persoonallisella arvokkaisuudellaan ja hyvillä sanoilla.

Mutta jotta iskettäisiin samalla vannetta ja tynnyriä, kuten sanotaan, ja jotta saatettaisiin ystävälliset neuvot pelon avulla tehokkaammiksi, keksittiin myös käydä käsiksi muutamiin kapinallisiin. Ja tämä jäi etupäässä oikeuden kapteenin tehtäväksi. Jokainen saattaa helposti kuvitella, mitä mieltä oli tämä kapinoihin ja kapinoitsijoihin nähden, hänellä kun oli haavavesi-kääre otsalla. Hänen urkkijansa olivat mellakan alusta alkaen olleet jalkeilla, ja tuo henkilö, joka sanoi olevansa Ambrogio Fusella, oli, kuten ravintolanisäntä mainitsi, valepukuinen urkkija, joka vasiten oli lähetetty kiertelemään saadakseen kiinni jonkun verekseltä, niin että tämä sitten myöhemmin voitaisiin tuntea, panna merkille ja sitten vangita yöllä, kun kaikki jo olisi rauhallista, tai seuraavana päivänä. Kuultuaan muutaman sanan Renzon puheesta, oli hän heti iskenyt silmänsä häneen; Renzo tuntui hänestä sävyisältä rikolliselta, jommoista hän juuri tarvitsi. Huomattuaan sitten, että Renzo oli täydellinen outo paikkakunnalla, oli hän yrittänyt mestarijuonta, nimittäin viedä hänet vielä vallan hehkuvana suoraa päätä vankilaan, muka kaupungin varmimpaan majataloon; mutta tämä juoni oli epäonnistunut, kuten olemme nähneet.

Urkkija saattoi kuitenkin poliisille antaa varman tiedon nuorukaisen suku- ja ristimänimestä, kotiseudusta, ja lisäksi koko joukon pelkän olettamuksen varassa olevia tietoja. Kun isäntä näin ollen saapui kertomaan mitä Renzosta tiesi, tiedettiin hänestä jo paljon enempi. Isäntä astui tavalliseen huoneeseen ja ilmoitti asiansa, kertoen, että muuan outo mies oli poikennut hänen taloonsa yöksi tahtomatta ollenkaan mainita nimeään.

– Olette täyttänyt velvollisuutenne ilmoittamalla meille asian, sanoi eräs rikosasiain notaario, laskien kynänsä pöytään. Mutta me tiesimme jo asian.

– Kaunis salaisuus, ajatteli isäntä. Tällaiseen kysytään aika taidokkaisuutta!

– Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.

– Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville, ajatteli isäntä.

– Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan kaikkea asiaankuuluvaa.

– Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?

– Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi ravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla anastettua leipää.

– Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä hän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin vakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.

– Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja puolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat kaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli rehellisellä tavalla hankittu?

– Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä täytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.

– Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne on ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea sopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.

– Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani, koska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne, joka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin teidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut kysyä hänen nimeään.

– Joka tapauksessa on teidän ravintolassanne pidetty kiihoittavia puheita, on lausuttu julkeita ja kapinallisia sanoja; siellä on ollut pahaa melua, huutoa ja rähinää.

– Eihän Teidän Ylhäisyytenne voine vaatia, että minun pitäisi kuunnella kaikkea sitä sekasotkua, mitä niin monet yhtä haavaa rähisevät äänet tuovat esiin. Minun tulee ennen kaikkea valvoa omaa etuani, sillä olen köyhä mies. Ja lisäksi teidän armonne tietää, että sillä, joka on pikainen kieleltään, myös tavallisesti on ketterät kädet, ja varsinkin kun niitä on monta yhdessä, ja…

– No niin, niin. Antakaa heidän vaan mellastaa ja puhua; jo huomenna saatte totisesti nähdä, tekeekö heidän mieli laskea pilaa. Mitä siitä arvelette?

– Minä en arvele mitään.

– Ettäkö roskaväki muka pääsee Milanon herraksi?

– Kaikkea muuta!

– Saammehan nähdä.

– Ymmärrän täydellisesti. Kuningas on aina kuningas. Mutta ken on saanut selkäänsä, on nyt kerran saanut selkäänsä; mutta perheenisä paralla ei ole halua saada selkäänsä. Teillä, arvoisat herrat on valta käsissänne, ja teitä asia koskee.

– Onko teidän talossanne vielä paljon väkeä?

– On koko joukko.

– Entä tuo teidän kapakkavieraanne? Mitä hän tekee? Yhä vieläkö hän meluaa, kiihoittaa miehiä, yllyttää huomiseksi kapinaan?

– Teidän Ylhäisyytenne kai tarkoittaa tuota outoa miestä, hän on mennyt levolle.

– Talossanne on siis vielä paljon väkeä? – No hyvä, katsokaa tarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.

– Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa? ajatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.

– Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.

– Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää, onko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.

– Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt valtaansa.

– Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan ainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.

– Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta sanottavaa.

– Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.

– Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.

– Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin riittää älyni omien asioitteni hoitoon.

– Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.

– Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän Ylhäisyytenne käsiä.

Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja ääni, joka jalkopuolesta huusi:

– Lorenzo Tramaglino!

Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta. Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen hereille.

– Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. – Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.

– Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?

– Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen käsivarteensa.

– Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä.

Hoi, isäntä!

– Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija, kääntyen notaarion puoleen.

– Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette heti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.

– Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.

– Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.

– Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa, ja ihmettelen…

– Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä vapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.

– Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa.

– Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.

– Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.

– Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.

– Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?

– Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.

Nämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.

– Älkää kajotko rehelliseen mieheen, … osaanpa minä tässä itsekin pukeutua..

– Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.

– Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.

Ja todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa, kuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä ylleen hän vielä jatkoi:

– Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti näin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet minä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle kiitollisuuden velassa.

– Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi notaario.

Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.

Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia, vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.

Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.

Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen, että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän; mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä, joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa yrittääkseen jotain juonta kysäsi:

– Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?

– Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua, joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta. Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut, enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette … ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne … antakaa minun vaan järjestää asia… No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.

– Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.

– Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.

– Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä, että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.

– Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen aikaa, niin voisi noin vaan extra formam, akateemillisesti, ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! – Ei, ei tästä niin helpolla päästä – hän ajatteli edelleen, kuunnellen ja kääntäen päätä taapäin – tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä pahemmaksi.

Nämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta melusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa luodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä, joita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat hänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat. Kaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä valvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon uudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö hänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden kätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo ilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.

– Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan, että olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa annettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös kannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!

Renzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen vasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin, etteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:

– No ystäväni, joutukaa nyt.

Mutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein pukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä, tunnustellen toisella taskuja.

– Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä taskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!

– Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä muutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt matkaan.

– En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä tahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta tahdon omaisuuteni takaisin.

– Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja joutukaa nyt.

Näin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet ja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan paikkaan ja mutisi:

– Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette hieman oppineet heidän ammattiansa.

Kätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi heidät katseellaan ja ajatteli:

– Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa minulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!

Sillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa, notaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä portaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin, ja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas ravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:

– Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?

Notaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat toinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti kiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen kaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset: (meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia, jotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys sitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen ranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin ranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen väliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän vetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan ollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia. Ja tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo ponnisteli vastaan ja huusi:

– Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle…! Mutta notaario, jolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja, virkkoi:

– Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä sille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa kohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi mitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te. Olkaa siis kärsivällinen!

Hänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia kireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee suitsien kiristävän suutaan, ja huusi:

– Kärsivällisyyttä!

– Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa helposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen myönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks vapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun mieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin neuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut näissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta ympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso teitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne pysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin paljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää teidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne… Ja näin pääsette palaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut oikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä kätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun suojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa, että hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään vapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan huomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka kävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen kulmakarvojaan lisäsi: