Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 29

Jos joku nyt haluaa tietää mikä vaikutus on ollut Borromeon perustamalla laitoksella yleiseen sivistykseen, olisi helppo siihen vastata kahdella lauseella, samoin kuin todistetaan niin paljon muita seikkoja, nimittäin, että tuo vaikutus oli äärettömän suuri tai vallan mitätön. Tutkia ja todistaa jossakin määrin millainen se todella on ollut, olisi hyvin vaikeaa, sangen hyödytöntä ja asiaankuulumatonta. Mutta on huomioon otettava mikä ihmiskunnan edistyksen jalomielinen, arvostelukykyinen, hyväntekevä ja uupumaton ystävä kieltämättä oli tuo mies, joka tahtoi toteuttaa tämän yrityksen, joka sen toteutti tällä tavoin ja keskellä tuota toimettomuutta, tuota yleistä inhoa opinahkeruuteen ja siis keskellä huudahduksia sellaisia kuin: Mitä tämä meitä hyödyttää! – Olisipa ollut muuta ajateltavaa! – Kaunis keksintö! – Tämä vaan puuttui! ja muita samankaltaisia, mitkä epäilemättä olivat monilukuisemmat kuin ne scudot, jotka hän tähän yritykseen pani menemään, joiden luku nousi sataanviiteen tuhanteen, ja jotka hän antoi suurimmaksi osaksi omasta kukkarostaan.

Jotta tällaiselle miehelle voisi antaa hyväntekijän ja vapaamielisen miehen nimen, ei suinkaan olisi tarpeellista, että hän olisi lisäksi luovuttanut paljon rahaa välittömänä avunantona tarvitseville, sitä suuremmalla syyllä, kun hyvin monet ovat sitä mieltä, että tämänkaltaiset menot, olin vähällä sanoa, kaikki menot, ovat parhaita ja tehokkaimpia almuja. Mutta Federigon mielestä varsinainen almu oli tärkeimpiä velvollisuuksia; ja tässä kohdin, kuten kaikessa muussakin, hänen tekonsa olivat vakaumuksiensa mukaiset. Hänen elämänsä ei ollut muuta kuin pitkä sarja anteliaisuutta köyhiä kohtaan. Tämä katovuosi, jota kertomuksemme jo on kosketellut, antaa meille pian aihetta tuoda esiin muutamia piirteitä, jotka osoittavat, mitä viisautta ja hienotunteisuutta hän noudatti harjoittaessaan tätä toisenlaista anteliaisuutta. Niistä monista ja huomattavista esimerkeistä, joita hänen elämänkertojansa mainitsevat tästä hänelle niin luonteenomaisesta hyveestä, tuomme tässä esiin ainoastaan yhden.

Kuultuaan eräänä päivänä, että muuan aatelismies käytti vilppiä ja uhkauksia pakoittaakseen nunnaksi rupeamaan erään tyttäristään, jolla oli paljon suurempi taipumus avioliittoon, hän kutsutti luokseen tuon isän. Ja saatuaan hänet tunnustamaan tuon sortotekonsa oikean vaikuttimen, nimittäin sen, ettei hänellä ollut neljää tuhatta scudoa, mitkä hänen mielestään olivat välttämättömät, jotta olisi säätynsä mukaisesti voinut naittaa tyttärensä, Federigo antoi hänen tyttärelleen myötäjäisiksi neljä tuhatta scudoa. Ehkä tämä anteliaisuus muutamista tuntuu liialliselta, ajattelemattomalta, ylenmääräiseltä myöntyväisyydeltä ylpeän miehen mielettömiin oikkuihin; ja nämä ehkä ovat sitä mieltä, että neljää tuhatta scudoa paremmin voisi käyttää jollakin toisella tavalla.

Tähän emme voi vastata muuta, kuin että olisi toivottavaa, että usein saisimme nähdä näin liioittelevaa hyvettä, joka on siihen määrin vapaata vallitsevista ennakkoluuloista – kullakin ajalla on omansa – ja joka niin suuresti eroaa yleisestä mielenlaadusta kuin tämä, joka saattoi miehen uhraamaan neljä tuhatta scudoa, jotta nuoren naisen ei olisi ollut pakko vastoin tahtoaan sulkeutua luostariin.

Tämän miehen tyhjentymätön aulius ilmeni yhtä selvästi hänen tavoissaan kuin anteliaisuudessaan. Hänen luokseen pääsi helposti jokainen, ja hän piti velvollisuutenaan aina näyttää hymyileviä kasvoja ja herttaista ystävällisyyttä niille, joita sanotaan alhaissäätyisiksi, sitä enemmän, kun nämä köyhät ihmiset maailmassa vähänlaisesti kokevat hyvää kohtelua. Tässä suhteessa hän usein sai väitellä kunniallisten ja maltillisten kanssa, joiden periaatteena oli ne quid nimis – ei mitään liioittelua – , jotka kernaasti olisivat tahtoneet asettaa hänelle rajoja, s.o. rajoja, joita itse noudattivat. Kun Federigo eräänä päivänä samoillessaan jylhää vuoriseutua opetti köyhiä lapsia ja kun häntä heiltä kysellessään ja heitä neuvoessaan huvitti isällisesti hyväillä heitä kädellään, muuan mainituista kunnon ihmisistä kehoitti häntä olemaan varovaisempi ja säästämään nämä hyväilynsä noilta lapsilta, nämä kun olivat liian likaisia ja ilettäviä; ikäänkuin tuo kelpo mies olisi olettanut, ettei Federigolla itsellä ollut tarpeeksi älyä samaa huomaamaan tai kyllin tarkkanäköisyyttä itse tästä kokemuksesta ammentamaan näin syvää viisautta. Sellainen on eri aikoina ja eri tiloissa ikävyys, jonka alaiseksi joutuvat erityisessä arvoasemassa olevat henkilöt, että nimittäin niin harvoin kohtaavat ihmisiä, jotka heille huomauttavat heidän vikojaan, mutta että sitävastoin ei koskaan puutu tarpeeksi rohkeita, jotka heitä moittivat, kun he menettelevät hyvin.

Kuitenkin äkä oli hänessä jotain hyvin harvinaista. Häntä ihailtiin hänen muuttumattoman tyyneytensä, tapojensa häiriintymättömän lempeyden vuoksi, minkä kernaasti olisi luullut johtuvan erityisen onnellisesta luonnonlaadusta, mutta mikä ei ollut muuta kuin seuraus tulisen ja kiivaan luonteensa ja itsensä alituisesta hillitsemisestä.

Jos hän joskus näyttäytyi ankaraksi, jopa ärtyisäksi, niin tapahtui tämä kun hän johtonsa alaisissa papeissa huomasi saituutta, huolimattomuutta tai muita vikoja, jotka suoranaisesti olivat ristiriitaiset heidän ylevän toimensa hengelle. Kaikessa, mikä koski hänen ajallista etuansa ja kunniaansa, hän ei koskaan osoittanut iloa, ei kaihoa, ei toivomusta eikä levottomuutta. Ihailtava hän oli tässä suhteessa, jos hänen sielunsa ei ollut näille tunteille alttiina, vielä ihailtavampi, jos se niille oli alttiina.

Monista paavinvaali-kokouksista, joihin oli ottanut osaa, hän palasi aina senmaineisena, ettei koskaan ollut tavoitellut tätä asemaa, joka kunnianhimoiselle on niin kadehdittava, mutta oikealle hurskaudelle niin hirvittävä. Mutta sen lisäksi kerran, kun yksi hänen vaikutusvaltaisimmista virkaveljistään tuli tarjoamaan hänelle oman äänensä ja koko puolueensa äänet – tuota puolue sanaa valitettavasti käytettiin – Federigo hylkäsi tämän tarjouksen, ja teki sen niin selvästi ja ehdottomasti, että hänen virkaveljellään oli pakko hylätä tuumansa ja kääntyä toisaalle.

Tämä sama vaatimattomuus, tämä loitolla pysyminen kaikesta hallitsemishalusta näyttäytyi samoin hänen elämänsä kaikkein tavallisimmissa tilaisuuksissa. Hän oli harras ja väsymätön valmistamaan ja ohjaamaan kaikkea, milloin katsoi velvollisuudekseen sitä tehdä, mutta aina hän vältti sekaantumista toisten asioihin; silloinkin, kun häntä siihen pyydettiin, hän tarmon takaa siitä kieltäytyi. Tämä on tavatonta hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä, kuten jokainen tietää, henkilöissä, jotka intohimoisesti koettavat toteuttaa hyvää, kuten Federigo.

Jos viehättyisimme kokoamaan kaikki hänen luonteensa piirteet, siitä sukeutuisi epäilemättä omituinen avujen kokoelma, jotka näennäisesti olisivat vastakkaisia, mutta joita kieltämättä vaivoin tapaa yhdistyneinä. Kuitenkaan emme malta olla huomauttamatta erästä toista tämän kauniin elämän omituisuutta. Vaikka sen täyttivät väsymätön toimeliaisuus, huomattavat teot, tehtävät, opetus, luoksepääsöt, hiippakunnan tarkastukset, matkat, väitökset, niin eivät tutkimukset ainoastaan siihen mahtuneet, vaan anastivat siinä niin melkoisen tilan, että tämä runsaasti olisi riittänyt ammatti-kirjailijalle. Ja muiden kiitosta ansaitsevien ominaisuuksien ohella, hänen aikalaisensa pitivät häntä huomattavana oppineena.

Emme kuitenkaan tahdo salata, että hän lujan vakaumuksellisesti omaksui ja pitkällisen kestävästi puolusti muutamia mielipiteitä, jotka tätä nykyä jokaisesta tuntuvat pikemmin eriskummaisilta kuin epäpäteviltä, niistäkin, joita suuresti haluttaisi pitää niitä hyvinä.

Ken tässä suhteessa tahtoisi häntä puolustaa, löytäisi vallan valmiina tuon niin kuluneen ja helposti hyväksytyn puolustuksen, että nuo olivat pikemmin hänen aikansa kuin hänen erehdyksiä. Tällä puolustuksella saattaa tosin, jos se johdetaan tosiseikkojen erityisestä tutkimisesta, olla jonkunmoinen arvo ja merkitys. Mutta kun sitä käytetään yleisesti ja paljaaltaan, kuten tavallisesti tehdään ja kuten meidän tässä tapauksessa olisi tekeminen, se ei todistaisi yhtään mitään. Kun siis emme tahdo ratkaista näin monimutkaisia kysymyksiä liian yksinkertaisien kaavojen mukaan, emme edes niitä aseta. Olemmehan vaan ohimennen tahtoneet huomauttaa, ettemme väitä kokonaisuutena ihailtavassa miehessä kaiken olevan yhtä suuresti ihailua ansaitsevaa, sillä emme tahdo, että luultaisiin meidän aikovan kirjoittaa muistopuhetta vainajasta.

Emme suinkaan tee väärin lukijoillemme olettaessamme, että joku heistä meiltä saattaisi kysyä, eikö tuo mies, jolla oli niin suuri ja terävä äly ja niin suuri rakkaus opintoihin, ole jättänyt jälkeensä mitään kirjallista muistomerkkiä. Josko hän sellaisia on jättänyt! Sadasta yli nousee niiden teosten luku, jotka häneltä ovat säilyneet, niin suuria kuin pieniä, latinalaisia ja italialaisia, painettuja teoksia ja käsikirjoituksia, ja joita säilytetään hänen perustamassaan kirjastossa. Ne ovat siveysopillisia tutkisteluja, saarnoja, tutkimuksia historian, hengellisen ja maallisen muinaistieteen, kirjallisuuden, taiteiden ynnä monen muun inhimillisen tietämyksen alalla.

– Ja miten on selitettävissä, kysynee tuo lukija, että näin monet teokset ovat joutuneet unhoitukseen tai että ne ainakin ovat niin vähän tunnettuja, niin vähän kysyttyjä? Miten on selitettävissä, että mies, joka oli niin nerollinen, niin ahkera opinnoissaan, jolla oli niin suuri kokemus ihmisiin ja asioihin nähden, joka oli niin syvämietteinen, joka niin intohimoisesti koetti toteuttaa hyvää ja kaunista, jolla oli niin suuri hengen vilpittömyys ja niin monta muuta tuollaista suuren kirjailijan ominaisuutta, että, sanon minä, tuo mies ei ole sadasta teoksesta jättänyt jälkeensä ainoatakaan huomattavaa noista kirjoista, joita nekin pitävät etevinä, mitkä eivät niitä joka suhteessa hyväksy ja jotka nekin tuntevat nimeltä, jotka eivät niitä lue? Miten on selitettävissä että ne kaikki yhdessä eivät ole riittäneet, ainakin monilukuisuudellaan hankkimaan hänen nimelleen kirjallista mainetta jälkimaailman silmissä?

– Tämä kysymys on järkevä, epäilemättä, ja sen pohtiminen olisi hyvin mieltäkiinnittävä. Todella tämän ilmiön syyt olisivat haettavissa tai löydettävissä useista yleisistä asianhaaroista; ja kun ne kerta olisi löydetty, ne johtaisivat varsin monen muun samanlaisen ilmiön selittämiseen.

Mutta niitä olisi ylen paljon, ja ne veisivät liian pitkälle; ja sitten … jos ne eivät lukijoitani miellyttäisi? Jos ne kiusaisivat hermojanne? Tästä teen sen johtopaatoksen, että on soveliaampaa jälleen palata kertomuksemme johtolankaan, luopua kauempaa tarinoimasta tuosta miehestä, ja sen sijaan nimensä ilmoittamattoman kirjailijamme johdolla tarkastaa tuota miestä työssä ja toimessa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Odottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta toimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina joutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi ristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat suurta levottomuutta.

– Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.

– Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.

– Ei kukaan muu kuin … vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin merkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on mahdoton lausua lukijoillemme. – Hän on omassa persoonassaan tuolla odotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää, kuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.

– Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti sulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:

– Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!

– Mutta … – huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän Kunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän on tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!..

– Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut halu tulla hänen puheilleen?

– Mutta … intti kappalainen; me emme koskaan saata puhua erityisistä asioista, kun Teidän Korkea-arvoisuutenne väittää niitä taruiksi; mutta kun tällainen tapaus esiintyy, minusta tuntuu, että on velvollisuus… Harras into, Teidän Korkea-arvoisuutenne, tuottaa vihamiehiä; ja me tiedämme varmalta taholta, että varsin moni pahantekijä on rohjennut kerskata, että joku päivä…

– Ja mitä he ovat tehneet? keskeytti kardinaali.

– Huomautan, että tämä mies on rikosten urakoitsija, hurja ihminen, joka on liitossa kaikkein vaarallisinten pahantekijäin kanssa, ja että hän voi olla lähetetty…

– Oh! Onpa tämä eriskummaista kuria! keskeytti uudelleen Federigo hymyillen; sotamiehet kehoittavat kenraalia pelkäämään.

Sitten hän muuttui vakavaksi ja mietiskeleväksi ja jatkoi:

– Pyhä Carlo ei olisi pysähtynyt punnitsemaan, olisiko hänen pitänyt vastaanottaa tuo mies: hän olisi mennyt häntä noutamaan. Tuokaa hänet heti sisälle; hän on jo liian kauan odottanut.

Kappalainen poistui sanoen itsekseen: – Minkä heille teet! Kaikki nuo pyhät miehet ovat hirveän itsepäisiä…

Hän avasi oven ja katsahti saliin, missä linnaherra ja papit olivat, ja huomasi jälkimäisten kaikkien vetäytyneen huoneen toiselle puolelle, missä kuiskailivat ja loivat kulmien alta salavihkaa katseita tuohon mieheen, jonka olivat jättäneet yksikseen vastakkaiselle puolelle. Kappalainen lähestyi häntä, mutta matkalla hän tähysteli häntä niinikään kulmien alta ja ainoastaan kaulasta jalkoihin asti. Ja hän arvaili itsekseen, mikä pirullinen asevarasto saattoikaan olla piiloitettu tuon viitan alle, ja tuumaili, että ainakin, ennenkuin vei hänet sisälle, olisi ollut parasta ehdoittaa hänelle … mutta se jäi häneltä kuitenkin tekemättä. Hän lähestyi häntä ja sanoi lopulta:

– Hänen Korkea-arvoisuutensa odottaa Teidän Ylhäisyyttänne. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Ja astuen hänen edellään tämän pienen joukon läpi, joka oitis väistyi tehdäkseen hänelle tilaa, kappalainen kulki, luoden oikealle ja vasemmalle katseita, jotka näyttivät sanovan:

– Minkä sille mahtaa? Tiedättehän tekin, että hän aina tekee oman päänsä mukaan.

He kiipesivät yhdessä muutaman portaan, jotka johtivat siihen huoneeseen, missä kardinaali oli. Ja vedettyään syrjään oviverhon, kappalainen johti sisälle Nimittämättömän. Federigo meni ystävällisen kiireisesti häntä vastaanottamaan, kasvot kirkkaina ja kädet eteenpäin ojennettuina, kuin kohti sitä ainakin, jota odotetaan. Sitten hän heti antoi kappalaiselle merkin poistua, ja tämä totteli.

Kardinaali ja Nimittämätön pysyivät jonkun aikaa ääneti ja kumpikin tavallaan epäröivänä. Nimittämätön, joka oli siirtynyt tähän ikäänkuin pakosta, pikemmin selittämättömän vimman kuin määrätyn aikeen ohjaamana, seisoi siinä myös kuin pakosta, kahden vastakkaisen intohimon raatelemana: toiselta puolen hänet valtasi tarve, vaistomainen halu ja epämääräinen toivo saada lievennystä sisäisille tuskilleen; toiselta puolen jonkunmoinen raivo ja häpeä, ollessaan siinä sellaisen katujan, alistuneen, kurjan olennon asennossa, joka tulee tunnustamaan hairahduksensa ja rukoilemaan apua ihmiseltä. Eikä hän löytänyt sanoja, hän ei oikeastaan niitä etsinytkään. Mutta kuitenkin, kun hän nosti katseensa Federigon kasvoihin, hän tunsi, miten hänet yhä enemmän valtasi hartaan kunnioituksen tunto, mikä samalla oli pakoittava ja lempeä, mikä lisäsi luottamusta, heikensi uhmaa, oli kiihoittamatta ylpeyttä, jonka päinvastoin polki ja tukahutti.

Federigon ulkomuoto oli todella sellainen, joka ilmaisee henkistä ylemmyyttä ja herättää rakkautta. Hänen ryhtinsä oli luonnostaan vaatimaton ja kuitenkin melkein itsetiedottoman majesteetillinen. Hän ei ollut kumaraselkäinen eikä vuosien kuihduttama. Hänen silmänsä oli vakava ja samalla täynnä vilkkautta; otsansa oli kirkas ja miettiväinen. Ja hänen valkeiden hiuksiensa, kalpeutensa, pidättyväisyyden merkkien, mietiskelyn ja väsymyksen alta pilkisti kuitenkin yhä vielä esiin joltinenkin koskemattoman nuoruuden kukoistus. Kaikki hänen kasvonpiirteensä osoittivat, että niissä aikoinaan oli piillyt sitä, mitä varsinaisesti sanomme kauneudeksi. Mutta tavaksi tulleet juhlalliset ja hyväntahtoiset ajatukset, pitkän elämän kestänyt sisällinen rauha, ihmisrakkaus ja sanomattoman toivon tuottama jatkuva ilo olivat hänen kasvoihinsa luoneet melkein vanhuksen kauneuden, jota vielä kohotti purppuran arvokas komeus.

Kardinaalikin oli muutaman hetken sanaakaan virkkamatta, luoden Nimittämättömän kasvoihin läpitunkevan katseensa, joka pitkällisestä harjaantumisesta oli tottunut lukemaan kasvoista ajatusten pohjan. Sitten hän luuli tämän synkän ja kiihoittuneen ilmeen alta yhä selvemmin keksivänsä jotakin toivontapaista, mitä ensi hetkellä tuota käyntiä ilmoitettaessa oli ruvennut aavistamaan, ja hän virkkoi:

– Oi, mikä mieluinen vieras! Ja kuinka olen teille kiitollinen tällaisesta päätöksestä, vaikka se minuun vaikuttaa hieman kuin soimaus!

– Soimaus! huudahti linnaherra vallan hämmästyneenä, mutta jo joutuen näiden sanojen ja tämän ystävällisen kohtelun vuoksi alttiimpaan mielialaan ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli murtanut jään ja alkanut keskustelun, oli se sitten mikä tahansa.

– Aivan varmasti se on minulle soimaus, hän jatkoi, että olen antanut teidän ehtiä edelleni; olisinhan jo aikoja sitten voinut, ja minun olisi ollut velvollisuuteni tulla teidän luoksenne.

– Minun luokseni, te! Mutta tiedättekö, kuka minä olen? Onko teille sanottu minun nimeni?

– Mutta luuletteko, että tätä iloa, jonka epäilemättä huomaatte koko kasvoissani, voisin tuntea tuntematonta ilmoitettaessa, tuntematonta nähdessäni. Te olette tämän ilon aiheuttaja, te, jota minun olisi pitänyt etsiä, te, jota kuitenkin olen niin suuresti rakastanut ja valittanut, jonka puolesta olen niin paljon rukoillut; te, joka olette se lapsistani – jotka kuitenkin kaikki ovat minulle rakkaat ja joita rakastan sydämeni pohjasta – se, sanon minä, jota kaikkein kernaimmiten olisin tahtonut vastaanottaa ja syleillä, jos olisin voinut sitä toivoa. Mutta Jumala yksin, oi hän yksin osaa tehdä suuria ihmeitä; ja hän korvaa palvelija parkojensa heikkoutta ja laiminlyöntiä.

Nimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta värähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat sitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä lopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana, mutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.

– No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; – teillä on hyvä uutinen minulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.

– Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö voisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen tiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies sellainen kuin minä?

– Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa teidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.

– Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin!

Missä hän on, tuo Jumala?

– Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen läsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä ahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille viivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät aavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee olemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte ja sitä itsellenne rukoilette?

– Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua painaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!.. Jos hän on olemassa, tuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette hänen voivan tehdä minusta?

Nämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.

Mutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän haltioitumisen valloissa:

– Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä! Hyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen kunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo niin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet äänet teidän tekojanne…

Nimittämätön vavahti ja oli hetken aikaa hämmästynyt kuullessaan hänelle käytettävän näin tavatonta kieltä, vielä hämmästyneempi siitä, ettei sen johdosta tuntenut vihaa, vaan päinvastoin eräänlaista lohdutusta.

– Mitä kunniaa, jatkoi Federigo, siitä voisi johtua Jumalalle? – Nuo ovat kauhunhuutoja, kenties ääniä, jotka aiheutuvat itsekkäisyydestä, tai luonnollisesta oikeudentunteesta. Ja eivätkö muutamat noista huudoista kenties ole kateudesta lähteneitä, kateudesta tuohon kammottavaan valtaan, tuohon surkuteltavaan mielen tyyneyteen, jota olette osoittanut tähän päivään saakka. Mutta kun te itse nousette tuomitsemaan elämäänne, itse itseänne syyttämään, silloin kirkastuu Jumalan kunnia! Ja te kysytte, mitä Jumala voi teistä tehdä! Kuka minä olen, olentoparka, jotta kykenisin teille nyt jo sanomaan, mikä hyöty sellaisella Mestarilla on oleva teistä? mitä hän voi tehdä tuosta rajun voimakkaasta tahdosta, tuosta horjumattomasta kestävyydestä, kun hän on saanut ne elähytetyiksi, rakkauden, toivon ja katumuksen hehkun läpitunkemiksi? Kuka olette te, olentoparka, luullaksenne että te itsestänne olisitte voinut keksiä ja toimeenpanna suurempia tekoja pahan alalla, kuin mitä Jumala voi saattaa teidät toteuttamaan hyvän alalla? Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Antaa teille anteeksi, pelastaa teidät, toteuttaa teihin nähden lunastuksen työn. Eivätkö nämä ole suuria, yleviä ja hänen arvoisiaan tekoja? Oi! Ajatelkaahan! Jos minä, alhainen, kurja kuolevainen, ja kuitenkin niin täynnä itseäni, jos minä, sellaisena kuin olen, tänä hetkenä tunnen teidän pelastukseenne niin suurta harrastusta, niin kiihkeätä toivomusta, että sen edestä iloiten antaisin – Jumala on siitä todistajani – nämä harvat päivät, jotka minulla enää on jälellä elettävänä, niin ajatelkaa millainen ja kuinka suuri epäilemättä on Sen säälivä huolenpito, joka minussa herättää sellaisen, niin voimakkaan tunteen, joskin se minussa on epätäydellinen, ja kuinka suuresti teitä epäilemättä rakastaa ja kaihoaa Se, joka minussa vastustamattomasti herättää teihin rakkautta, mikä minua rajusti pitelee valloissaan!

Mikäli nämä sanat lähtivät hänen huuliltaan, hänen kasvonsa, katseensa, kaikki hänen liikkeensä heijastivat niiden merkitystä. Hänen kuulijansa kasvot, jotka sitä ennen olivat vääntyneet, suonenvedontapaisesti vavahdellen, kävivät ensin hämmästyneiksi ja tarkkaavaisiksi; sitten ne elpyivät mielenliikutuksesta, joka hetki hetkeltä syveni ja yhä enemmän vapautui tuskasta. Hänen silmänsä, jotka eivät lapsuusaikojen jälkeen enää olleet kyyneleitä tunteneet, paisuivat; ja kun Federigo oli herjennyt puhumasta, hän peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi kyyneltulvaan, joka oli ikäänkuin hänen viimeinen ja kaunopuheisin vastauksensa.

– Suuri ja laupias Jumala! huudahti Federigo, kohottaen silmänsä ja kätensä taivasta kohti. Mitä olen minä ikinä voinut tehdä, minä hyödytön palvelija, unelias paimen, jotta olet minut kutsunut tähän armon juhlaan, jotta olet saattanut minut ansaitsevaksi olemaan läsnä näin lohduttavan ihmeen tapahtuessa?

Näin sanoen hän ojensi kätensä, tarttuakseen Nimittämättömän käteen. – Ei, ei! tämä huusi. Poistukaa, poistukaa kauas minusta. Älkää saastuttako puhdasta ja hyväntekevää kättänne! Ette tiedä, mitä kaikkea on tehnyt tämä käsi, jota tahdotte puristaa.

– Antakaa, sanoi Federigo, tarttuen siihen rakastettavan rajusti, antakaa minun puristaa tätä kättä, joka on hyvittävä niin monta vääryydentekoa, joka on levittävä niin monta hyvää tekoa, joka on lohduttava niin monta ahdistunutta, joka on astuva aseettomana, rauhallisena ja nöyränä niin monen vihamiehen eteen.

– Tämä on liikaa! sanoi nyyhkyttäen Nimittämätön. Jättäkää minut, teidän Kunnian-arvoisuutenne! Hyvä Federigo, jättäkää minut! Koko kansanjoukko teitä odottaa. Siellä on niin paljon hyviä sieluja, niin paljon viattomia, niin paljon kaukaa tulleita teitä kerran nähdäkseen, teitä kuullakseen: ja te keskustelette … millaisen henkilön kanssa!

– Jättäkäämme nuo yhdeksänkymmentä yhdeksän karitsaa, vastasi kardinaali: ne ovat turvissa vuorella; tahdon nyt jäädä sen luo, joka oli eksynyt. Nuo sielut ovat paraikaa kenties tyytyväisemmät, kuin jos näkisivät piispa parkansa. Kenties se Jumala, joka teihin nähden on tehnyt laupeutensa ihmeen, herättää heissä ilon, jonka syytä he eivät vielä ymmärrä. Tuo rahvas on kenties yhdistynyt meihin, sitä tietämättään. Kenties Pyhä Henki sytyttää heidän sydämissään äärettömän kristillisen rakkauden hehkun, ja innostaa heidät rukoukseen, jonka teidän hyväksenne kuulee – armonteko, jonka esineenä te olette, sitä vastaiseksi tietämättänne.

Näin sanoen hän aukaisi käsivartensa ja kietoi ne Nimittämättömän kaulan ympäri; tämä koetti ensin vapautua ja vastustaa hetken, mutta myöntyi, ikäänkuin tuon rakkaudenpurkauksen voittamana, ja syleili vuorostaan kardinaalia ja painoi väriseviä ja muuttuneita kasvojaan hänen olkaansa vastaan.

Hänen kuumat kyyneleensä valuivat Federigon saastuttamattomalle purppuralle, ja tämän viattomat kädet puristivat hellästi noita jäseniä, tuota viittaa, joka oli tottunut kantamaan väkivallan ja petoksen aseita.

Nimittämätön irtaantui tästä syleilystä, peitti uudelleen silmänsä kädellään, käänsi samalla kasvonsa taivasta kohti ja huudahti:

– Todella suuri, todella hyvä Jumala! Nyt ymmärrän itseäni, ymmärrän, kuka olen. Vääryydentekoni leviävät eteeni. Kammoksun itseäni. Ja kuitenkin tunnen lohdutusta ja iloa, jommoista en koko kauheassa elämässäni ole kokenut!

– Se on esimakua, sanoi Federigo, jota Jumala saattaa teidät tuntemaan, kiinnittääkseen teidät palvelukseensa, rohkaistakseen teitä päättäväisesti astumaan uudelle tielle, missä teillä on niin paljon kumottavana, korjattavana, kaduttavana.

– Oi minua onnetonta! huudahti linnaherra; kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon seikkoja … enhän koskaan saata mitään muuta tehdä kuin katua! Mutta ainakin niitä vielä on muutamia, jotka vasta ovat alulla, tuskin sitäkään, ja jotka onneksi saatan ituina tukehuttaa. Muiden muassa yksi, jonka heti voin peruuttaa, tyhjäksi tehdä, korjata.

Federigo kävi tarkkaavaiseksi ja Nimittämätön kertoi lyhyesti, mutta kenties osoittaen inhoavampaa tuomitsemista, kuin mitä me itse olemme osoittaneet, yrityksensä Luciaan nähden, tuon poloisen kärsimykset, kauhun, miten naisparka oli häntä vannottanut, sekä sen kiihkeän mielentilan, minkä nämä rukoukset olivat hänen sielussaan herättäneet, ja miten tämä nuori nainen vielä oli hänen linnassaan…

– Ah, älkäämme hukatko aikaa! huudahti Federigo, värähdellen säälistä ja innosta! Iloitkaa! Siinä on varmasti todiste Jumalan anteeksi-antamuksesta! Hän sallii teidän tulla pelastuksen aseeksi sille, jolle olitte ajatellut ja yrittänyt tuottaa tuhon. Jumala teitä siunatkoon! Hän jo on teitä siunannut! Tiedättekö miltä seuduin on tuo vainottu naisparka?

Nimittämätön mainitsi Lucian kotiseudun.

– Se ei ole kaukana täältä, sanoi kardinaali… Jumala olkoon kiitetty! Ja luultavasti…

Näin sanoen hän juoksi pienen pöydän ääreen ja soitti pientä kelloa. Heti astui sisälle vallan huolissaan ristinkantaja-kappalainen, ja hänen ensi katseensa kohdistui Nimittämättömään. Mutta nähdessään nuo kasvot muuttuneiksi ja nuo silmät punaisina kyynelistä, hän katsoi kardinaaliin, ja kun hänen järkähtämättömän vakavuutensa alta huomasi haamoittavan hänen piirteissään suuren tyydytyksen, ikäänkuin tavattoman huolehtivan harrastuksen, hän oli joutua haltioihinsa ja jäädä suu auki töllistelemään, ellei kardinaali heti olisi herättänyt häntä hänen mietiskelystään kysymällä, oliko kokoontuneiden pappien joukossa joku kotoisin – sta.

– On kyllä, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi kappalainen.

– Pyytäkää häntä heti tänne sisälle, sanoi Federigo, ja hänen kanssaan tämän kirkon pastoria.

Kappalainen läksi huoneesta ja astui alas saliin, missä kaikki nuo papit olivat kokoontuneina. Sinne astuessaan hän heti joutui kaikkien katseiden esineeksi. Suu yhä ammoittavana ja tuo haltioituminen yhä vielä kuvastuneena kasvoillaan, kädet ilmassa ja vilkkaasti liikkuen, hän huudahti:

– Veljeni, veljeni! Haec mutatio dexterae Excelsi.³² Ja hän ei muutamaan hetkeen voinut sanoa sen enempää, Sitten hän jälleen otti sen ryhdin, ja käytti sitä äänenpainoa, mikä vastasi hänen asemaansa, ja lisäsi:

– Hänen Korkea-arvoisuutensa pyytää luokseen tämän seurakunnan ja – n seurakunnan pastoria.

Ensiksimainittu astui heti ulos riveistä, ja samaan aikaan kuului keskeltä pappien joukkoa: – Minäkö? mikä lausuttiin ihmetyksen aiheuttamalla äänen venytyksellä.

– Ettekö te ole – n seurakunnan pastori? kysyi kappalainen.

– Olenpa kyllä, mutta…

– Hänen Korkea-arvoisuutensa kardinaali haluaa teitä puhutella.

– Minua? vastasi yhä vielä sama ääni sen väreisenä, että se selvästi tuolle sanalle antoi tämän merkityksen:

– Miten se voi tarkoittaa minua?

Mutta tällä kertaa, äänen kaikuessa, ilmestyi myös itse mies, Don Abbondio omassa persoonassaan, astuen eteenpäin hämmästyneenä ja nyrpeänä.

Kappalainen viittasi hänelle kädellään, mikä merkitsi:

– No, joutukaamme; onko tämä kenties vaikeata?

Ja kulkien molempien pappien edellä, hän saapui ovelle, aukaisi sen ja johti heidät sisälle.

Kardinaali päästi Nimittämättömän käden, sovittuaan hänen kanssaan siitä, mitä piti tehdä. Hän poistui hänestä hieman ja viittasi luokseen seurakunnan pappia. Hän selitti hänelle muutamin sanoin, mistä oli kysymys ja kysyi häneltä, saattoiko hän heti löytää jonkun kunnon vaimon, joka suostuisi kantotuolissa lähtemään linnaan Luciaa noutamaan; tämän pitäisi olla hyväsydäminen ja viisas vaimo, kykenevä täyttämään tehtäväänsä näin tavattomalla retkellä, ja lisäksi osata käyttäytyä mitä soveliaimmin ja löytää tehoisimmat sanat rohkaistakseen ja rauhoittaakseen tätä tyttöparkaa. Näin monen kestetyn tuskan jälkeen ja keskellä sitä syvää hämmennystilaa, johon hän oli joutunut, saattoi itse tieto hänen vapautuksestaan, jos se annettiin ilman tarpeellista varovaisuutta, nostaa hänen mielessään uuden ja entistään suuremman kiihoituksen. Hetken mietittyään pastori vastasi tuntevansa naishenkilön, joka aivan hyvin voi tämän tehtävän suorittaa; ja hän läksi matkaan.

Kardinaali viittasi taas ja käski kappalaisen heti toimittaa matkakuntoon kantotuolin kantajineen ja satuloittaa kaksi muulia.