Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 31

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Vähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli käyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen, eroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean todellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti kuumesairaan synkkiä houreita.

Vanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä nöyräksi hän oli sanonut hänelle:

– Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa; sanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.

Ja kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan, puoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen:

– Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen näköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun hän palaa kotia, saan minä vielä siitä kärsiä!

– Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen lupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?

– Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten tekevänsä, mitä tahdotte.

– Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini luo.

Samassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja seuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja kysyy: kuka siellä on?

– Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.

Eukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa sitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don Abbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää sen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli lähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.

Koko tämä liike, odotuksen hetki ja uusien henkilöiden ilmestyminen herättivät Lucia parassa kauhean mielenkiihoituksen. Sillä vaikka hänen tilansa oli sietämätön, herätti hänessä kuitenkin pieninkin muutos epäluuloa ja mitä vilkkainta levottomuutta. Hän katselee, näkee papin ja naisen; tästä hän hieman rauhoittuu. Hän katsoo tarkemmin: onko se todella tuo pastori, vai ex? Hän tuntee nyt Don Abbondion ja jää muutaman hetken tuijottamaan, ikäänkuin lumottuna. Kunnon vaimo lähestyy häntä, kumartuu alas hänen puoleensa, katselee häntä osaaottavasti tarttuen hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin häntä samalla hyväilläkseen ja auttaakseen ylös ja virkkaa:

– Oi, lapsiparka, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme.

– Kuka te olette? kysyy Lucia.

Mutta odottamatta vastausta hän uudelleen kääntyy Don Abbondion puoleen, joka on pysähtynyt parin askeleen päähän, hänkin vallan osaaottavaisen näköisenä. Lucia katselee häntä uudelleen ja huudahtaa:

– Te, herra pastori? Missä olemme? Voi minua poloista, pääni on vallan hämmennyksissä!

– Ei, ei, vastaa Don Abbondio; se olen todella minä. Rohkaiskaa mielenne. Näettehän, että olemme tulleet tänne teitä noutamaan. Olen todella teidän pastorinne, ja olen tullut tänne vartavasten ratsain…

Ikäänkuin äkkiä saaden jälleen entiset voimansa, Lucia silmänräpäyksessä kohosi pystyyn. Sitten hän vielä kerran kiinnitti katseensa noihin molempiin kasvoihin ja huudahti:

– Pyhä Neitsyt siis on teidät lähettänyt!

– Luulenpa niin itsekin, virkkoi kunnon vaimo.

– Ja voimmeko todella lähteä pois täältä? kysyi Lucia heikontaen ääntään ja näyttäen pelokkaalta ja salaperäiseltä. – Entä kaikki nämä ihmiset? … hän jatkoi huulet kokoonpuristuneina ja värähdellen pelosta ja kauhusta: Ja tuo herra!.. Tuo mies! Hän oli minulle varmasti luvannut…

– Hänkin on täällä, omassa persoonassaan ja on tullut vartavasten meidän kanssamme, selitti Don Abbondio. – Hän odottaa tuolla ulkona. Lähtekäämme pian. Älkäämme antako sellaisen miehen odottaa kauempaa!

Silloin hän, josta puhuttiin, hiljaa aukaisi oven, tuli näkyviin ja lähestyi Lucia, joka vähää aikaisemmin oli halunnut häntä nähdä, joka ollen vailla muuta turvaa ei ollut halunnut tavata ketään muuta kuin häntä, ei nyt, nähtyään ystävien kasvoja ja kuultuaan heidän ääniään, voinut tukahuttaa äkillistä kammon tunnetta. Hän vavahti, pidätti henkeänsä, painautui kunnon vaimoon ja peitti kasvonsa hänen poveaan vasten. Nähdessään nuo piirteet, joihin ei edellisenä iltanakaan ollut voinut kiinnittää katseitaan, nuo piirteet, jotka nyt olivat kalpeat, vääntyneet, ja jatkuvista kärsimyksistä ja nälästä kituvat, Nimittämätön oli äkkiä pysähtynyt. Ja huomatessaan Lucian pelästyksen, hän muutaman hetken oli liikkumatta ja ääneti paikallaan. Sitten hän ikäänkuin vastaten siihen, mitä tyttöparka ei ollut sanonut, huudahti:

– Se on totta; antakaa minulle anteeksi!

– Hän on tullut teitä vapauttamaan; hän ei enää ole sama kuin ennen. Hän on muuttunut hyväksi. Ettekö kuullut, että hän pyytää teiltä anteeksi? kuiskasi kunnon vaimo Lucian korvaan.

– Voiko sen enempää enää sanoa? No, pää pystyyn nyt, älkääkä olko lapsellinen, jotta voisimme heti lähteä matkaan, sanoi hänelle Don Abbondio.

Lucia kohotti päätään, katsoi Nimittämättömään. Ja nähdessään tuon otsan kumartuneeksi, tuon katseen hämmentyneeksi ja maahan luoduksi, hänet valtasi yhtä haavaa lohdutuksen, kiitollisuuden ja säälintunne ja hän huudahti:

– Oi, hyvä herra! Jumala teille palkitkoon armahtavaisuutenne!

– Ja korvatkoon hän teille satakertaisesti sen hyvän työn, minkä sananne minulle tekevät.

Näin sanottuaan hän kääntyi, meni ovelle ja astui ensiksi ulos.

Vallan virkistyneenä Lucia seurasi häntä nojaten vaimon käsivarteen.

Don Abbondio kulki takimaisena.

He astuivat alas pieniä portaita ja saapuivat pihalle johtavalle pienelle ovelle.

Nimittämätön aukaisi sen selkiselälleen, kulki kantotuolin luo, aukaisi sen ja osoittaen melkein pelokasta kohteliaisuutta – kaksi uutta ominaisuutta hänellä – käsivarresta hän auttoi Luciaa siihen nousemaan ja sitten vaimoa. Lopuksi hän kantotuolin ohjaajan käsistä otti molempien muulien ohjat ja auttoi Don Abbondiotakin nousemaan muulin selkään.

– Oi, kuinka paljon alentuvaa kohteliaisuutta! sanoi tämä.

Ja hän nousi muulin selkään paljoa ketterämmin kuin ensi kerralla.

Kulkue lähti liikkeelle heti kun Nimittämätön vuorostaan oli noussut muulinsa selkään. Hänen otsansa oli taas kohonnut pystyyn. Hänen katseensa oli käynyt käskeväksi, kuten tavallisesti. Ne palkkalaisrosvot, jotka hän matkallaan kohtasi, huomasivat kyllä hänen kasvoissaan suuren huolen, tavattoman mielenliikutuksen merkkejä; mutta eivät ymmärtäneet, eivätkä voineet ymmärtää sen enempää.

Tänne ei vielä ollut levinnyt mitään tietoa tässä miehessä tapahtuneesta suuresta muutoksesta; eikä kukaan noista ihmisistä olisi voinut itsestään mitään sellaista arvata.

Kunnon vaimo oli heti joutuin sulkenut kantotuolin uutimet. Sitten hän ystävällisesti tarttui Lucian käsiin ja alkoi häntä rauhoittaa sanoin, jotka uhkuivat osanottoa, onnittelua ja hellyyttä. Ja kun hän sitten huomasi miten paitsi kaikkien kestettyjen kärsimysten aiheuttamaa väsymystä, tapahtumien sekavuus ja himmeys estivät tyttöparkaa tuntemasta täyttä iloa vapautuksensa johdosta, hän sanoi hänelle kaiken, minkä katsoi sopivaksi selvittämään ja järjestämään hänen ajatuksiaan. Hän mainitsi hänelle sen kylän, josta oli kotoisin, ja minne nyt paraikaa oltiin matkalla.

– Todellako? virkkoi Lucia, joka tiesi että tuo kylä oli vallan lähellä kotikyläänsä. Oi, Pyhä Neitsyt, minä kiitän teitä! Äitini, äitini!

– Lähetämme oitis häntä noutamaan, sanoi kunnon vaimo, joka ei tietänyt, että se jo oli tehty.

– Niin, niin; Jumala teitä siitä palkitkoon… Ja te, kuka te olette? Miten tulitte…?

– Meidän kirkkoherramme lähetti minut. Sillä tämä herra – Jumala on liikuttanut hänen sydämensä, olkoon hän siitä ylistetty – tuli kyläämme puhumaan herra kardinaali-arkkipiispan kanssa; tämä pyhä mies, nähkääs, on paraikaa meidän seudullamme vieraana – ja tuo herra katui kauheita syntejään ja tahtoo muuttaa elämänsä. Ja hän sanoi kardinaalille ryöstättäneensä viattoman naisparan, nimittäin juuri teidät, ollen yksissä tuumissa erään toisen Jumalaa pelkäämättömän miehen kanssa, jonka nimeä kirkkoherra ei kuitenkaan minulle maininnut.

Lucia kohotti katseensa taivasta kohti.

– Ehkä te sen tiedätte, jatkoi kelpo vaimo; yhtäkaikki; herra kardinaali siis ajatteli, että kun oli kyseessä nuori nainen, tarvittiin naista hänelle seuraa pitämään, ja hän sanoi kirkkoherralle sellaista hakevansa, ja tuo hyvä pastori tuli minun luokseni…

– Palkitkoon teitä taivas sääliväisyydestänne!

– Mitä te nyt puhuttekaan, nuori ystäväparkani! Ja kirkkoherra käski minun rohkaista mieltänne, rauhoittaa teitä nopeasti ja selittää teille, että Herra ihmeellisellä tavalla on teidät pelastanut…

– Niin, aivan ihmeellisellä tavalla; Pyhän Neitsyen välityksellä.

– Olkaa siis täynnä rohkeutta, antakaa anteeksi sille, joka on teille pahaa tehnyt, ja olkaa onnellinen siitä, että Jumala on osoittanut armoaan hänelle, jopa teidän tulee rukoilla hänen puolestaan. Paitsi että se teille on ansioksi luettava, on se saattava oman sydämenne tyydytyksestä paisumaan.

Lucia vastasi katseella, joka ilmaisi myöntymystä yhtä selvästi kuin mitä sanat olisivat voineet tehdä, ja hellää mielenliikutusta, mitä sanat eivät olisi kyenneet ilmi tuomaan.

– Jalo nuori neitonen! virkkoi vaimo. – Ja kun teidänkin pastorinne oli meidän kylässämme – niitä nyt on siellä paraikaa niin monta kaikilta lähiseuduilta, että voisi samanaikuisesti toimeenpanna neljä täydellistä juhlamessua kirkossa – niin katsoi herra kardinaali sopivaksi lähettää hänetkin meidän mukaamme, vaikka hänestä tosin on ollut aivan vähän apua. Olen kyllä jo kuullut puhuttavan, että hän on jotenkin saamaton; mutta tässä tilaisuudessa olen todella saanut nähdä, että hän on kömpelömpi kuin kananpoikanen tappuroissa.

– Ja tuo mies … kysyi Lucia, tuo, joka on muuttunut hyväksi … kuka hän on?

– Kuinka! ettekö sitä tiedä? virkkoi kunnon vaimo. Ja hän mainitsi hänen nimensä.

– Oi Jumalan suurta armoa! huudahti Lucia.

Kuinka monesti hän oli kuullut kammoten toistettavan tuota nimeä niissä monissa kertomuksissa, joissa hän esiintyi yhtä kauheana kuin toisenlaisissa kertomuksissa ihmissyöjä-jättiläinen. Ja kun hän ajatteli olleensa hänen hirvittävässä vallassaan ja nyt olevansa tämän hurskasmieliseksi muuttuneen miehen suojeluksen alaisena, ajatellessaan niin hirvittävää vaaraa ja näin odottamatonta pelastusta, ajatellessaan kuka oli tuo mies, jonka kasvot olivat tuntuneet hänestä niin synkiltä, sitten liikutetuilta, sitten nöyrtyneiltä, hän vallan kuin haltioitui, toistaen ainoastaan tavan takaa:

– Oi, mikä armo!

– Todella suuri armo, sanoi kunnon vaimo. Siitä varmasti tulee suuri helpoitus hyvin monelle lähellä ja kaukana. Kun ajattelee, kuinka monta ihmistä hän piti kauhun tuskissa; ja kuinka hän nyt, kuten minulle sanoi teidän kirkkoherranne … ja eihän tarvitse muuta kuin katsoa häntä kasvoihin … hänestä on tullut hurskas mies! Muutenhan sen näkee heti hänen teoistaankin.

Jos sanoisi, ettei tämä kelpo vaimo olisi tuntenut melkoista uteliaisuutta saada tietää tarkempaa tuosta suuresta seikkailusta, jossa sattumalta oli joutunut näyttelemään erästä osaa, ei tämä olisi totuuden mukaista. Mutta täytyy tunnustaa hänen kunniakseen, että hän, ollen täynnä sääliväistä hienotunteisuutta Luciaa kohtaan, ollen jossakin määrin tietoinen hänelle uskotun tehtävän vakavuudesta, ei ajatellutkaan Lucialle asettaa epähienon urkkivaa ja turhaa kysymystä. Kaikki hänen sanansa tämän matkan kuluessa olivat pelkkiä rohkaisun ja tyttöparkaan kohdistuvan osanoton sanoja.

– Te ette ole syönyt Herra tiesi kuinka pitkään aikaan.

– En sitä enää muista. Mutta on siitä aikaa.

– Lapsiparka! Onpa teidän tarvis virkistää voimianne.

– Se on totta, vastasi Lucia, ääni heikkona.

– Minun kotonani, Jumalan kiitos, löydämme heti jotain suuhun pantavaa. Rohkeutta nyt vaan, olemme jo vallan lähellä.

Lucia vaipui sitten raukeana kantotuolin selkänojaa vastaan, ikäänkuin puoleksi unissaan. Ja silloin vaimo ei häirinnyt hänen lepoaan.

Don Abbondiolle tämä paluu tosin ei ollut yhtä tuskallinen kuin äskeinen tulo; mutta ei sekään suinkaan ollut mikään huvimatka. Niinpian kuin hänen suuri kauhistuksensa oli ohi, hän aluksi oli tuntenut itsensä vapautuneeksi suuresta taakasta. Mutta pian alkoi hänen mielessään sukeltaa esiin sata uutta huolta; samoin kuin siinä paikassa, missä on juurineen päivineen nyhdetty pois iso puu, maaperä jonkun aikaa pysyy paljaana kasvullisuudesta, mutta sitten kasvaa täyteen rikkaruohoa. Hän oli käynyt paljoa herkemmäksi kaikille vaikutelmille, ja ajatteli hän nykyhetkeä tai tulevaisuutta, ei häneltä suinkaan puuttunut aihetta raateleviin levottomuuden tunteisiin. Hän tunsi nyt paljoa enemmän kuin menomatkalla tällaisen matkustamistavan epämukavuutta, mihin ei ollut tottunut, ja varsinkin paluumatkan alussa, kun laskeuduttiin alas linnakummun rinnettä laaksoon.

Kantotuolin ohjaaja noudatti Nimittämättömän antamaa merkkiä ja pani muulinsa kulkemaan melko vauhtia. Molemmat ratsastajat seurasivat häntä tasajalan; tästä seurasi, että muutamissa hieman nopeammissa kohdin Don Abbondio parka, ikäänkuin takaapäin vivun kohottamana, keikahti päistikkaa eteenpäin, niin että hänen säilyttääkseen tasapainonsa täytyi käsineen takertua satulannastaan. Eikä hän kuitenkaan rohjennut pyytää, että olisi kuljettu hitaammin, hän kun toiselta puolen kernaasti halusi päästä pois näiltä seuduilta niin pian kuin suinkin. Kun tämän lisäksi niissä kohdin, missä tie kulki pengermällä tai multaharjalla, muuli, kaltaistensa elukkojen tavoin, ikäänkuin kiusaa tehden pysytteli ulkolaidalla ja asetti kavionsa vallan lähelle reunaa. Ja Don Abbondio näki allansa, melkein kohtisuorana ammoittavan jyrkänteen, tai kuten hän kuvitteli, pohjattoman kuilun.

– Sinullakin, näin hän mielessään puhutteli elukkaansa, on tuo kirottu taipumus hakea vaaroja, kun tietä on jos kuinka leveältä. Ja hän veti ohjasta saadakseen muulin kääntymään vastakkaiselle puolelle; mutta turhaan. Niin hän, ollen samalla raivon ja pelon raatelemana, tapansa mukaan alistui toisen mielivallan ohjattavaksi. Palkkalaisrosvot eivät enää hänessä herättäneet niin suurta kauhua, nyt kun hän tiesi varmemmin, millainen oli heidän isäntänsä mieliala.

– Mutta, hän ajatteli, jos tieto tästä suuresta kääntymyksestä sattuisi leviämään tänne vielä sillä aikaa, kun olemme täällä, niin kuka tietää, mille kannalle nämä roistot asettuvat! Kuka tietää, mikä siitä voi olla seurauksena! Voivat vielä saada päähänsä, että minä tässä olen tehnyt lähetyssaarnaajan virkaa! Voi silloin minua poloista, he kyllä olisivat valmiit minua kiduttamaan!

Nimittämättömän tuimasti rypistyneet kulmakarvat eivät ollenkaan saattaneet Don Abbondiota levottomaksi. – Pitääkseen noita julmanaamaisia miehiä kurissa, hän ajatteli, tuollainen tuima ilme on vallan paikallaan; sen minäkin hyvin ymmärrän. Mutta pitipä juuri minun joutua moisten ihmisten keskelle!

Viimein kuitenkin saavuttiin linnakukkulan juurelle ja lopuksi pois itse laaksosta, Nimittämättömän otsa tasottui rypyistään. Don Abbondiokin kävi luonnollisemman näköiseksi, kuroitti hieman esiin päätään hartioista, luopui käsivarsien ja säärien jäykästä asennosta ja nojautui hieman varmemmin lanteisiinsa, mikä saattoi hänet vallan toisennäköiseksi. Hän hengitti vapaammin; ja näin rauhoittuneena nykyisyyden suhteen, hän alkoi tarkastaa toisia, tulevaisuudessa haamoittavia vaaroja.

– Mitähän nyt tuo ilkimys Don Rodrigo on sanova? Saatuaan näin pitkän nenän, saatuaan osakseen pelkkää ivaa ja häpeää – eiköhän tämä hänelle ole hyvin karvas pala niellä! Nyt vasta hän käy oikein pirulliseksi, tuo mies. Saammepa nähdä, että hän tulee ahdistamaan minuakin, kun minäkin olen ottanut osaa mokomaan yritykseen! Kun hänellä jo tuonoin oli rohkeutta lähettää niskoilleni nuo kaksi hornanhenkeä minua niin loukkaavasti kohtelemaan maantiellä, niin kuka tietää, mitä hän nyt aikoo tehdä! Hänen Kunnian-arvoisuudelleen kardinaalille hän ei mitään mahda; tämä on liian kova pala hänelle, niin että hän saa puida nyrkkiä taskussaan. Mutta kiukun myrkky hänellä on ruumiissaan, ja sen hän epäilemättä vielä tahtoo jonkun yli purkaa. Miten tällaiset jutut päättyvät? Iskut satelevat ylhäältä ales, ja repaleet lentelevät ylös ilmaan, Lucian luonnollisesti kardinaali toimittaa turviin; tuo toinen ajattelematon huimapää on kantoväliä ulompana ja on jo saanut kovia kokea. Se, joka saa kovimmat iskut niskaansa, olen siis minä. Se olisi todella julmaa, jos minun niin runsaan häiriintymisen ja levottomuuden jälkeen, ilman vähintäkään syyllisyyttä täytyisi kärsiä rangaistus. Mitä tekee nyt hänen Kunnian-arvoisuutensa minua puolustaakseen, pantuaan minut näin vaaralle alttiiksi? Voiko hän taata, ettei tuo kirottu mies tee minulle kepposta, joka on edellistä vielä pahempi? Ja muuten hänellä on niin paljon asioita päässä! Hän käy käsiksi niin moneen yritykseen samalla kertaa. Kuinka voisi hän pitää silmällä kaikkea? Tuollaiset ihmiset saattavat usein asiat sekavammiksi kuin mitä ne alkuaan olivat. Ne, jotka tekevät hyvää, suorittavat sen tukuttain; kun he sitten ovat tyydyttäneet mielensä, eivät he enää siitä huolehdi, eivätkä tahdo vaivata päätänsä valvomalla kaikkia seurauksia. Mutta ne, joilla on taipumus tehdä pahaa, ovat tarkemmat, he eivät hellitä ennen loppua eivätkä koskaan saa rauhaa, heissä kun on tuo kalvava häijyyden syöpä. Pitäisikö minun itseni siis mennä Don Rodrigolle huomauttamaan, että olen lähtenyt tälle retkelle kardinaalin käskystä, enkä omasta vapaasta tahdostani? Mutta silloinhan näyttäisi siltä, kuin puolustaisin vääryyttä. Oi armias taivas! minäkö puolustaisin vääryyttä! Siitäkö mainiosta huvista muka, minkä se minulle tuottaa! Parasta kai on kertoa juttu Perpetualle sellaisena kuin se on; ja sitten antaa Perpetualle toimeksi lähettää se kiertelemään, Kunhan vaan herra kardinaalin päähän ei pistäisi panna toimeen jotain julkista kohtausta, jotain tarpeetonta juhlallisuutta, ja asettaa minutkin siinä esiintymään. Joka tapauksessa heti saavuttuamme perille, jos kardinaali jo on palannut kirkosta, menen kiireisesti tekemään hänelle kunnioittavan jäähyväiskumarrukseni; ellei, annan viedä hänelle perille anteeksipyyntöni ja pötkin suoraa päätä kotia. Lucia on nyt turvissa; minua ei enää tarvita; ja näin suuren vaivannäön jälkeen saatan vaatia, että minut päästetään rauhaan. Ja sitten voisi päällepäätteeksi kardinaalin päähän pälkähtää uteliaisuus saada tietää koko asia, ja minun olisi pakko tehdä selkoa tuosta avioliitto-jutusta! Ei enää puuttuisi muuta! Ja jos hän vielä tulee tervehtimään minun seurakuntaani!.. No, kävi nyt miten tahansa; en tahdo edeltäkäsin ruveta murehtimaan; onhan minulla jo muutenkin huolta tarpeeksi! Tällä hetkellä lähden piiloittaumaan kotiini. Niin kauan kuin hänen Kunnian-arvoisuutensa on näillä tienoilla, Don Rodrigo ei rohkene tehdä mielettömyyksiä. Entä sitten, entä myöhemmin? Oi, huomaan, etten loppuvuosinani saa nauttia niin onnen hetkeä!

Kulkue saapui perille ennen kirkkomenojen päättymistä. Kuten mennessä, kuljettiin nytkin saman väkijoukon kautta, joka joutui entistään suuremman mielenliikutuksen valtoihin; sitten retkeläiset hajaantuivat. Molemmat ratsastajat poikkesivat pienelle sivutorille, jonka taustalla oli pappila; kantotuoli jatkoi matkaansa kelpo vaimon talolle.

Don Abbondio pani tuumansa täytäntöön. Tuskin hän oli astunut alas muulinsa selästä, kun lausui mitä hartaimmat kohteliaisuutensa Nimittämättömälle ja pyysi tätä puolustelemaan häntä kardinaalin edessä, hänen kun oli pakko perin tärkeiden asioiden vuoksi palata seurakuntaansa. Hän meni noutamaan hevostaan – näin hän mainitsi sauvaansa, jonka oli jättänyt pienen salin nurkkaan, ja läksi matkaan.

Nimittämätön jäi odottamaan kardinaalin paluuta kirkosta.

Kelpo vaimo pani Lucian istumaan kyökkinsä parhaalle tuolille ja alkoi heti hommata hänelle jotain virkistävää, häätäen jonkunmoisella ystävällisellä karkeudella ne kiitokset ja anteeksipyynnöt, joita Lucia tavan takaa toisti.

Mitä kiireisimmin yhä asetellen uusia risuja pienen padan alle, jonka oli pannut tulelle, ja jossa uiskenteli oiva salvukukko, hän sai liemen pian kiehumaan. Ja täytettyään sillä kupin, johon jo oli pannut leipäpalasia, hän viimein saattoi ojentaa sen Lucialle. Huomattuaan sitten miten tyttöparka joka uuden lusikallisen nieltyään virkoamistaan virkosi, hän ääneensä onnitteli häntä siitä, että kaikki tämä oli tapahtunut päivänä, jolloin, kuten hän asetti sanansa, ei musta kissa ollut pesässä.

– Tänään, hän jatkoi, jokainen koettaa toimeenpanna pienen juhla-aterian, paitsi ne köyhät raukat, jotka vaivoin saavat leivotuksi itselleen leipää virnasta ja maissiryyneistä. Tänään he tosin kaikki toivovat saavansa jotain niin anteliaalta herralta. Me, Jumalan kiitos, emme ole siinä tilassa. Mieheni ammatista ja vähäisestä maatilkustamme juuri elämme. Syökää siis vaan niin paljon, kuin haluttaa. Pian salvukukko on tarpeeksi kiehunut, ja silloin saatte vahvempaa ruokaa.

Tämän jälkeen hän korjasi pois kupin ja rupesi hommaamaan ateriaa ja kattamaan pöytää talonväelle.

Niinpian kuin Lucian voimat olivat hieman virkistyneet ja hänen mielensä tyyntymistään tyyntynyt hän odottaessaan, tapansa mukaan ja puhtauden ja kainoudentunteesta pani jälleen kuntoon pukunsa; hän kohenteli ja sitoi uudelleen löyhistyneet ja epäjärjestykseen joutuneet palmikkonsa ja köytti huolellisemmin huivinsa povelle ja kaulan ympärille. Tätä tehdessään hänen sormensa takertuivat rukousnauhaan, jonka edellisenä yönä oli kaulaansa ripustanut; hän loi siihen katseensa – ja äkkiä kiihkeä mielenliikutus valtasi hänet; tekemänsä lupauksen muisto, jota tähän asti olivat pidättäneet ja tukahuttaneet niin monet nykyhetken synnyttämät vaikutelmat, heräsi äkkiä ja ilmeni varmana ja selvänä. Silloin kaikki hänen sielunvoimansa, jotka tuskin olivat toipuneet, yhtähaavaa uudelleen lannistuivat. Ja ellei tämä sielu olisi ollut niin suuressa määrin viattoman elämän, alistumisen ja uskon valmistama, olisi hänen tuona hetkenä tuntemansa mielenhämmennys vaihtunut epätoivoon. Sellaisen ajatusten temmellyksen jälkeen, jota ei voi sanoin kuvata, ensimäiset sanat, jotka sukelsivat esiin hänen mielessään olivat:

– Oi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt!

Mutta tuskin hän ajatuksissaan oli ne maininnut, kun tunsi niistä pelästystä. Hän muisti kaikki lupauksentekonsa yksityiskohdat, sietämättömän tuskansa, sen epätoivoisen tietoisuuden, että oli ollut vailla kaikkea ihmisapua, rukouksensa hehkun ja sen tunteen täyden vilpittömyyden, joka oli liittynyt lupaukseen; se, että hän nyt, saatuaan osakseen rukoilemansa armon, katuisi tuota lupaustaan, tuntui hänestä hirveältä kiittämättömyydeltä ja uskottomuudelta Jumalaa ja Neitsyt Mariaa kohtaan. Hänestä tuntui, että tällainen uskottomuus tuottaisi hänelle uusia ja hirvittävämpiä onnettomuuksia, joista ei voisi enää rukouksenkaan avulla toivoa pelastusta. Ja sentähden hän kiireisesti karkoitti mielestään katumuksen ajatukset. Hartaana hän otti rukousnauhan kaulastaan, puristi sitä vapisevaan käteensä ja uudisti lupauksensa samalla anoen hehkuvasti rukoillen, että hänelle suotaisiin voimia sitä täyttää ja että häneltä säästettäisiin ne ajatukset ja tilaisuudet, jotka, vaikka eivät voisikaan järkyttää hänen sydäntään, saattaisivat sen liiaksi kärsimään.

Renzon olo etäällä, mistä hänellä todennäköisesti ei ollut mitään paluun mahdollisuutta ja mikä hänestä alussa oli tuntunut niin katkeralta, näytti hänestä nyt Kaitselmuksen johdolta, joka oli antanut noiden molempien tapahtumien sattua samaa tarkoitusta varten; ja hän koetti tuota toista seikkaa ajattelemalla saada lohdutusta toisen suhteen. Ja tämän hän luuli voivansa uskoa, että sama Kaitselmus kruunatakseen tekonsa kyllä osaisi asettaa niin, että Renzokin alistui, ettei hän enää ajattelisi… Mutta tuskin olivat nämä mietteet heränneet hänen mielessään, kun ne siinä nostivat mitä myrskyisimmän levottomuuden. Lucia parka tunsi, että sydämensä taas oli katumaisillaan, minkä vuoksi hän uudelleen turvautui rukoukseen, vahvisti uudelleen lupauksensa ja antautui uuteen taisteluun, josta erosi, jos meidän sallitaan käyttää tätä vertausta, samoin kuin voittaja, joka itse ollen haavoja täynnä jättää kaatamansa, mutta ei tappamansa vihollisen.

Äkkiä kuuluu kiireisten askeleiden kopinaa ja iloisia ääniä. Se oli pieni perhe, joka palasi kirkosta. Kaksi pikku tyttöä ja poikanen astuvat sisään hypähdellen. He pysähtyvät hetkeksi katselemaan Luciaa; sitten he juoksevat äitinsä luo ja ryhmittyvät hänen ympärillensä. Kuka kysyy tämän tuntemattoman vieraan nimeä, ja miten, ja miksi; kuka taas tahtoo kertoa näkemänsä ihmeelliset seikat. Kelpo vaimo vastaa kaikkeen ja kaikille sanomalla: – Hiljaa, hiljaa!

Sitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen into kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli kylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen kertaan lukenut Pyhimysten legendakokoelman ja teoksen I reali di Francia³⁵ ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta miehestä – maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi omaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa suhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän kyllä niin monen muun asemesta… Muuten hän oli miesten parhaita. Hän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan ryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut siihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset juhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin saarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät tunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua tietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka pelastettu ja turvissa.

Hänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: – Katsoppas! osottaen Luciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella anteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti ystävällisin elein huudahtaen: – Terve tuloa, terve tuloa!.. Te olette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni teidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte turvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi alkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen teidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada ihmeen!

Älköön luultako, että hän oli ainoa, joka tätä tapahtumaa ihmeeksi selitti, hän kun oli lukenut legendakirjan. Koko kylässä ja lähiseuduilla ei siitä puhuttu muulla tavoin, niin kauan kuin sitä muistettiin. Ja totta puhuen, vaikka siihen myöhemmin tehtiin paljon lisäyksiä, ei sitä voitu muulla nimellä mainita.

Lähestyttyään sitten vähitellen vaimoaan, joka paraikaa irroitti kattilaa ketjuista, hän kysyi häneltä hiljaa:

– Onko kaikki onnistunut hyvin?

– Erittäin hyvin; kerron sen sinulle myöhemmin.

– Hyvä, hyvä, kyllähän ehditään.

Katettuaan nopeasti pöydän talonemäntä meni Luciaa noutamaan, seurasi häntä pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan. Ja leikattuaan irti salvukukon siiven hän asetti sen Lucian lautaselle. Hän istuutui sitten vuorostaan, kuten myös miehensä, ja molemmat rohkaisivat uupunutta ja kainostelevaa vierastaan, kehoittaen häntä syömään. Räätäli alkoi heti ensi suupalat nieltyään hyvin innokkaasti kertoa, yhtenään lasten keskeyttämänä, jotka söivät seisoen pöydän ääressä, ja jotka todella sinä päivänä olivat nähneet liiaksi paljon tavattomia seikkoja, malttaakseen kauempaa pysyä pelkkinä kuuntelijoina.

Isäntä kuvasi juhlallisia kirkkomenoja, sitten hän johtui puhumaan tuosta ihmeellisestä kääntymyksestä. Mutta syvimmän vaikutuksen oli häneen tehnyt kardinaalin saarna.

– Olipa merkillistä nähdä hänet siinä alttarin edessä, noin ylhäisen henkilön, vallan kuin yksinkertaisen papin.

– Ja tuo kultainen esine, mikä hänellä oli päässä … sanoi eräs pikkutytöistä.

– Vaiti. Kun ajattelee, että näin korkea henkilö, ja niin oppinut, että, kuten kerrotaan, on lukenut kaikki kirjat, joita ylipäänsä maailmassa on, mitä ei kukaan koskaan ole tehnyt, ei edes Milanossa … kun ajattelee, että moinen mies alentuu sanomaan asioita sillä tavoin, että kaikki sen ymmärtävät…

– Minäkin sen ymmärsin, huomautti toinen pikku lorusuu.

– Vaiti! Mitäpä sinä olisit ymmärtänyt?

– Ymmärsin, että hän selitti Evankeliumia kirkkoherran asemesta.

– Vaiti. En puhu niistä, jotka asioita hieman ymmärtävät; sillä täytyyhän niiden pakostakin ymmärtää. Mutta kaikkein kovapäisimmät ja tietämättömimmätkin seurasivat saarnan johtolankaa. Jos nyt menette kysymään heiltä, voivatko toistaa ne sanat, jotka hän lausui, niin eivätpä totisesti voisi mainita ainoatakaan. Mutta siitä saarnasta saamansa tunteen he ovat kätkeneet sydämeensä. Ja vaikka hän ei kertaakaan maininnut tuon kääntyneen herran nimeä, kuinka hyvin käsitti, että hän puhui hänestä! Ja häntä ymmärtääkseen riitti muuten kun huomasi, miten hänellä oli kyyneleet silmissä. Ja silloin itki koko kirkossa koolla oleva seurakunta.

– Se on totta, puhkesi puhumaan perheen pikku poikanen. – Mutta miksi itkivät kaikki aikaihmiset kuin lapset?

– Vaiti. Ja kuitenkin näillä seuduin on kovia sydämiä. Ja selvästi hän meille osoitti, että huolimatta nälänhädästä tulee kiittää Herraa ja olla tyytyväinen, tehdä minkä voi, ahertaa, auttaa toinen toistansa ja tyytyä osaansa. Sillä onnettomuus ei ole siinä, että kärsii ja on köyhä, onnettomuus on siinä, että tekee pahaa. Eikä tuo suinkaan ollut pelkkiä kauniita sanoja; sillä tiedetään, että hänkin elää kuin köyhä ja että ottaa leivän omasta suustaan antaakseen sen nälkäisille, ja kuitenkin hän voisi nauttia tämän elämän hyvästä paremmin kuin kuka muu tahansa. Oh! silloinpa sitä mielikseen kuuntelee miehen puhuvan! Eipä hän sano, kuten kaikki muut: tehkää niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Vielä lisäksi hän huomautti, mitenkä nekin, jotka eivät ole vallasihmisiä, ovat velvollisia jakamaan tarvitseville, jos heillä on enempi kuin mitä välttämättömästi tarvitsevat.

Tässä hän itsestään keskeytti puheensa, ikäänkuin äkillinen ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

Hän tuumi hetkisen. Sitten hän kokosi lautaselle pöydällä olevia ruokia, pani siihen lisäksi leivän, asetti sen lautasliinalle, tarttui tähän neljästä kulmasta ja sanoi vanhemmalle tytölleen:

– Ota sinä tämä. Toiseen käteen hän hänelle antoi viinipullon ja lisäsi: