Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 36

Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista; ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta. Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle De Subtilitate ja muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä, niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen De restitutione temporum et motuum coelestium sekä teoksen Duodecim genitararum, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen; tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten, vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti, että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.

Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä alalla ja oli selaillut Portan teosta Magia naturale, Cardanuksen kirjoittamia Kivien, Eläinten ja Kasvien historioita, Albert Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn, yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.

Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.

Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian, varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza, sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.

– Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino, Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" – tosin veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama "Valtion järki"; – kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante; se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos "Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan, edellinen paavi Paavali V: nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan; tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen; tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina, kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV: nnen tytär, saattoi arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme ensimäisenä kirjailijana".

Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen: nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa, päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio, Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen Forno; viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin" paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla, ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla – ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.

Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun; teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme, ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa. Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet, yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.

Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Tuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan jälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta olisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää; leivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen hinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä olivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli nyt – lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu, syytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien tuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet. Toreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti, onniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty keino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista ja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin – ja kuinka olisikaan voinut olla muuten – esiin levottomuutta, aavistusta siitä, ettei näin voinut kauan jatkua.

Piiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen keinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli synnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne, joilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään ja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin jauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken tarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä jatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton, tekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.

Sentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä De orden de su Excelencia³⁷ julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla oli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta; ja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä tarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen ja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen ylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja kaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen rikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille osotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille, että hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille päinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa pitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.

Ken kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti; ja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu täytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä ainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on laivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä, ettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin leipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin heräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita muuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että sekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23: ntena päivänä vaati muudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta yleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät vastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon ottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli, kuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.

Mutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan suhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen tasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden, dekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23: ntena päivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta kauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella joulukuun 7: nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista liraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä hinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla, jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden luonteesta.

Jo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin kuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten asetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.

Kun täten leivän ja jauhojen hintaa Milanossa pidettiin halpana, oli siitä seurauksena, että ympäristön väestö joukottain riensi sinne ostamaan. Poistaakseen tämän seikan, jota sanoi epäkohdaksi, Don Gonzalo uudessa asetuksessa joulukuun 7: nneltä päivältä kielsi kuljettamasta ulos kaupungista kahtakymmentä soldoa kalliimpaa leipämäärää, määräten asetuksen rikkojalle sakoksi tuon leipämäärän menettämisen ja kaksikymmentä viisi scudoa; ja varojen puutteessa pari köydenkiristystä julkisessa paikassa, jopa kovempaakin kuritusta, yhä vaan Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan. Saman kuun 22:na päivänä – ei tiedetä miksi niin myöhään – hän julkaisi jauhoja ja ryynejä koskevan samanlaisen asetuksen.

Rahvas oli tahtonut hankkia itselleen yltäkylläisyyttä ryöstämällä ja polttamalla; hallitus tahtoi sitä pitää yllä orjalaivojen ja köyden avulla. Keinot olivat täydelleen sopusuhtaiset keskenään; mutta missä määrin ne vastasivat tarkoitusperäänsä, saattaa lukija helposti arvostella; ja millä tavoin ne kelpasivat sitä toteuttamaan, sen saa lukija heti nähdä. Onpa muuten helppo huomata ja varsin tähellistä panna merkille, kuinka läheisessä ja välttämättömässä yhteydessä toisiinsa nämä molemmat menettelytavat olivat. Kumpikin niistä oli välttämätön seuraus edellisestä toimenpiteestä, joka oli määrännyt leivän hinnan niin paljoa huokeammaksi tosiolojen mukaista, eli sitä hintaa, joka luonnollisesti olisi johtunut tarpeen ja paljouden välisestä suhteesta. Tällainen keino on aina näyttänyt rahvaasta sekä kohtuudenmukaiselta että yksinkertaiselta ja helpolta toteuttaa; on siis hyvin luonnollista että ahtaina aikoina ja katovuosina se sitä halajaa, rukoilee, ja jos voi, pakoittaa sitä käyttämään. Mutta mikäli sittemmin seuraukset ilmenevät, käy välttämättömäksi, että viranomaiset ehkäisevät jokaisen niistä lailla, joka kieltää ihmisiä tekemästä sitä, johon edellinen laki heitä oikeutti. Sallittakoon meidän tässä ohimennen huomauttaa omituista sattumaa. Maassa ja aikana, joka on hyvin lähellä meitä,³⁸ uudenajan historian melukkaimpana ja merkillisimpänä aikana, on samanlaisten asianhaarojen vallitessa käytetty samanlaisia keinoja – voisipa melkein sanoa vallan samoja, eroten suhtien puolesta, mutta noudattaen jotenkin samaa järjestystä; niitä käytettiin huolimatta siitä, että ajat olivat muuttuneet, ja tuo seikka johtui etupäässä siitä, että rahvaan suuret joukot, joihin nuo tiedot eivät olleet juurtuneet, pitkäksi aikaa voi saattaa voimaan käsityksensä, ja käyttääksemme siellä tavallista puhetapaa, pakoittaen ohjata lainsäätäjäin käsiä.

Palataksemme siis omiin asioihimme, oli kapinalla ollut kaksi seurausta: toiselta puolen elintarpeiden varsinainen tuhlaus ja hukka itse kapinan aikana, ja toiselta puolen, halvan leipähinnan aikana tapahtuva, ylen runsas, ylimielinen, rajaton kulutus sen vähäisen viljamäärän kustannuksella, jonka olisi pitänyt riittää seuraavaan elonkorjuuseen asti. Näihin yleisiin seurauksiin liittyi se seikka, että neljä rahvaan miestä tuomittiin kuolemaan mellakan johtajina; kaksi heistä hirtettiin Kainalosauva-leipomon edustalla, ja kaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavoudin talo oli.

Muuten ovat historialliset tiedot tästä ajankohdasta niin puutteellisesti merkityt, ettei niissä ollenkaan mainita miten ja milloin tämä mielivaltainen hinta lakkasi. Jos meidän varmojen tietojen puutteessa on sallittu tuoda esiin olettamia, olemme taipuvaiset luulemaan, että tuon hinnan lakkauttaminen tapahtui joulukuun 24: nnen päivän, kuolemantuomion toimeenpanemispäivän vaiheilla. Mainitsemamme 22: nnen päivän jälkeisiä viljahintaa koskevia asetuksia emme ole tavanneet; joko ne ovat joutuneet hukkaan, pysyneet piilossa tutkimuksiltamme, tai lienee hallitus, keinojensa tehottomuuden lamauttamana ja pettyneenä niiden huonojen tuloksien johdosta jättänyt ne hävitykselle alttiiksi.

Kuitenkin tapaamme useilla historioitsijoilla – jotka aina kernaammin kuvaavat suuria tapahtumia kuin niiden alkujuurta ja kehitystä – kuvauksen maasta ja varsinkin kaupungista sellaisena kuin ne esiintyivät kevättalven ja kevään aikana, jolloin pahan alkusyy, viljamäärän ja tarpeen välinen epäsuhtaisuus ei suinkaan ollut herjennyt, vaan päinvastoin lisääntynyt niistä parannuskeinoista, jotka jonkun aikaa olivat viivyttäneet seurauksia; eikä tuota epäkohtaa oltu voitu poistaa tarpeellisen ulkoa tuodun viljamäärän avulla, jota tuontia vaikeutti yleisten ja yksityisten varojen riittämättömyys, ympäristön asukkaiden köyhyys, liikenteen hitaus ja esteet, jopa itse lait, jotka koettivat aikaansaada ja ylläpitää luonnottoman halpaa hintaa. Lisäksi nälänhädän oikea syy, tai paremmin sanoen, itse nälänhätä vaikutti tuhoten hillitsemättä ja täydellä voimallaan.

Tässä seuraa tuon surkean kuvauksen kopia.

Joka askeleella kohtasi suljettuja myymälöitä; tehtaat suureksi osaksi autioina; kaduilla sanomattoman surkeita näkyjä, kurjuuden lakkaamatonta vilinää, tuskien alituisia tyyssijoja. Ammattikerjäläisten, joiden luku oli kuivunut varsin vähiin ja jotka olivat sekaantuneet ja eksyneet uuteen väen paljouteen, oli nyt pakko riidellä almusta niiden henkilöiden kanssa, joilta parempina aikoina olivat almuja vastaanottaneet. Siinä oli isäntiensä eroittamia tarjoilijoita ja puotipalvelijoita, joiden jokapäiväiset tulot olivat vähentyneet tai kokonaan lakanneet, ja jotka elivät vaivaloisesti säästöistään ja pääomastaan; liikkeen omistajiakin, joille liikkeensä pysähtyminen oli tuottanut vararikon ja turmion; kaikenlaisia käsityöläisiä, mitä karkeimpien ja hienoimpien, mitä tärkeimpien ja mitä ylellisimpien ammattien harjoittajia, harhaillen ovelta ovelle, kadulta kadulle, nojaten talojen kulmiin, loikoen kivityksellä, talojen ja kirkkojen ääressä, valittaen anoen almua ja epäröiden tarpeen ja vielä polkemattoman häveliäisyyden välillä, laihtuneina, voimattomina, väristen vilusta ja nälästä, yllään kuluneet ja vähät vaatteet, jotka useilla kuitenkin vielä olivat entisen varallisuuden merkkinä; samoin keskellä toimettomuutta ja alennustilaa ilmeni jonkunlaisia miehekkäisyyden ja uutteruuden merkkejä.

Sekaantuneina tähän viheliäiseen joukkoon, ja muodostaen siitä melkoisen osan, liikkui palvelijoita, mitkä olivat isäntiensä eroittamat, nämä kun olivat vaatimattomasta varallisuudentilasta joutuneet ahdinkoon tai oltuaan sitä ennen mahtavia ja rikkaita, eivät sellaisena vuotena kyenneet ylläpitämään lukuisan palvelijakunnan ylellisyyttä. Ja kaikkiin näihin erilaisiin puutteenalaisiin liittyi joukko toisia, jotka olivat tottuneet osaksi elämään heidän tuloistaan: lapsia, naisia, vanhuksia, ryhmittyneinä entisten ylläpitäjiensä ympärille tai hajaantuneina toisaalle kerjäämään.

Saattoipa muiden joukosta tuntea useita bravoja heidän pörristetyistä hiustupsuistaan, repaleiksi käyneistä komeista vaatteistaan, omituisista eleistään ja esiintymistavoistaan ja siitä leimasta, jonka elintapojen tottumus painaa kasvoihin ja joka on sitä enemmän silmäänpistävä ja selvä, kuta enemmän se eroaa tavallisuudesta. Nämä bravot olivat vallitsevan yleisen kohtalon vuoksi menettäneet rikollisella tavalla ansaitun leipänsä, anoen sitä nyt armahtavaisilta ihmisiltä. Nälän masentamina, kilpaillen toistensa kanssa ainoastaan valitushuudoissa, he pelokkaina ja arkoina harhailivat kaduilla, joita niin kauan olivat kulkeneet pää pystyssä, katse epäluuloisena ja julmana, puettuna komeisiin ja omituisiin virkapukuihin, varustettuina rikkailla aseilla, suljilla koristettuina, hajuvesillä valeltuina ja tukka käherrettynä. Ja he ojensivat nöyrinä kättä, jota niin monesti julkeasti olivat kohottaneet uhkausta tai salakavalaa iskua varten.

Mutta kenties viheliäisimmän ja surkuteltavimman näyn tarjosivat maalaiset; he saapuivat yksitellen, kaksittain, koko perheinä, miehet ja vaimot kantaen pikkulapsiaan käsivarrella tai selässä, taluttaen suurempia lapsia kädestä, vanhukset kulkien jälessä. Muutamat, joiden talot majoitettu tai seudun kautta kulkeva sotaväki oli anastanut ja ryöstänyt, olivat epätoivoisina lähteneet pakoon. Näiden joukossa oli eräitä, jotka herättääkseen suurempaa sääliä tai saattaakseen silminnähtäväksi surkeutensa näyttivät mustelmiaan ja haavojaan, mitkä olivat saaneet iskuista puolustaessaan omaisuutensa kurjia jäännöksiä tai ponnistaessaan paetakseen sokeata ja hillitöntä raakuutta. Toiset olivat säästyneet tältä erityiseltä vitsaukselta, mutta heidät karkoitti taas tuo toinen painajainen, joka ei säästänyt yhtään tämän maakunnan soppea, nimittäin kasvuttomuus ja verotaakat, mitkä olivat paisuneet suuremmiksi kuin koskaan, muka sodantarpeiden vaatimuksesta. Näitä henkilöitä saapui lakkaamatta kaupunkiin, kuin rikkauden ja anteliaisuuden pesäpaikkaan ainakin.

Saattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään ja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja paheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat niin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa päämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin esineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset, jotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin kaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan antimilla – näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä – kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden leimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi puvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat tasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla, kaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet tuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä; hiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja karaistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena kuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka pilkistivät esiin repaleiden lomista.

Erilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut jäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden luonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli toivottomampi.

Siellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli pieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia poljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan ihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu sitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille yöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä nukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli uuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla vuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui hengettömänä alas kivitykselle.

Monen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan ohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa paikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty avuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen anteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon hyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden hehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne. Nämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea läpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan erilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita, ynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle kulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan maassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka jo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään ravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille, joita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia, leipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut, he ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen heitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla. Samanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja huutavinta alastomuutta.

Eikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen oli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa, jaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille tämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja astumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei jälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi heitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he koettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa myönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta ja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä hyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet pyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja suorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten kaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin papeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat itsekin usein heitä tervehtimään.

Tuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan näihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut tätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas ihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan siinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä moneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella kokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään vielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt toisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän kaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan nälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.

Hän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen osan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu apu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja, "joiden avulla – näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa³⁹ – niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi". Viljaa ja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili kaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän auttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri Alessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin usein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa riisilientä.

Mutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti voimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat yhden ainoan miehen toimeenpanemat – sillä Federigo ei koskaan jaellut toisten laupeuden antimia – olivat vallan riittämättömät tyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten yksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen, niin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston myöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston hoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien lähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi; mutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi; edelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo niukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli pakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin tarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka taholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.