Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 41

Mutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä pelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä, muutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi epäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli olemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä vastaan.

Muutamat luulivat toukokuun 17: nnen päivän illalla nähneensä eräiden henkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri sukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat yöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit. Terveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa riensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan laipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään, mikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon; kuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua ja huomautti – enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta kuin tarpeen vaatimusta – että riitti, jos vedellä huuhteli laipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa rahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu todistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että tuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet kaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä tämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä huhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset – muutamat useita vuosia myöhemminkin kirjoitetut – mainitessaan tämän tapauksen väittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla todellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan maaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen arkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat olemme painattaneet kursiivilla.

Seuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi näky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa kaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen etusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella töherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä. Joko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja melukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä yleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta vaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu, että tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen mielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä eihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen senlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista voiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa nähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.

Yllämainitussa kirjeessä terveyslautakunnan jäsenet kertovat asian samaan tapaan; he puhuvat tällä aineella koiriin nähden tehdyistä kokeista, joilla ei ollut mitään pahoja seurauksia; he lisäävät, että tämä uhkateko pikemmin johtui julkeasta vallattomuudesta kuin rikollisesta tarkoituksesta. Tämä vakaumus osoittaa, että he vastaiseksi olivat tarpeeksi levollisia, niin että tasapuolisesti saattoivat asioita arvostella. Muut ajantiedot – emme puhu näiden antamista itse tapahtuman todistuksista – vakuuttavat samalla että alussa oli useimpien vakaumus se, ettei tuo teko voinut johtua muusta kuin huonosta pilasta, ilkeästä päähänpistosta. Ei yksikään mainitse henkilöitä, jotka olisivat vastustaneet tätä selitystä. Ja varmaankin he olisivat niitä maininneet, jos sellaisia olisi ollut, vaikkapa vaan huomauttaakseen heidän nurinkurisuuttaan.

En luulisi aiheettomaksi tässä koota ja esittää kuuluisan houru-tilan yksityiskohtia, ne kun ovat suureksi osaksi epäselviä tai osaksi vallan tuntemattomia. Sillä erehdyksissä ja eritoten suuren joukon erehdyksissä minusta tuntuu mieltäkiinnittävimmältä ja hyödyllisimmältä tutkia juuri niiden kehityskulkua, niitä muotoja, joihin ne ovat verhoutuneet ja tapaa, miten ne ovat saattaneet tarttua mieliin ja lopulta vallata ne.

Kaupunki, joka oli suuren levottomuuden alaisena, joutui nyt täydelliseen sekasortoon. Talojen omistajat kärvensivät palavilla oljilla kaikki talojensa tahratut paikat; ohikulkijat pysähtyivät, kauhistuivat, värisivät. Muukalaiset yksistään tämän ominaisuutensa vuoksi joutuivat epäluulon alaisiksi, ja kun heidät helposti tunsi puvuistaan, rahvas vangitsi heidät kadulla ja sulki vankilaan. Vangituita kyseltiin ja tutkittiin, samoin vangitsijoita ja todistajia; ei löydetty ainoatakaan syyllistä. Mielet olivat vielä tarpeeksi selvät voidakseen epäillä, punnita ja käsittää. Terveyslautakunta julkaisi asetuksen, mikä lupasi palkinnon ja rankaisemattomuuden sille, joka voisi antaa selviä tietoja teon toimeenpanijoista. Koska meistä joka tapauksessa ei näytä sopivalta, näin sanovat nuo herrat mainitussa kirjoitelmassa, joka on päivätty toukokuun 21 päivä, mutta joka ilmeisesti oli kirjoitettu jo 19, mikä esiintyy painetun asetuksen alalaidassa, että tämä rikos missään suhteessa voisi jäädä rankaisematta, varsinkin näin vaarallisina ja epäluulonalaisina aikoina, niin olemme, kansan tyydytykseksi ja rauhoittamiseksi ja saadaksemme ilmi tietoja tästä teosta, tänä päivänä tämän asetuksen julkisuuteen saattaneet, j.n.e. Itse asetuksessa ei kuitenkaan sanallakaan, ei ainakaan suoranaisesti, mainittu tuota viisasta ja rauhoittavaa olettamusta, jonka olivat saattaneet maaherran tietoon, ja tämä vaiteliaisuus osoittaa, miten hurja oli kansan harhaluulo ja miten moitittava oli lautakunnan myöntyväisyys, sitä rikollisempi, kun se seurauksiltaan saattoi olla varsin turmiollinen.

Sillävälin kuin terveyslautakunta tiedusteli, olivat monet kansan keskuudessa, kuten usein sattuu, jo löytäneet. Niistä, jotka varmasti luulivat tuota töhräysainetta myrkylliseksi voiteeksi, toiset väittivät, että se oli Gonzalo Fernandez de Cordovan toimeenpanemaa kostoa niiden solvausten johdosta, jotka hänen lähtiessään olivat tulleet hänen osakseen; toiset taas, että se oli kardinaali Richelieun juoni, minkä tarkoituksena muka oli tehdä Milano tyhjäksi asukkaista ja sitten helposti anastaa se. Toiset, minkä nojalla lienevätkin sen tehneet, väittivät ilkityön toimeenpanijoiksi kreivi Collaltoa, Wallensteinia tai jotain milanolaista aatelismiestä, jopa muitakin henkilöitä. Eikä puuttunut niitä, kuten jo mainitsimme, jotka pitivät tekoa pelkkänä ilkeänä kepposena, sanoen sen toimeenpanijoiksi koululaisia, nuoria herroja ja upseereja, jotka ikävystyivät Casalea piirittäessään. Mutta sittemmin, kun ei nähty, niin kuin alussa oli pelätty, siitä syntyvän mitään tartuntaa eikä yleistä tuhoa, tämä luultavasti oli syynä siihen, että tämä ensi kauhu hetkeksi tyyntyi, ja että koko juttu oli tai näytti olevan vaipunut unhoitukseen.

Oli olemassa muutamia henkilöitä, jotka eivät vielä uskoneet ruton puhkeamiseen. Ja kun sekä sairaalassa että kaupungilla siellä täällä joku potilas parani, "rahvas ja monet asiasta tiedon saaneet lääkäritkin – ilmeisen selvyyden voittaman mielipiteen viime todisteluissa on aina jotain mieltäkiinnittävää – väittivät, ettei tuo tauti ollutkaan oikeata ruttoa, muutenhan kaikki olisivat siihen kuolleet".⁵³ Poistaakseen kaikki epäilykset terveyslautakunta keksi asianhaarojen mukaisen keinon, silminnähtävän todistuksen, jommoista tämä aika vaati tai saattoi johdattaa mieleen.

Eräänä helluntain juhlapäivänä oli kaupungin asukkailla tapana joukoittain lähteä San Gregorion hautausmaalle, joka sijaitsi Itäisen portin edustalla, rukoilemaan edelliseen ruttoon kuolleiden ja sinne haudattujen puolesta. Kun tämä uskonnollinen tapa vähitellen oli huonontunut huvitus- ja komeilutilaisuudeksi, jokainen lähti sinne yllään parhaat vaatteensa. Samana päivänä oli muiden uhrien joukossa kokonainen perhe kuollut ruttoon. Suurimman väentulvan kestäessä, keskellä vaunuja ja jalkalaisia kuljetettiin tämän perheen jäsenten ruumiita, terveyslautakunnan määräyksestä, mainitulle kirkkomaalle; ne olivat avoimissa ruumisvaunuissa vallan alastomina, jotta kansa saattoi nähdä niissä ruton selvät merkit ja inhoittavan leiman.

Kauhunhuuto kohosi kaikkialla, mistä nuo ruumisvaunut kulkivat ohi; pitkällinen murina kuului niiden jälessä, liikkui niiden edellä. Siitäperin alettiin yleisemmin uskoa ruttoon; mutta se itsekin päivä päivältä voitti yhä enemmän alaa. Ja tämä lukuisasti koolle tullut väenpaljous epäilemättä melkoisesti edisti sen levenemistä.

Alussa siis ei mitään ruttoa, ei ollenkaan mitään; olipa kielletty sen nimeäkin mainitsemasta. Sitten seurasi rutontapaista kuumetta; käsite pääsi voimaan, mutta epäsuorasti laatusanan muodossa. Vähän myöhemmin ei vieläkään oikeata ruttoa, toisin sanoen, oikeastaan ruttoa, mutta erityisellä tavalla käsitettynä; ei oikeata ruttoa, mutta jotain, jolle ei keksitä toista nimeä. Lopuksi ruttoa, ilman epäilystä ja vastustusta. Mutta siihen liittyy jo toinen käsite, nimittäin myrkytys ja ilkiteko, mikä muuttaa ja sekoittaa pois tuon sanan ilmaisemaa käsitettä, jota ei enää voida välttää.

Luullakseni ei tarvitse olla kovin perehtynyt käsitteiden ja sanojen kehityshistoriaan, huomatakseen, että monet niistä ovat kulkeneet samaa tietä. Kiitos taivaan, ei niitä ole monta tämänlaatuista ja näin tärkeätä, jotka ovat selvinneet tällä hinnalla ja joihin on liittynyt tämänluontoisia lisäntöjä.

Olisi kuitenkin mahdollista, sekä suurissa että pienissä asioissa, suureksi osaksi välttää tuota pitkää ja mutkikasta tietä, jos noudattaisi jo ammoisista ajoista suositeltua menettelytapaa, nimittäin havaitsemista, kuuntelemista, vertailua ja mietintöä ennen puhumista.

Mutta tämä seikka yksinään, nimittäin puhuminen, on siihen määrään helpompi ja yksinkertaisempi kuin nuo kaikki muut yhteensä, että meitä, jotka viehätymme puhumaan, sopinee hieman lempeämmin tuomita.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Kun päivä päivältä kävi yhä vaikeammaksi tyydyttää asianhaarojen asettamia surullisia vaatimuksia, oli toukokuun 4:nä päivänä dekurionien neuvostossa päätetty vedota maaherran armeliaisuuteen ja apuun. Jo 22 päivä samaa kuuta kaksi neuvoston jäsentä lähetettiin sotaleiriin esittämään kaupungin kärsimystä ja ahdinkotilaa: kulut äärettömiä, rahasto tyhjennettynä ja velanalaisena, tulevat saatavat jo pantattuina, mikä kaikki oli seuraus yleisestä köyhtymisestä, joka taas oli johtunut eri syistä ja etenkin sotilasten toimeenpanemista vahingoista. Noiden henkilöiden tuli sitäpaitsi huomauttaa maaherralle, että kumoamattomien lakien ja tapojen mukaisesti ja Kaarle Viidennen erityisen julistuksen nojalla ruttotaudista aiheutuneet kulut olivat suoritettavat valtion rahastosta, että vuoden 1576 kestäneen ruton aikana maaherra, markiisi Ayamonte, oli lakkauttanut kaikki kuninkaalliset verot ja lisäksi avustanut kaupunkia itse kamarin myöntämillä neljälläkymmenellä tuhannella kulta-scudolla. Lopuksi tuli noiden lähettien pyytää neljää seikkaa: että verot nyt, kuten silloinkin oli lakkautettavat; että kuninkaallinen kamari myöntäisi raha-apua; että maaherran oli annettava kuninkaalle tieto kaupungin ja maakunnan surkeasta tilasta; että suojelisi uusilta sotilasryöstöiltä jo edellisten uuvuttamaa ja tuhoamaa herttuakuntaa. Spinola vastasi lohduttaen heitä säälillään ja uusilla kehoituksilla. Hän sanoi suuresti valittavansa, ettei voinut olla Milanossa käyttääkseen kaikkea huoltaan onnettoman kaupungin kärsimystaakan huojentamiseen, mutta toivovansa että arvoisien herrojen harras into oli kaikesta huolehtinut, ja että nyt elettiin aikana, jolloin ei saanut surra kuluja, vaan jolloin joka tavoin piti ponnistella viimeiseen asti. Mitä tulee suoranaisiin pyyntöihin, sanoi hän parhaan taitonsa mukaan ottavansa ne huomioon, mikäli asianhaarat ja pakoittavat seikat sitä sallivat. Siinä kaikki. Käytiin siellä uudelleen, palattiin uudelleen, pyydettiin ja vastattiin toistamiseen, mutta en mistään ole huomannut, että olisi saavutettu vakavia päätöksiä.

Myöhemmin, kun rutto oli ylimmillään, maaherra katsoi tarpeelliseksi avoimen kirjeen muodossa luovuttaa toimintavaltansa suurkansleri Ferrerille, hänen itsensä kun oli pakko, kuten kirjoitti, kiinnittää kaikki huomionsa sodan asioihin.

Samanaikuisesti dekurionit olivat tehneet toisenkin päätöksen, nimittäin pyytää kardinaali-arkkipiispaa määräämään toimeenpantavaksi juhlallista kulkuetta, missä kaupungilla kannettaisiin Pyhän Kaarlen ruumista.

Tuo kelpo hengenmies kielsi tämän monestakin syystä. Häntä ei miellyttänyt tämä luottamus mielivaltaiseen keinoon; toiselta puolen hän pelkäsi, että, ellei tulos vastannut yleistä odotusta, mikä oli pelättävissä, luottamus saattaisi muuttua pahennukseksi.⁵⁴ Lisäksi hän pelkäsi, että jos todella oli olemassa myrkyttäjiä, joista puhuttiin, tarjoaisi kulkue ylen suotuisan tilaisuuden heidän rikoksilleen; ja että jos niitä ei ollut, niin suuri väenpaljous itsessään aiheuttaisi yhä suurempaa tartunnan levenemistä, mikä vaara oli paljoa arveluttavampi ja todellisempi. Tulee ottaa huomioon, että myrkyttämisien epäileminen, joka hetkeksi oli heikennyt, joku aika sitten oli herännyt entistään yleisempänä ja rajumpana.

Oli taas nähty tai luultu nähtävän seinät, julkisten rakennusten portit, talojen ovet, kolkutusvasarat myrkkyvoiteilla tahratuiksi. Uutinen tästä havainnosta kiiti huulilta huulille, ja niinkuin käy varsinkin mielten ollessa kovin kiihoittuneina, kuuleminen teki saman vaikutuksen kuin näkeminen. Mielet katkeroittuivat yhä enemmän niin paljosta kurjuudesta, täyttyivät epätoivolla vaaran uhkaavasta itsepäisyydestä ja takertuivat sentähden kernaammin tähän uskoon, sillä viha synnyttää rankaisemisen halua. Ja kuten vallan oikein on huomauttanut eräs sangen henkevä mies,⁵⁵ mielessään vihaa kantava ihminen kernaammin laskee kärsimykset inhimillisen ilkeyden syyksi, jolle saattaa kostaa, kuin sellaisen aiheen syyksi, jonka suhteen ei saata muuta tehdä kuin tyytyä ja alistua.

Hieno, silmänräpäyksessä ja ytimiin tunkevasti vaikuttava myrkky – siinä sanoja, jotka riittivät selittämään taudin raivokkaisuutta ja kaikkia sen käsittämättömimpiä ja tavattomimpia kohtauksia. Sanottiin tätä myrkkyä kokoonpannuksi rupisammakoista, käärmeistä, ruttotautisten verestä ja syljestä, sanalla sanoen kaikesta, mitä ikinä villi ja hillitön mielikuvitus saattoi kuvitella kamalaa ja inhoittavaa. Tämän lisäksi luultiin harjoitettavan noitumista, minkä katsottiin tekevän joka seikan mahdolliseksi, mikä kumosi jokaisen järkevän vastasyyn ja ratkaisi jokaisen vaikeuden. Kun ei vaikutus välittömästi ollut seurannut ensimäistä myrkkyvoitelua, selitettiin tämä hyvin helposti: se oli muka ollut vasta-alkajamyrkyttäjien epäonnistunut yritys; mutta nyt tuo taito oli kehittynyt täydelliseksi ja tahto käynyt itsepintaisemmaksi tuon pirullisen ilkityön toteuttamisessa. Sitä, joka nyt enää olisi tahtonut väittää, että tuo oli ollut pelkkää pilaa, joka olisi kieltänyt, että oli olemassa salaliitto, olisi pidetty sokeana, itsepäisenä, ellei häntä olisi suorastaan epäilty henkilönä, jolla oli etua siitä, että käänsi pois totuudesta yleisen huomion, kanssarikollisena, myrkkyvoitelijana. Tämä sana oli pian joka suussa, muuttui juhlalliseksi ja hirvittäväksi. Kun kerta oli tämä vakaumus, että nimittäin oli olemassa myrkkyvoitelijoita, pidettiin melkein välttämättömänä, että ne saatiin ilmi. Kaikki urkkivat tarkkaavaisina. Joka askel saattoi herättää epäluuloa.

Ja epäluulo muuttui helposti varmuudeksi, varmuus raivoksi.

Ripamonti mainitsee siitä pari esimerkkiä, huomauttaen, ettei hän valinnut niitä kaikkein järkyttävimmistä, mitkä joka päivä esiintyivät, vaan niistä, jotka itse omin silmin liiankin hyvin oli nähnyt.

Pyhän Antoniuksen kirkossa, missä vietettiin jotain kirkollista juhlaa, eräs yli kahdeksankymmenen ikäinen vanhus aikoi, rukoiltuaan polvillaan, istuutua, ja pyyhki sitä ennen vaippansa liepeellä pölyn pois penkiltä.

– Tuo vanhus voitelee penkkejä! huusivat yhteen ääneen muutamat naiset, jotka olivat huomanneet tuon liikkeen.

Kirkossa – niin todella kirkossa! – oleva väki hyökkäsi vanhuksen kimppuun: hänen valkoista tukkaansa raastettiin, häntä ruhjottiin nyrkiniskuilla ja potkuilla, hänet laahattiin ulos kirkosta puolikuolleena ja sitten vankilaan, tuomarin eteen, kidutukseen. – "Näin omin silmin, miten häntä laahattiin", sanoo Ripamonti; "miten tämä kauhea kohtaus päättyi, sitä en koskaan saanut tietää; mutta en luule tämän onnettoman voineen senjälkeen elää kuin ainoastaan muutaman hetken".

Toinen tapaus, joka sattui seuraavana päivänä, oli yhtä omituinen, vaikka ei yhtä surkea. Kolme ranskalaista nuorta miestä, kirjailija, maalaaja ja mekaanikko, oli tullut Italiaan tutkimaan muinaisesineitä ja ansaitsemaan hieman rahoja. He olivat lähestyneet erästä tuomiokirkon ulkopuolista osaa ja pysähtyivät siihen tarkkaavaisesti katselemaan. Yksi, kaksi, useampi ohikulkija seisahtui; muodostettiin piiri heidän ympärilleen ja pidettiin tarkoin silmällä noita nuoria miehiä, joiden puvut, tukanmuoto ja matkalaukut ilmaisivat muukalaista, ja mikä pahempi oli, ranskalaista. Ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, että seinä todella oli marmoria, he ojensivat käsiään.

Muuta ei tarvittu.

Silmänräpäyksessä heidät piiritettiin, heihin käytiin käsiksi, heitä pideltiin pahoin, heidät laahattiin ja tuupattiin nyrkeillä vankilaan. Onneksi oikeudenpalatsi oli lähellä tuomiokirkkoa ja vielä suuremmaksi onneksi heidät huomattiin syyttömiksi ja päästettiin vapaiksi.

Eikä sellaisia seikkoja tapahtunut yksistään kaupungissa; raivo oli levinnyt samoin kuin tartunta. Matkustaja, jonka maalaiset kohtasivat syrjässä valtatiestä tai jonka itse valtatiellä nähtiin astuskelevan hitaasti tai paneutuvan loikomaan hieman levähtääkseen, tuntematon henkilö, jolla kasvoissaan oli jotain tavatonta, tai epäluuloa herättävää kasvoissa tai puvussa, kävi oitis myrkkyvoitelijasta. Jos silloin kuka tahansa huudahti, jos lapsikin parahti, hälyytettiin ihmisiä koolle ja riennettiin paikalle. Onnettoman yli ropisi silloin kivisade, tai käytiin häneen raivokkaasti käsiksi ja laahattiin vankilaan.

Ja vankila oli määräaikaan asti pelastuksen satama.

Mutta dekurionit, joilta viisaan kirkonmiehen kielto ei ollut riistänyt rohkeutta, toistivat pyyntönsä, jota yleisön toivomus melukkaasti kannatti. Kardinaali vastusti vielä jonkun aikaa ja koetti uudelleen saada heidät luopumaan tuosta ajatuksesta. Se oli kaikki, minkä yhden miehen terve äly saattoi tehdä vastustaessaan aikansa nurinkurisuutta ja rahvaan tungettelevia vaatimuksia. Kun ottaa huomioon tämän ajan mielipiteiden luonteen ja että ainoastaan epämääräisesti pelättiin, jopa vastustettiin kulkueen tuottamaa vaaraa, joka silloin ei likimainkaan ollut niin selvä kuin meille tänään, ei ole vaikeata ymmärtää, miten toisten huonot perusteet saattoivat kardinaalin mielessä syrjäyttää hänen hyvät perusteensa. Oliko, siis siinä suostumuksessa, johon hän lopulta myöntyi jokunen määrä tahdon heikkoutta – sellaiset kysymykset kuuluvat ihmissydämen salaperäisiin arvoituksiin. Varmaa on ainakin, että jos yleensä näyttää siltä, kuin olisi oikeus laskemaan joku erehdys kokonaan järjen syyksi ja vapauttaa omatunto kaikesta syystä, tämä voi epäilemättä tapahtua kun on kysymys tuollaisista harvoista valioihmisistä – ja kardinaali Borromeo kieltämättä oli niitä – joiden kaikki teot koko heidän elämänsä aikana ilmeisesti ja epäröimättä ovat totelleet omantunnon ääntä, lukuunottamatta minkäänlaista ajallista etua.

Kardinaali myöntyi siis lopulla hartaisiin ja toistuneisiin pyyntöihin. Hän antoi luvan kulkueen pitämiseen ja lisäksi hän suostui siihen, että arkku, johon oli suljettu Pyhän Kaarlen maalliset jäännökset, asetettaisiin kahdeksan päivän ajaksi nähtäväksi tuomiokirkon pääalttarille.

En ole mistään huomannut, että terveyslautakunta tai muut viranomaiset olisivat tätä vähääkään vastustaneet tai luvan johdosta tehneet muistutuksia. Mainittu lautakunta ainoastaan määräsi muutamia varokeinoja, jotka ehkäisemättä vaaraa ainoastaan osoittivat, että sitä pelättiin. Se julisti ankarampia määräyksiä, jotka kielsivät kansaa ulkoa tunkemasta kaupunkiin; ja ollakseen varma näiden määräyksien noudattamisesta, se suljetutti kaupungin portit. Samoin se tahtoi, mikäli mahdollista, sulkea pois tästä väenpaljoudesta ruton tartuttamat ja siitä epäillyt henkilöt, ja antoi tätä varten naulata kiinni eristettyjen talojen ovet, joita taloja, jos saatamme uskoa erään kirjailijan yksinkertaista tiedonantoa, oli luvultaan noin viisisataa.⁵⁶

Kolme päivää käytettiin valmistuksiin. Kesäkuun 11 päivä, joka oli tilaisuutta varten määrätty, kulkue päivän valjetessa lähti liikkeelle tuomiokirkosta. Etunenässä kulki pitkä jono kansaa, enimmäkseen naisia, joista toisilla pää ja kasvot olivat avaran mustan harson peitossa, toiset taas avojaloin ja karkeakuteisissa puvuissa. Sitten seurasivat ammattikunnat liput edellä, hengelliset veljeskunnat erimuotoisissa ja – värisissä puvuissaan; sitten eri munkkikunnat ja papisto, jokainen yllään arvomerkkinsä ja kantaen kädessään palavaa vahakynttilää. Keskellä, kokonaisen soihtumetsän ympäröimänä ja äänekkäimpien laulujen kaikuessa kannettiin upean verhokatoksen alla pyhimysarkkua, ja kantajina oli neljä mitä komeimmin puettua kaniikkia, jotka vähän väliä vuorottelivat. Arkun kristallilaitojen läpi näki kunnioitetun pyhimysruumiin, puettuna loistavaan piispanpukuun, päässä hiippa. Ja muuttuneessa ja muodottomaksi käyneessä näössä saattoi vielä eroittaa jälkiä entisistä piirteistä, jommoisina niitä esittivät muotokuvat ja jommoisina muutamat muistivat häntä nähneensä ja ihailleensa hänen eläessään.

Sielunpaimen-vainajan maallisten jäännösten jälessä, kertoo Ripamonti, jolta parhaasta päästä lainaamme tämän kuvauksemme, kulki arkkipiispa Federigo, ollen häntä lähinnä persoonansa, kuten myös ansioidensa, verensä ja arvonsa puolesta. Välittömästi hänen jälessään seurasi toinen osa papistoa, sitten tulivat virkamiehet täydessä juhlapuvussa, sitten aateliset, joista toiset upeissa vaatteissa, ikäänkuin kunnioittaakseen kirkollisen menon juhlallisuutta, toiset surupuvuissa jopa avojaloin, säkkikankaasta tehdyissä vaatteissa ja kaapu vedetty yli kasvojen, kaikki suuri vahasoihtu kädessä. Lopuksi seurasi muuta sekalaista väkeä.

Pitkin koko kulkueen tietä, kadut olivat komeasti koristetut, kuin suurimpina juhlapäivinä. Rikkaat olivat kantaneet esille loistavimmat huonekalunsa; köyhien talojen etusivut oli koristettu naapurien tai yleisen kassan varoilla. Missä verhojen asemesta, missä itse verhoilla lehdekkäitä oksia; kaikkialla riippui maalauksia, mielilauselmia; ikkunalaudoille oli asetettu maljakkoja, muinaisaikuisia taideteoksia, kallisarvoisia esineitä. Kaikkialla paloi kynttilöitä. Useiden ikkunoiden ääressä muusta maailmasta eroitetut potilaat katselivat juhlakulkuetta ja yhtyivät ohikulkevien rukouksiin. Muut kadut olivat autiot, väestä tyhjät, lukuunottamatta aniharvoja, jotka samoin ikkunoistaan kuuntelivat kumeata kohinaa tai kiipesivät katoille – ja näiden joukossa nähtiin nunniakin – voidakseen kenties sieltä edes kaukaa nähdä tuota pyhää arkkua, kulkuetta, jotakin.

Kulkue liikkui läpi joka kaupunginkorttelin. Joka kadunristeyksessä ja pienellä torilla, joita oli etukaupunkiin päättyvien pääkatujen suulla, joilla silloin vielä oli tuo vanha nimi carrobi, ja joita tätänykyä on vaan yksi jälellä, kulkue pysähtyi ja pyhimysarkku laskettiin maahan sen ristin viereen, jonka Pyhä Kaarle oli pystyttänyt jokaiseen tuollaiseen kadunkulmaukseen edellisen ruton aikana, ja joita vielä tänäänkin näkee muutamia pystyssä. Näin ollen kulkue ehti palata takaisin tuomiokirkkoon vasta keskipäivän jälkeen.

Ja seuraavana päivänä, jolloin parhaillaan mielissä vallitsi tuo ylväs luottamus, jopa useissa kiihkoinen varmuuskin, että kulkue ehdottomasti oli tehnyt lopun rutosta, silloin kuolleiden luku kasvoi joka säätyluokassa, kaikissa kaupunginosissa ja lisäksi niin suunnattomasti, niin rajun vauhdikkaasti, että melkein jokainen huomasi, että juuri kulkue oli tämän syynä tai ainakin aiheuttavana tilaisuutena. Mutta oi yleisen harhaluulon hämmästyttävää ja surkuteltavaa voimaa! Enemmistö ei johtanut tätä vaikutusta niin suuren ihmisjoukon monituntisesta yhteensulloutumisesta ja lukemattomien kosketusten monistumisesta, vaan katsoi onnettomuuden syyksi sitä helppoutta, joka oli tarjoutunut myrkkyvoitelijoille suurin piirtein toimeenpanemaan jumalatonta hankettaan.

Väitettiin, että he olivat sekaantuneet joukkoon ja myrkkyvoiteillaan saastuttaneet niin useita kuin suinkin olivat voineet. Mutta kun tämä ei näyttänyt riittävältä ja tarkoituksenmukaiselta keinolta aikaansaamaan niin suurta ja kaikissa säätyluokissa laajalle levinnyttä kuolevaisuutta, ja kun, kuten näyttää, oli mahdotonta epäluulon tarkkaavan ja urkkivan silmän huomata ainoatakaan voide-tahraa tai – pilkkua kulkueen varrella, turvauduttiin tämän seikan selittämiseksi tuohon toiseen keksintöön, joka jo oli vanha ja tunnustettu Europan tieteessä, nimittäin myrkyllisiin ja tuhoaviin pöly-jauheisiin. Sanottiin siis, että tällaisia jauheita oli levitetty kaduille ja etenkin kulkueen pysähdyspaikkoihin, ja että ne olivat tarttuneet vaatteiden laahuksiin ja vielä enemmän jalkoihin, joista useat sinä päivänä olivat kulkeneet paljaina. "Täten", huomauttaa tämän johdosta eräs sen ajan kirjailija,⁵⁷ "tuo sama kulkue-päivä näki hurskauden törmäävän yhteen jumalattomuuden, vilpillisyyden vilpittömyyden, tappion voiton kanssa". Mutta sitävastoin poloinen ihmisymmärrys törmäsi yhteen omien luomiensa harhaluulojen kanssa.

Tästä päivästä alkaen tartunnan tuhot kasvamistaan kasvoivat. Lyhyen ajan kuluttua tuskin enää oli ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut ruton saastuttama. Varsin pian sairaalan potilasluku, yllämainitun Somaglian tiedonannon mukaan, kohosi kahdesta tuhannesta kahteentoista tuhanteen. Myöhemmin, näin väittävät melkein kaikki kronikankirjoittajat, se kohosi kuuteentoista tuhanteen. Heinäkuun 4: ntenä päivänä, kuten olen huomannut eräästä terveyslautakunnan jäsenten kirjelmästä maaherralle, jokapäiväisen kuolevaisuuden lukumäärä kohosi yli viidensadan. Myöhemmin, ruton ollessa ylimmillään, tämä luku, yleisimmän arvioimisen mukaan, vaihteli tuhannen kahdensadan ja tuhannen viidensadan välillä, ja jos tahdomme uskoa Tadinoa, se nousi muutamina päivinä yli kolmentuhannen viidensadan.

Nyt saattaa kuvitella miten suurta tuskaa tunsivat dekurionit, joiden niskoille oli jäänyt koko taakka tyydyttää yleistä tarvetta ja korjata, mikä oli korjattavissa näin suuressa onnettomuudessa. Joka päivä täytyi hankkia sijaan ja lisätä kaikennäköisissä yleisissä toimissa palvelevia henkilöitä. Näitä olivat niin sanotut monatti; tällä vanhalla ja synnyltään tuntemattomalla nimellä mainittiin, henkilöitä, jotka näinä vaikeina ruton aikoina suorittivat tuskallisinta ja vaarallisinta työtä, mikä oli siinä, että korjasivat ruumiit taloista, kaduilta, sairaalasta, että kuljettivat ne hautoihin ja hautasivat ne, että lisäksi veivät potilaat sairaalaan, hoitivat heitä, polttivat saastutettuja esineitä ja puhdistivat epäiltyjä. Noita henkilöitä olivat niinikään varoittajat (apparitori), joiden erityisenä tehtävänä oli astua kuljetusvaunujen edellä ja kelloa kilisyttäen varoittaa ohikulkijoita väistymään syrjään. Lopuksi oli toimitusmiehiä (commissari), joiden tehtävänä oli järjestää eri virkailijoiden toimet, minkä tekivät terveyslautakunnan välittömän määräyksen alaisina. Sitäpaitsi oli pidettävä huoli siitä, että sairaalassa oli lääkäreitä, kirurgeja, lääkkeitä, ruokavaroja, laajan sairashoidon kaikkia välikappaleita; olipa myös hankittava uusia huoneita uusiin tarpeisiin.

Tähän tarpeeseen pystytettiin kiireisesti laudoista ja oljista kojuja sairaalan sisäpihalle; toinenkin sairaala rakennettiin, samoin kokoonpantu niinikään kojuista ja lauta-aidan ympäröimänä; siihen mahtui neljätuhatta henkeä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, päätettiin rakentaa vielä kaksi uutta sairaalaa. Itse työhönkin jo ryhdyttiin. Mutta kun kaikenlaisia keinoja puuttui, ne jäivät keskeneräisiksi. Keinot, henkilökunta, rohkeus väheni, mikäli tarve kasvoi.

Toimeenpano jäi yhä tuumista ja määräyksistä jälelle; ainoastaan epätäydellisesti, sanoillakin, tyydytettiin mitä välttämättömimpiä tarpeita, jotka olivat vallan ilmeisiä. Mutta ei siinä kyllin. Jouduttiin sellaiseen voimattomuuden ja epätoivon tilaan, että laiminlyötiin monet näistä tarpeista, jopa kaikkein säälittävimmät ja huutavimmat. Täten esimerkiksi huolenpidon puutteessa kuoli suuri joukko lapsia, joiden äidit olivat kuolleet ruttoon. Terveyslautakunta ehdoitti, että rakennettaisiin turvakoti näille pienille orporaukoille, tai että ainakin jotain tehtäisiin heitä varten; mutta se ei voinut aikaansaada mitään. "Joka tapauksessa", sanoo Tadino, "tulee säälien antaa anteeksi kaupungin dekurioneille, joita hämmensi, häiritsi ja ahdisti hillitön ja mistään välittämätön raaka sotaväki, mikä oli vielä paljoa julkeampi onnettoman herttuakunnan muissa osissa, varsinkin kun ei mitään apua, ei mitään tehokasta välitystä voitu saada maaherran puolelta. Tämä ainoastaan vastasi, että oli sota-ajat ja että täytyi hyvin kohdella sotamiehiä".⁵⁸ Niin tärkeätä muka oli valloittaa Casale! Niin ihanalta näytti voiton tuottama kunnia, riippumatta siitä syystä ja päämäärästä, joiden vuoksi taisteltiin!

Avara, mutta ainoa yhteishauta, joka oli kaivettu lähelle sairaalaa, oli täpö täynnä ruumiita, ja joka päivä jäi sekä tässä että muissa kaupunginosissa hautaamatta ruumiita, joiden luku kasvamistaan kasvoi; näin ollen virkamiesten, jotka turhaan olivat hakeneet käsivarsia suorittamaan tätä surullista työtä, oli pakko tunnustaa, etteivät enää tietäneet, mihin keinoon turvautua. Ja mahdotonta on tietää, miten olisi päättynyt tämä tila, ellei olisi ilmaantunut tavaton apu.

Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni kyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta, jotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi hänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja kahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei ainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin tarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.