Kitabı oku: «Aikamme kuvia I-III», sayfa 10

I

Anderssonin silmät kohosivat vitkalleen kirjasta jota oli lukenut, ja asettuivat tähtäämään katonlakeen. Oikeastaan ei hän mitään erityisesti tarkannut koska silmäterät näyttivät olevan hajallaan, vaan hän etsi sieltä tähystimilleen sellaista alaa, joka ei mitenkään huomiota puoleensa vetäisi eikä häiritsisi ajatuksia pois siitä aineesta jonka kohdalla tahtoi niitä pysyttää. Noin puolen minuutin kuluttua häiriö kuitenkin tapahtui: hän hykähti hiljaa, pudisti hiukan päätänsä ja rupesi uudestaan lukemaan. Nyt olivat ajatukset jo niin paljon hajautuneet, että hän kesken lukemisensa katsoi kelloaan, mutta unohti kohta kuinka paljon se oli. Otti sen uudestaan käsiinsä ja sai nyt selville että se osoitti neljänneksen yli 1. Hän pani kirjan kiini, nousi seisomaan, suoristi venytellen ruumistaan ja painoi molemmin käsin rintaansa, joka oli tullut araksi tuossa kun lukeissa sitä pöytää vasten huolettomasti nojaili. Pari kertaa hän pitkillä, laahustavilla askeleilla käveli yli lattian, kädet selän takana, meni sitten vesipullon luo ja joi lasillisen. Siitä taas rintaa ja ruumista suorimaan voimistelu-asentoon ja painelemaan käsillä araksi käyneitä luita.

"Ah ah!" Rinta oli todella arka. Pöytää vasten nojallaan on yleensä hyvin vaarallinen lukea, siitä voi kehittyä keuhkotauti. Andersson katsahti pöydän reunaan, juuri tuohon kohtaan jossa oli istunut ja rintaluunsa kipeiksi saanut.

"Mitähän jos sen reunan töppäisi?" Ja heti alkoi syntyä mielikuvituksia mille tuo näyttäisi. Ei se varmaankaan somaksi muodostunut, koska nähtävästi kohta koko ajatuksen hylkäsi ja astui ikkunasta ulos katselemaan.

Hän oli apulaisena eräällä maaseudun rovastilla ja asui ullakkokamarissa, minkä ikkunasta oli näköala puutarhaan ja sen ylitse kylään päin. Ensi vuotta Andersson asui täällä. Viime Jouluksi kun oli vasta papiksi valmistunut ja sitten tammikuulla muuttanut tänne.

Nyt oli kesäkuu. Puutarha muodostui ja kehittyi joka päivä täydellisemmän näköiseksi ja viehätytti yhä enemmän Anderssonia. Noin viikko sitten oli hän siitä jo tehnyt luonnoksen paperille, se oli onnistunutkin jotakuinkin. Häntä itseänsä se oikein miellytti. Kun pani käden torvelle ja siitä läpitse tirkisteli, tuli kuva hyvin luonnolliseksi, niin että melkein sai vieraskin selville mitä siinä oli tarkoitettu. Nuo puutarhaa reunustavat suuret ja vanhat pihlajat olivat suurella huomaavaisuudella kuvatut, jota vastoin penkereet ja marjapensaat y.m. olivat vähemmän innostaneet.

Puutarhan ylitse oli laajahko näköala kylään ja kirkonmäelle. Pienellä tähystimellä, jonka Andersson oli tässä rippikoulun edellä ostanut, oli verrattain hauska katsella koululaisten vehkeitä tuolla kartanoilla ja kirkkomäen pateilla. Jos leikkivät siellä, taikka pitivät pahaa elämää, joka muuten olikin edellisen kanssa aivan sama asia, niin kyllä tiesi tuon pappi. Oli se hänelle koko kelpo apulainen tuo tähystin.

Nytkin Andersson seisahtui tavalliselle paikalleen ikkunan luona. Ensinnä vetivät huomion puoleensa puutarhan puut, jotka joka päivä vielä kesäpukuansa kehittivät, sekä istukaskasvit, jotka oikein silmissä kasvoivat ja lehdillään peittivät harmaan, kuivan mullan näkymättömiin. Tuo havainto, joka päivä uudistuneena herätti mielessä aina kesäisiä ihanteita. Hajamielisenä ja tarkoituksettomasti siirsi hän tuosta katseensa kylään ja kirkkomäelle. Jo siellä herätti joku huomiota; silmäkulmat rypistyivät, mutta ei sittenkään saanut tyydyttävää selvää. Täytyi ottaa pöydältä kaukoputki. Nyt näki: ne olivat rippikoululaisia joita siellä juosta vilisti useampia peräkkäin ja katosivat erääsen kartanoon. Apulainen avasi ikkunan ja asettui kiihoittuneen näköisenä kuultelemaan josko mitään rähinää sieltä kuuluisi. Mutta hän rauhoittui kohta, veti ikkunan kiini ja pani tähystimen pöydälle.

Täytyi taas katsoa kelloa, se oli nyt 20 min. vailla 2. Kahden aikaan piti rippikoulua alottaa. Sinne täytyi ruveta valmistelemaan: sopiihan jos aikaa on vielä pistäytyä puutarhaan muutamaksi minuutiksi. Peilin edessä suittiin tukka, leuassa oli muutamia harvoja haivenia, niitäkin suurella huolellisuudella muutama kerta vetästiin pörheäksi, hajalleen ja sitten tutkittiin peilissä josko tuo jo parralle näyttää. Luultavasti se jo kohtuullisia vaatimuksia tyydytti, koska suu kävi tyytyväiseen hymyyn ja käsi hellästi sivasi pikku alkuasukkaita leuan päässä.

"Hjaa … a." Notkea käännös, hattu päähän, sauva käteen, sitten rapuille ja vikkelästi ulos.

Se oli elämän halusta hehkuva nuorukainen, joka pappilan pääovesta poukahti pihalle, valkea juurihattu päässä ja siro sauva kädessä. Huulet vinkuivat hiljaa erästä ylioppilasten juomalaulun säveltä ja sen vaikutus näytti tunkevan jalkoihin asti.

Mutta kaikki nämät ulkopuoliset elämänilon merkit katosivat heti kun apulainen äkkäsi pihan toiselta puolen hänen luoksensa pyrkivän vaimon, joka kyykähtelemisillä ja muilla erityisillä nöyryyden merkeillä koetti vetää papin huomiota puoleensa.

"Herr Maisteri…"

Andersson kuuli sen ja seisahtui. Pilven tapanen laskeusi otsalle, vetäen siihen muutamia surullisia ryppyjä ja huulet jäivät iloisesta vihellyksestä tyytymättömyyttä osoittavaan kurttuun. Vaimon esiintyminen teki vastenmielisen vaikutuksen…

"Olisiko Maisterilla aikaa hetken puhua minun kanssani?" Se oli hyvin nöyrää, oikeinpa rukoilevaa puhetta. Apulaisen otsanahka hiukan liikahti kun hän kysyi, mitä vaimolla olisi asiaa.

"Sielun asioissa olisin tahtonut vähän neuvoa saada…"

Anderssonin rinnassa liikahti jotakin ja silmä vilisti pakoon, kun akka tutkien koetti siitä vastausta lukea. Hänellä oli jo kello kädessä, tirkisteli siihen pari eri kertaa, ikään kuin löytääksensä sopivaa vastausta.

"Halusta kyllä," hän vihdoin sanoi, "sen tekisin mutta minä olen menossa rippikoulua pitämään, eikä minulla nyt ole aikaa."

Anderssonia nähtävästi helpotti kun tämän sai sanotuksi, sillä tyytymättömyyden merkit kasvoilta poistuivat ja hän muuttui osanottavan näköiseksi: syy esteesen oli selvä ja pätevä.

"Koskahan olis Maisterilla aikaa, olisiko ehtoolla, kuin rippikoulusta päästään? Olisin niin halusta puhunut, kun olen pitkästä matkasta tullut."

"Mutta ettekö voisi mennä rovastin puheille?" keskeytti Andersson.

"Niin … kyllähän minä ajattelin teidän kanssanne saada puhua, mutta menenhän minä rovastinkin puheille… Mutta eikö Maisteri ehkä illalla?"

"No ehkä…" hän katsoi kelloansa taas ja rupesi lähtöä tekemään."Mutta antakaa nyt anteeksi, minun täytyy mennä kouluun."

"Niin niin, eihän siinä mitään anteeksi annettavaa. Mutta Herran armosta ja lunastuksen kalliista lahjasta olisi niin hupainen puhua sellaisten kanssa, joilla on kokemusta autuuden tiellä."

"Niin, niin, aivan niin, mutta menkää nyt rovastin luokse juttelemaan, kyllä hän on halukas. Minun täytyy lähteä. Herran haltuun." Apulainen pisti kättä akalle. Tämä otti siitä kuin lahjasta ja näytti osittain olevan tyydytetty tästä kohteliaisuuden osoituksesta.

Akka meni kyökkiin. Andersson katsoi taaksensa vähästä matkasta ja kun näki, ettei eukko enää ollut näkemässä, pistäytyi puutarhaan vielä muutamaksi minuutiksi. Siellä oli viettelevän hauska astella, tuolla puutarhan toisessa reunassa olevassa lehtokujassa jonka kahden puolen syreenit ja nuoret pihlajat paraillaan kukkivat. Mieli oli hiukan omituinen tuon äskeisen kohtauksen jälkeen, mutta ympäristö vaikutti nyt siihen tasoittavasti ikään kuin lumoten ja kätkien ikävät ajatukset esirippujen taakse.

Kävellessään sattui hän silmäämään erääsen loitommalla olevaan lehtimajaan ja seisahtui, naama hiukan kärsimättömyyttä osoittavana. Hän näki siellä kaksi nuorta miestä innokkaasti korttia lyömässä. Toinen niistä, ylioppilas, valkea lakki sysättynä takaraivolle, nojaili huolettomasti kyynäspäillään puutarhapöytää vasten, toinen oli papin poika joka nykyään kuului rippinuorison joukkoon. Hän oli vilkas, elehtivä ja osoitti muuten käsillä olevaan huvitaiteesen olevan täysin perehtynyt. Ylioppilas nähtävästi osoitti vähemmän intoa peliin ja näyttikin siis ikään kuin koneelta, jota nuorempi käytti. Pelaajat eivät huomanneet Anderssonia, jonka vuoksi papinpojan käytöksessä ilmeni enemmän vapautta, kuin kenties siinä tapauksessa, että olisi rippi-isänsä tiennyt päältä katselevan.

Apulainen ei voinut olla menemättä lehtimajalle. Syrjästä kiersi hän sinne, etteivät olisi liian aikaisin huomanneet.

"Huugo", äännähti hän hiljaa, moittivalla äänellä. Huugon huulet lakkasivat viheltämästä, katse lensi sävähtäen apulaiseen ja poskien väri vaihtui. Kohta hän kuitenkin jälleen palautti katseensa kortteihin joita aiheettomasti kädessään selaili, hieno, epäileväinen hymy huulilla. Ylioppilaan suu meni vähäsen nauruun, mutta häntä oikeastaan unetti.

"Tuo ei ole sopiva huvitus rippikoululaiselle," virkkoi apulainen ja tähtäsi katseillaan Huugoa.

"Tämähän on ainoastaan viatonta huvitusta, eikä mitään uhkapeliä", puolusti Huugo innokkaasti ja vakuutettuna asiansa oikeudesta. Apulainen kyllä voi uskoa, ettei tämä uhkapeliä ollut, mutta hän tiesi Huugon olevan sellaiseenkin jo pienemmässä muodossa harjaantuneen ja arveli voivansa hyvällä syyllä otaksua tämänkin pelin lähtevän samasta intohimon lähteestä.

"Minä jo sanoin," virkkoi apulainen äreästi, "että se ei ole mikään sopiva huvitus hänelle, joka valmistautuu ensikertaa Herranehtoollisella käymään… Ja minä toivon että minua uskotaan." Ja se toivo saikin Huugon silmät taas arasti vilkahtamaan apulaiseen ja siitä, ikään kuin apua etsien toveriinsa.

"No lienekö se nyt sentään niin vaarallista," sanoi tämä.

Andersson suuttui.

"Minä luulen, ettei sinulla Rantanen, ole mitään tekemistä tämän asian kanssa ja toivon, että minulla on oikeus periaatteeni mukaan ohjata niitä, jotka minun tulee Herranehtoolliselle laskea."

"No … no, älähän nyt hiidessä…"

"Jaa, jaa, mutta se on asia, jossa minä en suvaitse leikin tekoa."Apulainen lähti kiivaasti pois.

Rantanen jäi kummastuneena katsomaan miten toinen vihoissaan mennä viuhkasi.

"Perhana, miten hartaana ja ankarana hän esiintyy!" hän sitten virkahti, nousi kiivaasti ja näytti yhä olevan hämmästyksissään Anderssonin käytöksestä, ikään kun ei olisi kyennyt sitä selittämään.

"Mitä me hänestä", sanoi Huugo, "pelataan peli loppuun."

Mutta toinen ihmetteli vielä.

"Enpä totisesti olisi uskonut häntä noin muuttuneeksi. Hän nähtävästi selvään otaksui, että minä viekottelen sinua, sillä hänen katseensa näytti sellaiselta." Ja Rantasen kasvoilla kuvastui harmi. Huugo lykkäsi alaleukansa vakuuttavasti pitkälle:

"Eikö hän sitten tiedä, että minä ilman houkuttelemattakin pelaan ja … – vieköön, hän pelaa itsekin!"

Rantasta rupesi naurattamaan toisen innostus. Hän yritti sanomaan jotain, mutta Huugo keskeytti:

"Ja mitä ihmettä hänen tarvitsee minun tavoistani huolta pitää? – Koska pappa vielä elää niin saa apulainen luullakseni olla rauhassa minun kasvatuksestani ja sieluni tilasta." Huugo nauroi makeasti.

"Mutta hän tulee kuitenkin olemaan rippi-isäsi ja siinä tapauksessa en sentään enään niinkään kummana pidä että hän hiukan sekautuu sinun asioihisi", arveli toinen vakavammin, enemmän todessa kuin leikissä.

Tämä vaikutti ikävästi Huugoon, sillä hän ei vastannut muuta kuin arvelevaisesti: "Hmm…"

Apulainen kulki riukeasti lehtimajan ohitse, eikä katsonutkaan sinne, mutta Huugo kuitenkin piti varmana että hän näki heidän peliä jatkavan. Ensin hän tuosta tunsi iloa, ikään kuin arvonsa olisi tuon tapauksen johdosta asteen kohonnut, kuin oli saanut hyvän toverin läsnä ollessa osoittaa ettei hän "apulaista" pelännyt, ja ettei hän ollut mikään tuollainen tavallinen "rippilapsi", jota papilla on oikeus vaikka sormensa ympärille kiertää. Pitäisihän tuon se itsekin ymmärtämän.

"Lopetetaan peli", sanoi Rantanen äkkiä ja viskasi loput kortteja kädestään.

"Miksi?"

"No eipä juuri miksikään, mutta tosiankaan en minä voi sietää sitä ajatusta että hän luulee minun sinua viekottelevan."

"Oletpa aika lapsi!" Huugon oli nähtävästi paha olla. Hän keräsi vastustelematta kortit, kehoittamatta toista enään jatkamaan ja astui lehtimajan ulkopuolelle katsomaan Anderssonin jälkeen. Tämä näkyi juuri menevän pihaveräjästä ja sitä kiini pannessaan katsovan lehtimajalle päin. Huugo säpsähti. Tuo katse varmaankin tarkoitti häntä? Omituinen, lamaava tunne valtasi mielen ja hänellä ei enää ollut juuri mitään hauskaa sanottavana, kun toverinsa kanssa astui ulos puutarhasta.

Andersson oli suuttunut. Hän meni kiivaasti harppien kylän läpi kirkolle ja unohti toisinaan kätensä heilumaan kahden puolen ja sauvansa keskeltä toiseen käteen. Hänellä oli muuten vakavissa oloissa tapana aina pitää kädet selän takana ja heiluttaa siellä sauvaa niinkuin häntää. Kirkkomäeltä näki hyvän matkaa tielle. Se oli suureksi eduksi rippikoululaisille, sillä he saattoivat pitää vahtia ja lakata aikaisin vehkeilemästä kun pappi tuli. Nytkin kävi samoin. Anderssonin saapuessa paikalle oli kaikki ihmeen rauhaisaa ja hiljaista. Koululaiset seisoskelivat tahi istuskelivat puitten ja hautapatsaitten juurilla, mitkä lukien, mitkä hiljaa keskenänsä haastellen.

Ja Andersson kuitenkin tiesi jotenkin tarkkaan, miten he siellä mellastivat kun hän oli kotona!

Toisinansa hän noille poikanulikoille asiasta puhui, kertoi tietävänsä kaikki pienimmätkin rikokset ja pahan elämän pitämiset, mutta ettei hän tahtoisi heitä kovimman mukaan rangaista, jos vasta koettaisivat olla nöyrät ja harjoittaisivat ihmisellisiä tapoja. Ankarasti hän uhkasi, sanoi, että jos jonkun hulluttelemiset ja juonet pääsevät erääsen määrättyyn mittaan, joka muuten oli hänen oma salaisuutensa, – niin hän ilman armotta jättää laskematta ripille. Tuo mitta ei ollut pitkä, sitä hän vakuutti. Kaikki kyllä aavistivat sitä samaa, mutta useimmat unohtivat itsensä ja omasta mielestänsäkin lipuivat aina likemmäksi ja likemmäksi tuota määrää. Vasta kun askel oli otettu, huomattiin. "Herra J – la, jos se tulee maisterin tietoon!" Ja he oikein sydämen hartaudella rukoilivat Jumalaa, ettei "asiat" tulisi maisterin tietoon.

Anderssonia kuitenkin aina erityisesti viihdytti se, kun näki että koululaisilla oli siksi pelkoa hänestä, etteivät suoraan silmäin alla ruvenneet koiruutta tekemään. Mutta nyt oli asia muuttunut, yksi oli julkisesti osoittanut olevansa ulkopuolella hänen kurinpito-valtaansa!

Hän oli aikonut nyt kutsua kohta koululaiset sisään, mutta tuo ajatus taas, uudistuneena tuossa kirkon rappusilla, alkoi myllertää niin että hän katsoi paremmaksi mennä vähäksi aikaa yksinään sisään saadakseen tunteita itsessään hiukan asettumaan.

Kirkonovi räjähti raskaasti kiini hänen jälkeensä ja synnytti omituista kaikua. Ei Andersson tuota huomannut, eikä muutakaan ympärillään, sillä koko huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan ja se harmitti, se kiukutti kovin… Jos olisikin Huugo jonkun toisen miehen poika, ei tulisi kysymykseenkään laskea häntä ripille, sellaista kovakorvaista, itsepintaista ja nähtävästi huolettominta rippilasta!

"Ei tulisi kysymykseenkään!" Andersson oikein seisahti, puristi käden nyrkkiin ja sojotti sen suoraan, uhkaavasti eteensä.

Tuo mekaanillinen mielenosoitus vaikutti hiukan rauhoittavasti. Hän alkoi astuksella laahustavin askelin pitkin käytävää ajatuksissaan ja kädet selän takana. Ajatukset olivat hiukan sotkeuneet tuon mielenosoituksen johdosta. Ne piti nyt saada selville. Ensinnä siinä seulan pohjaan jälleen selkeni tuo, josko jonkun toisen, Huugon sijassa olevan estäisi pääsemästä ripille. Pitempi ajatus tuotti vastakkaisen selvityksen ja äskeinen mielenosoitus rupesi näyttämään rikokselta.

"Herra J – la! Sinun edessäs ei ole persoonan muotoon katsomista." Se oli nyt selvä asia. Rietas vihan henki oli häntä noin sokaissut! Mutta nyt seurasi hiljainen nöyrä rukous Jumalan puoleen, saada anteeksi äskeiset rikolliset ajatuksensa. Kun rukous huulilta haihtui, tuntui rauhakin samassa saapuvan. Vaan kohtaus jätti mieleen ajatuksen rippikoulun pitämisen merkityksestä yleensä ja nyt juuri erittäin tämän päivän, jolloin hän koulun lopetti ja laski lapset koteihinsa lopullisesti Herran Pyhälle Ehtoolliselle valmistettuina. Ensinnä asian pintapuolisempi vaikutus lämmitti itsekkäämpiä tunteita, sillä olihan tuon nuorukais-joukon kohtalo ja arvo tänä päivänä omituisen rajoittamattomasti hänen kädessään. Tuo oli ihmiselle hupaisa ajatusala ja katkeruuden tunteet jotka jo äskeisen kautta olivat jättäneet lohdutukselle sijaa, poistuivat yhä edemmäksi tämän viehättävän tunteen tieltä. Hän ymmärsi tarkkaan, miten orjantapaisella nöyryydellä nuo lapset toivoivat ettei ripille pääsy tulisi mitenkään estetyksi. Kuvia lasten sydämmistä, pelkoisista, tuijottavista silmistä – sillä hetkellä kun hän heille kullekin erikseen päästön sanoja lausuelee, – oli niin selvinä hänen mielessään että niitä olisi voinut paperille piirustaa. Hänen veti oikein kuumaksi, kun ajatteli, että jollekulle täytyisi sanoa: sinua ei voida vielä ripille laskea. Suloista viihdytystä tunsi hän sielussaan, kun tämän vastapainoksi voi ajatella päätöstään: laskea kaikki eroituksetta.

Kuvat vaihtuivat sen johdosta. Niissä oli nyt pelkkiä iloisia, elämänhalusta hehkuvia lapsia. Tämä kuva oli hänen tekemänsä … sitä suurempi ilo ja nautinto, koska tiesi että hän voi, jos vaan tahtoo, täydentää tuon ensimmäisen kamalan kuvan, tahi myöskin toteuttaa tämän jälkimmäisen perusaatteen.

Ja kukapa ei tahtoisi mieluummin nähdä elämän halun innostamia iloisia lapsia kuin orjamaisen huolen murtamia! Hän oli täydellisesti vakuutettu, että jokainen oikea ihminen olisi asiasta hänen kanssansa samaa mieltä.

Mutta minkä ihmeen vuoksi tuo ensimmäinen kuva näytti niin kamalalta? Mitä varten ne lapset oikeestaan pitävät sitä niin pahana, jos eivät ensi yrityksellä ripille pääse? Onko heillä niin sanomaton ikävä Herran pöytään vai yhteiskunnallisen arvon persousko tuon vaikuttaa.

Yhteiskunnallisen arvon! Herra … jos nuo lapset vaan sitä ajattelisivat!..

Ja pappi tunsi itsessään, miten tämän ajatuksen synnyttämä tuskallinen kylmyys pusersi sisässä ikäänkuin lämpöä kokoon. Jälkimmäinen kuva, tuo, missä niitä elämän halusta hehkuvia lapsi-kasvoja oli, kadotti äskeisen sisällyksensä ja vaikutuksensa: sen pohjapiirroksessa ihan selvään voi eroittaa Valheenisän työtä.

"Hyvä Jumala, mitä minä taidan tässä tehdä? Oliskohan ensimmäinen taulu parempi?"

Hän veti jo toista syrjään… Orjallinen, alakuloinen, rangaistujen katse sieltä kohtasi!

"Raadollista ja särjettyä sydäntä…"

Ei, mutta näitä painaa ainoastaan maailman kunnian himo! Sydän on kova, paatunut. Sen pitää tulla särjetyksi. Kas niin, tämä on hyvä; minä panen heidät melkein kaikki pois. Sitten on mahdollisuus särkeä heidän sydämmensä. Herra minua siinä auttakoon!

Mutta sydän tahtoi kukistua, sillä niin ikävä oli tuon taulun vaikutus. Se kuitenkin näytti aatteen mukaisimmalta ja mahdollisimmalta. Siis melkein kaikki on nyt otettava kiini, eikä laskettava ripille!

Mutta kutka yksikseen lueteltuina?

Se oli pitkä kysymys. Andersson ei ollut persoonallisesti tutustunut juuri yhteenkään, paitsi Huugoon, oli vaan kuin koulumestari ainakin, pääasiallisesti pitänyt silmällä kirjaimellista tietoa … hän olikin ollut ankara sen perään.

"Puukstavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Tuokin nyt sattui johtumaan hänen mieleensä.

Mutta henkihän liikkuu kirjaimen ohella, sitä ainakin ovat lain laatiat edellyttäneet, koska ripille pääsemisen välttämättömänä ehtona on osata lukea tärkeimmät uskonopin pääkappaleet; hengen mukaan on murheellinen särjetty sydän tarpeellinen. Voiko jälkimmäistä olla ilman edellistä, taikka edellistä ilman jälkimmäistä?

"Jaa, kukapa sen voi selvittää!" Ja apulainen lohduttautui sillä, sekä lisäsi siihen vielä sen, että käytännössä ainakin on otaksuttu, ei voivan olla murheellista ja särjettyä sydäntä ilman lukemisen kautta saavutettua tietoa, mutta kirjaimellista taitoa voi huokeammin seurata tuo opin hengen mukaan välttämätön ehto.

Järjen mukaan se näyttikin otaksuttavalta tuo. Se tuntui hiukan vapauttavan häntä yksityisenä ihmisenä edesvastuusta siihen määrään, että puhkesi ääneen sanomaan:

"Ja otaksumisiin se kaikessa tapauksessa täytyy perustua, sillä ihminen näkee mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämmeen."

Mutta kyllä tuntui otaksumisien teko yleensä hyvin vaikealta kun piti tutkia yhtaikaa toista sataa sydäntä. Moni tästä laumasta, hänen tutkimuksiensa mukaan, tuntui olevan hyvin alkuperäisellä kannalla. Monta oli, joiden alkukasvatus oli kokonaan laimiinlyöty: niillä oli kovin alhainen lu'un taito ja perin hämärät käsitteet Kristinopin yksinkertaisimmista totuuksista.

"Mitenkä olen onnistunut näitä valaista? Mitenkä viidessä viikossa rakentaa sen, mikä viidentoista vuoden aikana on, parhaimmassa tapauksessa jätetty koskematta, mutta pahimmassa tapauksessa tehty kaikki rakennusaineetkin kelvottomiksi?"

Nämät kysymykset tulivat vakavina, vastausta vaativina. Parin, kolmen tunnin kuluttua olisi vastaus jo myöhäinen! Kun ei, suoraan sanoen, ole ensinkään lukutaitoa, voiko olla semmoisilla mitään uskoa, tahi edes käsitystä siitä mitä pitäisi uskoman?

"Miten esimerkiksi on laita Matti Annanpojan?"

Tämä nuori mies, joka Anderssonin mieleen johtui ensimmäisenä, oli äpärä ja jo kaksi kertaa tätä ennen yrittänyt ripille, mutta aina reputettu. Ensikerran rippikouluun tullessaan, osasi hän hiukan tavausta, mutta oikolukua ei ensinkään. Toisella kertaa osasi hän jotakuinkin lukea ulkoa Herran rukouksen puoliväliin asti, mutta ei sen pitemmälle sisästäkään. Nyt kolmannella kerralla oli hän unohtanut niin, että osasi vaan muutamia sanoja mainitun rukouksen alusta lukea sisästä ja tavata Uutta Testamenttia hiukan huonommasti kuin ensi kerralla.

Nykyään oli poika palveluksessa kapteeni Leinillä. Eräänä päivänä oli kapteeni tullut rovastin luokse puhumaan tuon pojan asiasta ja lausunut suoraan vakavana mielipiteenänsä ettei Matti tule siitä sen valkosemmaksi vaikka elämäikänsä rippikoulua kävisi. Rovasti oli yhtynyt samaan mielipiteesen. Andersson oli ensinnä jyrkästi vastustanut. Mutta rovasti selvitti kasvatusopillisen periaatteensa mukaan, että tuollaiset vaan paatuvat, mitä enemmän heidän suhteensa osoitetaan vaativaisuutta. Kapteeni ilmoitti että yleisen järjestyksen vuoksi on parasta laskea pojan ripille, koska sillä on morsian siinä tilassa, että täytyy vihkimisen saada toimitetuksi pikapuoliin, jollei tahdota lisäksi yksi äpärä kunnan niskoille. Tämän sanoi kapteeni hymyillen, ikään kuin jo edeltäkäsin riemuiten viimeisen valttinsa pätevyydestä.

"Onko niin?!" Tämä kysymys tuli yht'aikaa kumpaseltakin papilta.

"Niin se on," ja kapteeni kertoi asian tarkemmin.

"Jaa, kyllä se on välttämätöntä, että hän lasketaan ripille, taikka muuten ei sitä voida koskaan tehdä, sillä tuo seikka varmaankin tulee paaduttamaan häntä yhä enemmän," päätti rovasti.

Ja apulainen suostui. Matti Annanpoika piti päästettämän ripille ilman kirjaimellista tietoa ja hyvin mitättömillä takeilla henkisestä tarpeesta. Mutta oli pantava sulku paatumukselle ja annettava tilaisuus lailliseen vihkimiseen ja vapautettava kunta elättämästä lehtolasta.

Apulainen kuitenkin otti Matti Annanpojan erityisesti tutkittavaksensa ja kyseli muun muassa:

"Mikä oikeastaan on estänyt ettet sinä ole voinut paremmin oppia lukemaan?"

"Ei minua ole opetettu?"

"Eikö ole opetettu."

"Ei ole. Ja nyt jo, kun on näin isoksi tullut, ei ole aikaa lukemiseen, pitää työssä olla aina."

"Hm."

Andersson oli muuten tullut huomaamaan, että poika yleensä oli nöyrä, eikä ensinkään röyhkeä-luontoinen. —

Nytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän tiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä Herranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto. Tuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan kannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä Matin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan syömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse, Andersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia on.

"Matti Annanpoika … mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi tekemän?"

Tuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi… Onkohan pappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?..

Hän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä suureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä kun Hän lausui: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!"

Kristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin syli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän vaikutuksen.

Andersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi … silmät jäivät vaan siihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio itse kuvan luontoon. "Tulkaat minun tyköni." Hän jo ajatteli taiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon tapauksen … "kaikki jotka työtä teette…"

"Ah!" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja paukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!

Onhan Matti Annanpoika nöyrä!.. Jumala tietää, hän voi olla mahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei kutsu tässä oppineita, vaan kaikkia. Ei hän siis hylkää sitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa vaille.

"Ryövärinkin hän otti armoihinsa…"

Anderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai laskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut käyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin kanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat tuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi Herran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että olisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän tunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta … kenties hyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!.. Vaan niiden kanssa ei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä, sillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin tuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei hänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos heidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä myöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat tuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet vähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan voivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, että hän ei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi olisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut peloittaa!

"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!"

Siihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi vaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin kurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa todistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he omasivat käsitteet…

Nyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu tuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen nojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja kavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään unohtanut.

"Ikkuna rikki!"

Tuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja näki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.

Lapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen sopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi viimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja tuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.

"Kuka heitti kiven kirkkoon?"

Se oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja uhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta katseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä. Jonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut mitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti, joka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.

Pappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.

"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?" Tämä oli äskeistä voimakkaampi kysymys.

"Tukkilan Iikka."

Tuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin uskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun kääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja taas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen saappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna kumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa, joka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat jotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät vilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan silitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä, koska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.

"Tule minun kanssani kirkkoon", käski pappi.

Iikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään oleviin poikiin, siitä taas maahan ja – suu oli hymyssä, posket punaisina.

Hän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta olisi nyt täysi.

Kun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä.Kääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.

"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?"

Tämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä ikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos rivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi poikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja pisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon. Rappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi. Anderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon … olisiko turkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara sana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin äreästi:

"Joutuin, nahjus!" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.

Pappi itse avasi Iikalle kirkon oven ja sulki sen jälleen. Taas synnytti ovi räikeätä pauketta ja sitä seurasi kumea kaiku. Se kuului hyvin tuolle joukolle, joka ulkona jännitti korvakalvojaan ja kiihkeydellä odotti kaiun loppua, kuullaksensa siellä syntyvää keskustelua, jonka otaksuivat papin puolelta tulevan niin kova-ääniseksi että kuuluisi heille asti. Odotus oli kuitenkin turha. Uteliaisuus pakoitti toisia hiipimään likelle seinää, mutta seuraus ei ollut sen parempi, kuului ainoastaan muutamia katkonaisia ääniä.