Kitabı oku: «Aikamme kuvia I-III», sayfa 11

Joukossa rupesi syntymään taas vilkkautta ja sähinää. Alettiin laskea arveluita siitä, mitä tuolla sisällä tapahtuu.

"Saattepa nähdä, niin Iikka pannaan pois."

"Ei tuollaisesta", toinen arveli, "sehän olisi vahinko." Sitten alkoi väittely. Se jatkui pidätetyillä äänillä vähän aikaa, mutta paisui kohta kovemmaksi, kunnes taasen hiljeni Pappilan Huugon toiselta puolen kirkkotarhaa astuessa heidän luoksensa.

"Mikä täällä tapahtui?" hän kysyi.

Kohta oli useampia valmiina kertomaan.

"Jassoo." Hugo jatkoi matkaansa edemmäksi hiukan hymyillen.

"Kovalle nyt panee Iikan", virkkoi taas joku.

"Mutta hän on niin hyvä lukemaan, ettei häntä silti pois pantane", jatkoi toinen. Vaan samassa kuului kirkon ovi avautuvan, ensin kuului pitkä, ilkeä saranain kitinä, sitten räiskäys ja kirkon synnyttämä kumea kaiku.

… Hss… Maisteri tulee käskemään sisään… He alkoivat astella rappusia kohden, sillä muutenkin oli jo saatu olla ulkona lähes puoli tuntia yli ajan. Mutta kirkon eteisestä rappusille ilmestyikin Tukkilan Iikka, kirjat kainalossa. Poika katsahti sivumennen joukkoon, tuossa kun asteli alas. Ei hän ollut enää punainen, mutta suupieleen koetti hän väkivallalla vääntää hymyä, kun melkein selkänsä taakse virkkoi toisille: "Hyvästi nyt!"

Joku koetti pidätetyllä äänellä huutaa ja kysyä Iikalta, kuinka siellä kävi, mutta Iikka ei seisahtunut, eikä ruvennut vastaamaan. Suoraan vaan asteli vakavana pois ja vielä kirkon veräjästä katsahti toverijoukkoon … näki että ne kaikki katsoivat häneen. —

"Herra isä! hän on pantu pois."

Mutta ne jotka tuota kuiskivat hämmästyivät oman äänensä korkeutta ja pelkäsivät, että se ehkä oli rikollista sanoa noin ja mahtoi kuulua apulaiselle joka oli hiljaa tullut kirkon ovesta ja avoimin päin nyt seisoi rappusilla katsellen joukkoa siksi, kun näki että kaikki hänen huomasivat. Toisessa tilaisuudessa olisi hänen suunsa tuosta havannosta ehkä hiukan hymyilemään langennut, mutta nyt ei se sitä tehnyt.

"Tulkaa sisään", Ääni oli syvä, se ilmaisi, että hän oli juuri tehnyt teon, joka antoi paljon miettimisen aihetta. Hän palasi kirkkoon takaisin. Lapset seurasivat, ei kilvassa rappusille rynnäten, vaan hiljaa, vakavina, peräkkäin: askeleet olivat raskaat ja silmistä loisti kauhu ja epäilys.

… Herra J – la! kuinka monta nyt mahdetaan pannakkaan pois?

Ei nyt pojat kirkon ovea paukuttaneet, kukin piti velvollisuutenansa estää sitä kiinni räjähtämästä, ettei pauke ja rähinä lisäisi papin vihaa. Kun jo kaikki toiset olivat sisään menneet tuli vasta toiselta puolen kirkkotarhaa Huugo. Miten hauskan, reippaan ja iloisen näköinen hän oli!.. Huulet vinkuivat hiljaa ja sorea sauva liehui viuhuen ilmassa. Kolmannelle rappuselle hän maasta kiepsahti; hyppy oli reipas ja vapaa, koko käytös tulkitsi tunnetta vapaasta elämisoikeudesta.

Huh… Hän itsekin sävähti kun niin välinpitämättömästi antoi kirkonoven räjähtää. Mutta ei hän apulaiseen katsonut – jos olisi sen tehnyt, olisi epäilemättä huomannut, että tällä oli palanen poskilihaa hampaiden välissä, Tuo olisi tuottanut Huugolle hauskuutta siihen määrin, että varmaan olisi unohtanut kävellä varpaillaan, joten hän nyt tunnollisesti teki, pyrkiessään erityiseen penkkiinsä, jossa ei ketään muita istunut. Vasta siihen ehdittyään katsahti hän Anderssoniin ja äkkäsi tämän poskipäiden hehkuvan… Jaha, kannattaapa tänä päivänä tosiaankin istua kirkossa kuulemassa mitä hän sanoo noille!

Huugo käänsi päätänsä, … mitähän ne nyt tekevät nuo? Ennen tavallisesti kuului tavaton lukemisen lopotus, nyt katsovat töllöttävät he Anderssoniin kuin kuvakaappiin!

Tuo havainto teki Huugoon ikävän vaikutuksen… Mitä hittoa he tuolla tavalla? Silmä kääntyi taas apulaiseen. Pelkäävätköhän ne tuota miestä noin?

Ja sitten häntä suututti tuo Anderssonin synkeys ja äänettömyys. Miksi ei hän edes puhunut? Ja Huugon tosiaankin tuli paha olla.

Tuolla vaan Andersson kirjaan tähtäsi synkeänä kuin yö ja antoi muiden peloissaan kärsiä. Vihdoin näkyi kuitenkin tuohon väsyvän, koska kärsimättömästi pani kirjan pois ja rupesi astuskelemaan käytävällä. Tuo tapaus teki helpottavan vaikutuksen kaikkiin kirkossa oleviin. Silmät, ja niiden mukana osittain ajatukset, pääsivät kahleistaan ja liitelivät, kuten vapautettu viheriävarpunen, tietämättä oikein mihin. Siihen olikin hyvä tilaisuus, koska pappi nyt seisoi liikkumattomana alttaritaulua katsellen.

Kului siten noin 5 minuuttia ja linnut saivat palata häkkeihinsä: apulainen palasi kiirein askelin alttarin luota ja asettui paikallensa pienen pöydän taakse.

"Miksi Kristuksen piti olla Jumala ja ihminen?"

Tämä oli ensimmäinen kysymys, ääni oli lempeä, sointuva, se tuntui ikäänkuin helähtelevän ajatuksen johdosta, johon tuo kysymys johti.

"Vastaa sinä Pattinen", hän jatkoi.

Syntyi hiukan kohinaa kun kaikkein piti välttämättä katsoa Pattista."Hss"! Tämäkin tuli papilta hyväntahtoisesti.

Pattinen luki kappaleen kuin vettä valaen.

"Harvempaan, harvempaan", muistutti Andersson hymyillen, kun Pattinen sellaista vauhtia riensi. Sitä katsomaan kääntyi Huugokin. Hän näki muutakin uutta ei vaan Pattisen suhteen: ei missään enää noita tuomitun katseita … kaikkialla vaan pidätettyä sisällistä riemua osoittavia kasvoja. Hyvin se osasikin tuo Pattinen, ei erehtynyt kertaakaan, päästi kun avatusta ovesta. Se poika saa olla varma pääsystään, niin ajattelivat kaikki ja hymyilivät sydämmissään, kun näkivät papin hyvälle tuulelle joutuneen… Ansio on Pattisen, kiitoksia Pattinen! sinä olet kunnon poika, lasket niin että pappi hurmautuu… Sinä vaikutat pappiin, autat taidollasi muitakin ripille pääsemään, sinä kelpo Pattinen!

Pappi oli äskeisen jälkeen ensinnä rauhoittunut jaloa Kristus-kuvaa katsellessaan, sillä hän sai ymmärrykseensä ettei Tukkilan Iikka ollut raskautettu eikä siis kaivannut virvoitusta. Tekonsa hänen suhteensa näytti siis ihan oikealta! Jo muutenkin äsken vallinneen syvän huolen perästä tuli ilo rajattomana, ylitse vuotavana, se uhkui suusta ja silmistä ja vaikutti sähköisesti lapsiin. Heille kävi samoin, ihastuivat rajattomasti, kun näkivät papinkin niin tehneen. Anderssonille ei ollut vastenmielistä nähdä lapsia iloisina ja tyytyväisinä, se vaan vakuutti häntä itseä siinä. Tuo tunne tuuditti rauhaisaan ihanteiden maailmaan, se hurmasi ottamaan asioita ihan siltä kannalta kun ne silmissä näyttivät. Ja siitä seurasi koululaisille lopultakin sangen suosiollinen loppututkinto.

II

Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi. Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja kumarsi.

"Ketä te etsitte?"

"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.

"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta konttoriin."

"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin. Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.

Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja sateenvarjoja seisoi pistettynä.

"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on veistänyt." Hän koetti onko raskas.

"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.

"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo naisten hatut.

"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.

Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.

Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?" alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila kävi vakavaksi.

"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:

"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi kun…"

Siihen loppui Tukkilan puhe.

"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille; eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa tuota poikanne asiaa voi auttaa."

"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos … sillähän on hyvät lukumerkit sillä poikapahalla?"

"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.

"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi… Onnettomuudeksi sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."

Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!..

Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:

"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan…" (Eipä uskaltanut jatkaa.)

"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.

Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.

"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on laskettu."

"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.

"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."

"Ei! mitäs minä hänestä…" Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)

Tukkila nousi taas lähteäkseen:

"Minä menen läänin-rovastin tykö … tuota… (Nyt tuntui olevan sydän suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,

"No siellä ei sinulla ole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin pakoituksesta:

"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."

Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.

"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset, vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä odottamaan.

"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.

"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:

"Siellä se on huoneessaan!"

"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa…"

"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuinTukkila ehti mennä.

"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa… Ette edes häpeä sellaisia ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"

Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi pyytämään.

"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille päästä."

Rovastin suu meni hymyyn … (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)

"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."

"Taitaapa niinkin olla… No niin ne sanovat että niissä korkeasti oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan, mutta ei se meidän poika sellainen…"

"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin nöyryytys, kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"

Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisestiTukkilan sydämelle.

"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa… Rovasti tuota osannee…"

"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä mitään muuta."

Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja piti tarpeellisena ottaa siitä selon.

"Olenko minä sanonut, että minä osaan ja voin sen jälkeen kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen koettanut Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista lapsiani vastaan?"

Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:

"Koettanut tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo Leinin renkikin."

"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene käsittämään."

"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on, jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät hänelle palvelukseen."

"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (… Mitähän ihmettä tuo mies kaivelee?)

Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille ilveillen:

"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:

"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun huoneeseni? … verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos."

"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia, jonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni kasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin, josko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?" Tukkila puhui kovalla äänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.

"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!" Nyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin liikkeillä.

Ovessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:

"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel…" Hän pani jo oven peräänsä kiini – "vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua."

Iikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin poikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:

"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?"

"Mitä se rovasti sanoi?" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa isää.

"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin."Isä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.

"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?"

"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut", sanoi mennessään.

"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle tulemaan… Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.

"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.

III

Myöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski kohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli uhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän lausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys talonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän kanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas kuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko jollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun uhattiin väkivallalla häntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!.. Vai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden, joka kirkon-ikkunoita särkee! … kerrassaan hävyttömyyteen menevää itsekkäisyyttä!

Tuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:

"Hm … jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa." Perään hän vielä hymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten asiain suhteen.

"Se on kerrassaan hävytöntä!" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten kiihtyneenä pois rovastin huoneesta.

Tultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa ruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi tuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä katselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin kauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.

Oli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä tosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja poistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun kaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi… Koko olennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan asiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se olisi huvia tuottanut.

Ja mikä oikeastaan vaivaa?

Hän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta ottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun hän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän saattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen vakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään inhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun päivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan vakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja olihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.

Tässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat häntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät nekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan… Nyt hän ymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi voinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt itkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein hävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti väitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta harjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen tähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen kaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta ja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran aikaa rippikoulussa kristillistä opetusta…

Ja nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin kiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä arvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos eivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan, että heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin muista…

Tämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa. Vaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi mahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.

Sepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona höyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet käytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne, kuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää tunteita.

Itsekkäisyys… Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se tämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa olisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan valtakunnan eduksi … ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä olisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen…

Tuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta se surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa kuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen, joka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.

Rantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen ei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen pääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti muuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi kaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki pilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. "Kun vanhetaan, niin vakaannutaan", puolusti Andersson itseänsä ja otti loukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan periaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta suhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.

Nyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi tavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa ajatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.

Hän suuntasi heti askeleensa tulijaa kohti ja tervehti ystävällisesti.Rantanenkin heitti kohta kasvitarhan katselemisen ja lähti astumaanAnderssonin kera.

"Sinä olet lopettanut rippikoulusi tänään?" virkkoi Rantanen.

"Niin olen."

"Montako laskit parannuksen päälle?"

"Kaksi." Andersson katsahti epävarmasti Rantaseen, sillä hän alkoi aavistaa, että tämä taas kaivelee jotain. Rantanen ei ollutkaan täydellisen vakava, mutta siitä ei sentään saattanut päättää, josko hän juuri kysymyksessä olevalla asialla hymyili.

"Yhden panin kokonaan pois." Tuo ei herättänyt toisessa juuri mitään huomiota.

"Kuka se oli?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Tukkilan Iisakki."

"Noh?" Nyt katsoi Rantanen kysyväisesti kumppallinsa.

"Miksi Tukkilan Iikan?"

Anderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kunRantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että seTukkilan Iikkaa koski.

"Mitä ihmettä siinä sitten on?" hän kysyi.

"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden luku-mies."

Herrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat päähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan käteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.

"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus estää ripille pääsemästä?" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa, ikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.

"Tietysti," äänsi toinen kohta, "mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi tuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän varmaankin on tehnyt rikoksen?"

"Hän särki kirkon-ikkunan."

"Ehdollaanko?"

"Siltä se minusta ainakin näytti."

Mutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka rupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän tarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin pohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta edemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt läänin-rovastilla uhkaamassa.

Kertomuksen kestäessä olivat he istuutuneet lehtimajaan ja sytyttäneet paperossit. Kun Anderssonin kertomus oli loppunut, rupesi hän odottamaan arvostelua. Ei hän itsekään sitä miksikään huomannut, että hän arvostelua odotti niin suurella halulla.

Rantanen katsoi miettien pilviin.

"Mitä arvelet siitä, tunnustatko tekoni oikeutetuksi?"

Andersson lausui tuon vapaalla äänellä, jonka piti tulkitseman, ettei hän ollut asiasta ollenkaan kahden vaiheella, mutta antaa kuitenkin luvan toisellekin arvostella tekoansa.

Rantanen katsoi Anderssonin silmiin ja nauroi.

"Sinä et milloinkaan ole tunnustanut minun auktoriteetiani kirkollisissa asioissa. Mitä merkitystä sillä sitten on, että minä tässä rupeaisin sinun tekojasi arvostelemaan."

"Noo, jos ei muuta, niin voimmehan taas kerran väitellä." Hän oli jo jokseenkin tasoittunut, sillä sanan vaihto toisen kanssa, vaikkapa se tapahtuikin juuri tuosta ikävästä asiasta, teki olemisen suotuisammaksi.

"Koska niin tahdot, niin saatan sanoa sinulle, että teit väärin siinä kun et laskenut tuota poikaa ripille," sanoi Rantanen nauraen.

Andersson oli odottanut tuollaista vastausta. Mutta ollen täysin vakuutettu siitä, ettei Rantanen voisi tuoda päteviä todistuksia väitteilleen, kysyi hän keveästi hymyillen:

"Miksi niin?"

"Ensiksikin siitä syystä, että tuon ikkunan särkeminen ei ollenkaan todista, että poika olisi muita paatuneempi, kun ei kukaan voi todistaa, että hän olisi sen tehnyt ehdollaan."

"Niinpä kyllä, mutta hän on useassa muussa tilaisuudessa osoittanut tavatonta vallattomuutta."

"Ei se ainakaan todista mitään, sillä monasti on vallattomilla pojilla paljon tunteellisempi sydän kuin noilla toisilla, jotka käyvät kuin tervassa."

Andersson naurahti innokkaasti:

"Luulempa", hän sanoi, "että minulla tämän pojan suhteen on suurempi kokemus kuin sinulla." Sitten hän kertoi uudestaan tuosta miten ylpeästi ja nöyrtymättä poika kirkosta lähti. "Minä väitän, että siinä pojassa on tavallista suuremmassa määrässä paatumuksen vaikutusta," hän lopetti.

"Myönnän kyllä, että hänen käytöksensä tuossa tapauksessa osoitti paatumusta, mutta sinähän häntä suorastaan loukkasit, kun väitit hänen ehdollaan särkeneen kirkon-ikkunan. Jota rehellisempi luonto pojalla on, sitä syvemmin voi hän syytöksestäsi loukkautua." Rantanen puhui vakuuttaen.

"Sinä otaksut tuollaisen pojan omatakeisuuden liian korkeaksi," sanoi Andersson hieman päätä ravistaen, mutta selvään osoittaen epäröimistä siitä millä itseänsä puollustaisi. "Voipi olla," hän jatkoi, "että etevälahjainen koulupoika loukkautuu, jos opettaja jossain suhteessa huomattavan mielivaltaisesti hänen suhteensa menettelee. Mutta tuollaisessa kansanlapsessa ei omanarvon tunto voi olla siksi kehittynyt että hän, esimerkiksi jonkun papin tekoa edes ymmärtäisi kurottautua arvostelemaan muka oikeuden mittakaavan mukaan. Kun tällaiset pojat uppiniskaisuutta osoittavat, tapahtuu se minun käsittääkseni yksinomaan laimiinlyödyn kasvatuksen ja ilkeyden perusteella. Jos siinä on omanarvon tuntoa, niin ei se ole inhimillistä, vaan pikemmin tuollaista järjetöntä ylpeyttä. Sitä paitsi on luullakseni kansassa yleinen kunnioitus pappeja kohtaan siksi valtaava, että tuollaisten nulikkain mieleenkään ei voine johtua, että pappi joskus toimissaan tekisi väärin."

Rantanen oli hiljaisena kuunnellut Anderssonia ja lyhyen äänettömyyden perästä kääntyi hän puheessaan hiukan toisaalle.

"Onko tuon Leinin vaikutuksesta taas joku poika päässyt ripille?" hän kysyi.

"Leinin vaikutuksesta? Mitä sinä sillä tarkoitat? Kyllä on yksi hänen luonansa palveleva poika, joka ennen on kahdesti ollut koettamassa, nyt laskettu ripille. Mutta Leinin vaikutuksesta, mitä se tarkoittaa?"

Rantanen nauroi.

"Tietäähän sen koko pitäjään ihmiset, että joka ei muuten pääse ripille, hän menköön kapteinille palvelukseen, kyllä pääsee."

"Kuule, mikä se juttu on?" Apulainen rypisti otsanahkaansa ja osoitti suurta uteliaisuutta. Toinen nauroi vielä.

"Eikö Lein ole sitten käynyt sinua kehoittamassa laskemaan tuota poikaa ripille?"

Andersson joutui nähtävästi levottomaksi.

"Kyllä oli," hän virkkoi, "mutta luuletko, että joku voisi ystävyys-suhteiden, taikka jonkun muun vallan nojalla pakoittaa minua tekemään toisin, kuin tiedän oikeaksi?" Hän osoitti katseillaan olevansa valmis loukkautumaan jos toinen uskaltaisi tuota väittää.

"Enhän minä sitä nyt erittäin tahdo inttää," sanoi Rantanen laiskasti.

"Niin kuin sanoin," jatkoi Andersson, "puhui Lein kyllä minulle tuon pojan ripille laskemisesta, mutta se ei olisi siihen vaikuttanut mitään, jollei minulla olisi itselläni ollut siihen periaatteelliset syyt."

"Mahdollista kyllä, että sinulla oli siinä siveelliset syyt. Mutta nyt on asia sellainen, että kauan aikaa on ollut tapana, että sellaiset jukuripäät, jotka eivät mitenkään muuten pääse ripille, menevät kapteini Leinille palvelukseen mahapalkoilla ja tämä taas heille toimittaa siitä hyvästä ripillepääsyn."

"Mutta mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?" keskeytti Andersson kiihkeästi. "Minä tosin en voi tietää mitkä syyt ennen ovat vaikuttaneet, mutta itsestäni ovat tässä persoonalliset vaikuttimet olleet kaukana." Hän katsoi vakuuttavasti ja lujasti Rantaseen.