Kitabı oku: «Aikamme kuvia I-III», sayfa 5

II
RIKKAAMPI KUIN VAUHKOSEN EMÄNTÄ

Ylpeäksi luonnostaan sanoivat ihmiset Vauhkosen pulskeata emäntää, ja taisipa olla syytäkin. Mutta ei häntä siitä erikoisen paljon moitittu, miellyttävä ja sievä kun oli näöltään, vaikka jo vähän yli keski-iän. Siitä syystä ehkä ajattelivat hyvät ihmiset pienen ylpeilemisen kuuluvan hänen etuoikeuksiinsa. Kun on hyvännäköinen, niin annetaan niin paljon anteeksi.

Herra tiesi, mistä syystä, mutta totta se vain on, että Vauhkosen emännän ei ollut tarvinnut kinkerillä lukea moneen herran vuoteen. Helpoksi olikin ruvennut vanha pappi, useille isännille ja emännille vain ystävällisesti päällään noikkasi, kun nämä lukemaan tarjousivat. Tiesihän pappi sen: lukevat ne muutenkin! Mökkiläisten on toista; kun suuret lapsikakarajoukot ovat vastuksina, niin taitavat lukemisen jättää huolettomuuteen, jollei heitä muistuttele! Niin oli kinkeri muodostunut sellaiseksi, että mökkiläiset luetettiin järjestään, mutta talokkaita valikoiden; niissäkin oli, näet, toisenlaisia ja toisenlaisia.

Ja emännät, jotka lukemasta vapautettiin, tekivät papistolle juustoja oikein rasvamaidosta. Ollaanhan ihmisiksi kahden puolen!

Mutta sitten tuli papille apulainen, Mikkonen oli hänen nimensä. Pitäjäläiset sanoivat, että kovinhan se on nuori, aivan poika vielä. Hän ehtikin juuri kinkerin ajaksi. Ihmiset rupesivat kyselemään toisiltansa, onkohan uusi pappi kova lukemista tiukkaamaan. Ei häntä yleensä kovaksi sanottu, luettamattakin kuului jättävän joitakuita, niinkuin ennenkin, erittäinkin niitä, joilla on hyvänlaiset lukumerkit.

Mutta oikein rauhaan ei Vauhkosen emäntä päässyt näillä vakuutuksilla. "Hyvät lukumerkit kun on", sanottiin, "niin päästää lukemattakin." Kukapa sen tietää, mitä ne papit ovat sotkeneet sinne kirkonkirjoihin … ei ole tainnut merkkienpanoon juustot auttaa…

"Kuules, Antti", sanoi Vauhkosen emäntä miehelleen eräänä päivänä, "oletko huomannut, kun pastori iltasilla kävelee tuossa maantiellä?"

"Olen minä."

"Meidän kartanoa se usein katselee, oletko havainnut?"

"Taitaahan tuo katsella."

"Mutta ei hän tunne meitä, sinua ja minua."

"Joskopa ei tuntisikaan." Antti oli vähän väsyksissä eikä juuri välittänyt sellaisista asioista. Aikaa vain haaskautuu, kun pitää herrain kanssa kamarissa istuskella…

Mutta emännällä oli omat ajatuksensa asiasta; hän selvittikin ne Antille melkein vihoissaan. Ymmärrätkö, mies, että kun kinkeri tulee, niin mitenkä se pastori tietää, mistä me ollaan! Kyllähän Antti sen sitten jo ymmärsi, sillä lukeminen ei suinkaan ollut hänen vahvoja puoliansa. "Noo, saisipa tuon nyt käskeä taloonkin", sanoi, näyttäen välinpitämättömältä, vaikka jo alkoi pitää hänkin asiaa erittäin tärkeänä.

* * * * *

Eräänä päivänä käveli nuori apulaispappi Mikkonen maantiellä juuri Vauhkosen kartanon edustalla. Mieltä painoi raskaasti velkataakka, joka kouluaikana oli kasvanut melkoisen painavaksi ja josta juuri äsken oli saanut ikävän muistutuksen; oli nimittäin eräältä velkojalta tullut kirje, jossa tämä aivan yksinkertaisesti arveli, että sopisi kait sitä nyt jo maksaa, kun oli virkaan päässyt.

Se harmitti ja suututti Mikkosta. Eikö tuo hyvä ihminen ymmärrä, ettei apulaisen palkka kauas riitä!

Hänen mielestänsä oli maailmanjärjestys jotenkin kiusallinen: kaikenlaisilla ihmisillä, joilla ei ole mitään henkisiä varoja, niillä on rahoja; joilla taas on henkisiä aarteita, heillä usein on toinen tasku tyhjä eikä toisessa mitään.

Tilanne rupesi taas tuntumaan tukalalta ja ajatukset uhkasivat ryöstää koko elämänonnen… Huh! Rahamiehet ovat vielä olevinaan muutenkin kuin parempia ihmisiä, muutamat…

"Tuossakin elää varmaan yksi rahanpalvelija."

Hän katseli Vauhkosen rakennuksia. Olikin niissä katselemista!

Siihen Mikkosen lähettyville maantielle ilmestyi ukko, Vauhkosen Antti itse, kumarrellen ja lakkia nostellen.

"Hyvää päivää."

"Jumal' antakoon", murahti Mikkonen ja katseli syrjittäin vihaisestiVauhkosta.

"Mihinkäs maisteri nyt on menossa? Vaikka ei minun, tuota, mitään tule, mutta kysynhän, kun sattuu."

Mikkonen ilmoitti, ettei hän juuri minnekään ole varsinaisesti menossa. Niin saatiin kiinni puheen päästä, ja Vauhkonen rupesi tupaan haastelemaan:

"Eikö maisterilla nyt olisi aikaa tupaan käydä piiputtelemaan? Meidän on oltu kirkkoherrankin kanssa aina hyviä tuttuja, tuota… Tehkää nyt niin hyvin."

Ja Mikkonen tekikin niin hyvin, lähti kuin lähtikin tupaan… Saapihan tuonne mennä.

Vauhkonen ihastui, kun maisteri vähin kehoittamisin lähti, tuli yhä puheliaammaksi ja rupesi selvittelemään taloudellisia asioitaan.

"Tuon tallin tekaisin viime talvena, kun vanha rupesi jo niin huonoksi käymään. Meillä on neljä hevosta ja tämän keväinen varsa viidentenä. Onko pastori nähnyt meidän hevosia?"

Ei pastori sanonut nähneensä.

"Kyllä ne juuri tuntee meidän hevoset, tuota." Vauhkonen naurahti hyvillään. "Ne ovat vähän niinkuin ruuan ääressä olleita. Eikö pastori käy katsomaan varsaa, se on tallissa ja emä."

"Mennäänpä vaan", lupasi pastori.

Vauhkonen aukaisi tallin oven ja astui sinne perälle, missä varsa karsinassa emänsä lähellä oleili. Hän rupesi siinä varsaa hyväilemään. Tamma alkoi kadehtia, kurotti kaulan pitkälle, siirotti korviaan ja ratkesi ääntelemään.

"Katsokaas, kun se kadehtii tuo tamma."

"Korea varsa", kehui pappi.

"On se, ja sitten niin iso. Tästä samasta tammasta meillä on jo kaksi täysikasvuista hevosta. Se on hyvä tamma ja tekee hyviä varsoja, olipa ori melkein vaikka minkälainen hyvänsä."

"Hm, vai on niin hyvä."

"On se, vaikka kyllähän sitä nyt on aina koetettu katsoa, että orikin on hyvänlainen, mutta sittenkin. Tämä varsa on ruunun oritta, joka on Leppälän patruunalla; se on juoksurin sukua." Kertoessaan jätti Vauhkonen varsan siihen, meni tamman parteen ja rupesi sitä taputtelemaan.

"Katsokaas, kun tällä on vankka kaula vielä, vaikka on jo toisella kymmenellä ja vaikka on tamma; se on niin kuin oriilla."

Jopa täytyi papin ruveta kehumaan tammaa. Vauhkonen kävi hyville mielin:

"Kylläpä pastori tuntuu ymmärtävän hevosasioita."

"Ainahan sitä nyt vähin."

"Niin, niin. Vaan niitä on herrasmiehiä, jotka eivät ymmärrä hevosista niin mitään. Mutta meidän maamiesten täytyy ymmärtää, meille on hevonen kuin toinen käsi. – Älkää nyt, pastori, lähtekö, mennään tupaan."

Emäntä oli kamaria puhdistellut ja tuli naureskellen tervehtimään pastoria, kun kuuli tupaan tultavan.

Kun kamarissa oli saatu paperossit kuntoon, rupesi juttu taas käymään.

"Mitäs pastori pitää meidän pitäjäästä?"

Pastori ei osannut siihen sanoa juuri sitä ei tätä, vähän aikaa kun vasta oli pitäjäässä ollut. Noin ylimalkaan hän sentään sanoi pitävänsä pitäjäläisistä.

"Tämä on varakasta pitäjästä," tuumi taas isäntä.

"Varakastapa taitaa olla, kylläpä se siltä näyttääkin."

"Varakasta se on, mutta kyllä niitä on köyhiäkin. Sekalainen on seurakunta. – Häh, mitä sanot emäntä?"

"Minä kysyn vaan, että tapasiko se Putilainen sinua?"

"Niin, tapasi hän kyllä."

"Mitä sinä sanoit hänelle?"

"Sanoin, että koettakoon nyt jollain keinoin hankkia edes inträssin."

"Mitä sinä sillä lailla menet lupaamaan!" huusi emäntä kiivaasti ja tuli kamarin ovelle. "Kehuvat ihmiset, että hän on menevää kalua, menee sinne koko retules."

"Noo, älähän nyt," rupesi isäntä suhittelemaan ja katsahteli, mitä pastori tästä mahtanee ajatella. Emäntä kääntyi mutisten tupaan ja katsahti hänkin pastoriin, jotta ymmärtäneekö edes, ettei se, josta puhutaan, ole tässä ainoa saatava meillä?

Isäntä rupesi pastorille selvittämään juttua.

"Se on vaan," hän sanoi, "yksi köyhä talollinen metsäkylässä, jolta meillä on vähän saatavaa."

Puhuessaan meni hän piirongin luo ja otti sieltä laatikosta muiden paperein joukosta yhden, jonka kanssa tuli pastorin tykö tyytyväisesti hymyillen.

"Kas tässä on hänen velkakirjansa, se pitäisi tekemän vähän ylitse viisisataa markkaa. Mutta kun ei ole moneen vuoteen maksanut korkojakaan. Minä olen ajatellut, että eikö sitä pitäisi panna hakemukseen?" Hän lausui tämän ikään kuin papilta kysyäkseen neuvoja, ja jätti paperin hänen käteensä. Mikkonen kysyi ihmeissään isännältä:

"Niin, mitä tahdotte minun tekemään tämän paperin kanssa?"

"Minä vaan ajattelin, että jos pastori olisi viitsinyt katsoa paljonko se on korkoa kasvanut?"

Papin täytyi ruveta laskemaan. Koko sen ajan keinutteli isäntä itseään tyytyväisenä keinutuolissa. Kun pappi oli saanut lasketuksi, ilmoitti hän tuloksen.

"Jaa", sanoi isäntä, "kyllä minäkin olen ajatellut, että niille paikoille se on." Hän otti paperin, vei sen kaappiin ja toi sieltä koko tukon muita samallaisia.

"Mitähän tuon korko mahtaisi tehdä?" hän aivan jokapäiväisiä ajatellen kysyi ja asetti yhden paperin papin eteen.

Mikkosen posket punottuivat ja hän nousi tuskastuneena ylös.

"Antakaa anteeksi", hän siivosti sanoi, "mutta minä en nyt jouda, minulla on vähän kiire."

"No, no, älkää nyt, antaa vaan olla, tuota… Mutta odottakaahan nyt, emäntä tuo kahvia", isäntä hätäillen puheli, otti paperinsa pöydältä ja rupesi itse niitä soututuolissa katselemaan.

"Minä vaan ajattelin", hän jatkoi, "jos pastori tahtoisi eli joutaisi niitä laskea. – Emäntä! eikö se kahvi jo ole valmista?"

Emäntä ilmoitti kohta tuovansa.

"Mistä pitäjäästä pastori onkaan kotoisin?" kysyi isäntä taas.

Tämä mainitsi sen.

"Vai niin. Minä olen kuullut, että olette talonpoikaisista vanhemmista, vai oletteko?"

"Olen. Isäni on räätäli."

Se vasta ihmetytti isäntää.

"Vai räätäli! No onkos hän ollut niin varakas, että on jaksanut poikansa kouluttaa papiksi asti?"

Mikkonen ei tiennyt oikein, mitä tuohon pitäisi vastata. Sanoihan kuitenkin: "Eihän isälläni mitään varoja ole ollut, köyhä mies hän on."

"Vai niin. No sitten on varmaan joku auttanut erittäin." Vauhkonen katseli osanottavaisena Mikkosta. Mies parka, kun olet köyhä!

Emäntä toi juuri kahvia ja antoi siten pastorille tilaisuuden jättää vastaamatta.

"Pastori tekee nyt niin hyvin…"

Isäntä odotti yhä vastausta, mutta pastori vaan joi kahvia.

"Mihinkä asti nyt on ehditty pitämään kinkeriä?" alkoi emäntä kysellä jotain puhetta matkaan saadakseen. Pastori ilmoitti sen ja tuli muuten vilkkaammaksikin emännän läsnä ollessa … osoitti hänelle oikein säädyllistä kohteliaisuutta.

"Pelkääkö emäntä kinkeriä?" hän nauraen kysyi. Emäntä vähän hämmästyi… Onkohan mahtanut katsoa lukumerkkeihini?

"Naisväki täällä näyttää yleensä kovin pelkäävän kinkerilukua", nauroi pastori ja jatkoi sitten: "En minä lueta paljoa."

Emäntäkin jo sai itsensä jotain sanomaan:

"Pelätähän sitä saakin kun…" Emäntä nauroi heleästi ja katsoi luottavaisesti pappiin, "kun ei näin ijällisenä tule enään niin ahkeraan ulkolukua luettua."

Pappi nauroi hyväntahtoisesti.

"Älkäähän nyt emäntä kovin peljätkö, en minä tahdo olla vaativainen."

Juttu emännän kanssa rupesi käymään keveäksi ja pastoriakin jo oikein huvitti. Mutta sitten emäntä yht'äkkiä kesken kaiken sanoi isännälle:

"Kuule isäntä, anna nyt pastori laskee paljonko sen Tuomaan velka on korkoa kasvanut."

Pappi pelästyi ja rupesi itseänsä nuhtelemaan: miksi rupesinkaan raukka näin kauan oleilemaan! Mutta uskoikos tuota, että akkakin rupeaa kirotulla koron laskemisella hätyyttämään…

Hän nousi ylös ja rupesi mongertamaan kiireestä ja kauan viipymisestä. "Ai, ai, kello on jo kohta seitsemän!" Sen ohessa isäntä melkein surullisella äänellä kertoi emännälle, että hän kyllä oli jo asiasta puhunut pastorille, mutta kun tällä oli niin kova kiire. Pastori meni jo ovessa, kun emäntä vasta tuli tolkulle asiasta.

"No istukaahan nyt herra pastori!" hän rupesi huutamaan. "Ei nyt pidä talolle sitä häpeätä tehdäkään, että yhdeltä kahvikupilta lähteä. Tehkää nyt niin hyvin ja istukaa, minä tuon toisen." Emäntä lähti liikkeelle ja sai väkipakolla pastorin istumaan vielä ja toista kahvikuppia odottamaan.

Isäntää oli äsken jo melkein unettanut, kun ei pastorin ja emännän keskustelut yhtään huvittaneet. Mutta tuossa tohakassa hänkin virkosi ikihyväksi.

"Pian nyt tulee taas käräjätkin", hän alkoi pastorille kertoa.

"Vai niin."

"Ei suinkaan pastorilla ole käräjä-asioita, vai kuinka?"

Eipä ollut.

"Minä olen sinne haastattanut tuolta Kuraaselasta yhden miehen. Minun on häneltä saatavaa toista sataa markkaa, eikä maksa ollenkaan."

Emäntä tuli juuri sisään ja kuuli viime sanat.

"Niin, siltäkö Kuraaselan mieheltä?" hän kysyi. "Se on kanssa yksi muutama… Pastori ei usko minkälaisia lurjuksia ne ihmiset ovat osalta. Kun ne saavat velaksi, niin maksusta ei välitetä, ei niin mitään." Hän katsoi kärsivän tavalla pappiin, odottaen sieltä hiukan osanottoa ja myötätuntoisuutta tässä pimeydessä.

Pappi hymyili.

"Maksaisivat kai ne muuten, mutta jos eivät jaksa. Kun eivät saa rahoja, niin milläpä maksavat, hyvä emäntä."

"Mutta kyllä niillä on pahaa tahtoakin", vakuutti emäntä.

"Pastori ei tunne niitä", hymyili isäntä.

Pastori myönsi sen kyllä mahdollisesti olevan totta.

"Onko pastori tästä naapurista, joka täällä mäellä on, mitään kuullut?" alkoi isäntä salaperäisenä udella.

"Jaa kenestä?"

"Tästä vaan, tästä Mäki-Vauhkosesta", auttoi emäntä joka jo ymmärsi, mitä isäntä tarkoitti.

"En ole kuullut", sanoi pastori puolittain äreästi.

"Niillä on suuret asiat", jatkoi isäntä yhä salaperäisenä, ikään kuin epäillen, josko hän pastorille ollenkaan ilmoittaakaan koko asioita.

"Velkaako tarkoitatte?" Pappi veti suutaan omituiseen hymyyn, osasi näetten jo arvata mitä laatua se asia oli, joka Vauhkosen mielestä oli "suuri asia."

"Velkaa on", hän sanoi ja pudisti päätänsä arvelevaisesti, "on niin, että saa nähdä kuinka se mies seisoo, jos tulee loukkaus vuosia."

"Ja poikaansa on vielä ruvennut kouluuttamaan yliopistoon", liittyi emäntä kertomaan raskauttavana asianhaarana. "Rahat pitää sinne nyt jo aivan velaksi ottaa. Tuo meidän mies sille on antanut. (Kääntyen isännän puoleen.) Kuinka paljon sinä laskitkaan jo antaneesi?"

"Toista tuhatta, markkaa."

Pastori älähti jotain ja Vanhkosen puolisot saattoivat otaksua sen ihmettelyksi Mäki-Vauhkosen asiain kurjasta tilasta … ymmärtäähän pastori, kuinka hullusti siinä asiat ovat!

"Kyllä ne sanovat että sillä pojalla on hyvä pää", jatkoi emäntä, "mutta kun ei ole itsellä varoja kouluttaa, niin ei sitä pitäisi lentää ylemmäksi kuin siivet…"

"Mitähän siitä nyt on vaikka kouluttaakin velaksi. Jokaisellahan sitä saa olla oma tahtonsa … älä siinä sellaisia", rupesi isäntä hätyyttämään, sillä hän alkoi pastorin liikkeistä epäillä, ettei tätä asia miellyttänyt.

"Oma tahtonsa", matki emäntä, "entä jos kuolee, niin kuka sitten sulle maksaa? Minä olen jo sanonut tässä isännälle, ettei saa enää antaa; pysyköön suutari lestissänsä. Eikö niin pastori? Mitäpä niiden tarvitsee kaikkein papiksi pyrkiä, sellaisten."

"Niinpä niin, aivan niin." Pastori naureskeli ja tarjosi kättä."Hyvästi nyt vaan ja kiitos!"

"Hyvästi, hyvästi. Kiitos käynnistä. Pastori tekee nyt niin hyvin ja muistaa toistekin käydä … on ollut nytkin niin hupaista että…" Emäntä ei osannut oikein määritellä, kuinka hupaista olikaan ollut.

Isäntä oli nolona. Hän ajatteli, että pastori ei ollut oikein tyytyväinen… Mikä sen tietää, mistä ne herrat kulloinkin suuttuvat!

Pastori näki kyllä, että isäntää joku vaivasi. Osittain hän osasi arvata syyn tuohon. Asia rupesi häntä huvittamaan tiellä pois mennessään… Tulen kun tulenkin teitä vielä joskus huvittelemaan, kelpo Vauhkoselaiset!

* * * * *

Juhlapäivä se muuten onkin lukukinkeripäivä. Vaikka sitä vähin pelätäänkin, niin sitten kuin kohu ohi menee ja pääsee papista nuhtelematta, niin on kuin oisi lahjan saanut.

Ja ne onnelliset sitten, joita ei lueteta! Kylläpä sen näkee heidän silmistään, mitä ajattelevat silloin kun pappi noikkaa päällään ystävällisesti ja käskee istumaan alas. Yksin kinkeripäivää varten heidän kannattaisi vuoden elää.

Mutta – armahda niitä, joita pappi nuhtelee! No, eipä sekään oikeastaan nyt niin sydämelle käypä asia ole, sillä tavallisesti vaan köyhiä ja mitättömiä ihmisiä nuhdellaan ja he ovat siihen jo kyllä muutenkin tottuneet. Elämä on tavallisesti johdonmukainen: heille se näyttää aina nurjan puolensa, toisille taas paremman puolensa.

Mutta toisinaan se tekee kummallisen kuperkeikan: näyttää paremman puolensa köyhille ja huonomman puolensa rikkaille. Kenties se silloin leikittelee.

Tämä uusi pappi olikin kätyrinä onnelle, kun se kuperkeikkoja heitti. Hän, tuo pappi näetten, tuon tuostakin sanoi, äideille, joilla nähtävästi oli ainoa pumpulinen kirkkohameensa yllä ja neljä viisi lasta ympärillä, vaan jotka, lukivat mikä paremmin, mikä huonommin, lukivat kuitenkin.

"Äidin ei tarvitse lukea."

Mutta sitten hän toisinaan, huomaamatta emäntäin kaksinkertaisia leukoja ja "hyvyydellä" hankittua kohteliaisuutta sekä kunnioitusta velkovaa ulkoasua, sanoi:

"Kas tuosta sopisi alottaa." Viittasi silloin sormellaan tarkoitettuun kohtaan Uudessa Testamentissa.

Ihan näin hän teki Vauhkosen emännällekin. Tämä pelästyi, niin että oikein horjahti. Tarkoittikohan se pastori edes…

"Niin mitä?" kysyi emäntä huomauttaaksensa pastoria että hän se oli. Sitä saattaa kyllä vahinko tulla papille tuossa kiireessä, niin ettei aina äkkää ketä lukemaan käskee…

Pastori katsahti emännän silmiin, siitä kirkonkirjaan ja sormi harhaili pitkin sorkka-riviä.

"Emäntä on hyvä ja lukee tuosta." Hän osoitti Uuteen Testamenttiin.

Vauhkosen emäntä koetti ruveta lukupuuhiin. Muutkin ihmiset sitä oudoksuivat … mahtaako edes nähdä emäntä, kun noin punottaa.

Emäntä koetti hymyilläkin, kun otti kirjan käteensä.

Jo totisesti tuli melkein selville yksi värsy, kun pastori autteli ystävällisesti. Mutta sitten rupesi emäntä silmiänsä räpyttelemään ja valittamaan, että näkönsäkin viimeaikoina on niin huonontunut, ettei tahdo nähdä kirjaa ollenkaan.

"Antaapa olla, koetetaan vähin ulkoakin", sanoi pappi.

Emännän suu liikkui ja meni surkeaan hymyyn. Nähtävästi hän aikoi jotain sanoa, mutta pappi ehätti ennen.

"Mistä Katikismus on otettu?" Kun pappi teki kysymyksen, katseli hän tuonne toisten ihmisten päälle, sinne, missä lukkari ja väkkäri luettivat.

"Enpä taas muistakaan oikein, kuinka tuo luku alkoi", suputteli emäntä itsekseen, mutta niin kovasti, että se kuitenkin kuului.

"No tiedätte nyt muuten kuitenkin mistä Katikismus on otettu?"

Emäntä jännitti ajatuksiaan ja teroitti katseensa muistelevan näköiseksi.

"Eikö emäntä tiedä mistä Katikismus on otettu?"

"En, en minä nyt sitä muista, vaikka kyllä minä sen tiedän, mutta … ei … vaan tule mielehen." Tämä näytti olevan vaikea tunnustaa.

"Emäntä lukee ensimäisen käskyn."

"Mitä se on, vastaus, meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa…"

Tuon pitemmälle ei hän päässyt.

"Mistä asiasta puhutaan Alttarin sakramentissa?" kysyi pappi taas.

Ei kuulunut vastausta. Emäntä seisoi hiljaa, henkeään vetämättä, mutta ei mikään sattumuskaan kuiskannut korvaan selvitystä noihin ongelmoisiin kysymyksiin. Ihmiset ympärillä rupesivat kuiskuttelemaan ja kovin julkeasti tirkistelemään Vauhkosen kiusattua emäntää. Muutamain jo rupesi käymään sääliksi akkaparkaa.

Pappi punastui yht'äkkiä.

"Tuleppas tänne, sinä pikkupoikanen siitä."

Kovin pieni kaunis poika isänsä saappaissa astua laahusti pöydän ääreen.

Ihmiset lakkasivat sähisemästä, hengittämästäkin. Tarkattiin vaan, että mitä se pappi nyt oikeastaan aikonee.

"Mikä sinun nimesi olikaan, poikanen?"

"Aukusti."

"Vai niin. No kenenkä poika?"

Poika teki selvän siitä. Emäntä hiplasi noin puolen askelta sivulle, teki mieli kysyä, joko hän vapaaksi pääsee, mutta ei uskaltanut.

"Mistä Katikismus on otettu, Aukusti?"

"Pyhästä Raamatusta."

"Niin, no se on oikein. Kuuliko emäntä nyt?"

"Kyllä minä…"

Ihmiset ympärillä katselivat toisiaan ja purivat huuliaan.

"Lueppa, Aukusti ensimäinen käsky."

Poika lateli sen hyvin puhtaasti.

"Niin, no niin se on. Mutta sanoppas nyt vielä, mistä asiasta puhutaanAlttarin sakramentissa?"

"Herran Ehtoollisesta."

"Aivan oikein poikaseni. Tässä on nyt sinulle lahjaksi uusi Katikismus, ota se ja lue hyvin. Ole muutenkin ahkera lukemaan, niin sinä olet rikkaampi kuin moni täällä." Hänen vakava katseensa vaelsi yli väkijoukon ja pysähtyi juuri viime sanassa Vauhkosen emäntään. Hän kumarsi emännälle merkiksi, että nyt saisi poistua.

Rinni-pahanen.

Matka-rinnit ovat aina koko kylän omaisuutta: kun yhdellä on, niin sitä lainaavat kaikki.

Ellu Karttusella oli semmoinen; siinä tallin seinustalla se melkein aina ajelehti sateessa ja räystäs-vuodossa kunnes rupesi luhisemaan ja huonoksi käymään. Erään kerran lainasi hän sen noille Pakaraisen lesken pojille kaupunkimatkaa varten. Mutta lesken pojat olivat huolettomia, eivät vieneetkään kalua kohta kotiin vaan jättivät ajelehtimaan pihalle tarhan puoleen.

Siinä sen talven mittaan ohi kulkeissaan näki Laukun Hermanni, ja kun hän kevätpuoleen tarvitsi lähettää pojat holliin, eikä itsellä ollut sopivaa, nättiä häkkiä reelle pantavaksi, jolla olisi saatu heiniä ja muuta rojua hollitarpeeksi viedä, niin hän muisti tuon pienen häkin Pakaraisen tarhakartanolla. Kun Laukun Hermanni meni Pakaraiseen ja ajoi asiansa, niin pojat sanoivat että rinni oikeastaan onkin Karttusen Ellun ja käskivät viedä sinne kun tarvitsemasta lakkaa.

Mutta kun Laukun pojat tulivat hollista väsyksissä, eivät he viitsineet kohta lähteä Karttuseen rinniä viemään, vaan sysäsivät sen jauhopuodin välyseen ja unohtivat sinne koko kesäksi.

Sitten seuraavana syys-talvena poltti Leenan Tuppu havu-tuhkaa ja pyysiLaukusta hevosta, saadaksensa tavaransa viedä lasitehtaalle. AntoiHermanni hevosen, perin hyvänapuinen mies kun oli, ja reen päälle löysiTuppu itse jauhopuodin välysestä tuon Karttusen Ellun rinnin.

Hermanni suuttui, kun näki, etteivät pojat olleetkaan rinniä kotiin vieneet ja rupesi pojille haukkumaan. Mutta nämätkö eivät olisi osanneet itseänsä puollustaa! Se tapahtui kerrassaan asianmukaisella tavalla: mitähän olisikaan Karttusen Ellu kesällä tehnyt rinnillänsä … vieköön Tuppu nyt kotiin, kun tarvitsemasta lakkaa.

Mutta Tupun mielestä oli rinni jo kovin huono, kaiteet jo osittain lahot ja puolapuita poikki… Jääköön siihen Tupun navetan seinustalle siksi, jos sattuu uusi matka tulla tehtyä lasitehtaalle, niin onhan valmiina. Eipä taida se Karttunenkaan sitä tarvita koska ei jo ennen ole pois noutanut … ja vanha rämäkin kun on jo, on tainnut uuden sijaan laittaa… Ja jos ei niinkään, niin saa hän minulta aina omansa; keväämpänä vien pois kun en enää tarvitse.

Mutta – auttakoon! Tuppu kuoli Kynttilin aikana! Mistä akka sitten olisi tiennyt mistä mies-vainaja lie hyötynyt tuon rinni-rämän. Olipahan vaan sopivaa, että itsellä oli sellainen, kun miehen jättämiä tuhan vähiä meni lasitehtaalle viemään, että saisi hautausrahoja.

Tupulta jäi jälkeen velkaa ja lapsia. Velkoojat vaativat huutokaupalla myömään sekä mökin että irtaimen.

Pääsiäis-maanantaina oli huutokauppa. Matka-rinnikin siinä myytiin ja sen sai tuo Lumppukauppias Metkunen ja maksoi siitä kaksikymmentä penniä. Muutakin rojua sai Metkunen huutokaupassa, muun muassa Tuppu-vainajan puolitalaisen tahon.

"Hyvin osaa kaupotella tuo Metkunen", sanottiin siinä, "ostaa ensin rinnin ja sitten sen tavaraa täyteen."

Siihen tuli myöskin Pakaraisen lesken vanhempi poika.

"Kas", hän sanoi, "onpa siinä ihan kuin Karttusen matka-rinni."

"Lienee Tuppu sen itsellensä jollain kurin Karttuselta kaupotellut, vähäkö haalasi se vainaja!" Niin miehet arvelivat.

Metkunen haki hevosen kotoansa, pani ensin rinnin reelle, sitten muut tavarat ja vei kotiinsa.

Eräänä päivänä hän kauppamatkoillansa sattui menemään Karttuseen.

"Mutta perhana soita, Metkunen! sulla on minun matka-rinnini. Mistä sen olet saanut?" rupesi Ellu sanomaan kun Metkusen kuorma lähestyi.

"Häh, sinun? Pyhi huulias, velikulta, vai sinun. Leenan Tuppu-vainaan avisoonista ostin ja maksoin 20 penniä."

"Mutta minun se on ja minä otan omani pois. En ole sitä Tupulle milloinkaan myönyt."

"Vai pois", Metkunen nauroi, "olispa se hupainen juttu!"

"Otan minä pois omani, kun otankin, näinpä sen sitten missä hyvänsä. Pari vuotta on rinni jo ollut kateessa, enkä ole tiennyt, missä se on ollut. Ota pois reeltäsi ja jätä siihen."

"Ohoh, mies. Minä olen kalun rehellisesti ostanut, totta jumal'iste! En anna vaikka… Mutta ota sinä hinta Tuppu-vainaan leskeltä."

"Mitä minä hänestä. Jos sinulla on hänen kanssansa asioita, niin suorita itse. Minä otan rinnin!"

Ja Ellu totisesti rupesi sitä riistämään pois reen päältä.

"Kyllä, kuule veikkonen, rinni pysyy sinulta siinä ihan varmaan!" Metkunen otti kaakkinsa suitsiin, käänsi sen pihasta pois menemään, antoi ruoskaa selkään, istui kuormalle ja meni viheltäen tiehensä.

Karttunen jäi pitkillä nenin ja kovin suuttuneena katselemaan kun Metkunen tiehensä meni … tunsi itsellensä tehtävän julkista vääryyttä. Onpa se helkkarin roisto tuo Metkunen, kun pitää toisen omaisuutta vaikka kyllä kuulee kuinka asia on!..

Koko illan oli Karttunen pahalla tuulella, kiroili ja sadatteli, että kuka sen viimeiseksi oli lainannut tuon rinnin. Ei hän sitä muistanut itse, eikä muutkaan. Hän kävi jo Tupun Leenankin luona, mutta akka ei tiennyt muuta kuin, että kauan oli rinni jo heilläkin ollut, nyt olivat saamamiehet sen myyneet ja pitäneet rahat itse. Ei hän ollut siitä hyötynyt eikä ruvennut liioin takaisin maksamaan.

Illalla kun Karttusen renki tuli kotiin, jutteli isäntä hänellekin asian.

"Olisitte ottanut vaan pois", tuumaili renki.

"Hm, no, ei se ole juuri niinkään, mutta annan haaston muutamalle lurjukselle, niin kyllä näkee mitä maksaa…"

Ja totisesti, Karttunen ei saanut rauhaa, ennen kuin iltapäivällä joutui matkalle Mielosen lautamiehelle haastoa viemään. Mennessään aprikoitsi itsekseen, miten oikeastaan tuon haastattaisi, joko suorastaan varkaudesta, vaiko varastetun kalun salaamisesta. Mutta kun ei tuosta päässyt mihinkään varmaan päätökseen niin ajatteli lopuksi, että neuvokoon Mielonen, tuopa tuon ymmärtää, kun on vanha lautamies.

Vaan Mielonen kun kuuli Ellun touhun, pani sen kerrassaan mitättömäksi, leikiksi. Vai kaikista tässä nyt käräjiin! … eipä ole hullumpaa kuultu. "Velikulta, tulitko ajatelleeksi, että se on vaan 20 pennin asia ja kustannukset nousevat monin kymmenin kerroin?"

"Ajattelinpa kyllä, mutta Metkunen kun tekee koiruutta, niin joutaapa saada maksaa." Karttunen hymyili makeasti.

"Älä hiidessä, älä nyt pöllöttele! Jumal'iste, en minä ainakaan ota haastaakseni."

Ellu ei enää nauranut, vaan lähti vihoissaan pois. Kovin oli, mielestänsä, tuo Mielonen paisunut ylpeäksi, porhoksi, kun ei enää viitsinyt tavallisista jutuista haastaakaan!.. Taikka liekö tuttu Metkusen kanssa ja yksissä juonin…

Mutta sitten, kun tuossa harmillisena kotiinpäin asteli, muisti, että Nietulan Aatami oli viime käräjissä tehty lautamieheksi. Sepä oli hauskaa, että tuon muisti! Aatami oli kunnon mies, ei vielä liiaksi sivistynyt, ei rikki-viisas eikä porhoksi paisunut…

Miten lie uskaltanutkaan niin röykkeästi kieltäytyä haastamasta tuoMielonen?.. Oikein vaatisi asia jo, että antaa hänellekin haasto…

Seuraavana päivänä asetti Karttunen hevosen ja lähti Nietulan uuden lautamiehen pariin.

Miehet olivatkin vanhoja tuttuja, Aatami tuli pihalle vastaan ottamaan, vei itse kamariin ja tarjosi tupakkaa. Karttusen mieli kävi hyväksi, kun ei virka vielä ollut pahalle paisuttanut tuota vanhaa tuttua. Oikeastaan olisikin ollut vahinko, jos ei nyt olisi ollut joitakin haastoja jätettävänä, kun ensikerran tapasi Aatamia lautamiehenä. Paljon oli miehillä muutakin jutustettavaa, niin että vähällä oli unohtua pääasia. Mutta somempi ja mahdikkaampi sen olikin ottaa sitten esiin, niin kuin sivuseikkana vaan.

"Kuule, tuota, sinun pitää mennä haastamaan tuo Metkunen käräjiin varastetun kalun salaamisesta."

"Ohoh, noo kyllä se tapahtuu. Minkälainen juttu se muuten on?"

Karttunen rupesi juttelemaan, kertoi asian alusta loppuun. "Eihän se niin suuri asia ole, mutta ruveta nyt antamaan omaisuutensa mennä noin, niin pian sitä jää puille paljaille."

"Jos se niin on, niin antaa saada rokkiinsa."

"Mutta paljonko menee sitä haastorahaa?

"Markka kymmenen penniä. Pitääkö todistajia haastaa?"

Kyllä, kaksittain piti niitäkin haastaa ja Aatami sanoi niitä haastettavan kuudesta kymmenestä pennistä kappaleen.

Saapa maksettavia tuo Metkunen. Miks'ei jättänyt rinniä ja sopinut suosiolla, olisi päässyt vähemmillä menoilla. Mutta ruveta lurjuilemaan Karttusen kanssa … ohoh mies!

* * * * *

Kylläpä hämmästyi Metkunen kun haaston sai. Rupesi noitumaan kuin lätti ja puuhasi antaa vasta haaston väärästä kanteesta ja kunnian loukkauksesta.

"Jos tahdot", sanoi Nietulan lautamies hyväntahtoisesti, "niin kyllä minä saatan samalla matkalla haastaa Karttusen."

No sitähän juuri tahtoikin Metkunen. Maksoi rahat ja luetteli todistajat.

Mutta ennen kuin Aatami pois lähti Metkusen luota, rupesi hän tätä kehoittamaan sovintoon, riitatoverin kanssa. Vaan Metkunen loukkautui. Vai sopimaan nyt… "Näytänpä Karttuselle, mikä on laki! Niin, ihan totta, minä näytän Karttuselle, mikä on laki ja oikeus."

Tuli sitten päivä, jolloin tämä tärkeä asia oli oikeuden ratkaistavana. Ne rupesivat siinä, kun kyllä oli joutilasta aikaa, kehoittamaan asianomaisia sopimaan.

"Juttunne on naurettava, kovin turhanpäiväinen."

Vai turhanpäiväinen! Karttunen ei hänellä sanonut olevan ainakaan mitään syytä pelkoon. Totisesti, hän ei tahtonut riitaa, vaan oikeutta. Metkunen irvisteli, sanoi, että jos Karttunen pelkää, niin sovittakoon ja maksakoon kulungit, muuten saa oikeus tuomita.

Eikä asia siitä sen valmiimmaksi tullut ennen kuin iltapäivällä oikeus sen tutkittavakseen otti. Toverit astuivat sisään, edellä Karttunen, perässä Metkunen… Kylläpä nyt saat rykääsi Karttunen!

– Metkus-roisto, kun olisit sovittanut mulle, niin et tarvitsisi siinä nyt niin vapista!

Pian oli juttu käsiteltynä. Selvähän se olikin kuin päivä.Todistajiakaan ei vannotettu, muuten vaan uskottiin suoraa puhetta. – Odotettiin eteisessä, kun oikeus suljettuin ovien takana tuomiota teki.

Saa nähdä mitä oikeus nyt tuolle Metkuselle tuomitsee?..

Odotappas nyt Karttunen, näet pian kenellä on oikeus!..

Kutsuttiin tuomiota kuulemaan. Sisään menivät todistajatkin mies mieheltä asianomaisten kanssa. Muitakin kuulioita ovenrakoon tungeskeli. —

"Oikeus on ottanut asian tutkittavaksi…"

– Jahah, näeppäs nyt riitatoveri, miten sun käy!

" – Elias Karttunen saakoon rinninsä takaisin, kuten laillisen omaisuutensa…"

" – Katsoen siihen, että nähtävästi turha riidan halu on kiihoittanut asianomaisia asiansa oikeuteen vetämään, sakotetaan kumpanenkin – asetuksen – § nojalla vetämään sakkoa oikeuden vaivaamisesta 5 talaria. Kulungit kuitataan asianomaisten kesken."