Kitabı oku: «Aikamme kuvia I-III», sayfa 6

"Ja jos toiste vielä tällaisia asioita oikeuteen vedätte", jatkoi tuomari vielä, "niin saatte sakkoa kaksin kerroin."

Lautamiehet nauravat, tuomari puree huultansa. Metkunen ja Karttunen laapustavat ulos allapäin ja painavat eteisessä lakit pörröisiin päihinsä. Näyttävät salaa, silloin tällöin sirauttavan toisiinsa.

– Etpä voittanut sinä, jos en minäkään!..

Mattiparka.

I

Hän oli tullut maailmaan vähän vasten ihmisten tahtoa: ei ollut näetten isää iloitsemassa pojan tulosta, eikä äitikään lempeästi hymyillyt; ihmiset sanoivat, että hammasta kiristellen vaan itkeskeli ja otaksuivat, että hän ajatuksissaan toivoi Matin sinne, missä pippuri kasvaa. Mutta Matti ei silloin välittänyt isästä eikä liioin lähtenyt pippurin kasvumaille. Siinä vaan äitinsä patinoilla ajelehti päivästä toiseen, antoi palttua toivotulle kuolemalle ja kasvoi kuten muutkin ihmislapset.

Hyvinkin yksikseen ja omin neuvoin hän sai toimeen tulla, heti kun vähänkin rupesi kynnelle kykenemään. Ja kukapa hänestä olisi välittänytkään, Mattiparasta? Kun hän rupesi kerjuulle kykenemään, niin lähti äiti "reisuun." Sanoivat kylässä, että hän oli mennyt miestä hakemaan. Pitäkööt kyläläiset huolta pojasta!

Ja kylläpä ne pitivätkin hänestä huolta: antoivat ruokaa ja härnäilivät, opettivat suuta pieksämään ja hulluja jaarittelemaan. Niin opetetaan elätti-vareksiakin ja sanokaapas, koska niiden vatsa on tyhjä ollut?

Lukemaankin hän oppi, vieläpä kirjoittamaankin. Sitä vasta ihmetteli kylän vanhin, kun asiasta puhuttiin Matin ripille päästyä. Oli ollut vähällä unhottaa koko pojan, sanoi kylän vanhin. "Mutta kuka hänet on opettanut lukemaan?" Kukaan ei sitä niin tarkalle tiennyt, mutta pitivät sen pääasiallisesti pojan terävän pään syynä. Sellaiset oppivat, vaikka ei opetettaisikaan!.. Sitte yksi ja toinen tiesi, että tuolla eräässä töllissä hän oli talvis-aikoina asuskellut, kenties siellä oli oppinut. Sielläpä niitä oli ollut paljon lapsia itselläkin, eikä Matin lukemaan opettaminen ollut tullut mitään maksamaan, kun muitten ohella oppi.

"Kelpo poika, kun on lukemaan oppinut!" Ei ihmiset siihen muuta tienneet sanoa.

Sen johdosta kun Matti joutui puheen alaiseksi, muistettiin taas äitiäkin. Yksi oli kuullut sitä, toinen tätä missä oli muka milloinkin nähty kaukana retustelemassa kenenkä seurassa kulloinkin.

"Oli silläkin sydän", sanoivat ihmiset, "kun niin jätti lapsensa."

Ei kukaan muistanut isää.

"Kaikista se Jumala huolen pitää", sanottiin Mattia tarkoittaen ja tunnettiin lämpimiä tunteita. "Mattiparka, kyllä hän nyt jo aina eteensä katsoo!"

II

Samppa Luutanen päivitteli nuoren akkansa kanssa. Kovin olikin ikävä asia: arpa oli viime keväänä langettanut hänelle velvollisuuden ensi syksynä astua vakinaiseen pataljonaan kolmeksi vuodeksi. Nyt oli Marraskuun 1 päivään enään jälellä vaan kolme kuukautta; siksipä asia pelottikin enemmän.

Nuori vaimo tuossa voivotteli, arveli että aivan nurin se menee koko onni ja talon hoito, jos isäntä menee pois, hänelle kun tässä vielä tulee pienikin hoidettavaksi.

"Hassusti se käy", tuumi Samppa, kynsi korvantaustaa jo monennen kerran ja huokasi.

"Lähden Amerikkaan", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja katsahti kohta vaimoansa, että onko toivoa luvasta, vai ruvenneeko itkeä tillittämään. Emäntä hiukan sävähti, mutta omituinen piirre hänen kasvoissaan ilmaisi, että ehdotus ei ollut järin vastenmielinen. "Hm", hän pani, "mutta mitenkä sinnekään pääset? Et saa matkapassia."

Oh! sekös sillä eukolla vaan onkin pelkona…

"Noo, jos talon luulet saavasi hoidetuksi, niin ehkäpä matkapassitkin saadaan."

"Kyllähän se tukalaa olisi täällä kaikesta yksinpuolin huolta pitää, mutta…"

Siihen jäi sana. Pitäähän sitä rakastaakin, ettei nyt noin vaan "pitkällä puulla" sovi miestänsä valtameren tuollepuolelle työntää.

"Jos vaan annat luvan mulle lähteä, niin tässä ei kauan siekailla", sanoi Samppa.

Vaimon oli vaikea sanoa. Paha niin, paha näin. Vihdoin hän selvitti:

"No, jos mennä tahdot, niin täytyyhän sitä täällä toimeen tulla ja … ja nuorenahan sitä ihmisen täytyy yrittää."

"Hm", hymähti Samppa, "ei suinkaan sitä meillä nyt niin yrittämisen vuoksi olisi tarvis Amerikkaan, mutta parempihan on ansaita rahoja tuon kolmisen vuotta kuin olla ilmaiseksi orjana."

Akka oli aivan samaa mieltä, että niin olisi asia paljon parempi.

Tehtiin liitto: Samppa lähtee Amerikkaan kuin vaan saa passit; asiasta ei puhuta kenellekään luotua sanaa.

Mutta miten saada passit? Siinäpä olikin sotkuinen kysymys, joka tuotti paljon päänvaivaa. Olihan sitä liikkunut juttuja, miten yksi ja toinen oli koiranjuonilla paperit taskuunsa saanut ja sitten noin vaan pujahtanut, kuten muutkin matkustajat; mutta kuinka sitä silläkään tavalla…

"Hitto tuokoon! mutta kyllä se sentään on toista tienata rahojaAmerikassa, kuin tuolla kolme vuotta virua… On se aivan toistaAmerikassa! Olispa vaan tuossa joku joka hankkisi nimiinsä mullepaperit, niin heti maksaisin sievät rahat!"

Siihen tielle ikkunan alle saapui joukko nuoriamiehiä, pyhäpäivä kun oli. Niillä nuorilla on aina vehkeitä, vetävät puoleensa huomion, vaikkapa se kuinka tärkeissä asioissa muuten kiini olisi: Samppa rupesi sinne ensin tirkistelemään ja sitten emäntä.

Yksi näkyi joukossa oikein olevan poikaa, nuori hän oli ja pienenlainenkin, mutta lihavahko möhkäle, halvan arvoisissa vaatteissa ja "suu päänlaella." (Kansalla on näetten omituinen tapansa sanoa suun olevan silloin päänlaella kun sitä ylenmäärin soitetaan.)

"Kuule", kuiskasi emäntä, "mitähän tuo Maailman-Matti tekisi, eiköhän se?.."

"Jaa, tosiaankin!" Mieskin mielistyi asiaan. Aina ne akat keksivät kaikki pikemmin kuin miehet! Molemmat katsoivat vielä ikkunasta. Siellä se vehkeili Maailman-Matti, niin että oikein täytyi ruveta naureskelemaan. "Se on hupainen veitikka tuo Matti, ihan varmaan tekee senkin jutkun!"

"Laita kahvia", sanoi Samppa mielihyvissään, "minä käyn kutsumassa häntä tänne." Hän pani tupakkaa pitkään piippuun ja läksi ulos. Jutteli siellä vähän aikaa poikain kanssa ja kuiskasi vihdoin Mattia tupaan.

"Matti saa rengin pestin", rupesivat toiset sanomaan ja niin luuliMatti itsekin, kun Samppa perässään vei kamariin asti.

"Pane piippuun, Matti." Samppa toi tupakka-laatikon pöydälle. Vähän oudolle tuntui Matista, kun oikein isännät noin miehiksi kohtelivat. Rengiksi ihan varmaan pyytää, rupesi Matti ajattelemaan.

Samppa alkoi puhella yhtä ja toista. Oli oikein sydän kurkussa kun tahtoi ennättää liian kesken pää-asiaan, vaikka järki kehoitti lörpöttelemään ensinnä jotain muuta ja sitten vasta odottamatta hyökkäämään ydinkohtaan.

Matti tunsi itsensä täällä oudoksi, ei ilve-tuulikaan enään puhallellut. Vakaisena hän vaan tupakoitsi ja koetti näyttää arvokkaalta kuin ukot ainakin.

"Vanhako se Matti jo on?" kyseli emäntä kamariin tullessaan ja katsoi niin tuttavasti Mattiin.

"Kahdeksannellatoista."

"Vai, jo se niin on ijällinen, Mattikin", sanoi isäntä ihmetellen.

"Joo'o", emäntä huokasi, "kaikista se hyvä Jumala huolen pitää. No ei suinkaan siitä äidistäsi ole mitään kuulunut?"

"Ei ole."

"No tuota, etkö sinä jo ole Amerikkaan tuumannut lähteä, Matti?"

Sampan ääni värähti, kun hän tämän sanoi. Silmät vilkahtivat Matista emäntään ja emännästä taas Mattiin. Emännän silmiin ne sähköisesti vaikuttivat: panivat nekin salaa ja omituisesti sirrittäen Mattia tirkistämään.

"Kukapa minunlaistani Amerikkaan kustantaa", sanoi Matti huolettomasti.Hän ei huomannut ollenkaan omituisuutta kysymyksessä.

Ne rupesivat molemmat, Samppa ja emäntä, sanomaan joutavaksi Matin tuumia, ettei muka kukaan häntä sinne kustantaisi. "Hooja, huonompiakin sinne autetaan ja tylsäpäisempiä!"

Matti tunsi rintansa paisuvan innosta, kun tämä isäntäväki häntä niinkin miehenä piti.

"Kyllä mä sen sanon", tuumi Matti rohkeasti jo itsekin, "että kyllä minä sieltä tollarit toisin niin pian kuin joku muukin."

"Noo toki", vakuutti emäntäkin.

"Miks'ei", sanoi Samppa ja puhui sitten siitä, että huonommatkin ne…

"Menisin minä ainakin Amerikkaan", ilmoitti Samppa vihdoin, "mutta kun on tuo sotaväkeen meno, niin ei pääse."

"Miksi ei pääse?" kyseli Matti nähtävästi tietäen isännän esteen syyn.Mutta tuntui siltä kuin hänellä hampaiden takana jo olisi ollutSampalle valmiit päästökirjat, niin mahtavalta hän näytti.

"Ei saa passia", toisti Samppa viekkaasti Mattiin katsoen.

"Sa-ha-haa!" vakuutti Matti nauraa höröttäen ikään kuin Sampan uteliaisuutta kiihoittaaksensa ja nousi innoissaan kävelemään.

"No millä tavoin?" kuiskasi Samppa. Hän kallisti päätänsä ja venytti pitkäksi kaulaansa… Sanoppas sinä, kelpo Matti, millä keinoin!.. Vaikka kyllä mä tuon itsekin tiedän, mutta…

"No johan niitä passeja saa", sanoi Matti, "kun teillä on rahaa kyllä, niin menkää kaupunkiin. Kyllä siellä on herroja, jotka tekevät vaikka mitä."

Samppa näkyi pettyneen luulossaan Matin neuvosta. Senpä tähden hän päätä pudistaen hylkäsi koko ehdotuksen hankalana. "Mutta jollain muulla tavalla olisi helpompi", hän tuumi ja katsoi nyt vuorostaan salaperäisesti Mattiin, ikään kuin näyttääksensä, ettei hän ollut päättänyt josko sanookaan Matille ajatustaan.

Matti kävi uteliaaksi ja rupesi kyselemään. Samppa iski vaan silmää, otti kaapista viinapullon, kaasi ensinnä itselleen ryypyn ja tarjosi sitten Matillekin. Tämä esteli, mutta otti kuitenkin kernaasti. "Ryypätään kun rookataan", hän sanoi. Näytti muuten alkavan vähin tutustua talossa ja rupesi jo kokkiansa laskettelemaan. Mutta jo vihdoin taas muisti asian.

"Millä kurin te sitten tuumisitte päästä lähtemään?" alkoi hän uudestaan kysellä. Samppa otti siinä juuri ryyppyä, ettei akka ehtisi hätään. Kaasi vielä Matillekin ja sanoi nähtävästi karvasta haikua kurkustaan kakien:

"No etkös ole kuullut, millä tavalla meni Matilainen? Ota ryyppy!"

"Niin persana, hän meni tuon Hermannin, tuon Kaapon Hermannin passilla ja lähetti sitten Hermannille passin takaisin ja vapaapiletin siitä hyvästä."

Samppaakin nauratti ja hän katsoi sukkelasti Mattiin.

"Otas vielä ryyppy, Matti", hän kehoitti. Toinen otti estelemättä; ajatteli hänkin, että jos emäntä tulee pian, niin vie pullon pois.

"Luulisitko Matti, että tässä likitienoilla olisi joku, joka uskaltaisi ryhtyä samaan kauppaan?" Tätä kysymystä lausuessaan oli Sampan äänessä kummallinen sävel.

"Enpä tiedä", sanoi Matti arvelevaisesti.

Emäntä toi juuri kahvikalut pöytään ja kaatoi kuppeihin. Samppa odotti äänetönnä että Matti jotain sanoisi. Matti taas kainosteli emäntää, arvellen ettei tällaisista asioista saisi puhua kuin miesten kesken. Mistähän osasikaan poika tuota jo kainostella!

"Niinpä nyt ollaan hiljaa, että…" emäntä sanoi.

"No, etkö jo muista ketään?" kysyi Samppa vihdoin.

Matti äkkäsi, ettei emäntää tarvitse kartella. Mutta ymmälle hän silti joutui, ei juuri ollut sanaa suuhun tulevaa.

"Enpä oikein tiedä", hän päätä kyhnien sanoi.

Emäntä ei ruvennut utelemaan, antoi miesten tuumia ja kahvia juodessaan tuon tuostakin silmäili salavihkaa Mattia… Mitähän tässä sanoisi, että saisi tuon puhumaan?

Sampasta oli odotus tuskallista. Jättäen kahvin puoli juomiin nousi hän ja astui Matin eteen.

"Etkö sinä, Matti, tahdo lähteä Amerikkaan?" Hän lausui tuon käheästi kuiskaten ja laskien kämmenensä Matin olalle, jäi hän siihen, outo hymy huulilla vastausta odottamaan.

"Lähden kyllä!" Matti pöyhähti seisomaan Sampan rinnalle. Tämän silmistä leimahti iloinen välähdys: Ei, jumaliste, mene enään ainakaan muille kertomaan, eikä minua tässä pulaan saattamaan!..

"Mikä puhe teillä nyt on?" Emäntä hiljaa kysäsi ikään kuin ei olisi osannut aavistaakaan asiaa. Samppa oli niin innoissaan, ettei osannut keksiä mitään kiertopuheita, jos olisi tahtonutkin. Suoraan vaan, sormiansa naksauttaen sanoi:

"Me menemme Matin kanssa Amerikkaan! Matti hankkii passit ja minä rahat, eikös se ole tasaista kauppaa?"

Mattikin oli noussut lattialle astelemaan, mutta hiukan nololta hän näytti ja asiata aprikoivalta. Samppa kaasi ryypyt. Ruvettiin sitte puhumaan asian yksityisseikoista. Matti saatiin rohkaistuksi, vieläpä hän innostuikin asiaan niin että olisi heti puuhaan ryhtynyt, jos ei olisi ollut yö vastassa. Asiassa päätettiin, että Matti tulee huomisehtoolla uudestaan, tekemään itselleen päästökirjan täällä kamarissa ja sitten jonakin ehtoona käy sen avulla nimismiehen passit saamassa; Samppa varustaa itsensä valmiiksi lähtemään jonakin yönä; kellekään ei puhuta sanaakaan. Amerikasta oli Sampan puhe lähettää kohta sinne päästyään Matille passi ja matkapiletti. Ja niin erottiin.

III

Eräänä päivänä, noin pari viikkoa edellisen jälkeen levisi kylässä akkain kesken juttu, että Luutasen Samppa on lähtenyt Amerikkaan, karannut kruunulta ja akaltaankin, kun ei ollut sillekään mitään ilmoittanut. Mentiin katsomaan Luutaseen, onko siinä perää, kun puhutaan. Perääpä oli, koska emäntä itkua tuhersi ja sanoi, ettei hän ymmärrä vaikka päänsä puhki ajattelisi, mihinkä Samppa on mennyt.

"No eikö hän sullekaan sanonut?" kyseltiin.

"No ei, hyvät ihmiset! Mitäs minä sitten sanoisin, etten tiedä … vai luuletteko te…"

"Eei, ei toki luulla mitään. Mitäs sitä nyt sitten semmoista! mitäpä sulle olisikaan hyötyä valehtelemisesta. Mutta kummapa se oli, kun noin meni ettei sullekaan sanonut… Amerikkaan hän kai kuitenkin on mennyt."

Emäntä rupesi väittämään, ettei hän sentään vieläkään usko SampanAmerikkaan menneen, mutta missähän vaan lienee.

Koko kylässä oli se kohta puheen aiheena, mutta vasta muutamain päiväin kuluttua se ehti nimismiehelle, joku meni ja kertoi: "Siitä meidän kylästä karkasi Amerikkaan Luutasen Samppa, niin ettei sanota akallensakaan ilmoittaneen. Asevelvollisuutta pakoon sanovat hänen menneen."

Nimismies otti asian tarkoin korviinsa, jopa niin että lähti itse tutkimaan kuinka paljon perää puheessa olisi.

Paljonkos hän siellä kylässä sitten sai selvää asiasta! Sampan emäntä itki kuollaksensa eikä pienintäkään sanonut tietävänsä, mihin mies oli joutunut. Muut ihmiset eivät tienneet niinkään paljoa.

Mutta sitä nimismies pahimmin aprikoitsi, mistä Samppa on passit saanut ja ihmettelivät ne sitä muutkin.

Kun siinä jalkoihinsa katseltiin, ihmeteltiin ja silloin tällöin arveluitansa lausueltiin, sanoi nimismies:

"Niin, täältä on mennyt Amerikkaan se Rikun Mattikin, vai miksiMaailman-Matiksi sitä sanotaan?"

"Ohoh!" Miehet ja akat katselivat toisiinsa.

"Mattiko Amerikkaan?"

"Milläpä hitolla Matti Amerikkaan!.."

Sitten tuli sen talon väkeä, jossa Matti oli renkinä ollut ja kertoivat, että Mattia ei ole muutamaan päivään näkynyt kotona. Tästä tuli nyt jotain uutta asiaa.

"Mutta missä Rikun Matti sitten on?" Siinä syntyi kova sähinä. Ei joudettu kuullakaan nimismiestä, huutaen kukin vaan kertoi arveluitansa. Joku huusi kovemmin kun muut ja sitä kuunneltiin. Hän kertoi, että se ja se oli nähnyt Matin kaupungissa, oli siellä olutkapakassa ryypiskellyt erään hampuusin kanssa ja rahoiltansa kerskunut.

"Rahoiltansa kerskunut!.." Silläpä kannatti nauraa, että nyt Maailman-Mattikin jo rahoiltansa kerskaa. Ja he nauraa hekottivatkin täyttä kurkkua.

"Ei sitten ole asiat oikein", sanoivat, kun rupesi ääni alenemaan. Nimismiehenkin ääni alkoi nyt jo kuulua: "Eikö sitten Maailman-Matti ole lähtenyt Amerikkaan? Eikö hänellä ole ollut aikomustakaan?" hän huusi. Kaikki hymyilivät vakuuttavasti ja pudistivat päitänsä: Milläpä Matti olisi Amerikkaan mennyt ja … ja eikä kukaan ollut kuullut tuosta puuhasta mitään puhuttavankaan.

Matin isäntä haettiin paikalle.

"Annoitteko te sille rengillenne, Rikun Matille päästökirjan?" kyseli nimismies.

Ukko oli vakainen ja katsoi oudostellen kyseliää. "Päästökirjan? Eei.Missä hän sitten on päästökirjaa näytellyt?"

"Ettäkö te ette ole antanut Matille päästökirjaa?"

"Een, mitäs minä nyt vielä hänelle semmoista ja mitä hän sillä olisi tehnyt?"

Nimismies vihelsi ja näytti keksineen jotain. "Osaako Matti kirjoittaa?" hän kysyi.

"Osaa hän!" huusivat miehet iloiten, että edes jotain tiesivät.

"Sitten hän nähtävästi on toimittanut matkapassit Samppa Luutaselle."

Ihmiset avasivat silmänsä: "Sellaisiako se Matti-junkkari?.."

Nimismies helpotti joukon uteliaisuutta kertoen sitten miten Matti oli noutanut päästökirjan avulla, joka piti olla isännän antama, esteettömyyden todistuksen. Matin isäntä rupesi nauraa-höröttämään.

"E-he-hen minä ole sille antanut päästökirjaa."

"Kas vaan sitä Mattia!"

"Jumaliste! Tässä toissa sunnuntaina vei Luutasen Samppa Matin meidän joukostamme tupaansa ja siellä viipyi Matti koko illan", kertoi muudan nuori mies. Kaikki ymmärsivät, mitä hän sillä tarkoitti.

"Jassoo", sanoi nimismies. Pani muistiinsa kertojan nimen, kyselipä vielä lisääkin. Sitten hän meni uudestaan tutkimaan Sampan emäntää.

Luutasen emäntä kyllä tunnusti Matin heillä käyneen silloin ja silloin, mutta ei kuolemaksensa sanonut tietävänsä, mitä olivat Sampan kanssa kamarissa haastelleet. Itki muuten ja sanoi sitäkin, että Samppa oli jättänyt häntä aivan yksikseen pian tulossa olevan pienen lapsen kanssa.

Nimismies oli osanottavainen, kyseli yhtä ja toista. Akka vastaili ja hyvä olikin vastaamaan. Mutta kuulijat rupesivat vähän salaisesti silmää iskemään ja pitkään emäntää katselemaan: onpa tuo vähän sukkelaa puhetta! Yht'äkkiä juolahti mieliin: Samppa ei olekaan mennyt hänen tietämättänsä!..

IV

Matti löytyi kaupungista, puhui kohta itsensä pussiin, pistettiin linnaan, viipyi siellä kuukauden ja tuotiin sitten välikäräjille.

Ihmiset menivät katsomaan Rikun Mattia käräjäpaikalle. Sietääpä nähdä sitä vesseliä nyt ruunun vaatteissa!

"Mitä sille Matille nyt kuuluu?" kyselivät naurussa suin. Mitäpä erinomaista Matille sitten olisi kuulunut. Hän nauroi, jutteli oloja linnassa, kertoi tovereista, joiden kanssa oli siellä tutuksi tullut ja luetteli heidän taitojansa. Paljon olikin Matti jo oppinut kaikellaisia kujeita ja vankilan puhetapoja. Oikein tuntui hupaiselta vanhoille tutuille, kun kuukauden oli vaan poissa ollut ja niin oppinut: ei tarvinnut kyläläisten suutansa sovittaakaan totiseksi, nauru sieltä kuitenkin pakkasi. Matti riemastui, kun näki naureskeltavan: pitävät oikein kunniassa! Ei sille naureta koskaan, jolle ei myötätuntoisuutta osoiteta.

Koettivat muutamat siinä yksinkertaisuudessaan puhuttaakin häntä, kysellä käräjäasian johdosta yhtä ja toista. Mutta Matillapa vasta olivat sopivat vastaukset! … ei ollenkaan enää puhunut pussiin itseänsä. Ja kyselijöille naurettiin vasten naamaa.

"Onpa poikaa jo linnassa opetettu!"

Sitten vietiin Matti käräjätupaan. Monikin siihen jäi vielä istumaan siksi kunnes juttu päättyy. Onpa hupainen kuulla mitä ne sille antavat!.. Ilkeä juttu on pojalla, jos päälle tulee…

Kauan se kestikin tutkia. Oli niin paljo todistajia. Ne kertoivat siellä eteisessä ja toisessa tuvassa, sitten kun olivat olleet tietonsa puhumassa, että Matti osaa vastata ja kierrellä kun poika.

"Sanoa sitä! Linnassa ovat toiset lurjukset opettaneet", sanottiin.

Jo vihdoin päättyi asia. Todistajat ja kaikki tulivat toiseen tupaan

"Mitä tuli?" kyseltiin.

"Kuusi kuukautta tuli ja kunnia pois", kertoi kuka vaan ehti.

"Ai, ai!"

"No ei siitä ainakaan itketä", ylpeili Matti.

"Ka petoa, ei se vaan surulliselta näytä", ihmeteltiin.

"Mitähän tuosta kuudesta kuukaudesta, mutta kunnia on pahin, kun senkin menetti."

"Hm, no, kyllähän. Mutta olisi se Matinmoiselta mieheltä muutenkin mennyt, ehkä vasta."

"Niin, ja käskeepä tehdä sellaisia jutkuja, laki on laki."

"Niinpä, mutta olis tuossa nyt saanut Samppakin saada. Syytä oli hänessäkin, kun narrasi pojan paulaan."

Tunnustettiin, että Samppa olisi kyllä joutanut saada.

"Mutta ei häneen enään ulotu ruumin koura!"

"Ei ulotu." Sillä naurettiin. Olipa sopivaa, että oli päässyt pois sukeltamaan kynsistä!

Matti piti yleisen huomion itseensä käännettynä, hän pieksi kieltänsä ja suu oli taas "päänlaella." Valitti, että on jo oikein ikävä linnaan, kun siellä on niin hiton lystiä seuraa. Ja kun hän kertoi seuralaisistansa, niin tuntuivat ne todella niin lystin hupaisilta, että rupesi melkein muidenkin mieli tekemään käydä ainakin katsomassa siellä.

"Kumma, ettei tuo edes sure kunniaansa", ihmetteli muudan.

"Kunniaansa!" nauroi ja matki toinen, "kuka häntä olisi neuvonut kunniaansa missään arvossa pitämään?"

Niinpä totisesti! Kyllähän sen nyt jo jokainen huomasi kun siitä huomautettiin, ettei Mattia kukaan ollut opettanut kunniastansa pitämään. Mitäpä hän sitten osasi tietää sen menettämisestäkään.

"Mutta kyllä vaan hänestä tulee aika veijari, kun hän nyt on vielä kuusi kuukautta opissa", arveli joku, kun äskeisestä oli selville tultu.

"Tulee vaan!"

Ja sillä mielellä rupesivat ihmiset lähtemään kotiinsa.

Muutamia akkoja meni Luutasen kautta, kun emäntä ennakolta käräjistä lähteissään oli käskenyt tulla. Siellä rupesi hän akoille siinä kahvia keittäessään panettelemaan tuota surkeata lurjusta, kun oli vähältä sotkea hänetkin juttuun.

"Sanosta muuta, hyvä ihminen!"

Akat katsahtelivat odottavasti kahvipannuun, joka porisi tuolla mustassa takassa ja näkivät, miten keveällä sydämellä emäntä tuossa lattialla liikuskeli…

Mutta vankinvartian luona istui Matti yksikseen ja ajatteli siinä tuomiotaan. Sen johdosta johtui hän itsestään alkulähteille asti, tuonne Luutasen kamariin, missä Sampan kanssa ryypättiin ja emännän ja Sampan kanssa juoni solmittiin. Tuntui vähän karvaalta, ettei ollutkaan käynyt niin kuin silloin luultiin. Rupesi sitten ajatteluttamaan, että kuinkahan se kuitenkin niin kävi, että tuohon tuli suostuttua. Hän muisti olleensa kahden vaiheilla. Jospa olisi tullut evättyä! Mutta siinä samassa muistui mieleen akan liukas ja lipevä kieli sekä supattava, kuumeen tapainen kuiskutus!.. Oli kai sitä silloin ryypättykin; perhana! … kaikki oli ollut niin houkuttelevaa!..

Matti ei sitä ymmärtänyt miksi se oli ollut niin houkuttelevaa. Mutta sen hän tunsi ja ymmärsi, että jos Samppa vaan olisi yksin siinä ollut, ei hän olisi suostunut lopultakaan. Vaan se ämmä…

Hän muisti olleensa jollain tavoin hurmautuneena. Olikin se emäntä puhunut kovin tuten ja ystävällisesti, niin ettei Matti muistanut mointa koskaan saaneensa emäntäin puolelta kokea. Tuo huomio nyt, tällä hetkellä nosti kiukut päähän.

"Tuhat tulimmainen, sitä ämmää!"

Äänellinen kiukun purkaus seotti tuskalliset ajatukset ja johti ne huomaamatta vankilaelämän hauskuttaviin puoliin.

"No soromnoo, yhdentekevää!" Sinne jäivät ajatukset ja keräsivät vankilan ilot ja hauskutukset yhteen kokoon.

"No soromnoo, yhden tekevä, ei siellä ikävä tule!" Ja Mattia nauratti jo oikein iloisesti.

"Isäntä hoi! Joko pian lähdetään linnaan? Täällä tulee pian ikävä."

Maineen uhreja.

Köyhäin ihmisten lapset ne ovat kuin varattoman maanviljeliän pellon kasvu: kun kypsyvät siksi, että johonkin kelpaavat täytyy kasvattajan niistä luopua, jättää ne maailman markkinoille, vaikkapa sydäntä kirveltäisikin.

Niin se oli laita tuon vanhan ojurin Jaakko Kuorasenkin lasten. Kun, näetten, pääsivät ijässä kymmenen tienoille, rupesivat aina syömään enempi, kuin isä-ukko jaksoi työllään ansaita.

Nuorin lapsista oli Mari ja isä oli aina itsekseen ajatellut, että tuolle täytyy leivän riittää kotona hiukan pitemmälle, kuin niille toisille, ja sopiikin riittää, kun ei enään ole toisia syömässä. Ja näin tavoin kului aika niin, että tyttö oli jo kahdentoista, kun hän vielä oli isän ja äidin luona, teki kaikellaista pikkuaskaretta, mitä mökissä oli ja mitä tehdä saattoi, sekä juoksi toisinaan vapaana kuin talollistenkin lapset. Mutta siihen aikaan juuri rupesivat kyläläiset moittimaan Jaakko Kuorasta siitä, että isoa tyttö-lorkkia tuossa pitää laiskottelemassa ja sillä niukkoja ansioitansa syöttää… Tyttö saattaisi jo paimenena leipänsä ansaita. Jaakko pani pahaksensa kyläläisten juorut, ja eukkoparan sydämelle ne vielä kovemmin kävivät.

"Mitä heidän siihen tulee, itse mä hänen elätän", sanoi Jaakko ja äiti sanoi samaa. Mutta tyttö itse tuumi toisin, tahtoi kaikin mokomin päästä palvelemaan … ei muka viitsi enään olla kyläläisten silmätikkuna.

Siitä se alkoi, eikä se monia päiviä puheena ollutkaan, ennen kuin vanhemmat jo antoivat luvan. Menköön, jos sopivan paikan saa, missä kristillisen mielensä säilyttää voi.

Pappilaanpa juuri satuttiin tarvitsemaan paimentyttöä ja Kuorasen Jaakon Mari sai siellä paikan. Tuosta ilostuivat vanhemmatkin: "Oikein Herra sen salli, että Mari pääsi sellaiseen paikkaan", siunasi äiti ja isäkin äännähti hyväksyvästi että samahan se oikeastaan onkin, jos lapsi on kotona tahi sellaisessa palvelus-paikassa. Niin tuli Mari pappilaan ja viihtyi siellä niin hyvin, että otti pestin pestin perään, viipyi siellä vuoden toisensa jälkeen, jotta pappila tuli hänelle oikein kuin kodiksi. Kun ikä ja kokemus kasvoi, kohosi hän kyökki- ja sisä-piiaksi. Oliko sitten enään puhettakaan palaamisesta talonpoikaisoloihin, raskaihin ja roskaisiin töihin!

Ja kun Mari toisinaan kävi kotona vanhoja katsomassa, niin oikein isänkin sydämen heltymään sai kertomalla pappilan väen hyvyydestä… Herran kiitos, että lapsi pääsi palvelemaan sellaiseen paikkaan!..

Tuossa kahdeksantoista ikäisenä hän rupesi kotona useammin puhumaan Aukusti-maisterista, miten se oli ystävällinen ja hauska, puhui Marillekin aivan kuin kaltaisillensa. Väliin oli oikein hullunkurisen hauskaa, ja kun Mari niistä kotona kertoi nauratti isää ja äitiä, että vanha mökki kajahteli raikkaista kikatuksista.

"Totisesti, lapsemme pidetään arvossa pappilassa."

* * * * *

Nuo suloiset metsiköt, jotka alkavat maatalojen kotinurkista, kuinka monta salaista juttua niillä olisikaan kerrottavana, jos joskus saisivat puhelahjan ja alkaisivat lörpötellä maailmalle kaikkia niitä asioita, joita nuoret huulet, rakkauden tuulten puhallellessa ovat siellä kuiskaelleet. Mutta puut ovat nuorten uskottuja, eivät hiisku maailmalle niin sanaakaan. Oman perheen kesken vaan jaarittelevat omalla kummallisella kielellään. Mikä sointu tuossa kielessä! … kylläpähän sen ihmiset tuntevat. Siksipä ne niin usein käyvätkin sitä kuulemassa. Joko ilo sydäntä lennättää, tai suru sitä maahan painaa, niin tuo metsänkielen sointu vaikuttaa tarkoituksen mukaisesti: se rauhoittaa ja saa uneksimaan.

Sitä taivasta sitten, joka kaunisten tyttöin silmäin eteen avautuu, kun mättäälle istahtavat lupausten tekijöitä muistelemaan! Ja kun köyhä tyttö, joka vasta äsken lähti vanhempain leivättömästä mökistä, saa mielikuvaelmiinsa sulkea pappilan maisterin, niin … eipä luultavasti ole olemassa inhimillistä tilaa, johon kuvaelmansa vaihettaisivat…

Tuotakin onnellista pappilan Maria! Ensinnäkin siitä syystä, että hän oli todella kauniimpi kuin useat pitäjään herrasväen tyttäret, toiseksi siitä, että Aukusti-maisteri oli sen vannoen vakuuttanut ja kolmanneksi siksi, että ensi jouluna saisi Kuorasen matalaan mökkiin viedä verrattoman ilonsanoman: Tyttärenne on kihloissa Aukusti-pastorin kanssa. Ne syntyivät, nuo kuvaelmat silloin kuin kevät vielä teki valmistuksiansa, muun muassa puhkoi vasta hiirenkorvia pappilan lähellä olevan puiston koivujen alastomista oksista. Ihmeellistä, miten sopivasti ne sattuivatkin: Marin toivelmat saivat ruveta kasvamaan rinnan koivunlehtien kanssa! Mutta ne pääsevät vaan niin pieniksi kokonaisuudessaankin nuo koivunlehdet, ja jo syksyllä lakastuvat. Vaan Marin onni ja toivelmat?.. Syksystä on jouluun enään vaan aikaa muutama mitätön viikko. Oh, se voi tapahtua, että jo lehtien varistessa voi tuon uutisen Kuorasen mökkiin viedä. Joudu vaan aika pian, joudu, sinä ihana toivottu syksy! … ei rakkaudensyksy, vaan sen oikea lumoava julkinen aamunkoitto!..

Muutamia kellastuneita lehtiä makasi jo pappilan puiston poluilla, ilmoittaen sille, joka allapäin ja pahoilla mielin kulki, että syksy todella alkaa jo olla kädessä. Niitäkö lie tuossa Marikin tarkastellut, kun erästä puiston etäisimpää kujaa myöten pimeän hämärtäessä ehtoolla astuskeli. Mutta mitä merkitsee tuo levoton liike, tuo alinomainen tirkisteleminen polkua pitkin kotiin päin, ja tuo silmäin kamala loisto ja leukaperäin kummallinen kulmikkaisuus? Ennen, näetten, oli poskien ympyrä niin viehättävä, että se kätki kerrassaan kaikki kasvojen särmäiset kulmat.

Vihdoin hän näki jonkun tulevan polkua pitkin. Se näky vaikutti, että hänen ruumistaan joku sisällinen tunne hiukan puistatti.

"Tulithan kuitenkin!" huudahti tyttö itkun sekaisella äänellä ja astui tulijaa kohden.

Tulija oli mies, ja raukeeva hymy huulilla hän astui kädet ojennettuinaMariaa kohden ja aikoi nähtävästi syleillä. Tyttö vältti.

"Ei", sanoi hän.

"Noo?"

"Ei", uudisti Mari jyrkästi.

"Mutta miksi ei?" Mies aikoi nauraen tehdä tuon tempun väkivaltaisesti.

"Ei nyt", uudisti tyttö jyrkästi ja väistyi yhä. Mies jäi oudostellen paikoilleen.

"Minulla on sinulle jotain sanottavaa", alotti Mari, mutta henki tukki kurkun, että täytyi vähäsen odottaa ennen kuin voi jatkaa:

"Sinä et ole enään muutamiin aikoihin tahtonut tavata minua?.." Se oli todellisen tuskan tulkki, se ääni jolla tuo kysymys ilmoille pyrki.

"No sinä tiedät itse olevan syyn siinä", vastasi mies koettaen tavoitella mitä luonnollisinta äänen painoa, "siinä että … että minua on pidetty silmällä. Mikä sinua vaivaa kun noin vapiset?" Mutta hänenkin äänensä jo vavahteli. Kylläpä tuo Mari katsoikin läpitunkevasti ja kantelevasti…

"Sano minulle totuus, Aukusti! Narrasitko sinä minua vaan, kun lupasit minut ottaa?.."

Ylioppilas ei joutunut juuri entistä enemmän hämille, näyttipä, että hän oli jotain tuollaista osannut aavistaakin.

"Älä nyt tuommoisia muistele", hän virkkoi, "rakastuneitten välillä puhutaan aina yhtä ja toista, jolla ei todellisuudessa ole oikeastaan mitään merkitystä. Ymmärräthän, etten minä ylioppilaana ollessani voi käydä naimisiin."

"Oi Jeesus, miksi valehtelit Aukusti?" Hän heittäysi vieressään olevalle kivelle ja oikein takoi otsaansa siihen valittaen, ei otsan, vaan sydämen kivusta.

Ylioppilas astui lähemmäksi lohduttamaan. Aikoi ottaa kädestä ja ruveta kauniisti puhelemaan.

"Älähän nyt rakas Mari…"

"Rakas!" Tyttö löi tarjotun käden pois.

"Ajattelehan toki, minä olen papin poika ja … ja…" Aukusti sekautui sanoista. Kukapa saattaisikaan puhua järjestykseen, kun sillä lailla katsotaan! Mutta kun tyttö peitti käsillä silmänsä ja rupesi valittamaan, saattoi hän taas jatkaa.

"Niin, minä rakastin sinua ja innoissani sanoin tuon sanan, jonka nyt noin olet sydämmellesi laskenut. Mutta semmoista tapahtuu varsin usein nuorten, ja semminkin ylioppilaitten elämässä. Unohda pois ja valitse itsellesi sulhanen kaltaisistasi, joilta voit vaatia pysyvän uskollisuuden."