Kitabı oku: «Oja-Pappalan joulu», sayfa 4

Vaan rohkeutta rintaan tuotti maisteleminenkin sen verran, että pojat tulivat heti ryypättyänsä ikään kuin koteutuneemmiksi talossa.

Yksikseen istuivat loukossaan Hemmu ja Ville, harmillisen hiljaisina katsellen toisten hauskuutta. Ellu oli heidän mielestään kovin rehevää … kaatoi aina niin mahtavasti pikariin ja sitten, ilman hätäilemättä ryyppäämään käski, ihan kuin aika mies. Se Villelle erittäin kateeksi kävi, kun Sivulan Kallekin oli joukossa, eikä ollut yhtään vanhempi häntä … olipa vielä pienempikin, ainakin puukonhamaraa lyhempi. Sellainenkin napakka!

Kun isäntä meni kamariin niin poikia rupesi laulattamaan, näet vaimoväelle. Erittäinkin eräs Herkko jo monta kertaa älähti, mutta ei oikein uskaltanut isännän tähden. Vaan kun isäntä silmistä poistui, voitti kaiken hämin. Erittäin luontevasti hän osasi horjua ja onnistui saamaan äänensäkin asianmukaisesti römisemään, kun lauloi: "Hollita rollita minä vaan laulan, kun henttuni hyvästi jätti…"

"Voi kaikes mailmas!" nauroi Littu ja kaikki muut yhtyivät kakottamaan. Toiset pojat rupesivat kadehtimaan Herkon kunniaa ja ryhtyivät hekin, kukin tavallaan, huomiota puoleensa vetämään.

Kyllähän tätä melua olisi kestänyt kuinka kauan hyvänsä, mutta isää ei se huvittanut, vaan kamarista tullessaan käski pojat tiehensä.

Ellukin koetti vielä toisten lähtiessä joukkoon vikeltää, vaikka äiti kielsi. Mutta äiti juoksi porstuaan perään ja toi korvahiuksista vetäen tupaan. Ellu itki.

Äiti ei puhunut juuri mitään, Villen ja Hemmun viereen penkille vain jätti istumaan ja meni itse isän luo kamariin.

Melu pihalta tunki houkuttelevana korviin. Kuuluivat siellä seiniin paukuttelevan ja rallattavan. Ja kun veljet vielä hiukan ilvehtien kohtelivat, niin jo paisui Ellun sappi siihen määrään, että korvalliselle Villeä löi. Tämä rupesi huutamaan ja Hemmu meni kamariin vanhemmille kantelemaan, että Ellu on juovuksissa.

Vihaisena tulivat isä ja äiti poikaa tutkimaan. Ellulle tuli hätä. Ei auttanut peitteleminenkään niin tarkassa tutkinnossa, sillä äiti näki kuinka silmät mulkoilivat, posket hohtivat ja henkikin viinalta haisi.

"Juovuksissa se on tuo kakara, selväänhän sen näkee, ja kun niin vähästä Villeäkin löi. Ota isä raipat ja pehmitä selkä!" sanoi äiti.

Mutta Ellulta pääsi itku.

"Kun en minä ole ryypännyt muuta kuin vähä … niin vähä joka paikassa, että… Eikä ole ollutkaan viinaa muuta kuin kolmessa paikassa. Ne ovat vain kaljaa antaneet muut", toimitti Ellu itkien.

"Kaljaa! No sanoithan sinä, että ne kaikki saavat viinaa?" tutkaili isä.

"Niin ne sanoivatkin, mutta ei niille ollut annettukaan."

Isä istui ja veti Ellun eteensä.

"Mutta enkö minä sanonut, ettet saa ryypätä ollenkaan?" hän kysyi.

"Niin!" jatkoi äiti.

"Ette te sitä sanonut ettei ollenkaan saa ryypätä, enkä minä muuta kuin maistoin… En minä ole juovuksissa."

"On se", kuiskutti Hemmu äitinsä korvaan.

"Suus kiinni, siinä!" käski äiti.

"Mutta enkö minä sanonut, ettei saa juovuksiin itseäsi ryypätä?" Isä muisti ettei hän tosin ollut kieltänytkään poikaa maistamasta ja koetti nyt korjata, saadakseen kuitenkin näyttäytyä huolelliselta isältä. Pojan sukkela pää keksi asiassa tämän puolen.

"Sanoitte te", hän sanoi, "mutta en minä luullut sen niin vähästä, yhyy… Jos isä olisikin sanonut, etten minä saa ollenkaan ryypätä, niin en minä olisi ryypännyt, yhy … yhyy…"

Isältä oli aseet poissa. "Älä raa'u. Olkoon nyt tämä kerta anteeksi, mutta muista toisella kertaa!"

Isä laski pojan luotansa ja lähti itse ulos.

"Etkö nytkään anna selkään?" kysyi äiti.

Isä ei vastannut mitään.

"No laita nyt itsesi heti makuulle, kun sait anteeksi, muutama!"

Ja Ellu totteli nopsasti; heitteli vaatteita päältään kuin hädän edestä ja puikkasi sänkyyn.

* * * * *

Oli yö. Oja-Pappalassa vallitsi tyven hiljaisuus muualla, paitsi sikolätissä, josta kuului jyskettä ja mölinää, joka jossain suhteessa muistutti ihmisäänestä. Arvattavasti tuvassa rauhassa nukkuivat kaikki, koska ei äänteleminen saanut siellä kotvaseen aikaan ketään liikkeelle. Mutta vihdoin, janoko vai mikä lie emännän jalkeille ajanut noin kello 3 ajoissa. Hän kuuli tuon metelin. Luuli rosvoja olevan ja hätäisesti siunaten rupesi isäntää ja piikoja hereille saamaan. Pelko oli naisilla kova ja tukala oli ulos lähteä. Ei isäntä sanonut pelkäävänsä, kirveen vain käteensä otti ja naisille luudanvarsia neuvoi, sekä lyhtyyn käski valkeata ottamaan. Sydän suussa oli naisilla kun porstuan ovella siunailivat ja kuuntelivat. Sikolätistäpäin kuului melu.

"Laupias J – la!.. Eikä siellä ole sikaakaan", kuiskasi emäntä väristen. "Mikä merkillinen?.."

Isäntä lähti kirves tanassa toisten edellä lätille. Sinne saapuessaan huomasivat oven ulkoa teljetyksi paksulla puskurilla. Samassa alkoi taas kuulua pakkokiroileminen sammaltavalla kielellä.

Kiroili isäntäkin, kun puskurin oven päältä pois potkasi ja kirves tanassa asettui odottamaan mitä tuleva olisi. Naiset kyyristyivät isännän selän taakse, peloissaan pusertaen luudanvarsiaan.

"Mikä siellä on?" ärjäsi isäntä ja asettui lyömäasentoon. Mutta ei sieltä ketään tullut. Isäntä otti lyhdyn ja valaisi sillä ovesta.

"Mitä … mitä … mitä?.. Voi sen tuhannen sikaa!" rupesi hän hokemaan.

Naisetkin uskalsivat nyt astua likemmäksi ovelle, kun isäntä lyhdyn kanssa meni lättiin.

"Mikä siellä nyt?" emäntä kurkisti sisään. Samassa rupesi siunaamaan.

Vasta piikain suusta pääsi:

"Jaska! … Jaskako?"

Tätä olentoa vanhemmat sanoivat siaksi, siksikin inholla.

Äiti itki. —

Viimeinkin oli Jaska tupaan saatu, ryvettyneet vaatteet päältä riisuttu ja kasvot puhdistettu sekä laitettu sänkyyn makaamaan. —

Aamulla tuli Jussi kotiin naurahdellen ja Jaskaa kysellen. Tämä makasi ovisängyssä, kuuli Jussin kyselemisen ja ilmoitti itsensä rykäsemällä.

Vihaisena oli isäntä ollut ja synkeänä koko aamun … harmittanut oli Jaskan tähden. Mutta kun Jussikin nyt tuli kotiin, nähtävästi kovassa pohmelossa, silmät verisenä mulkoillen, jalat vetelästi laahustaen, niin isännältä sisällinen naurunhytkäys pääsi… Kaikki ne ovat yhdenlaisia, nuo kelvottomat!

"Kuinka siellä on oikein oltu?" hän kysyi, suu ankarassa supussa Jussia tarkastellen.

Jussin ei tehnyt mieli vastaamaan. Hämillänsä lattianrakoja katsellen vihdoin sanoi:

"Olihan siellä pientä välityystä." Meni Jaskan luo ja kuiskasi:

"Oletko kipeä?"

"En erittäin … päätäni vähä juumottaa."

"Vai vähä, sepä on ihme, ettei oikein aika kädestä … joutaisipa kolottaa", sanoi isäntä.

"Ei kolotakaan", vakuutti Jaska, "minä nousen pukemaan". Ja hän nousikin.

"Kuka sun sinne siankoppioon pani?" kysyi isä.

Jaskaa hävetti, ei se, että hän oli siankopissa ollut, mutta se, että hänet muut olivat sinne panneet. Ei tahtonut kehdata selvityksiin ruveta, sanoihan vihdoin hiljaa:

"Sanokoon Jussi, en minä muista."

Eikä Jussikaan olisi viitsinyt, mutta täytyihän sitä, kun isäntä pakotti.

"Tappelemaan ruvettiin", hän naurahdellen kertoi, "ja ne toiset ottivat ja panivat Jaskan sinne siankoppioon, kun ei muuten hellittänyt". Jussia nauratti kertoessaan. "Jaska oli silloin jo niin päissään että … enkä minäkään oikein muista kuinka se on sinne joutunut, olin itsekin silloin niin perusti pätkässä että… Voi turkanen kun sitä ryypättiinkin!"

"Oliko puheemme, kun kotoa lähditte, että sillä tavalla elää ja juoda?" kysyi isäntä.

"Hääh?" sai hän vähän ajan kuluttua uudistaa.

"Ei ollutkaan, mutta…" Ei siinä Jaskalla ollut juuri mitään puolustuksekseen sanottavana.

"Ei semmoiset miehet ikänä mihinkään kelpaa", jatkoi isä tuimasti, "jotka jo tuolla iällä niin juovat, että sikain kanssa yksillä pahnoilla makaavat. Muistakaa mun sanani, että kun mun iälleni tulette, ette enää kelpaa mihinkään, jos tuollalailla juotte."

Kyllä poikain teki mieli itseänsä puolustaa, mutta joku vaistomainen tunne lamasi tämän mieliteon ja pakotti aralla, vaikka ei juuri parannus-päätelmiin taipuvalla tunnolla, kuuntelemaan isännän vakavia nuhteita.

III

Suuri parvi pikkupoikia saapasti suurella rähinällä ja kolinalla Oja-Pappalan tupaan. Jokaisen takin napinlävessä tahi lakinreunan ympärillä paksu kääre monenväristä villa- ja pumpulilankaa.

Pojat seisahtuivat parveen ovensuuhun, niistivät neniänsä, töllistelivät ympäri tupaa, nykivät toisiaan, kuiskuttelivat ja purskahtelivat nauramaan. Litun ja Hessan puoleen silmät paloivat. Rohkeimmat vihdoin uskalsivat astua muutamia askeleita peremmälle tyttöjä kohden.

"Nyt lankaa! – Lankaa pitää tulla! – Laittakaa tänne turkinpunasta!

– Minä tahdon ehta sinistä!.."

Loppumaton jakso tällaisia vaatimuksia tuli ja pojat pakkausivat yhä likemmäksi, ikäänkuin aikomuksella käsikähmään käydä. Hessa ja Littu rupesivat haukkumaan, puhuttelivat poikia "rompan komppaniaksi" ja "klupukengän seuraksi". Pojat alkoivat käsikähmäsin ahdistaa. Syntyi rähinä ja isäntä rupesi suhdittamaan. Mutta vähän merkitsi kielto, kun poikaliuta kerta vauhtiinsa pääsi.

Littu ja Hessa olivat hädässä, itkua teetellen käsin ja jaloin poikia luotansa sohivat.

"Antakaa pojille lankaa, ette kuitenkaan muuten rauhaan pääse", kehoitti emäntä nauraen.

"No ei ennen! – Ei ennen!" huusivat pojat.

"Tulimmainenko tuollaiselle joukolle … sais koko naulan jakaa.

Siivolla siinä, muutama kaljakorento!" Littu potkasi likimäistä poikaa.

"Antakaa lankaa! – Tällaista lankaa! – Vaikka minkälaista, kun vain annatte!"

"Katso … katso…" Hessa huitoi ympärilleen käsillään.

"Kyllä minä teille langan…" Littu oli kaapannut kauhallisen kylmää vettä ja viskasi sen nyt tiheimpään parveen.

Ahah! Se auttoi. Jo äkältelivät pojat ja aristellen hyhkyivät, kun vesi valui pitkin selkää. Toisenki kauhallisen aikoi Littu samaa tietä panna menemään, mutta emäntä tuli hätään.

"Ei saa lattiata kastella!" hän huusi. Ja Litun täytyi laskea kauha saaviin.

Rukoilemiseen ja pyytämiseen täytyi tyttöjen vihdoin turvautua, kun isäntäkin vain nauraa hekotteli ja käski lankaa hakemaan … aivan vain poikien puolesta puhui.

Littu jo lupasi lankaa antaa, pyysi itseänsä irti joukon käsistä, päästäksensä lutista noutamaan. Mutta pojat eivät luottaneet, joukossa lupasivat seurata. Kun siinä Litun kanssa sovintoa hierottiin, aikoi Hessa käyttää tilaisuutta hyväksensä ja puikata ovesta pakoteille. Mutta tusina poikia oli heti niskassa ja tekivät turhaksi koko yrityksen.

Täytyi siis piilosta vetää lankakerät. Vuoroonsa panivat pojat sormensa koukkuun, johon Littu lappoi turkinpunaista ja Hessa pilvensinistä poikain riemutessa erinomaisesta saaliistaan.

Harmittelivat tytöt langan menosta poikain mentyä. Mutta emäntä kertoi, kuinka hänen aikoinaan vähintään naulan painoisen kerän lankaa sai varustaa jouluksi jakamista varten, kun isot pojatkin silloin vielä sitä keräämässä kulkivat. Ei se paljoa auttanut, hulluksi tavaksi piiat koko langan-keruun tuomitsivat.

* * * * *

Oja-Pappalan isäntä oli aikoinaan ollut hyppelemämies. Mutta juuri siitä syystä hän sanoikin kieltävänsä nuorta väkeä hyppelemästä talossaan, sillä hän oli tullut huomaamaan hulluudeksi entisen hurjuutensa. Tahtoi nyt olla vakava ja estää pahennusta, jonka ei tälläkään tavalla pitänyt suinkaan hänen kauttansa levenemän. Mutta yhtä hyvin nuoret toisinaan uskalsivat hänet tästä asiasta lujalle ottaa, vaatimalla oikein puoliväkisin tanssilupaa tuvassa. Ja hänen täytyi toisinaan suostua, kun syyksi vedettiin sitä, että hänenkin poikansa muualla kulkevat … joutaa siis hänkin sijaa antaa kylän nuorison riemuita.

Eräänä päivänä nostivat Jaska, Jussi ja Littu taas tästä asiasta kysymyksen.

"En anna", isäntä sanoi päätä pudistaen. "Pojat eivät ole näinä päivinä viitsineet edes heinässä käydä, kehtaatte pyytääkään!"

Poikia hävetti. Tosiaankin oli tullut arkipäivinäkin niin ahkerasti juhlaa pidetyksi, ettei ollut ehditty edes kertaakaan tallissa käydä, saatika sitten heinässä. Mutta omatunto ei juuri soimannut, sillä tapa oli yleinen.

Vaan onneksi nuorille, jotka kiellosta olivat hyvin harmissaan, sattui isäntä kuulemaan heidän puhuvan Nättilän Kretusta, joka oli piikana kaupungissa ja nyt oli kotikylässään käymässä. Littu nimittäin kertoi Jaskalle, että Krettu on erinomainen "polkkaamaan". Tuosta isäntä uteliaaksi kävi.

… Vai polkkaa… Mahtaapa olla koko mestari se Nättilän Hermannin tytär … saispa tuota nähdä…

"Noo tuota", hän alkoi, "jos se on niin, että teitä kovin harmittaa, niin täytyykö mun nyt myöntyä. En tahdo vihollisikseni teitä saada. Hypelkää jos tahdotte, omaksi synniksenne. Täytyy mun paeta siksi ajaksi pois." Sitten hän rykäsi, huokasi ja nousi takkapaisteelle selkäänsä lämmittelemään.

Noin kello 6 ajoissa ehtoolla rupesi nuorta väkeä Oja-Pappalaan saapumaan. Rämpäkän Samppa tuli etukynnessä lakki kallellansa harmonikkaa repien. Vaan kun tytöt piiritanssia hyppelemään rupesivat, niin Samppa komeuksissaan juonittelemaan … kellon vaihtamisen puuhissa vain hääräili. Koreasti kerjättiin Samppaa soittamaan, mutta hän oli parantumaton. Täytyi siis ruveta laulamaan ja sen mukaan tanssimaan. Naurussasuin katseli Samppa hyppyä, jota muutamat sanoivat "katrilliksi" ja toiset "konstiksi". "En viitsi tuota pelata, se on niin vanhaa lajia", oli Sampalla tapana sanoa ja sitä hän nytkin. Mutta vihaksi taisi kuitenkin ruveta pistämään kun eivät tytöt enää ollenkaan pyytäneet … riemua oli ilman soittoakin, kun itse lauloivat ja sen mukaan hyppelivät. Mitä liekin Samppa ruvennut ajattelemaan, mutta harmonikan hän sieppasi penkiltä ja alkoi nytkytellen päästää "Martin-Vappua", jota sanottiin polkaksi.

Nyt syntyi tuvassa eloisa riemullinen elämä. Pojista ne harvat, jotka polkkaa osasivat, kaappasivat tytön kainaloonsa ja lähtivät voimallista tahtia pitäen pyörähtelemään. Lujasti paukuttelivat lattiata poikain raudoitetut kannat ja pahoin notkahtelivat lattian-niskat, kun tytöt oikein mahtavasti tahdin muutteessa hypähtivät ja jalkansa lattiaan löivät. Mutta taaskin sai Samppa ennen kylliksensä kuin tanssijat, ja soittamasta laaten hän harmonikan luotansa viskasi. Hypystä ei taas vähään aikaan tahtonut tulla mitään. Mutta kun ovensuuhun vihdoinkin Nättilän Krettu ilmautui, nättinä ihomyötäisessä ripsi-palttoossaan ja kiiltäviä kalossejaan rupesi toisiansa vasten hinkkaamaan ja kitajuttamaan, niin Samppaankin taas astui iloinen pelinhenki ja pakotti harmonikasta päästämään jalkoja kutkuttavaa polkantahtia.

Mutta tytöt ne laumassa oven suuta kohden ryntäsivät ja kukin kunnioituksella Nättilän Krettua kanssansa polkkaamaan pyysivät. Vaan ensin Kretun täytyi kalossit jalastaan ottaa … toisen kantanystyrälle toisen varvaspuolella astua ja sitten ne huomattavan ylenkatseellisesti sängyn sivulle työntää. Sitten päällystakki ja huivi pois. Näkyviin tuli kapoitettu musliini-hame, "ihomyötäinen" röijy, silkkinen kurkkuhuivi, kullatut korvarenkaat ja hopeoitu hiusnuoli.

Kuka veti vertoja hänelle, kaupunkilaiselle? Ei kukaan yrittänytkään. Ei kukaan joutanut muuta kuin ihaellen häneen katselemaan. Innostus eneni ja katsomisen halu, kun Krettu suosiollisesti hymyillen erään pojan kanssa sipsuttelemaan lähti. Rämpäkän Samppa se retuutti peliänsä yhä hirveämmin ja suutansakin tahdin mukaan käytti.

Ihmetyksissä katselivat muut, kuinka Krettu polkkasi ja koettivat ajatuksissaan oppia. Itsekin Krettu sen tiesi että hän polkkaa hypellä osasi. Yleisön ihmettely innosti … vaatii esiin koko taiteellisuuden monimutkaiset temput. Hän heilutti yhteen mittaan kättänsä, jolla kumppaniansa kädestä kiinni piti, heilutti ylös ja alas, toisinaan kumppaninsa käden olkapäälleen vei, niin että se puolittain näytti kaulailemiselta, ja tuolla tempulla, jos kumppaninsa oli poika, tämän punastumaan sai. Siitä hän vielä useat kerrat teki äänekkäitä muistutuksia, ettei polkassa saa niin yhteenmittaan "pyöriä", vaan pitää mennä "toisin ja toisin päin". Tähän lisäksi aina nauroi, ja syvään kumartuen tanssikumppaninsa luotaan laski, useimmat arvolauseella: "Kyllä sinä pian opit".