Kitabı oku: «Oja-Pappalan joulu», sayfa 5

Hupaisesti kului koko ilta ja paljon sai kylän nuoriso oppia kaupungin tapoja Nättilän Kretulta.

Polkan touhussa tänä iltana numerokumppanisilla ja panttisillakin olo jäi, kun yksimielisesti arveltiin, että nyt pitäisi polkkaamaan opetella, kun Krettu on opettamassa. Kretun mallia jokainen koetti matkia ja tunsi sydämessään sanomatonta riemua, kun otaksui siinä johonkin määrään onnistuvansa.

Illalla, kun kaikki jo olivat kotiinsa menneet, nousi isäntäkin sängystään piippuun panemaan ja sanoi hymyillen:

"Sepä nyt vasta on remputusta tähän aikaan! … eivät ne osaa hypellä enää ollenkaan."

Litulla oli asiasta perin vastainen mielipide.

"Yhtä hyvin tähän aikaan osataan kuin ennenkin, ja paremminkin, mutta kun ei nyt mentykään muuta kun polkkaa, jota vasta hiljan on opeteltu. Johan niitä olisi vanhanaikuisia osattu, mutta kuka niitä enää viitsii hypellä." Ja Littua oikein iletti ajatellessa, että vanhat viitsivät puolustaa omanaikuisiansa tanssitapoja.

"Älä toimita", naurahti isäntä.

Mutta vähän ajan päästä hän taas jatkoi:

"Tuo Nättilän Krettu se näkyy osaavan hypellä."

Poikia rupesi naurattamaan.

"Entä isäkin on katsellut niin paljon, että näki, kuka parhain oli", sanoi Jaska.

"Mihinkä ne silmänsä olisi pannut."

Mutta sitä enemmän poikia nauratti, kun huomasivat, että isäntä Kretun hyppelemisestä niin paljon piti, että siitä oikein puhumaan rupesi. Vaan sitten, kun hän virsikirjan otti ja loukkaantuneelta näyttäen kysyi: "Mikä nyt niin kovin naurattaa?" täytyi poikain laata ja ruveta kuultelemaan siihen saakka, kun illallisen saivat ja yöjuoksuun lähtemään ehtivät.

IV

Uudenvuoden aattona, vähää ennen saunaan menoa, tuli Hentolan Erkki emäntinensä ja kahden poikansa kanssa vieraaksi Oja-Pappalaan. He olivat likeisiä sukulaisia, isännät veljekset, siitä syystä siis lapsetkin kestiin tuotiin. Tämä oli iloinen tapaus Oja-Pappalan perheen kolmelle nuorimmalle jäsenelle.

Tuskin oli saunasta tupaan ehditty ja pojat vähän vaatteita päällensä saaneet, niin Ellu jo korennon päiden alle kaksi tuolia asetti ja tuoleille 4 päretikkua. Meni itse korennolle istumaan ja jalkansa samoin sen päälle ristiin asetti, sitten kädessään olevalla luudanvarrella alkoi päreen-palasia tuoleilta hoivia. Tätä temppuilemista sanottiin hevosen kengittämiseksi.

Vaikealta näytti tasapainossa pysyminen tuossa vaapperassa asemassa Jo koetti Ellu kerran … toisenki hoivaista, mutta hyvin vähällä oli tasapainonsa kadottaa ja lattiaan tipahtaa. Siinä sitten vain istui miettien ja arvellen: uskaltaiskohan, uskaltaiskohan? Mutta ei näyttänyt uskaltavan.

Jo alkoi kärsivällisyys nuoremmilta veljiltä loppua, kun niin huonosti näytti Ellulta käyvän.

"Kehnopa olet! Kehnopa olet! Annas minä tulen – Minä menen, niin te näette!"

Ellu vain istui ja arveli:

"Kyllä … kyllä … kyllä … minä … yhden hevosen … kengitän!" Hoivasi yhtä päretikkua ja rojahti samassa keskinkertaisella jyrinällä lattiaan.

Syntyi naurua, vaikka Ellu kipuansa valittaen kipristeli.

Vuoronsa tiestä koettivat pojat nyt taitoansa näyttää. Ujoja olivat alussa Hentolan pojat, mutta jo iltapäivällä olivat he siihen määrään perehtyneet, että pöytäpenkillä päällänsä seisoivat.

Aattopäivän vuoksi Jaska ja Jussikin kotona olivat ja melkein koko jälkeenpuolisen tammea pelasivat. Isännillä ei paljon mitään erityistä tointa ollut, tupakoivat vain rauhassa jutellen, katselivat nuorten iloisia leikkejä ja pistäysivät toisinaan kamarissa knapsut suihinsa ottamassa. Tuli seuraukset näkyviin: miehet rupesivat kovaäänisesti kaikellaisia jaarittelemaan ja Hentolainen jo alkoi pikkupoikain kanssa temppuja tehdä.

Jaska ja Jussi olivat siihen asti vain hiljakseen pelinsä ääressä jutelleet, mutta hekin riemastuivat nyt julkisemmin puhelemaan, kun vanhemmat miehetkin niin hupaisella tuulella olivat.

"Siinä oli poika! … sait noukkaasi, minulla on tammi ja nyt sinä näet!" huusi Jaska riemastellen.

"Älä nuole, ennenkuin nokkuu! Tuosta teen tammen, ja…" Jussi siirsi voitonriemulla noppaansa. Mutta kohta Jaska sen ja kaksi muuta noppaa "söi". Voittaja räjähti käsiänsä hykerrellen nauramaan ja Jussi voivotellen päätänsä kaapimaan.

"Pankaa pois, te jumalattomat tuo", käski emäntä, jonka huomio nyt poikiin kääntyi. "Paljasta korttipeliähän se on ja suurta syntiä."

Pojat eivät kuitenkaan kuullaksensa ottaneet, vaan kokonaan toimeensa kiintyneinä jatkoivat. Eikä sitä nuhtelemista tällä kertaa pitemmälle jatkettukaan.

Takan ympärille, loimottavan ristivalkean ääreen kaikki kokoontuivat illalla, kun emäntä antoi Jaskalle vanhan tinatuopin korvan kuvain valamista varten sulatettavaksi. Jokainen toi tuolinsa likelle ja miehet latasivat juhlapiippunsa saadakseen rauhassa katsella.

Ensin tehtiin selvä siitä, kuka vanhin olisi, joka ensimäisen kuvion saisi nimellensä.

Jo punersi kuumentunut valinkauha ja Jaska pani siihen palasen vanhaa tinatuopin korvaa. Mielet kovin kiihkossa katselivat pojat, miten tina hiljakseen läsähteli ja leveni juoksevana kauhanpohjaan. Jaska nosti kauhan hiililtä, veti vesiastian likemmäksi ja komensi pojat etemmäksi.

"Huoneen haltialle!" huusi valaja.

"Poks!" pani tina pudotessaan veteen.

"Minkälainen tuli?"

Tämä kysymys tuli monesta suusta ja käsiä kurotettiin vesiastialle. Jaska kääri hihansa ja otti vedestä ylös säännöttömästi muodostuneen kiiltävän tinakuvion.

Yhtä monta kertaa valettiin kuin henkilöitä oli talossa, vieraillekin. Viimeisen kuvion sai Hemmu omaksensa, säilyttääksensä sitä kattoon ripustettuna juhlaristin päällä.

Hupaisesti kului ilta tarinoidessa. Kuvien valaminen muistutti jokaisen mieleen tapauksia aikaisemmilta ajoilta, jolloin joulunvietto oli vielä niin patriarkallinen ja rikas kaikellaisista juhlamenoista ja tempuista. Ikävöiden menneitä aikoja muistelivat erittäinkin emännät: kyynelpisara toisinaan silmään herahti, kun puhe johtui pois menneisiin ystäviin, niihin joita oli oppinut tuntemaan ainoastaan tuollaisina entisen hyvänajan ystävinä, joiden vikain muisto oli aikain kuluessa mielestä haihtunut ja ainoastaan heidän hyvät puolensa muistissa elivät – rakkaassa muistissa.

Valamisen päätyttyä veivät pojat veden, jossa kuvia oli valettu, ulos, kaasivat siellä tuttuun paikkaan, johon pääsiäisenä sopisi mennä "trullia" kuuntelemaan.

Uudenvuoden päivä tuli. Kirkosta tultua alkoivat pojat opetella kivitaululle piirtämään uutta vuosilukua. Isäntä haki kamarin kaapista uuden almanakan, jonka lehtien nurkista hän tammikuulle asti leikkasi. Sitten hän alkoi tutkia almanakan sisältöä ja ilmaisi tuon tuostakin havaintonsa muillekin. Hentolan Erkkiä ei liika uteliaisuus vaivannut tässä suhteessa, sillä hänen tapansa ei ollut pitää talossaan almanakkaa. Siispä hän ei nytkään viitsinyt veljensä asianmukaisia opastuksia tämän kirjan tuntemiseen seurata, vaan siirtyi poikain kanssa taululle vuosilukuja ja eläinten kuvia piirtelemään.

Tammipelinsä ääressä haukottelivat Jaska ja Jussi. Kyläänkin taisi tehdä mieli, vaan kun ei ketään näkynyt liikkeellä muita, niin ei tahtonut sinnekään viitsiä lähteä.

Mutta jo tuli iltapäivällä vaihtelu tähän yksitoikkoisuuteen. Pihalta alkoi kuulua ihmisääniä ja kulkusten helinää. Emäntä ehti ensimmäisenä ikkunaan.

"Auta isä! kun on paljo", hän huudahti.

Kaikki riensivät katsomaan.

"Ainakin puolen pitäjään pojat!" arveltiin.

Ja paljo niitä olikin, monta hevoskuormaa nuoriamiehiä, jotka toiset juovuksissa ja toiset selväpäisinä pihassa vehkeilivät.

"Ainakin kaksikymmentä", virkkoi Jaska.

"Tupaan käskyä siinä nyt odotellaan, kun noin kummaillaan", arveli emäntä.

Isäntä katseli pihalle karsastellen. "Lempoako niitä tuollaista liutaa viitsii ryypyilleen käskeä", alkoi paneskella.

"En minä ainakaan!" Jussi kieppasi ylisänkyyn karkuun ja veti peiton päähänsä.

Ruvettiin nauramaan.

"Se on oikein", kehui emäntä, "mene sinäkin Jaska, kyllä minä valehtelen ettei meidän poikia ole kotona".

Mutta Jaskalla oli asiasta toinen mieli.

"Kukahan viitsii." Hän pujahti ulos, peläten, että isäkin rupeaisi estelemään.

Mikä erinomaisen ystävällinen vastaanotto tuli Jaskan osaksi pihalla! Oli siinä hänen tuttujansakin 4-5 kappaletta, vaan muut enemmän taikka vähemmän vieraita, osaksi kokonaan tuntemattomiakin. Mutta sillä ei väliä. Kaikki ne tulivat tuttavan tavoin puhelemaan, kättelemään ja moittimaan siitä, ettei Jaska heillä ollut joulunaikana käynyt. Oikein Jaska oli hupaisessa pulassa, kun muutamat tahtoivat niin kauan kädestä pitää, kun toisia käsiä kymmenkunta jo kurotettiin.

Kovalle joutuivat Jaskan viinavarat. Pöydän nurkalla hän viinapulloinensa hääräsi. Kaasi aina pikarin täyteen … vieläpä sittenkin siihen vähä tipahutti kun jo muutenkin oli kyllä täynnä, ettei kellekään vaillinaista olisi tarjonnut. Vuoronsa tiestä kävivät pojat ryyppäämässä, yksi erältään … kallistivat kukin ryyppynsä, kuten lainmukaisen verokapan. Toiset sentään antoivat Jaskan pakata, ryyppäsivät vain puoliksi ja olivat pöydälle laskevinaan pikarin jäännöksineen, ettei kovin ahnaalta näyttäisi. Mutta eihän Jaskan tuohon sopinut tyytyä … rumaahan se olisi ollut, jos jonkun olisi antanut puolelta ryypyltä erota. Paha oli pakottaakin, kun tiesi, että isä ja äiti sitä vihaisin silmin katselivat.

Hukkaan ei mennytkään viina. Sillä uusia tuttuja sai Jaska niin että kulkeissaan käskettiin ryypyille tulemaan ainakin 25 eri paikkaan. Muutamat, jotka ennen olivat ihan tuntemattomia olleet, kaulaa vetämään pakkasivat ja Jaskalle itselle vannoen kehuivat, ettei koko kylässä olekaan muuta "kunnon poikaa" kuin Oja-Pappalan Jaska. "Sano nyt, kuule, koska sinä tulet meidän kylään?.. Ja kun tulet, niin tulekin ensimmäisenä meille. Mennään sitten yhdessä muualle… Saakuri soikoon! minä takaan, ettet sinä sieltä pääsekään yhdessä päivässä! Kun oikein ryyppäämään ruvetaan, niin ryypätään niin, että yksi kuolee!.. Sitte pannaan meidän hevonen ja ajetaan niin, että 'fatiskarmi rutajaa'. Kyllä minä, kuule Jaska, hevosen saan talosta vaikka koska, minä oon sellainen Tuppu, minä, jotta!.." Renki kyykähti asianmukaisesti ja huitasi nyrkillään.

Jo portista ulos ajaessaan rupesivat pojat arvostelemaan Oja-Pappalan Jaskaa. Enemmistön mielipide kallistui siihen suuntaan, että kovin oli Jaska ujo kotonansa, taisi isäänsä ja äitiänsä pelätä, kun ei kahta ryyppyä uskaltanut antaa.

Se oli hirveätä arvostelua. Olisivat sanoneet vaikka tyhmäksi, lukutaidottomaksi, jumalattomaksi (sitä olisikin pidetty kehumisena), taikka hurjaksi juoppohulluksi, niin nuo kaikki eivät olisi Jaskan arvoa niin alentaneet ja kunniata loukanneet. Mutta tästä kaikesta ei Jaska tiennyt mitään, muisteli vain iloisin mielin sitä suurta ystäväjoukkoa, jonka oli jo ehtinyt tämän joulun aikana viinaryyppyjä jakelemalla itselleen hankkia.

Tupaan mennessään kohtasi häntä vihuri.

"P – jako tuo tuollainen pakkaaminen tietää!" murisi isä äreästi. Äiti liittyi kohta jatkamaan:

"Samaa minä olen koko ajan katsonut ja oikein jo äsken teki mieleni sanomaan, kun niin tukkii! Ketä roikaleita kaikki lienevätkään olleet!"

Jaskan ei tehnyt mieli vastaamaan. Vakaisena vain tyhjiä pullojansa korjuun laittoi, kiukkuisia tuumia hautoi ja huulien peitossa hammasta purren mietti… Oikein pakkasi itku, kun niin tyhmiä olivat vanhukset, etteivät poikansa olisi antaneet varainsa mukaan elää ja pitäjän poikia kestitä. Olisi oikein sanonut, isälle ja äidille, ja niiden silmät avannut, mutta kun ei kyllin tepsiviä sanoja sattunut löytämään, joiden vaikutuksesta olisi varma ollut.

"Joko viina on pian kaikki?" kysyi isä, kun näki että Jaskan oli paha olla.

"Ei sitä ole ollut paljoa kaikeksikaan … pitäiskö mun olla niinkuin kerjäläiset? Vähän toista potuista sitä vielä on."

Kiusallisesti hymyillen kysyi isä:

"Riittääkö se joulun loppuun?"

"Riittäköön jos hyvänsä!"

"Lisää en ainakaan anna."

Nyt katsoi jo Hentolan Erkkikin velvollisuudeksensa sekautua asiaan.

"Älkää turhia riidelkö, anna pojalle viinaa", hän sanoi. "Ymmärräthän itsekin, että miehen tavoin ne nuoret tahtovat menetellä. Ja aina sitä niinkuin velotaan sellaisilta pojilta, kuin sinunkin poikasi, jolla tiedetään jotain olevan."

"Noo, en minä kohtuutta kielläkään, mutta ei se ole enää mitään kohtuutta kun kolme kannua on jo mennyt puolijouluun."

"Ole turhia", sanoi Erkki, "muiden mukaan ne tahtovat kuitenkin olla".

"Kyllähän se niin on", sanoi Oja-Pappalainen vakaasti. "Muiden mukaanhan ne tahtovat aina olla, eikä sitä sovi yhden tehdä poikkeusta yleisestä tavasta. Mutta kamalan suureksi se juomisen tapa on muuttunut tähän aikaan. Kyllä sitä ryypättiin ennenkin, mutta ei ne nuo poikaklopit alle kahdenkymmenen silloin vielä monetkaan tienneet ryyppäämisestä mitään. Se oli vanhempain ihmisien asia."

"Kumma se onkin, kun nuo pojat viitsivät tähän aikaankin vielä kulkea noin ympäri pitäjätä ryypyillä", sanoi Hentolan emäntä. "Ja kun nyt tähän aikaan pitää juottaa aivan tuntemattomiakin. Ennen sitä annettiin tutuillensa… Ihan tuo näyttää kuin kerjuulta. Äsken kun tässä katselin, kun ne vuoronsa tiestä kävivät ryyppäämässä ja olivat osalta niin totisen näköisiä ja sitte kun ryypätyksi olivat saaneet, rupesivat kohta pois hankkimaan, niin ihan näytti kuin kerjäläisjoukolta. Oikein multa pakkasi nauru."

"Tässä tuonaan", nauroi Oja-Pappalan emäntä, "oli toisentuvan paappa pitänyt sylissään Iikan ja Maijan poikaa, sitä Mattua, joka on nyt neljännellä, ja sinne oli tullut aika joukko poikia rengin viinoille. Niin se poika oli kysynyt paapalta: Keitä nuo ovat? Ne ovat, lapsi, pyytelijöitä, oli paappa sanonut, ja niin lujasti että sen kaikki kuulivat. Pojat olivat menneet tiehensä niinkuin siivillä sivuen."

Tälle jutulle naurettiin makeasti. Ja kun nauramasta laattiin, meni Oja-Pappalainen ja otti takalautaselta ison pullonsa.

"Koska ne pojatkin ryyppäävät, niin otetaan nyt mekin tässä knapsut."

Jussikin jo torkosi ylisängystä.

"Kyllä pitää täältä tulla alas ja talliin hevosia katsomaan", hän sanoi. Mutta isäntä piti varmana, että Jussi tuli alas enemmän ryypyn halusta kuin hevosista huolehtien.

Uudenvuoden päivän jälkeisenä päivänä rupesivat Oja-Pappalan vieraat kotiinlähtöä puuhaamaan. Hankiskeleminen kestikin aamusta iltapäivään.

Hentolan Erkki oli jo maailmassa ollut paljon ihmisten joukossa ja tiesi, etteivät sitä yhdeltä piiskaryypyltä matkaan lähde ne, jotka tapoja tuntevat ja vähänkin nykyaikaisesti tahtovat ja osaavat olla.

Kun hän viimeisen kerran tuvasta lähti, olikin jo "ajo-päällä". Akkansa viereen hän istui, mutta ei vieläkään heti matkaan lähtenyt, vaan rupesi veljelleen hevostansa kehumaan. Kun akka jukitti lähtemään, niin ettei mitään rauhaa antanut, niin Erkki vihdoinkin taipui ja antoi hevosen astua pari askelta. Mutta sitte hän taas pidätti ja rupesi veljensä päähän terottamaan, että tämä perheinensä nyt varmaan tulisi heille loppiais-aattona. Sitten hän vihdoin lähti.

Samana iltana tuli kirkkoherra Oja-Pappalaan raamatunselitystä pitämään.

Jaska ja Jussi sujuttivat itsensä ovenpuoleen, johonkin ahtaaseen loukkoon ja kyräilivät rumasti, kun ihmisiä rupesi virsikirjoineen saapumaan.

Mikä häpeä! Erittäinkin Jaska sitä semmoisena piti, kun hänen kotonansa raamatunselityksiä pidettiin. Pelkäsi, että nuoret kylässä rupeevat häntäkin körttiläiseksi eli uskovaiseksi luulemaan ja pilkkaamaan, vaikka hän todella oli vallan viaton.

Kun kirkkoherra alkoi toimituksensa, etsiskeli emännän silmä väkijoukosta Jaskaa ja Jussia. Kun ei löytänyt, kysyi Hemmulta. Ja Hemmupa sen juuri tiesikin, että he olivat kylään hyppypaikkaa etsimään lähteneet.