Kitabı oku: «Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät», sayfa 4
SEITSEMÄS LUKU
Johtajat Jerusalemissa eivät ollenkaan olleet lähettäneet apujoukkoja Galileaan eikä myöskään ryhtyneet mihinkään pontevimpiin toimiin pääkaupungin täydelliseen puolustustilaan asettamista varten. Alituiset riidat ja rettelöt eripuolueiden kesken kuluttivat ajan ja moni mahtoi myöskin ajatella, että romalaiset väsyneenä kovasta vastustuksesta Galileassa jättävät Jerusalemin rauhaan.
Huhu Giskalan Johan'in paosta nosti monessa suuren ilon, ja se seikka, että hän oli nyt vihatun Josephon kilpailija ja vihollinen, vaikutti että häntä tervehdittiin tervetulleena kun hän väkenensä tuli Jerusalemiin. Monta kyllä kummastutti hänen väkensä surkuteltava tila, mutta viekas Johan ymmärsi pian haihduttaa epäilemiset urhollisuudestansa ja rohkeudestansa ja väitti ihan julkeasti, että romalaisten voima jo oli kukistettu ja että heidän samoomisesta Jerusalemia vastaan ei tulisi mitään, sillä heidän joukkonsa olivat siksi alakuloisia ja sotaan kyllästyneitä.
Johan'in seura lisääntyi paljon kaikellaisista sotahalukkaista ja raivoista nuorista miehistä, jotka eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan rauhasta romalaisten kanssa. Rauha- ja sotapuolue syntyi niinmuodoin, ja nämä jakaantuivat vielä pienempiin osastoihin, jotka siitä suuressa pää-asiassa saattoivat yhtä pitää, mutta muutoin olivat omien tahtojensa ja toivojensa johtamina. Vallattomia joukkoja kuleksi ympäri kaupunkia riistäen, ryöstäen ja murhaten ja yksi sellainen pysähtyi Jerusalemiin ja lisäsi sotapuolueen voimaa. Mutta se myös lisäsi kurjuutta ja häirinkiä kaupungissa sekä vähensi tuntuvasti ruokavaroja, jotka olivat kootut tuleviksi tarpeiksi.
Viisas ja kunnon Sadok, useoiden muiden jalojen miesten kanssa, koetti saada rajan väkivallan harjoittajille, mutta mitä voivat he, kaikille näille villeille, hillimättömille joukoille. Kansa katseli välinpitämättömänä, kuinka etevimmistä miehistä yksi toisensa perästä pantiin vankiuteen tahi laitettiin tieltä pois; kansa kyllä pelkäsi tulevia aikoja, mutta niin kauan kun sai olla rauhassa pysyi se alallansa. Sitte kyllä kun rajut rauhanhäiritsijät kävivät temppelin kimppuun, puhkesi kansa raivoon. Ylimmäisen papin Ananon kiihoituksesta karkasi kansa selootien päälle, joiksi pahantekijät itsensä nimittivät, ja kun nämät sijoittuivat temppeliin, kaikui kohta pyhässä huoneessa raa'at laulut, vannomiset ja herjaukset. Kun selootit myös joukostansa valitsivat erään Mathiaan ylimmäiseksi papiksi, liittyi Sadok ja kaikki muut oikein ajattelevat papit Ananon kanssa ja kehoittivat kansaa hävittämään nämä jumalattomat joukot. Kansa nousikin kuin yksi mies ja hurja tappelu syntyi; selootit ajettiin takaisin ja pakoitettiin pois ulommaisesta temppelipihasta, mutta kun ei Anano tahtonut tappelua itse pyhässä temppelissä, käski hän kansan antamaan aseet levätä ja asetti ympäri temppeliä vartijoiksi kuusituhatta miestä.
Giskalan Johan, joka tähän asti oli olevinansa suurin vihamies selooteille, vaikka hän piti salaista yhteyttä niitten kanssa, lähetettiin nyt heidän luoksensa keskustelemaan. Hän kertoi ystävillensä, että heillä oli loppu käsissä, jos eivät pian saa apua, josta pelästyneinä he lähettivät salaisen sanan idumelaisille pyytäen heidän apuansa. Tämä villi ja sivistymätöin kansa, joka oli juutalaisten kanssa yhdistynyt yhdeksi kansakunnaksi, mutta säilytti hillitsemättömän halunsa sotaan ja seikkailuihin, kokoontui kohta 20,000 miehiseen joukkoon ja samosi Jerusalemia vastaan Lofon poikain Jaakon ja Johanin, Simonin Cathlan pojan, Phinian Clusothan pojan johdolla.
Kun tämä joukko tuli kaupungin luo, lähetettiin Jesus niminen ylimmäinen pappi heidän tykönsä sopimaan rauhasta. Hän kehoitti heitä joko rupeamaan kansan puolelle taikka aseettomina tulemaan kaupunkiin tahi myös poistumaan muurein luota. Ei ainoatakaan näistä ehdotuksista hyväksytty; Simon sanoi että olivat tulleet suojelemaan isänmaanmielistä puoluetta niitä vastaan, jotka tahtoivat heidän myydä romalaisille, eikä palaamansa takaisin ennen kuin ovat täyttäneet velvollisuutensa. Mitään aikaan saamatta täytyi Ananon lähettilään palata takaisin, ja idumealaiset leirittivät itsensä, niin hyvin kuin taisivat, ulkopuolelle kaupunkia. Mutta yöllä tuli ankara myrsky; salamat risteilivät toisiansa ja sade valui virtana, samalla kun maanjäristyksen vaikutuksesta äkkinäisiä täräyksiä kuului ja tuntui. Anano, joka muuten oli huolellinen ja tarkka, laimiin löi tänä yönä tavallisen varovaisuuden tarkastaa vartijoita ja useat selootit käyttivät tätä hyväksensä siten että kenenkään huomaamatta hiipivät ulos ja avasivat yhden portin idumealaisille, jotka kohta ryntäsivät sisälle ja pelastivat temppeliin suljetut selootit.
Verisaunaa, joka nyt alkoi, on mahdotoin kertoa ja kaikkein kauhein ihmisteurastus tapahtui ympäri temppeliä, jossa kansan asettamien vartijoiden päälle rynnättiin kummaltakin puolen ja tapettiin viimeiseen mieheen asti. Ukkosen jyrinään ja myrskyn ulvontaan sekaantui vaimojen ja lasten hätähuudot, idumelaisten julma karjunta ja aseitten kamala kalke. Ympäri temppelipihaa makasi kuolleita ruumiita ylt'ympäriinsä, ja päivän tullessa oli ruumisten luku 8,500. Mutta verisaunaa pitkitettiin kaupungissakin, eikä ketään säästetty, joka joutui näiden hurjien riiviöitten käsiin. Anano ja Jesus Gamalan poika tapettiin ja hurjat tappajat tallasivat jaloin heidän ruumiinsa. Ananon kuolemalla tehtiin kaikki toivokin rauhasta romalaisten kanssa turhaksi, ja se on tästä verisauna-päivästä kun historian kirjoittaja lukee Jerusalemin hävityksen alkavan.
Näiden verisien tapahtumien aikana, joista ainoastaan lyhyesti olemme puhuneet, oli Sadok'in perhe kovin levotoin. Muutamia päiviä ennen idumealaisten tuloa oli Naomi setänsä Amatfiah'in ja hänen vaimonsa Judithan kanssa mennyt heidän maatilalleen lähellä Bethaniaa, ja hänen piti palaaman juuri sinä päivänä kun julmat viholliset tulivat Jerusalemin ulkopuolelle. Kaupungin portit suljettiin ja kova käsky annettiin ett'ei ketään saanut kaupungista päästää ulos eikä kaupunkiin sisälle. Anano kutsui Sadok'in neuvotteluun, ja mitä kauemmin hän siellä viipyi, sitä levottomammaksi tuli Salome. Vihdoin päätti hän lähteä Ananoon saamaan sekä häneltä että Sadok'ilta neuvoa ja lohdutusta murheessansa. Tämä matka oli Salomelle erittäin vaarallinen tällaisena levottomana aikana kaupungissa, mutta onneksi olivat kaikki niin puuhissaan vaaran tähden, joka uhkasi kaupunkia kahdelta puolelta, että hänelle onnistui rauhassa kahden aseellisen palvelijan ja vanhan Deborahn kanssa päästä ylimmäisen papin asuntoon.
Sadok hämmästyi suuresti nähdessään vaimonsa niin kaukana pois kotoa. Hän oli tykkänään unhoittanut Naomin poissa olon, mutta nyt kun häntä siitä muistutettiin, kävi hän sangen levottomaksi hänen tähtensä. Hän meni kiireesti Ananon luo ja pyysi lupaa päästä jostakin kaupungin takaportista ulos hakemaan Naomia ja varoittamaan häntä sekä Amatfiahsta. Anano epi, sillä hänelle oli tarpeen Sadok'in taitavat neuvot neuvotteluissa ja ilman sitä pelkäsi hän arvokkaan ystävänsä joutuvan vihollisten käsiin; pyyntöä ei hän kuitenkaan luullut voivansa kieltääkään ja oli juuri antamassa myönnytyksensä kun Theophilo Amatfiahn poika pyysi sisällepääsyä pyytämään lupaa mennä isäänsä hakemaan. Tämä pyyntö myönnettiin heti ja kun Theophilo kohta lähti matkalle kävi Salome levollisemmaksi ja antoi Sadok'in kuljettaa itsensä kotio. Sadok kuitenkaan ei kerinnyt kotona viipymään, vaan palasi uudestaan neuvotteluun.
Pitkät ja ikävät olivat nyt tunnit kolmelle naiselle Sadokin huoneessa. Aurinko laski ja pimeä tuli, silloin lähetti Sadok sanan, ett'ei häntä ole kotio odottaminenkaan ennen puoliyötä. Mutta kun puoliyö tuli raivosi myrsky niin kauheasti, että Salome milt'ei toivoi miehensä olevan yötä Ananon huoneessa. Hetkinen sen jäljestä alkoi harvinainen kummallinen jyminä kuulua myrskyn huminassa; se kuului kuin hurja murhakiljunta tahi hätähuuto, ehkä sitä tuskin saattoi selvään eroittaa Sadokin huoneesen, kun se oli kaupungin ulkoreunalla, lähellä vallia. Salomen sydän täyttyi sanomattomalla tuskalla ja hänen mielestään ei pitkä, musta yö tahtonut milloinkaan loppua. Mutta kun päivä tuli ja hän sai tiedon yöllä tapahtuneesta kauheasta verisaunasta – kun aseitten kalke, huuto ja meteli selvästi kuului joka haaralta kaupunkia ja kaikkein enin temppelistä päin – silloin raukesi hänen voimansa ja hän vaipui tunnottomana permannolle.
Onneksi palasi samassa silmänräpäyksessä Theophilo tuoden levottavia uutisia Naomista. Theophilo oli hädin tuskin päässyt joutumasta muutamien ympäri kuljeksivien idumealaisten käsiin, ja ainoastaan tarkka tietonsa kaikista Öljymäen poluista sekä nopsat jalkansa pelastivat hänen. Jättäen vihollisen kauaksi jälkeensä tuli hän Amatfiahn asunnolle juuri silloin kun tämä oli vaimonsa ja Naomin kanssa lähdössä paluumatkalle takasin Jerusalemiin. Theophilon tuomat kertomukset saivat isän ensin pitämään huolta omaistensa turvallisuudesta niin paljon kuin oli mahdollista ja sitte poikansa kanssa kiiruhtamaan kaupunkiin, jonne seikkailuitta pääsivätkin. Kun julma taistelu kerrassaan syttyi, koettivat he kohta tunkeutua Ananon huoneesen, mutta näkivät sen olevan hurjien selootien ympäröimänä, jotka huusivat hänelle kuolemaa, kääntyi Amatfiah kotionsa ja Theophilo kiiruhti Salomea rauhoittamaan, joka suri Naomin tähden.
"Ah", huudahti Salome, "Sadok ei ole tänä kauheana aikana ollut kotona. Hän oli Ananon luona, kun alkoi myrskytä ja nyt en minä tiedä onko elossa vai kuollut. Hänhän on isäsi oma veli, Theophilo – etkö tahdo pelastaa häntä eli edes toimittaa minulle jotakin tietoa hänestä? Ota kanssasi kaikki meidän palvelijat; he ovat uskolliset ja pitävät herrastansa paljon. Mutta joudu; älä kuluta silmänräpäystäkään turhaan ja Herran siunaus on seuraava sinua."
Salome'n suru liikutti kovasti Theophiloa; hän ei viipynyt kauemmin kuin tarvittiin palvelijoiden varustamiseen aseilla, ja niiden seurassa kiiruhti hän ylimmäisen papin asunnolle. Hirvittävä näkymö kohtasi silmiä kaduilla, joita kulkivat. Kaikki huoneet näyttivät olevan autiot ja hyljätyt ja joka paikassa makasi kuolleita, runneltuja ruumiita ja verta juoksi katuojissa. Tuonnempana muista osista kaupunkia kuului hurja huuto ja kirkuna – todistus, ett'ei murhaajat vielä olleet lopettaneet päivätyötänsä, vaan ainoastaan menneet hakemaan uhrea muualla päin.
Kun he tulivat Ananon asunnolle, oli myös sekin tyhjänä ja autiona ihmisistä. Kaikki portit olivat avoinna ja kappaleita kalleista huonekaluista ja talouden kapineista oli hajallaan pitkin kartanon pihaa. Ison porstuan kuistilla oli ollut tuima tappelu, sillä siinä oli läjissä ruumiita, ja yhden sellaisen alta näki Theophilo vaatekappaleen pistävän esiin, jonka hän kohta tunsi kuuluvan Sadok'ille. Joutuin nostettiin ruumiit pois ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli veriseltä ja revityltä ruumiilta poistettu hirvittävä paino. Vielä hengitti vanha pappi, ehkä heikosti, ja Theophilo antoi heti palvelijain pitkistä keihäistä tehdä paarit, jonka päälle pantiin matrassi, jolle sitte nostettiin pahasti haavoitettu Sadok. Surullinen joukko lähti sen perästä liikkeelle ja ilman seikkailuja oli se jo ehtinyt lähelle kotoa, jossa kohtasivat joukon juopuneita idumealaisia, jotka uhkeasti käskivät kantajat seisahtumaan ja kysyivät, mitä he kantoivat. Theophilo nosti vaatetta, joka oli levitetty kuolleen haavoitetun ruumiille ja näytti että se oli lähellä kuolemaa oleva mies. Nähtyänsä sen, poistuivat idumealaiset, kuitenkin heitti yksi pahanilkinen heittokeihäänsä paariin, jolla haavoitti Sadok'in käsivarren. Jos hän olisi tiennyt, että paarilla makaava oli yksi Ananon paras ystävä, niin eipä niinkään olisi tyytynyt ainoastaan tähän saattamaansa haavaan.
Helppoa on kuvitella Salomen pelästystä ja hämmästystä, kun hän näki miehensä tämänlaisessa tilassa, mutta hän voitti surunsa ja kiiruhti haavoitettua kaikesta voimastansa hoitamaan. Sadok'in haavat kyllä olivat vaaralliset, mutt'ei kuolettavat, ja sitte kun hän tuli täyteen tuntoon, kertoi hän mitä oli tapahtunut Ananon huoneessa siihen asti kun hän itse haavoitettuna vaipui maahan. Anano oli sinä yönä jättänyt vartijat tarkastamatta, kuten jo tiedämme, ja neuvottelu oli kestänyt ison aikaa jälkeen puolen yön, jonka äkkiä keskeytti hirveä meteli. Kaikki kiiruhtivat ulos katsomaan, mikä se oli ja kun tulivat portaille näkivät, että koko kartano oli täynnä hurjia aseilla varustettuja selooteja. Nämä antoivat kulkuistaan kuulua kamoittavan huudon, kun saivat nähdä kaikki ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat ja ryntäsivät hurjasti portaille saadaksensa sammuttaa vihansa vihatun vihollisensa veressä. Lyhykäinen sota seurasi; pian olivat muutamat papit palvelijoinensa voitettu ja Sadok makasi haavoitettuna ja melkein vereen tukehtuneena tietämättä mitä sen perästä tapahtui. Perästäpäin saatiin tietää että Anano ja Gamalan Jesus olivat tapetut ja että raivot murhaajat olivat heidän ruumiitansa perässään vetäneet pitkin katuja.
Onneksi oli moni selooti nähnyt Sadok'in kaatumisen, josta syystä sanoma hänen kuolemastansa pian levisi ympäri kaupunkia ja joka todeksi uskottiin. Jos niin ei olisi tapahtunut, olisi varmaan hänen arvokkaisuutensa kiihoittanut murhaajia etsimään ja tappamaan hänen. Haavojensa tähden täytyi hänen olla paikoillaan ja hänen vaimolleen ja palvelijoilleen onnistui niin hyvin pitää salassa piilopaikkansa, ett'ei hänen omalla veljellänsäkään Amatfiahlla ollut siitä pienintäkään aavistusta, ennenkuin hän tuli Salomen luo lohduttamaan häntä surussansa.
Verisaunaa kesti useampia päiviä, tahi siksi kun idumealaisten, joiden ryöväys- ja kostonhimo olivat tyydytetyt, alkoivat tuntea kaihoa matkaansaattamastansa verityöstä. He ilmoittivat sen vuoksi aikomuksensa palata kotiansa, mutta ennenkuin lähtivät, avasivat kaikkien vankilain ovet ja päästivät irroilleen kaksituhatta hurjaa pahantekijää, jotka kiiruhtivat yhdistymään Simonin Gioran pojan laeista välinpitämättömään joukkoon. Kansa rupesi idumealaisten mentyä saamaan takaisin rohkeutensa, ja piilossa olleet uskalsivat tulla näkyville; mutta selootit eivät laanneet julmuuksiansa harjoittamasta, ja päivittäin kaatoi heidän murhahimonsa uusia uhria. Vespasiano tiesi tarkoin tilan kaupungissa ja moni kehoitti häntä suorastaan marssimaan Jerusalemia vastaan ja kerrassaan tekemään lopun sodasta. Mutta romalainen sotaherra katsoi edullisemmaksi antaa juutalaisten heikontaa voimansa sisällisillä sodilla vielä entistä voimattomammaksi.
Tällä sekasorron ja häiriön aikana levitti Giskalan Johan kunniahaluisia tuumiansa ja vihdoin anastikin käsiinsä kaiken todellisen vallan ja hallituksen kaupungissa. Selootit jakaantuivat nyt kahteen osaan, joista toinen puolue piti Johan'ia ylenvaltiaana johtajanansa ja toinen puolue oli lajittomana kansavaltana. Kaikkien niitten onnettomuuksien lisäksi, joita sota, tyrannisuus ja kapina, joka raivosi maassa, hyökkäsivät sicarit eli asfafinit (ryövärit), mitkä olivat valloittaneet Massada nimisen linnoituksen lähellä Kuollutta merta, Engaddiin pääsiäis-yönä 68 ja tappoivat 700 asujanta. Toisia ryövärijoukkoja kokoontui Jerusalemin lähitienoille ja maassa vallitsi nyt täydellinen sekasorto, ryövääminen ja murhaaminen.
KAHDEKSAS LUKU
Ihan toisellaisissa tiloissa kuin mitä olemme kertoneet oli Naomi ollut, ja jos hän ei olisi ollut levotoin vanhempainsa ja ystävättärensä Klaudian tähden olisi hänestä rakkaiden omaistensa luona viettämänsä päivät olleet onnellisemmat elämässänsä. Jo ensimäisenä iltana oli Juditha ehdottanut hänelle Bethaniaan menemistä, ja Naomi sekä hämmästyi että ilostui, kun tätinsä heti kylään tultuansa meni suorastaan Marian asuntoon.
Vanha Maria oli yksin. Hän nousi ylös ja tervehti Naomia: "Jumalan ja Vapahtajamme siunaus ylitsesi, lapseni." Naomi kauhistui kun tervehtiminen tapahtui tätinsä läsnä ollessa.
Juditha havaitsi mitä liikkui nuoren naisen mielessä ja kiiruhti rauhoittamaan häntä.
"Minä olen tuonut sinun tänne Naomi" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "saadakseni sinulle meidän arvoa ansaitsevan ystävämme läheisyydessä tunnustaa, että myös minä olen yksi arvotoin opetuslapsi sille Herralle ja Vapahtajalle, jonka nimeä olet oppinut rukoilemaan. Maria on ollut välikappaleena Herran kädessä nostamassa sitä mustaa hairauksien ja valeluulojen huntua, jolla minun ja mieheni sielu oli peitetty. Meidän on täytynyt tämä pitää salassa kaikilta; kyllä voit ymmärtää minun sisällisen iloni ja kiitollisuuteni, kun sain tietää, että Herra on myös sinunkin saattanut totuuden tuntemaan."
"Ah", huudahti Naomi, "nyt olen niin onnellinen kun en enää ole yksinäinen ja eroitettu kaikista muista, joita rakastan maan päällä! Suokoon Jumala että minun isäni ja äitini ja harhateillä oleva veljeni myös tulisivat uskomaan Vapahtajan ja löytäisivät sen levon sieluissansa, jota minä en tuntenut ennen kuin tiesin syntini olevan puhtaaksi pestyt hänen veressänsä. Ja kaikesta siitä on minun kiittäminen teitä, minun rakasta opettajatartani. Herra palkitkoon teitä laupiutensa mukaan."
Pitkä ja elähdyttävä keskustelu tapahtui sitte näitten kolmen kristillisen ystävättären kesken. Juditha kertoi tarkemmin Naomille oman sekä miehensä kääntymisen ja kasteen; Theophilo oli niinikään kääntynyt samaan uskoon ja kastettu jo useoita vuosia sitte. Nämä kaikki olivat sulia uutisia Naomille ja hän ihmetteli sitä suurta kristittyin paljoutta, kun oli ollut Jerusalemissa aina Jakopin, Herran veljen ja kaupungin ensimäisen pispan, martyrikuolemaan asti.
"Sen ajan perästä, jonka sinäkin kyllä muistat", sanoi Juditha, "ovat kristityt hajoitetut, ja Jerusalemissa jälellä olevat eivät uskalla ilmaantua niin julkisesti kuin ennen heidän oivallisen pispansa eläissä."
"Minä muistan hänen kuolemansa," sanoi Naomi, "ja aivan hyvin muistan, että isäni kunnioitti häntä suuresti hänen vilpittömyytensä ja lujuutensa vuoksi, vaikka hän piti hänen olevan johdetun harhateille ja petetyn. Kun hän kuljetettiin temppelivallin äärimmäiselle reunalle ja toivottiin siellä kansan edessä sanovan, ett'ei Jesus olekaan luvattu Mesias – niin silloin näkevät kaikki pettyneensä toimissaan, kun pyhä Jakoppi huusi, että Jesus todella oli Jumalan poika. Isäni ei yhtynyt huutoon, hänen joka tahtoi syöksemistään muurilta alas – hän olisi tahtonut pelastaa sen kunnia-arvoisen miehen, mutt'ei voinut. Ah, jos olisin tuntenut hänen tahi jonkun toinen apostolin! Mutta te, Maria, tunsitte varmaan heidän, puhukaat minulle paljon näistä pyhistä miehistä!"
"Tunsin", vastasi Maria, "minä olen nähnyt ja tuntenut he melkein mutta minun silmäni ovat myös nähneet mitä profetat ja kuninkaat halusivat nähdä ja eivät kuitenkaan saaneet nähdä – minä olen nähnyt Herran Jesuksen ihmisellisessä olennossa ja alennetussa tilassa, ja nyt on koko sieluni ikävöitseminen saada nähdä hänen kuninkaana kaikessa loistoisuudessa isänsä Davidin istuimella. Kun hän tulee jaloudessansa näkevät kaikki hänen ja tunnustavat hänen Jumalan pojaksi."
"Uskovatko kristityt Mesiaksen pian palaavan loistoisuudessaan?" kysyi
Naomi.
"Uskovaiset odottavat hänen tuloansa sekä pian että valmistelematta. Muutamat veljistämme odottavat häntä jo, kun vielä ainoa elävä apostolinsa Johannes on maan päällä. Tämä kuitenkin on väärä käsitys siitä, kun Jesus sanoi Pietarille hänen kysymykseensä rakastetun opetuslapsen kohtalosta: 'Jos tahtoisin hänen siihen asti olevan kuin minä tulen, mitä sinun siihen tulee?' Siitä on syntynyt puhe, ett'ei Johannes kuolisi ennen kuin Herra uudestaan tulee. Itse hän ei niin käsittänyt Jesuksen sanoja, ja hän on nyt Ephesossa varroten ja odottaen ikävöimällä sitä päivää, jolloin hän kutsutaan täältä Kristuksen läheisyyteen."
"Hän siis elää vielä?" huudahti Naomi vilkkaasti.
"Niin, hän elää ja on vielä korkealla iällänsäkin Aasiassa olevien seurakuntien päällikkö, joille hän kirjoittaa herttaisia kirjeitä, jotka todistavat samaa kristillistä rakkautta ja laupeutta, mikä koko hänen elämästänsä ja luonteestansa näkyy. Mutta hän ei ole aina ollut sama laupias ja rakkahainen Johannes; minä tunsin hänen nuorukaisena ja sekä hän että veljensä Jaakoppi olivat silloin tulisia ja kiukkuisia. Se oli Jesuksen rakkaus, joka muutti hänen ja teki sellaiseksi kun hän on."
"Niin, Jesuksen rakkaudella on todella voima synnyttää meidän uudestaan", huudahti Naomi. "Kuka on niin rakastanut syntisiä kuin hän? Kun ajattelen että hän on vuodattanut verensä minun synteini tähden ja pessyt minun aivan puhtaaksi, niin tunnen itsessäni kuin uuden voiman ja olen valmis kadehtimaan apostolia, Stephanoa ja kaikkia pyhiä marttyria, jotka verellänsä ovat saaneet uskonsa todistaa."
"Älä luota vilkkaisiin tunteisiisi, rakas Naomini", sanoi Maria lempeästi. "Ajattele Pietaria, urheamielistä, pelkäämätöntä Pietaria, joka hädän hetkellä vaipui niin syvään sen vuoksi kun luotti omaan voimaansa ja rohkeuteensa."
"Aivan niin, mieleeni muistuu se surullinen tapaus", sanoi Naomi, tuntien itsensä nöyryytetyksi Marian lempeästä nuhteesta. "Pietarin kieltämys ja toisten opetuslasten pakeneminen Jesuksen luota on aina minua kummastuttanut; opetuslapset olivat kuitenkin olleet aina hänen luonansa ja oppineet häntä pitämään paraana ystävänänsä."
"Niin, tässä on meillä nöyryyttävä todistus ihmissydämen heikkoudesta, kehnoudesta ja itsekkäisyydestä ja sen johdosta ovat apostolit itsekin siitä puhuneet pyhissä kirjoituksissaan. Mutta tässä näemme myös todistuksen Jesuksen rakkaudesta ja anteeksi-antavaisesta laupiudesta, joka ottaa syntisen vastaan, kun hän syntinensä nöyränä ja katuvaisena tulee hänen luoksensa. Sentähden sanoikin Pietari sitte: 'Pysykäät lujasti nöyryydessä, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.' Älkäämme koskaan olko mitään olevanamme ja älkäämme koskaan kiittäkö itseämme muusta kuin heikkoudestamme, niin Herra on varjeleva meitä ja tekevä meidän väkeviksi."
Päivä joutui loppuun ja aurinko oli laskemaisillaan, Kun Juditha ja Naomi vihdoinkin ottivat jäähyvästin Marialta luvaten pian tulla uudestaan. Palatessaan pelkäsivät he tapaavansa ympäri kuljeksivia ryövärijoukkoja, joita liikkui seudulla, mutta ennenkuin olivat ehtineetkään aivan etäälle Marian asunnosta kohtasi heidän Amatfiah, joka huolestuneena heidän viipymisestään oli lähtenyt heitä muutamain palvelijoiden kanssa hakemaan. Hän ei tahtonut heitä enään laskea käymään Marian luona, kun he matkalla olisivat yhä alttiina uusille vaaroille, vaan esitteli, että pyydettäisiin Mariaa tulemaan muutamaksi päiväksi heidän luoksensa asumaan. Luonnollista oli että Juditha otti tämän esityksen ilolla vastaan ja jo seuraavana päivänä näki hän ja Naomi vanhan arvoisan ystävänsä muuttavan Amatfiahn oivalliseen maakartanoon. Mutta yhtähyvin kaipasi Maria kaiken häntä nyt ympäröivän mukavuuden ja komeuden keskellä omaa rakasta vanhaa asuntoansa. Sen hän sanoi ja se hänestä näkyikin.
"Mitä ovat nämä marmoripermannot ja upeat huonekalut minulle", sanoi hän yhtenä päivänä Naomille, "sitä maata vastaan, jota Vapahtajamme on polkenut, ja sitä lavitsaa, jolla hän lepäsi, kun minä istuin hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelin hänen sanojansa? Ja mitä ovat nämä korkeat pilarit ja kullattu katto siihen vuoren luolaan verrattuna, jossa minä näin hänen seisovan ja kutsuvan kaikkivoivalla sanallaan minun kuolleen veljeni elämään? Ei mikään muu kuin ajatus, ollakseni sinulle, lapseni, hyödyksi totuuden etsimisessä ja löytämisessä, olisi saanut minua edes muutamaksi päiväksi jättämään rakasta kotiani."
"Oletteko aina asuneet Bethaniassa, vielä sittenkin kun veljenne herätettiin kuolleista?" kysyi Naomi.
"Olen; myös senkin perästä, kun hän toisen kerran laskettiin hautaan, olen aina asunut Bethaniassa. Jonkun ajan veljeni kuolleista herättämisen jälkeen kärsimme paljon vainoomista ylimmäisiltä papeilta ja fariseuksilta, jotka harmilla näkivät monen kansasta uskovan Jesukseen sitte kun hän oli tehnyt sen suuren ihmetyön. He koettivat tappaa veljeäni saadaksensa siten poistettua elävän todistajan Jumalan pojan voimasta."
"Mutta kuinka he itse voivat olla häneen uskomatta, kun heillä oli silmäinsä edessä sellainen todistus hänen jumalisuudestansa?"
"Ylpeys, kunnianhimo ja omahurskaus teki heidät sokeaksi. He odottivat riemuiten kuninkaallista Messiasta ja eivät tahtoneet siksi tunnustaa halveksittua Jesusta, joka valitsi likimmäisiksi seuraajikseen köyhiä kalastajia ja ylönkatsottuja publikaaneja. Sellainen kuvaileminen Jesuksen loistoisuudesta ja vallasta hänen ensimäisessä ilmaantumisessaan esti myös minunkin kauan aikaa uskomasta Jesuksen olevan profeetailta luvatun Messiaksen. Nyt on minulle melkein käsittämätöntä, kuinka minä ennen niin usein saatoin lukea profeeta Eliasta ja kuitenkin epäillä, että hän puhui juuri Jesuksesta. Tämä kyllä oli 'enin halveksittu ja ylönkatsottu ihmisten seassa' ja tosin kyllä juutalaiset kätkivät kasvonsa hänen edessänsä. Ah, milloinkahan on Herran käsi ilmestyvä sille kansalle, jota kutsutaan hänen kansaksensa? Me emme tiedä niistä ajoista ja hetkistä, jotka ovat yksin Herran kädessä, mutta sen hän on meille itse sanonut, että ennenkuin se suloinen aika tulee, saamme kuulla sotia ja sanomia sodista ja paljon murhetta ja vaivaa on tuleva."
"Ja luuletteko, Maria, näitten rangaistuksen päivien nyt olevan tulossa?"
"Minä luulen, että kovat rangaistukset pian kohtaavat Sionin tytärtä ja että ainoastaan ne tulevat säästettyä, jotka uskovat Herraan Jesukseen. Hän käskikin tunnustajiensa lähtemään kaupungista, kun näkevät ennustavaiset merkit ja sentähden onkin monta kristittyä sen perästä kun sota alkoi muuttanut Pellaan Jordanin toiselle puolelle. Minä en ole vanha pakenemaan, mutta ikäni, vähäpätöisyyteni ja köyhyyteni on tähän asti suojellut minun ja jos Herran tahto on, niin mielelläni lopettaisin päiväni Bethaniassa. Jos kuitenkin näen vaaran uhkaavan, niin en tahdo hylätä Herran sanoja, vaan muutan Pellaan veljien luo. Epäilemättä muuttaa myös sinne Amatfiah ja Juditha ajallansa. Ja suokoon Jumala, että sinä ja koko perheesi saataisiin kehoitettua tekemään samalla lailla."
"Sitä minä epäilen; isäni ei tahdo jättää Jerusalemia niin kauan kun siellä on kivikin kiven päällä, ja äitini ei jätä häntä. Älä moiti minua, Maria, jos minä päätän jäädä vanhempieni luo – käyköön sitte miten hyvänsä. Minä tiedän Pelastajani elävän ja hänen käsiinsä jätän itseni huolettomasti, jos kuolema minua kutsuu."
"Hyvä on luottaa häneen, jonka kädessä on elämä ja kuolema, mutta meillä ei ole mitään oikeutta lopettaa elämäämme. Kun päättämisen aika tulee, niin olen varma, että Herra on silloin sinua johtava, mitä sinun tekemän pitää."
Vielä samana päivänä, kun näin puhuttiin, valmisti Amatfiah vaimonsa ja Naomin kanssa paluumatkalle Jerusalemiin, ja Maria myös jätti hyvästi palataksensa asuntoonsa takaisin. Edellisestä tiedämme että juuri lähdön hetkenä tuli Theophilo tuoden sanoman idumealaisten tulosta. Matkasta sen vuoksi ei tullut mitään ja Mariaa lähetettiin heti hakemaan, kun katsottiin hänen olevan paremmassa turvassa Amatfiahn huoneessa, joka oli lujasti rakennettu ja osaksi linnoitettukin viimeisten levottomuuksien jälestä Jerusalemissa ja sen ympäristöllä.
Kun Amatfiah palasi kaupungista, ei hän voinut itseltänsä salata, ett'ei hän eikä perheensä enää kauempaa saattanut olla turvassa maalla, ja hän päätti senvuoksi muuttaa Pellaan. Maria myös suostui ystäviänsä seuraamaan, ja kun Salome kirjeessä Naomille kertoi heidän, vanhempien, toivovan, että hän vielä jonkun aikaa olisi setänsä turvissa ja seuraisi häntä sinne minkä hän katsoisi tarpeelliseksi muuttaa, ei hän enää epinyt seurata sukulaisiansa seudulle, jossa hänellä olisi tilaisuus tavata ja puhutella niin monta uskon sisarta.
Sisällinen sota raivosi yhtä ankarasti Jerusalemissa koko talven ja Naomille oli mahdotoin palata sinne takaisin. Hän sai kuitenkin aina tuon tuostakin kirjeitä vanhemmiltansa ja Klaudialta, joiden sisältö oli rauhoittavaa laatua; Sadok oli jo ihan parantunut ja kaikki olivat terveet sekä vielä kapinan hirmuista säästetyt. Naomi ei kuitenkaan täydellisesti rauhoittunut näistä kirjeistä, mutta hän jätti itsensä ja levottomuutensa Herran käteen ja iloitsi siitä että hän yhdessä niin monen uskon-sisaren kanssa sai avuksi huutaa ja ylistää häntä. Päivä päivältä kävi hänen uskonsa syvällisemmäksi ja sisällisemmäksi. Kristittyin kaunis ja yksinkertainen Jumalan palvelus valloitti hänen sydämensä.
Kaikki oli rauhallista ja hiljaista heidän kokouksissaan; sisällisestä hartaudesta ja vilpittömästä sydämen murtumisesta valuivat kyyneleet monen ennen paatuneen syntisen ja monen äskettäin kääntyneen poskille, kun he yhteisesti lankesivat polvillensa ja yhdistivät äänensä rukouksissa ja lauluissa. Usein pitivät he kokouksiansa yön hiljaisuudessa jossakin syrjäisessä vuoren-rotkossa, sillä vaikk'ei juutalaiset Pellassa yleisesti vainonneet kristityitä tahi osoittaneet kiukkuansa heitä kohtaan, niin kuitenkin varovaisuus vaati näitä pakolaisraukkoja käyttäiksemään hiljaisesti, ett'eivät millään tavalla kiihoittaisi vastustajiansa.
Näissä Jumalan palveluksissa kävi Naomi oikein halulla. Hän halusi innokkaasti päästä kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan, ja sitte kun hän oppilaana opettajiensa ja vanhempain edessä oli antanut tyydyttävän näytteen taidostansa ja uskostansa, sai hän pyhän kasteen. Nyt tunsi hän itsensä kyllin väkeväksi tunnustamaan isällensä kääntymisensä kristilliseen uskoon, ja vaikka hän tiesi isänsä pitävän pahoja luuloja natsaretilaisten uskonnosta ja hyvin aavisti hänen mielipahansa ja surunsa siitä, kun hän luopui isäinsä laeista, jätti hän kuitenkin itsensä huoletta Herran haltuun, tietäen että Herra oli kaikki asettava parhaimmaksi.
Kun Naomi oli kasteen saanut sai hän myös luvan käydä Herran ehtoolliselle ja ottikin usein kiitollisuudella osaa siinä pyhässä ateriassa sielunsa vahvistukseksi ja virvoitukseksi. Kristinuskon ensi aikoina jaettiin ja nautittiin Herran ehtoollista sangen usein, ja Chrysostomo kertoo, että kun kristinuskon henki vielä oli lämmin ja voimallinen ja uskovaisten sydän täynnänsä palavaa rakkautta Herraan, nauttivat he hänen kallista ruumistansa ja vertansa joka päivä. Herran ehtoollisen viettäminenkin tapahtui silloin ihan toisella tavalla kuin nykyään. Kaikki uskovaiset niin rikkaat kuin köyhät söivät yhdessä ensin niin sanotun agapen eli rakkauden aterian, jossa oli sellaista ruokaa kun rippivieraat olivat varainsa mukaan mukanansa tuoneet. Tämän aterian perästä jaettiin ehtoollinen, jonka tehtyä erottiin ja kukin meni hiljaisesti kotiinsa.
