Kitabı oku: «Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät», sayfa 5

Naomi ei voinut kylliksi ihmetellä kristittyin yksinkertaista pukua, kohtuullisuutta ruo'assa ja arvokkuutta käytöksessä. Mikä ero näitten yksinkertaisten ihmisten ja rikasten juutalaisten välillä, jotka ylpeilivät kalleilla kivillä koristetuissa tiareissa, (omituinen päähin), silkkivaatteissa, hetuleisissa vyöhyeissä, kultaisissa rannerenkaissa ja soljissa! Hän olisi kernaasti myynyt kaikki isältänsä saamansa koristeet ja antanut niiden arvon köyhille uskon-sisarille, mutta Juditha muistutti, ettei hänellä ollut käyttämisoikeutta isänsä antamiin lahjoihin ilman isänsä luvatta, varsinkin kun oli kysymys lahjoittaa ne sellaisille, jotka Sadokin mielestä olivat kelvottomat samaan sitä ilmaa, jota hengittivät, ja joita lähestyä oikea Abrahamin poika ei saattanut ilman saastumatta.

YHDEKSÄS LUKU

Talvi kului ja keväällä 68 alkoi sota uudestaan. Vespasianon leiriin paenneet juutalaiset kehoittivat häntä viivyttelemättä lähtemään Jerusalemia vastaan, mutta hänestä oli parempi jättää se siksi kun muu osa maasta oli lannistettu. Kun Gadara, etevin kaupunki Peraeassa oli valloitettu ja yksi romalainen karnisooni sinne sioitettu, palasi Vespasiano muun joukon kanssa Caesareaan, käskettyänsä Placidon viidensadan ratsastajan ja kolmentuhannen jalkamiehen kanssa pakolaisia takaa ajamaan. Tässä osassa romalaista joukkoa oli myös Rufo ja Marcello, jotka kuljettivat Javanin vankina mukanaan, kun katsoivat viisaammaksi pitää hänen omain silmäinsä alla kuin jättää muiden huostaan.

Kun Placido oli saavuttanut ja tapattanut pakolaiset, joista viisitoista tuhatta murhattiin, kaksituhatta otettiin vangiksi, päätti hän joksikuksi ajaksi pysähtyä siihen osaan Peraeaa lannistaaksensa koko maan ja asetti leirinsä Kuolleen meren rannalle.

Kuu oli korkealla taivaalla ja sen kirkkaat loistavat säteet valaisivat suuren järven kirkkaan liikkumattoman pinnan, kun Marcello jätti leirin ja lähti menemään pitkin meren rantaa. Kun hän näki tämän paikan kamalan autiuuden ja hävityksen, jossa muinoin Sodoma ja Gomorrah rikkaudessaan ja loistavuudessaan upposi pohjattomaan syvyyteen, valtasi hänen tunto Jumalan vanhurskaudesta, joka ei anna itseänsä piikata. Hänen oma mielentilansa sopi hyvin yhteen sen jylhyyden kanssa, joka häntä ympäröitsi. Häntä inhoitti ajatellessaan niitä julmuuksia ja veren vuodatuksia, joita oli nähnyt. Romalaisena sotilaana oli hän velvollisuutensa täyttänyt ja taistellut urhollisesti, mutta kristittynä oli hän koettanut, missä vaan oli voinut, estää ja poistaa julmuuksia. Ainoastaan harvoin oli hän siinä onnistunut ja alakuloisena haki hän nyt yksinäisyyttä antaaksensa ajatuksiensa häiritsemättä nykyisistä kääntyä siihen, joka lohduttavaisempi oli. Ja vaikka se varma tieto vahvisti ja elähytti häntä, että sama Herra, johonka sydämensä luotti, oli kaikki saattava hyvään ja onnelliseen loppuun, ei hän kuitenkaan voinut olla levollisena Naomin tähden. Hän oli nousnut ylös niitä jyrkkiä kallioita, jotka ovat Kuolleen meren länsipuolella ja niiltä katsoi hän kaukaa siintäviä Jerusalemin temppelin tornein korkeita huippuja ja kullatuita katon harjoja. Mikä on tuleva tämän kaupungin kohtaloksi? Voiko hän tästä epäillä, kun hän muisti Jesuksen omat sanat ja jalkojensa edessä oli näkyvä todistus siitä, että Herran sanat ovat todet ja hänen rangaistuksensa eivät hairahda. Eikä kukaan muu voi niitä välttää kuin Herran oikea kansa; saattoiko hän luulla Naomin kuuluvan niihin, kun hänen isänsä oli vimmainen juutalainen ja tytär suuresti isäänsä ihanteli? Ja kuinka on käypä rakkaalle sisarelle? Tähän asti ei Rufo ollut mitenkään voinut häntä Jerusalemista tuoda, ja jos Vespasiano nyt ryntäisi kaupunkia vastaan, on vieläkin mahdottomampi saada Klaudian sieltä pois.

Marcello oli niin vaipunut näihin synkkiin ajatuksiin, ettei hän vuorelta alasastuessaan huomannut mitä ympärillään tapahtui, ennenkuin hän kuuli jonkun kiiruhtavat askeleet, joka tuli häntä vastaan ja kohta näkikin hän miekan välähtelevän silmäinsä edessä ja kuuli samassa ynseästi kysyttävän, kuka hän oli. Marcello säpsähti, mutta tunsi heti Javanin ja arvasi hänen leiristä karanneen ja nyt olevan matkalla maanmiestensä luo.

"Oletko Javani?" kysyi hän. "Pistä miekka tuppeen; minulta ei sinun ole mitään pahaa pelkääminen. Mutta sano, minkätähden olet täällä?"

"Olen karannut vankeudesta, Marcello. Vapaus on jokaisen ihmisen ja varsinkin jokaisen juutalaisen oikeus. Jos olisin täällä tavannut kenen muun romalaisen tahansa, olisi kostonhimo tahi itsepuolustamisvaisto saanut minun painamaan miekkani hänen rintaansa, mutta sinuun luotan."

"Minulta puuttuu voimia pakoittaakseni sinun kääntymään takaisin leiriin, muuton sen kyllä tekisin, ehkä vastenmielisesti. Mutta sinä olet juhlallisesti vannonut pysyväsi paalutuksen sisällä ja olet niin muodoin rikkonut valan, jonka vannoit vartijallesi Klaudiolle. Anna minun muistuttaa sinulle tätä valaa ja palaa takaisin leiriin."

"Mikä sitova voima on juutalaisen valalla romalaiselle?" vastasi Javani halveksimalla. "Yhden juutalaisen elämä ja vapaus on enemmän arvoinen kuin sadat lupaukset, ja juonilliset romalaiset eivät ole meiltä ansainneet mitään luottamusta."

"Jokaisen miehen sana olkoon pyhä; kaikkivaltias Jehovah kuuli ja merkitsi valasi ja hänen silmäinsä edessä olet tehnyt itsesi syylliseksi väärään valaan."

"Mitä on Israelin Jumala sinulle, Marcello, ja minkätähden mainitset hänen suuren nimensä sellaisella kunnioituksella?"

"Sentähden että olen oppinut tuntemaan Jumalasi kuninkasten kuninkaana ja herrojen Herrana ja tiedän että kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat alastomana ja paljaana hänen silmillensä. Sentähden pitäisi myös sinunkin, Javani, enemmän pelkäämän syntiä hänen pyhää lakiansa vastaan kuin vankeutta ja kuolemaakin."

"Vaikkapa sinä, Marcello, olet oppinutkin tuntemaan totisen Jumalan, niin Klaudio kuitenkin on pakana ja epäjumalain palvelija. Minä olisin pitänyt valani juutalaiselle, mutta nyt minä olen vapaa ja arvostelen vapautta siksi korkealle etten siitä luovu romalaiselle antamani lupauksen tähden. Hyvästi Marcello; minä kiiruhdan Judeaan, ja kun ensikerran tapaamme toisemme, niin tapahtuu se Jerusalemin muureilla."

"Kun olet päättänyt palata maanmiehiesi luo, niin erotkaamme kuin ystävät", sanoi Marcello ja ojensi kätensä hänelle.

Javani otti sen käteensä kuitenkin epäillen Marcellon tarkoitusta, ja peläten petosta tarttui hän toisella kädellänsä miekkaansa.

"Sinä et tunne minua vielä Javani," sanoi Marcello; "mutta minä toivon että sen kerran tulet tekemään. Klaudia on isäsi huoneessa; ole veli hänelle siksi kun voimme hänen luoksemme noutaa. Tervehdi häntä sydämellisesti minulta ja vie samat terveiset sisarellesi, jota myös sisarenani pidän. Sano hänelle, että Marcello tekee kaikki mitä voipi heidän pelastukseksensa ja onneksensa, joita hän niin äärettömästi rakastaa."

Javani tuli liikutetuksi.

"Anna minulle anteeksi, että hetkisen epäilin sinua", sanoi hän. "Kyllä vien tervehdyksesi sisarelleni, vaikka pelkään hänen antavan sille suuremman arvon kuin olisi hänen levollensa toivottavaa. Jos niin onnettomasti kerran kävisi, että hän tarvitsisi romalaisen suojelusta, niin ei ole ketään, joille hänen niin kernaasti uskoisin kuin sinulle."

Tämän sanottuaan lähti Javani Marcellon luota, joka silmänräpäyksen katseli hänen jälkeensä ja sitte kääntyi menemään leiriin. Kun hän sinne tuli, tapasi hän Klaudion melkein epätoivossa Javanin karkaamisen tähden. Luottaen vangin valantapaiseen lupaukseen, ett'ei lähtisi leirinpiiristä minkään, oli hän antanut hänelle tavallista suuremman vapauden ja pelkäsi nyt ankaraa rangaistusta huolimattomuudestansa. Marcello lohdutti häntä vakuutuksella, koettavansa, niin paljon kuin suinkin lauhduttaa isänsä vihaa ja kun ei Rufostakaan ollut aivan vastenmielistä ystävänsä pojan karkaaminen, puhui hänkin Klaudion puolesta ylipäällikölle. Niin kova kuitenkin oli järjestys romalaisessa leirissä, että jollei arvossa pidetty Rufo olisi puhunut Klaudion puolesta olisi hän varmaankin saanut horjahduksensa hengellänsä maksaa, minkä hän nyt sai suorittaa helpolla rangaistuksella.

Sitte kun Placido oli valloittanut Peraean, pysähtyi hän Jerikon läheisyyteen odottamaan määräyksiä Vespasianolta, joka äskettäin oli Romasta saanut sanomia gallilaisen sotaherra Binder'in kapinasta keisaria vastaan. Käsittäen, että hänen joukkonsa tulisi tarvittavaksi kapinan tähden syntyneessä sodassa, rupesi Vespasiano kiiruhtamaan sotaa Palestinassa loppuun. Sen vuoksi valloitti hän kaupungin toisensa perästä ja voittomatkan tehtyänsä Idumean lävitse tuli hän Jerikoon ja yhdistyi siellä Placidon sotajoukko-osastoon. Kaupunki antautui kohta kun suurin osa sen asukkaista oli paennut jo ennen romalaisten tuloa. Jerikossa, jossa Vespasianolla oli päämajansa, lähetti hän osastoja kaikille haaroille ja jo uhattiin Jerusalemia piirityksen kauhulla. Mutta Herra vielä sysäsi uskottomalle kansalle määrätyn rangaistuksen tuonnemmaksi ja pidensi sille armon aikaa, jos se sillä ajalla tahtoisi etsiä häntä, joka sydämestänsä antaa anteeksi ja hyvin tekee. Romasta tuli sanoma, että Neroni oli tapettu, hallittuansa kolmetoista vuotta, ja että Galba oli huudettu keisariksi hänen jälkeensä. Vespasiano pysäytti sota-toimet ja kokosi kaikki joukkonsa yhteen käyttääksensä asianhaaroja, jos sattuisi sopiva tilaisuus romalaisen keisarin arvon anastamiseen.

Kun romalainen joukko lähestyi Jerusalemin seutua, lähetti Sadok sanan Amatfiahlle tervehtien häntä, että Judithan ja Naomin pitäisi jättämän Pellan ja tuleman Jerusalemiin, jonka hän piti turvallisempana. Amatfiah luotti enemmän Herransa ja Vapahtajansa sanaan ja päätti kaikessa tapauksessa jäädä Pellaan, mutta kun Naomi hartaasti toivoi päästä vanhempainsa luokse, päätti hän saattaa hänen Jerusalemiin ja sitte palata takaisin Marian ja vaimonsa luo Pellaan.

Naomin ottivat kotona sydämellisellä rakkaudella ja ilolla vastaan äitinsä, Klaudia ja vanha Deborah; Sadok oli silloin temppelissä, jossa Jumalan palvelusta vieläkin vietettiin, vaikka pyhä huone oli tullut häväistyksi ja tahratuksi verellä. Naomi odotti isänsä tuloa; mutta hän vapisi sitä hetkeä, jolloin hänen piti tunnustaman luopumisensa isäinsä uskosta. Hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista tunnustaa kääntymisensä hänelle ja pyytää että saisi ottaa osaa uskon-sisariensa Jumalan palvelukseen, mutta hän tunsi nyt että koko hänen rohkeutensa ei voisi häntä kannattaa sillä hetkellä ja hän kohotti sen vuoksi sydämensä hiljaisessa rukouksessa Herran tykö, rukoillen hänen apuansa siinä ristin kantamisessa, minkä Herra hyväksi näkisi hänen kannettavaksensa antaa.

Mahdotoin on kertoa Sadokin iloa, kun hän sai nähdä tyttärensä ja ystävällisessä ja iloisessa keskustelussa kului ilta. Illallisen perästä kutsui hän perheensä tavalliseen iltarukoukseen, ja vaikka hän siinä tarkoin seurasi juutalaisia muotoja, ei Naomi sentään epäillyt muiden kanssa polvillensa langeta ja toimittaa hartauttansa. Vasta kun hän lopetti hiljaisen rukouksensa, lisäsi hän tietämättänsä kuultavalla äänellä kristittyin tavallisesti rukoillessa käyttämät sanat: "sinun poikasi Jesuksen Kristuksen tähden." Samassa huomasi hän muistamattomuutensa. Hän nousi ylös ja näki isänsä levottomasti, kummastuksen sekaisella katsannolla silmäilevän häntä. Hän oli aikonut jättää päättävän keskustelun seuraavaan päivään, mutta näki nyt salaisuutensa huomatuksi. Arvelematta meni hän nyt isänsä luo, lankesi polvillensa ja sanoi:

"Isäni, minä olen ilmaissut itseni ennen kuin aioinkaan; minä olen avuksi huutanut Herran Jesuksen nimeä. Älä hyljää minua, kun minä nyt tunnustan olevani hänen arvottomin palvelijansa."

Sanoja ei ole tarpeeksi kertoa niitä tuhansia tunteita, jotka liikkuivat Sadok'in sielussa kuullessansa tyttärensä avonaisen tunnustuksen. Kauhistuksesta ja hämmästyksestä oli hän hetken liikkumatoin. Sisällinen rakkaus esti vihan raivoon puhkeamasta, mutta kaikki hänen kansansa vale-luulot ja koko hänen lahkokuntansa ylpeys tukahdutti luonnollisen helleyden tunnon. Hän katseli Naomiin silmäyksillä, jotka osoittivat katkeraa pettynyttä toivoa ja halveksimista, ja voimattomana hillitä surua, joka kirveli sydäntänsä, repäsi hän vaatteensa irrolle hänen vapisevista käsistänsä ja olisi mennyt huoneesta, ellei Amatfiah olisi estänyt häntä.

"Sadok, minun veljeni", sanoi hän, "älä jätä meitä noin kiivastuneena. Sinun pitää kuuleman minua, sillä minä olen velkapää kantamaan vihasi. Täytyy tunnustaakseni, että sekä minä että vaimoni kuulumme samaan uskoon ja vakuutukseen kuin Naomi, ja kun kuulimme, että hän jo useoita kuukausia sitte oli tullut totuuden tietoon erään enin valistuneimman ja armon saaneen Herran oppilaan johdatuksesta, kehoitimme me häntä ilolla lujuuteen uskossansa ja tunnustuksessansa."

"O, sellainen houria kun olin", huudahti Sadok, "kun laskin aarteeni niin kauaksi luotani ja hoidostani! Mutta kuinka taisin sellaista odottaa omalta veljeltäni? Älä puhu minulle Amatfiah! Jos olisit painanut väkipuukon Naomin rintaan olisit vähemmin minua sillä loukannut kuin vuodatuksellasi hänen sieluunsa natsaretilaisen petturin oppia. Hän oli minun ylpeyteni ja kunniani – miksi on hän nyt tullut? Kiroukseksi ja häpeäksi vanhemmillensa – uskonhylkääjäksi, joka on jättänyt ainoan totisen uskon – häpeällisen uskonnon oppilaaksi, huonoimman kuin epäjumalan palveleminen, perustettu petokselle ja pahantekijän keksimä, joka ei voinut enempi itseään kuin muitakaan pelastaa oikeudellisesta rangaistuksesta. O, Israelin Jumala kosta suuren nimesi tähden, ja äläkä anna näiden Natsaretin petturein vietellä lampaita lammashuoneestasi. Tuo minun lapseni takaisin uskontoonsa ja vanhemmillensa, ja älä anna hänen olla kansansa hylkääjänä ja Aronin su'un häpeänä!"

Sadok puhui innostuksella, mikä olikin hebrealaisen veren ominaisuuksia. Hänen kätensä olivat kovasti kokoon puristetut, hänen silmänsä säihkyivät tulta ja koko hänen olentonsa näytti vapisevan. Salome silmäsi välistä häneen ja välistä tyttäreensä, jonka pää oli painunut aina permantoon asti nöyristymisestä ja surusta. Äiti ei tuntenut sitä surua, joka täytti isän sydämen; hänelle oli mahdotoin unhoittaa, että Naomi, vaikkapa eksynytkin, kuitenkin oli hänen ainoa tyttärensä, ja koetti nostaa häntä ylös kuiskataksensa hänelle lohduttavia sanoja. Mutta Naomi ei tahtonut nousta ylös.

"O, äitini", sanoi hän, "eikö isäni ole kironnut minua? Anna minun maata tomussa ja tuhassa siksi kun kuulen hänen peruuttavan ne kauhistuttavat sanansa ja siunaavan lastansa."

"Ei hän sinua kironnut, Naomi; hän ainoastaan puhui surua ja vihaa sinussa tapahtuneesta muutoksesta. Mutta sano hänelle, että taas tahdot kuunnella hänen opetuksiansa ja unhoittaa eksymisesi, niin hän tulee jälleen sinun helläksi ja rakastavaiseksi isäksesi. Minä rukoilen puolestasi, eikä vielä koskaan hän ole minulta rukoustani kieltänyt."

Sadok ei saattanut katsoa vaimonsa kyyneleihin; hän tunsi itsensä liikutetuksi, lähestyi häntä ja nosti hänen ylös, kun hän oli langennut polvillensa Naomin viereen, ja sanoi:

"Sinun tähtesi, Salome annan minä tyttäremme horjahduksen anteeksi, jos hän minulle lupaa, ettei milloinkaan enää nimitä natsaretilaisten Jumalan nimeä ja taas noudattaa kaikkia tapoja ja seremonioita. Lupaa minulle, Naomi, ja tule sitte taas syliini kuin rakas lapsi."

Sadokin malttavaisuus oli loppunut ja sydämensä luonnollinen hellyys oli voittamaisillansa sen ylevän tyyneyden, mikä oli hänellä omituista. Salome, Klaudia ja Deborah itkivät ääneensä ja suurella levottomuudella odotti Amatfiah Naomin vastausta. Nuori nainen oli noussut ylös ja seisoi hetkisen kelmeänä kuin kuolema. Taistelevaiset tunteet näyttivät liikkuvan hänessä, mutta kerrassaan muuttuivat hänen kasvonsa juonteet hiljaisiksi, mutta päättäväisen näköisiksi, ja hän kohotti päänsä.

"Isäni", sanoi hän, "te olette käskeneet minun luopumaan uskosta, johonka olen kääntynyt sen vuoksi, että tiedän sen olevan toden. Ennemmin voin kieltää puolipäivän auringon olevan valkeutta kuin Jumalallisuuden kunnian ja loistoisuuden ilmestymisen Jesuksessa Natsaretissa. Minun sieluni oli pimeä, sydämeni kova, luontoni ylpeä, ja senvuoksi en tuntenut mitään lepoa; mutta kun kallis opettajattareni kertoi minulle, kuinka Jesus jätti isänsä loistavan valtakunnan astuaksensa maanpäälle ohjaamaan syntisiä elämän tielle, kantamaan isän vihan synnin vuoksi ottamalla kaikkein ihmisten synnit ja kärsimään kuoleman niiden tähden, kuinka hän astui isänsä luokse takaisin ja siellä rukoilee puolestamme ja valmistelee uskovaisilleen ijäisiä asunnoita – kun kuulin sen, muuttui sydämeni. Minä nautin Jesusta Vapahtajaani ja minun sieluni sai levon. En koskaan, koskaan jätä minä häntä, joka antoi elämänsä edestäni – enkä koskaan kiellä sitä nimeä, jonka kautta ainoastaan toivon autuaaksi tulevani."

Aina sen mukaan kun Naomi puhui, lisääntyi viehätys hänessä ja hilpeä punastus nousi poskillensa. Sadok ja toiset hämmästyivät hänen olentonsa juhlallisesta vakavuudesta, eivätkä voineet olla kummastelematta hänen viehättäväisyyttänsä ja vakavuuttansa. Amatfiah iloitsi sentähden, että Naomi oli koetuksen kestänyt ja oli ylpeä siitä että oli hänen sukulaisensa ja opettajansa.

"Suokoon Jumala, Naomi", sanoi Sadok vihdoin, "että kaikki nämä lämpöiset tunteet ja tämä luja luonto olisi johdettu totuuden tielle. Mene nyt kammariisi ja odota siellä siksi kun minä tulen luoksesi aamulla tahi lähetän rabbini Joatferin. Jos sinä palaat uskontoosi ja velvollisuuteesi takaisin, jääköön kaikki unhoitukseen, mutta jos sinä pysyt luopumuksessasi – o, Abrahamin Jumala, anna minulle silloin voimaa käytellä pyhien lakiesi mukaan ja olla ensimäinen, joka tuon tuomiolle heittolaisen omasta huoneestani."

Sadok jätti huoneen ja meni omaan erityiseen kamariinsa, missä hän vietti yönsä rukouksessa rakastetun lapsensa edestä. Kukaan perheestä ei mennyt levolle. Salome ja Klaudia jäivät Naomin luo, joka nyt oli väsynyt ja uupunut sielun ponnistuksesta ja Amatfiah viipyi myöskin saadaksensa kiihoittaa veljensä tytärtä rohkeuteen ja koettaa vaikuttaa molempain toisten vakuutukseen. Jos Sadok olisi kuullut, mitä sinä yönä puhuttiin hänen huoneessansa, olisi hän kohta siitä lopun tehnyt. Amatfiah oli kaunopuhelias kun hän puhui Herrasta, johonka hän luotti, ja Salome, luonnoltansa lempeä, oli jo hyvällä tuulella vihatuita ja vainotuita natsaretilaisia kohtaan. Jos hänen miehensä olisi ollut kristitty olisi hän ilman vaikeudetta ottanut hänen uskonsa, ja jos hän vaan yksinkertaisesti olisi pysynyt Jumalan sanassa ja rukouksessa hänen henkensä johtamana vakaisesti kysynyt totuutta, olisi hän pian löytänyt sen ja säästänyt itseltänsä monta surua, epäilystä ja murhetta, jotka tekivät hänen levottomaksi.

Klaudialla ei ollut niin monta valeluuloa voitettavana. Aika ja miettiminen, Raamatun lukeminen ja Naomin kanssa keskusteleminen oli vähitellen voittanut hänen hairahduksensa, ja kirje veljeltänsä, jossa tämä sanoi jättäneensä kaikki pakanalliset Jumalallisuudet, oli myöskin hänelle vakuuttanut, että kaikki ne olivat rukousta ansaitsemattomat. Uskonsa ja vakuutuksensa puolesta oli Klaudia tällä ajalla juutalais-nainen, ja Naomi ei ollut hänelle sanallakaan maininnut muutoksesta itsessään sen vuoksi ettei heikontaisi hänessä äsken herännyttä uskoa ainoaan totiseen Jumalaan. Nyt tuli Amatfiah ja puhui Klaudialle Jumalan ainoasta pojasta, luvatusta Messiaksesta, joka jo tullut oli, ja Naomi huomasi sittemmin kohta että Amatfiahin puhe oli tehnyt syvän ja elävän vaikutuksen niin hyvin äitiin kuin ystävättäreenkin, ja sydämellisesti rukoili hän Herraa, että hyvä siemen saisi kasvaa ja kantaa hedelmiä ja että hän tulisi välikappaleeksi johtamaan näitä molempia rakkaita olennoita ijankaikkiseen elämään.

KYMMENES LUKU

Olemme maininneet Galban astuneen Neronin jäljestä romalaiselle keisarin istuimelle ja Vespasianon koottuaan joukkonsa luokseen olleen toimetonna odottamassa mitä seuraisi. Jos Jerusalemin asujamet olisivat tämän rauhan ajan käyttäneet kaupungin varustamiseen, vielä parempi, jos olisivat päättäneet antautua romalaisille, kun vielä oli aika, olisi monta vaikeaa päivää heiltä säästynyt, mutta sokeudessaan ja ynseydessään käänsivät he aseensa sitä hurjemmin toisiansa vastaan. Gioran Simoni, tämä maansa vitsaus, synnytti uuden puolueen. Kilpaillen Giskalan Johanin kanssa julmuudessa ja hurjuudessa, kuitenkin heikompi älykkäisyydessä ja viekkaudessa, oli hän joukkonsa ensimmäisenä valloittanut Massadan, jossa riehuivat laajalta ja lavealta; kun puolueensa lisääntyi, käänsi hän huomionsa Jerusalemiin, missä hän toivoi voittavansa kaksi ennen löytyvää puoluetta ja itse kievahtavansa mahtavimmaksi henkilöksi.

Kun hän ryntäsi kaupunkia kohden tulivat selootit häntä vastaan, mutta lyötiin ja takaisin ajettiin. Simoni ei kuitenkaan uskaltanut kohta ryhtyä kaupunkiin, vaan päätti ensin lannistaa Idumealaiset. Kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa karkasi hän maahan, mutta ratkaisemattoman tappelun perästä vetäyi takaisin Nainiin, jonka hän oli ennemmin varustanut. Sieltä lähetti hän yhden kenraalinsa, Eleatsarin, vaatimaan Herodiumin linnoitusta ja sen miehistöä antaumaan, mutta väestö suuttui niin tästä kehoituksesta, että tappoivat Eleatsarin. Peläten Simonin kostoa, päättivät idumealaiset hankkia tarkat tiedot hänen voimastansa ennenkuin ryhtyisivät uuteen tappeluun ja siitä syystä lähettivät yhden ruhtinaansa, nimeltä Jaakoppi, tiedustelemaan Simonin tuumia. Tämä Jaakoppi oli petturi, ja kun Simoni lupasi hänelle rikkautta ja kunnia-osoituksia, lupasi hän päättävällä hetkellä mennä Simonin puolelle. Kun tämä sen vuoksi koko joukollansa ryntäsi idumealaisia vastaan, oli Jaakoppi äkkiä pelästyvinänsä ja meni väkinensä pakoon, jonka kautta idumealaisten joukko joutui epäjärjestyksen ja muutamassa silmän räpäyksessä hajoitettiin.

Sittekun Simoni sillälailla melkein veren vuodatuksetta oli valloittanut Idumean, hävitti ja ryösti hän koko maan, ja hänen vallattomat joukkonsa, jotka yhä lisääntyivät, käyttivät itsensä niin julmasti ja raivoisasti onnettomia idumealaisia vastaan, että selootit tunsivat sekä sääliä entisiä liittolaisiansa että vihaa Simonia kohtaan. Eivät kuitenkaan uskaltaneet kohdata häntä avonaisessa taistelussa, mutta sitte kun vakojoilta olivat saaneet tietää, että hänen vaimonsa oli matkalla hänen luoksensa, väijyivät he tätä, ottivat vangiksi ja veivät Jerusalemiin. Toivoivat löytäneensä välikappaleen, mikä pakoittaisi hänen suostumaan heidän ehtoihinsa, mutta siinä pettyivät he. Sen sijaan, että lähestyisi heidän muuriansa nöyrästi pyytäen vaimonsa henkeä säästämään, tuli hän kiljuen kuin haavoitettu villieläin. Kaikki, jotka uskalsivat ulkopuolelle portteja, otettiin kiinni ja teloitettiin sanomattomasti piinaamalla. Toisilta antoi hän katkaista kädet ja lähetti ne sitte kaupunkiin tervehdyksellä, että hän on Kaikkivaltiaan kautta vannonut repivänsä kaupungin muurit ja samalla tavalla kohtelevansa jokaista sen asujanta, jos ei vaimoansa kohta hänelle lähetettäisi. Pelästyneinä näistä uhkauksista ja toivoen lauhduttavansa hänen vihaansa, myöntyivät selootit pyyntöön ja lähettivät hänen vaimonsa hänelle, jonka perästä hän vetäyikin muurien luota takaisin.

Juuri kun hän oli lähdössä tuotiin hänen tykönsä nuori juutalainen, vartijoiden vangitsema. Se oli Javani, joka varomattomasti oli lähestynyt liian lähelle vihollista ja menetti nyt taas vapautensa. Simonin kysymykseen, kuka hän oli, sanoi hän rehellisesti nimensä ja kertoi vankeudestansa romalaisten luona.

"Minä olin paluumatkalla isänmaahani", pitkitti hän, "ja toivoin vielä tänä päivänä näkeväni omaiseni pitkän ajan perästä, mutta sinun sotilaasi hyökkäsivät minun päälleni ja ottivat minun vangiksi."

"Minkätähden et jo paljoa ennemmin tullut vapaaehtosena minulle", sanoi Simoni, "sen sijaan kun koetit hiipiä leirini sivutse? Minun ainoa toivoni on pelastaa Jerusalemi noilta kurjilta selooteilta, jotka siellä vallitsevat, ja kaikkien rehellisten juutalaisten pitäisi yhtymän minun kanssani yhteiseen asiaan."

"Jos sen olisin tietänyt, olisin jo aikoja sitte ollut miehesi. Nyt olen valmis vannomaan sinulle ja sinun asiallesi uskollisuutta, ja Kaikkivaltiaan avulla voitamme pian selootit ja annamme pyhälle Herran kaupungille levon ja rauhan."

Javanin puheen synnytti vankeudesta pelastumisen toivo sekä vimmainen harrastus ja kunnianhimo. Hän vihasi selootia ja olisi mielellään suonut heidän valtansa masentuvan; siihen olisi Simoni nyt välikappale ja vaikka hän tarkoin tunsi hänen julmuutensa ja raakalaisuutensa, toivoi hän tulevaisuudessa keksivänsä jonkin keinon tyrannin kukistamiseksi, kun hän nyt vaan saattoi häntä käyttää tuumansa eduksi. Nämä molemmat viekkaat miehet neuvottelivat kauan keskenänsä varmimmasta keinosta, miten saada Jerusalemin valloitettua, ja päätös keskustelusta oli, että Simoni tällä kertaa vetäyisi joukkonensa takaisin ja odottaisi siksi kun selootit keskinäisten rettelöittensä kautta vielä enemmän heikontuisivat.

Romalaisten lopettaminen vihollisuudet ja Simonin takaisin vetäyminen kehoitti monta kristittyä joksikuksi ajaksi jättämään Pellan ja palaamaan Jerusalemiin yksityisiä asioitansa järjestämään. Muitten palanneitten joukossa oli myös Amatfiah vaimonensa. Hän oli ennemmin päättänyt ainaseksi jättää isänmaansa ja perheenensä muuttaa Ephesoon, jossa heillä oli kristittyin joukossa monta ystävää ja lankolaista. Mutta ennen kuin lähtivät niin pitkälle matkalle tahtoivat ottaa jäähyvästit omaisiltansa Jerusalemissa, ja olisivat niin mielellään vieneet heidänkin mukanansa sinne, mutta tiesivät sen olevan turhaa ajatellakin.

He löysivät Naomin uskossansa pysyneenä ja täydellisesti päättäneenä pysyä siinä tunnustuksessa, johonka hän kerran oli mennyt, huolimatta kaikesta surusta ja kärsimisestä, joka siitä oli hänelle seurauksena. Äiti kyllä oli saanut hillittyä isän tulisimman vihan, mutta entinen hupaisuus ja ilo kodista oli loppunut. Sadok aina väisti häntä ja kun tapasivatkin toisensa, oli kasvoissaan luettavana syvällinen suru ja sorrettu närkästys, että Naomi melkein pelästyi ja vuodatti huoneessaan surusta, eikä heikkoudesta ja päättämättömyydestä, monta katkeraa kyyneltä. Vaikein koetus hänelle oli kun hän käskettiin tulemaan isänsä ja rabbini Joatferin luo, joka oli hänen kääntymisestänsä tiedon saanut. Sadok toivoi tämän oppineen rabbinin saavan tyttärensä kääntymään uskoonsa takaisin, ja Joatfer ei säästänyt aikaa eikä vaivaa, mutta kaikista hänen pitkistä puheistansa ja otteista rabbinein kirjoituksista ja vanhempain asetuksista ei ollut muuta hyötyä kuin että yhä selvemmin Naomille näyttivät hulluuden ja mahdottomuuden asettaa ihmisten keksinnöitä Jumalan sanan ylitse. Hän vastasi, osottain profeetain sanoihin, ja näytti toteen, että Jesus todellakin oli Kristus, mutta silloin Joatferin mahdotoin sanavirta hämmensi hänen puheensa ja sai vaikenemaan, jollei hän vihassa ja levottomuudessa suorastaan häntä lähettänyt pois.

Klaudia oli hänen ainanen seurakumppalinsa ja se oli Naomille sanomatoin ilo nähdä, kuinka hänen ystävättärensä mielihyvällä kuunteli hänen kertomuksiansa tapauksista Pellassa. Pyhän Hengen työ oli alkanut nuoren romalaisnaisen sydämessä, vaikka se edistyi ainoastaan vitkaan, kun hänen luontonsa ei ollut niin vilkas ja ponteva kuin Naomin. Tämän puhe kuitenkin teki sellaisen vaikutuksen, että hän ikäänkuin pysähtyi saadaksensa hengittää silmänräpäyksen, ennenkuin hän myös avonaisesti ja vapaasti tunnusti uskostansa maailman Vapahtajaan.

Salome oli pääasiallisesti kertonut miehellensä sisällön Amatfiahn puheesta, ja Sadok näki veljensä sanain tehneen tämän sielussa syvän vaikutuksen. Sen vuoksi hän häntä ankarasti käskikin olemaan toiste tästä asiasta vaiti tyttärensä läheisyydessä ja koetti voimakkaimmilla todisteilla kristinoppia vastaan kääntää hänen ajatuksensa toiselle suunnalle. Hänelle onnistuikin saada Salomen omantunnon ääni vaikenemaan ja hyvä siemen tämän rinnassa oli uinuksissa vanhojen valeluulojen ja väärin käsitetyn kunnioituksen syystä tätä rakastettua ja korkeassa arvossa pidettyä miestä kohtaan.

Sellainen oli tila Sadokin perheessä kun Amatfiah ja Juditha saapuivat Jerusalemiin ja Sadok kutsui heidän vaikka vastenmielisesti, asumaan huoneesensa, koska Amatfiahn talo kaupungissa kapinan ollessa oli ryöstetty ja hävitetty. Erinäinen huoneus Sadokin avarassa talossa annettiin veljelle, ja Sadok piti vaaria että seurusteleminen hänen perheensä ja vierasten kesken oli niin vähäinen kuin suinkin.

Vanha Maria myöskin palasi Amatfiahn suojeluksessa Bethaniaan takaisin, ja Naomilla ei ollut vähintäkään lepoa ennenkuin sai käydä tapaamassa rakastettua opettajatartansa. Deborahn vaarinpidolla annettiin hänelle toisinaan lupa kävellä kaupungin ulkopuolella, ja vaikka vanha palvelija kyllä tiesi, ettei Sadok olisi antanut tyttärensä käydä natsaretilaisten joukkoon kuuluvan vaimon tykönä, ja hän nyt selvästi näkikin isän tyytymättömyyden Naomia kohtaan, oli hänelle kuitenkin mahdotoin kieltää Naomin pyyntöä, ja niin seurasi hän rakastettuansa monta kertaa Marian luo. Naomi teki väärin, että hän niin käytti vastoin isänsä tahtoa ja emme mitenkään voi puolustaa hänen käytöstänsä. Emme ole tahtoneetkaan kuvata pyhimystä, joka kaikessa olisi moitteetoin, vaan olemme tahtoneet antaa lukijalle kuvan tavallisesta syntisestä ihmisestä, joka horjahtui siinäkin, jonka katsoi olevan oikeimman ja enin luvallisimman. Maria oli nyt niin heikko ja menehtynyt, että hänen elämänsä päivät täällä maailmassa näyttivät olevan luetut.

Väliin oli Klaudiakin seurassa näillä käynnillä, ja tunsi kummallisesti virkistyneensä ja vahvistuneensa Marian opettavaisesta puheesta. Juditha ja Amatfiah olivat Marialle toimittaneet luotettava hoitajan, ja vanha Hanna – se oli hoitajan nimi – joka itse oli Jesuksen opetuslapsi, hoitikin uskon sisartansa mitä hellimmällä huolella.

Eräänä iltana jälestä auringon laskun palasi Naomi ja Klaudia vanhan Deborahn seurassa rakkaalta käynniltänsä Marian luona, ja kun olivat juuri tulleet Sadokin tuuheaan, synkkään puutarhaan, näkivät miehisen henkilön hiipivän pitkin pimeitä käytäviä. Naomin seuraajat pelästyivät ja aikoivat paeta, mutta Naomi kehoitti heitä kovalla äänellä pysähtymään. "Älkää pelätkö," sanoi hän koettaen tehdä äänensä vakaaksi; "jos tuntematoin tahtoo meille tehdä jotakin pahaa, saavuttaa hän meidän pian, mutta jos menemme rohkeasti esiin, hän kenties jättää meidät rauhaan."