Kitabı oku: «Avioliittoja», sayfa 5

PUOLISO

– Olenhan kieltänyt teitä kajoamasta kirjoituspöytääni, sanoi NikolaiJevgrafitsh. Teidän jäljiltänne ei löydä koskaan mitään. Missäsähkösanoma on? Mihin olette sen viskannut? Olkaa hyvä ja hakekaa. Seon Kasanista, päivätty eilen.

Kalpea, kovin hoikka sisäkkö, jonka kasvojenilme oli välinpitämätön,löysi paperikorista pöydän alta joukon sähkösanomia ja antoi nesanaakaan sanomatta tohtorille. Mutta nämä sähkösanomat olivat kaikkisamassa kaupungissa asuvilta potilailta. Sen jälkeen haeskeltiinvierashuoneesta ja Olga Dmitrijevnan kamarista.

Kello oli jo yksi yöllä. Nikolai Jevgrafitsh tiesi, ettei hänenvaimonsa palaa kohtakaan kotiin, vasta kello viiden tienoissa. Hän eiluottanut vaimoonsa, ja kun tämä palasi myöhäisin kotiin, ei hännukkunut, vaan tuskitteli ja halveksi silloin sekä vaimoaan että tämänvuodetta, kuvastimia, rasioita ja noita kieloja ja hyasintteja, joitajoku joka päivä lähetteli hänelle ja jotka levittivät huoneistoonvastenmielisen kukkakaupan tuoksun. Sellaisina öinä hän kävipikkumaiseksi, oikulliseksi, riidanhaluiseksi. Niinpä nytkin hänestänäytti, että tuo kadonnut sähkösanoma, jonka hän eilen sai veljeltään, oli aivan välttämättömän tarpeellinen, vaikk'ei siinä ollut muuta kuintavallinen juhlaonnittelu.

Vaimonsa huoneesta, pöydältä kirjetarpeiden alta, hän löysisähkösanoman, jota tuli sivumennen silmäilleeksi. Se oli osoitettuhänen anopilleen, jätettäväksi Olga Dmitrijevnalle, lähetetty MonteCarlosta, ja sen oli allekirjoittanut: Michel. Tekstistä tohtori eiymmärtänyt sanaakaan, koska se oli jotakin vierasta, nähtävästienglannin kieltä.

– Kukahan tuo Michel lienee? Ja Monte Carlosta? Ja miksi se onosoitettu anopille?

Seitsenvuotisen avioelämänsä aikana hän oli oppinut epäilemään, arvailemaan ja ottamaan selvää rikostodisteista, mutta eipä ollut hänenmieleensä kertaakaan juolahtanut, että hänestä tämän kotoisenkokemuksen perusteella olisi voinut tulla etevä etsivä. Palattuaantyöhuoneeseensa ja alettuaan tuumia asiaa hänen mieleensä muistui heti, kuinka hän puolitoista vuotta sitten oli vaimonsa kanssa ollutPietarissa ja syönyt aamiaista "Cubassa" erään koulutoverinsa, tie- javesirakennusinsinöörin kanssa, ja kuinka tämä insinööri oli esittänythänelle ja hänen vaimolleen nuoren, noin kaksikymmentäkolmevuotiaanherrasmiehen, Mihail Ivanovitshin; tämän sukunimi oli hieman omituinen: Ris. Kaksi kuukautta myöhemmin tohtori huomasi vaimonsa albumissa tämänherran valokuvan, jossa oli ranskankielinen kirjoitus: "Muistoksinykyisestä tulevan toivossa". Sitten tohtori tapasi hänet pari kertaaanoppinsa luona… Ja tämä tapahtui juuri samoihin aikoihin, jolloinhänen vaimonsa, Olga Dmitrijevna, alkoi viipyä poissa ja palata kotiinneljän, viiden tienoissa aamulla. Siitä saakka hän yhä pyyteliulkomaamatkaa varten passia mieheltään, mutta tämä kielsi, ja heidänkodissaan kävi kaiket päivät sellainen tora, että sai hävetäpalvelijatartakin.

Puolisen vuotta sitten tohtorin lääkäritoverit olivat todenneet, ettähänessä oli keuhkotauti alkamassa, ja kehoittivat häntä jättämäänkaikki ja matkustamaan Krimille. Saatuaan kuulla tästä Olga Dmitrijevnatekeytyi sen näköiseksi kuin se olisi häntä kovin peloittanut ja alkoiliehakoida miestään ja yhä vakuutella, että Krimillä on kylmää jaikävää, joten olisi paljoa parempi matkustaa Nizzaan, jonne hänkinlähtisi mukaan miestään hoitamaan, vaalimaan ja rauhoittamaan… NytNikolai Jevgrafitsh ymmärsi, miksi hänen vaimonsa mieli teki niinkovasti juuri Nizzaan: asuihan Michel Monte Carlossa.

Tohtori etsi englantilais-venäläisen sanakirjan ja kääntäen sanoja jaarvaillen niiden merkitystä muodosti vähitellen tällaisen lauseen: "Juon rakastettuni terveydeksi, tuhat kertaa suutelen pientä jalkaa.Odotan kärsimättömänä". Nikolai Jevgrafitsh teki itselleen selväksi, millainen surkea osa hänellä tulisi olemaan, jos hän suostuisimatkustamaan vaimonsa kanssa Nizzaan, ja oli itkeä harmistaastellessaan pahoilla mielin huoneissa. Hänessä heräsi ylpeys, plebeijinen inho. Puristaen nyrkkejään ja murtaen kasvojaan vihasta hänihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaanhengellinen seminaristi, suora, juro mies, ammatiltaan kirurgi, kuinkahän oli voinut heittäytyä orjaksi, niin häpeällisesti alistua tuonheikon, mitättömän, ostettavissa olevan, alhaisen olennon valtaan.

– Pieni jalka! jupisi hän rutistaen sähkösanomaa. Pieni jalka!

Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli rakastunut ja kosinut OlgaDmitrijevnaa ja sitten seitsemän vuotta elänyt tämän kanssa yhdessä,hänen mieleensä oli jäänyt vain muisto pitkästä, tuoksuvasta tukasta, pehmeistä pitseistä ja pienestä jalasta, niin, todellakin hyvinpienestä ja kauniista jalasta. Ja vielä nyt oli, siltä tuntui, entisistä syleilyistä säilynyt käsissä ja kasvoilla silkin ja pitsienhively – eikä mitään muuta. Ei mitään muuta, jollemme ota huomioonhysteerisiä kohtauksia, parkumisia, nuhteita, uhkauksia ja valheita,hävyttömiä, kavalia valheita… Muistuipa hänen mieleensä, kuinkakotona maalla lintu kerran odottamatta lensi pihalta sisään ja alkoiepätoivoisesti siivillään räpyttää ikkunaruutuja vasten ja kaataahuoneessa olevia esineitä. Niinpä tämäkin nainen ilmaantui aivanoudosta piiristä hänen elämäänsä ja aiheutti hämmingin. Hänen parhaatelinvuotensa kuluivat kuin helvetin tulessa, onnen toiveet särkyivät jajoutuivat pilkanalaisiksi, terveys murtui… Hänen kotinsa onjärjestetty kehnosti, ilonaisen asunnon tapaan, eikä hän vuosittainansaitsemistaan kymmenestä tuhannesta ruplasta saa mitenkäänlähetetyksi äidilleen, papin leskelle, edes kymmentä ruplaa; onpahänellä jo vekseleitäkin tuhatviisitoista rupiaa. Näytti siltä, ettävaikka hänen kotonaan asustaisi rosvojoukkio, ei hänen elämänsä olisiniin toivotonta, niin auttamattomasti pirstottua kuin tämän naisenkanssa.

Nikolai Jevgrafitsh alkoi yskiä ja hengittää raskaasti. Hänen olisipitänyt mennä levolle lämmitäkseen, mutta hän ei voinut, vaan käveliyhä huoneesta toiseen tai istuutui pöytänsä ääreen ja kuljetti kynääpitkin paperia kirjoittaen koneellisesti: "Hyvä kynä… Pieni jalka…"Kellon lähetessä viittä hän uupui ja syytti jo kaikesta vain itseään.Hänestä tuntui nyt siltä, että jos Olga Dmitrijevna menisi naimisiinjonkun toisen kanssa, joka voisi vaikuttaa häneen edullisesti, niinkuka tietää, vaikka hänestä vihdoin tulisikin hyvä, kunnon nainen.Mutta hän, Nikolai Jevgrafitsh, on huono psykologi eikä tunne naisensielua, ja sitäpaitsi kuiva, juro…

"Minä en elä enää kauan", hän ajatteli. "Olenhan jo melkein ruumis, enkä saa estää toisia elämästä. Olisipa todellakin omituista ja typerääruveta tässä puolustamaan jonkinlaisia oikeuksia. Minä selvitän meidänvälimme; menköön sitten rakastettunsa luo… Annan hänelle eron, otansyyn niskoilleni…"

Olga Dmitrijevna tuli vihdoinkin kotiin astuen miehensä työhuoneeseensellaisena kuin oli, yllään valkoinen hartiaviitta, kuosikas hattupäässä ja kalossit jalassa, ja heittäytyi nojatuoliin.

– Inhottava, lihava pojan vietävä! sanoi Olga Dmitrijevna kiivastuenja hengittäen raskaasti. Se on epärehellistä, iljettävää. Hän polkijalkaansa. Minä en voi, minä en voi, minä en voi!

– Mitä nyt? kysyi Nikolai Jevgrafitsh astuen hänen luokseen.

– … Ylioppilas, Asarbekov nimeltään, saattoi minut juuri kotiin jakadotti käsilaukkuni, jossa oli r j ruplaa rahaa. Lainasin neäidiltäni.

Hän itki oikein kuin lapsi, eikä ainoastaan hänen nenäliinansa, vaanvieläpä hansikkaansakin olivat kyynelistä märät.

– Minkäs sille mahtaa! huoahti tohtori. Mikä on mennyt, se on mennyt.

Mutta rauhoituhan nyt, sillä minun pitää puhua kanssasi.

– En ole miljoonienomistaja, että noin vain antaisin rahojen mennä.

Hän sanoi kyllä hankkivansa takaisin, mutta en usko, hän on köyhä…

Tohtori pyysi häntä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mutta rouva puhuiyhä vain tuosta ylioppilaasta ja noista kadotetuista viidestätoistaruplasta.

– Mutta hyvänen aika, minä annan sinulle huomenna vaikka kaksikymmentäviisi, jos vain kuuntelet mitä sanon! sanoi Nikolai Jevgrafitshharmistuen.

– Minun täytyy muuttaa pukua! alkoi Olga Dmitrijevna itkeä tillittää.Minä en voi puhua vakavasti, kun minulla on turkit yllä! Kuinkaomituista!

Tohtori auttoi turkit ja kalossit vaimonsa yltä ja tunsi silloinvalkoviinin, saman viinin hajua, jota rouva niin mielellään nauttiostereita syödessään (huolimatta lihavuudestaan hän söi ja joi paljon).Olga Dmitrijevna meni kamariinsa ja palasi hetken kuluttua uudelleenpukeutuneena, puuteroituna, itkuisin silmin ja istuutui peittyenmelkein kokonaan pitsivaippaansa, niin että hänen miehensä erotti vainkohennetun tukan ja pienen jalan noista vaaleanpunaisista röyhelöistä.

– Mistä sinä tahdot puhua? kysyi rouva huojutellen itseäännojatuolissa.

– Minä löysin sattumalta tämän… sanoi tohtori ojentaen hänellesähkösanoman.

Olga Dmitrijevna luki sen ja kohautti olkapäitään.

– Mitäs sitten? virkkoi hän huojutellen itseään yhä kovemmin. Tämähänon tavallinen uudenvuoden onnittelu eikä mitään muuta. Ei siinä mitäänsalaisuuksia ole.

– Sinä luotat siihen, etten minä osaa englannin kieltä. Se on totta, minä en sitä osaakaan, mutta minulla on sanakirja. Tämän sähkösanomanon lähettänyt herra Ris, joka juo rakastettunsa terveydeksi ja suuteleetuhat kertaa sinua. Mutta jättäkäämme se, jättäkäämme… jatkoi tohtorihätäisesti. Minä en tahdo nuhdella sinua, enkä tehdä siitä numeroa.Onhan noita numeroita ollutkin jo tarpeeksi ja nuhteita myös, on aikalopettaa… Mutta minä aion sanoa sinulle, että sinä nyt olet vapaa jasaat elää miten haluat.

He vaikenivat. Olga Dmitrijevna hyrähti hiljaiseen itkuun.

– Minä vapautan sinut teeskentelemisestä ja valehtelemisesta, jatkoiNikolai Jevgrafitsh. Jos rakastat tuota nuorta miestä, niin rakasta; jos tahdot matkustaa hänen luokseen ulkomaille, niin matkusta. Sinäolet nuori, terve, mutta minä olen jo raihnas, en elä enää kauan.Lyhyesti… sinä ymmärrät minut.

Hän oli kiihottunut eikä voinut jatkaa. Olga Dmitrijevna itki jatunnusti sellaisella äänellä, jollaisella surkutellaan itseään, rakastavansa Risia, ajelleensa hänen kanssaan kaupungin ulkopuolella, olleensa hänen luonaan hotellissa ja matkustavansa todellakinmielellään nyt ulkomaille.

– Näethän, minä en salaa mitään, sanoi Olga Dmitrijevna huoahtaen.Koko minun sieluni on selko selällään. Ja minä rukoilen sinua taaskin, ole jalomielinen, anna minulle passi matkaa varten!

– Sanon vieläkin: olet vapaa.

Rouva istuutui toiseen paikkaan, lähemmäksi miestään tarkastaakseentämän kasvojen ilmettä, sillä hän ei nyt uskonut tätä ja tahtoi päästäselville tämän salaisista ajatuksista. Hän ei muutoin koskaan uskonutketään, ja vaikka toinen olisi tarkoittanut miten ylevää tahansa, hänaina epäili tällaisen tarkoituksen takana piilevän mataloita, alhaisiavaikutteita ja itsekkäitä pyyteitä. Ja kun Olga Dmitrijevnatutkiskelevasti katsoi miestään kasvoihin, tämä oli näkevinään vaimonsasilmissä, niinkuin kissalla, vihreän tulen välkettä.

– Milloinka minä sitten saan passini? kysyi Olga Dmitrijevna hiljaa.

Tohtorin teki yhtäkkiä mieli sanoa "et milloinkaan", mutta hän hillitsiitsensä ja vastasi:

– Milloin tahdot.

– Minä matkustan vain yhdeksi kuukaudeksi.

– Sinä matkustat Risin luo ainaiseksi. Annan sinulle avioeron, otansyyn niskoilleni, ja naikoon herra Ris sinut sitten!

– Mutta minä en ensinkään tahdo avioeroa! sanoi Olga Dmitrijevnavilkkaasti ja samalla ihmetellen. Minä en pyydä sinulta avioeroa! Annaminulle passi matkaa varten, siinä kaikki.

– Mutta miksi sinä et tahdo avioeroa? kysyi tohtori alkaen harmistua.Sinäpä olet omituinen nainen. Kerrassaan omituinen! Jos sinä todellakinolet mieltynyt häneen ja hän myöskin rakastaa sinua, ette teidänasemassanne kumpikaan voi ajatella mitään parempaa kuin avioliitto.Ethän sentään pelkkää löyhää suhdetta…?

– Minä ymmärrän teidät, sanoi rouva edeten hänestä, ja hänenkasvoilleen levisi pahanilkinen, kostonhimoinen ilme. Ymmärrän teidätmainiosti. Olette kyllästynyt minuun, tahdotte päästä minusta jasentähden saada minusta avioeron. Kiitän teitä, mutta en ole niin hölmökuin ehkä luulette. Avioeroon en suostu, enkä lähde luotanne, en lähde,en lähde! Ensiksikään en tahdo menettää yhteiskunnallista asemaani – jatkoi rouva hätäisesti, ikäänkuin peläten, että häntä estettäisiinpuhumasta. Toiseksi, olen jo kaksikymmenseitsemänvuotias, mutta Ris onvain kahdenkymmenen kolmen; vuoden kuluttua hän kyllästyy minuun jajättää minut. Ja kolmanneksi, jos tahdotte tietää, en voi taata, ettäminunkaan ihastukseni kestäisi kauan… Siitä saatte! Minä en lähdeluotanne!

– Siinä tapauksessa minä ajan sinut pois! huusi Nikolai Jevgrafitshpolkien jalkaansa. Ajan sinut kadulle, senkin kunnoton, alhainennainen!

– Saadaanpa nähdä! sanoi rouva ja poistui.

Ulkona oli aikoja sitten aamu valjennut, mutta tohtori istui yhäkirjoituspöytänsä ääressä kuljettaen kynää paperilla ja kirjoittaenkonemaisesti:

"K. Herra… Pieni jalka…"

Tai hän asteli huoneessa ja pysähtyi sattumalta vierashuoneen seinälläriippuvan valokuvan eteen, joka oli otettu seitsemän vuotta sitten, heti häiden jälkeen, ja katseli sitä kauan. Se oli perhekuva: appi, anoppi, hänen vaimonsa Olga Dmitrijevna kaksikymmenvuotiaana ja hänitse nuorena, onnellisena aviomiehenä. Appi – sileäksi ajeltu,pönäkkä, viekas ja rahanahne salaneuvos; anoppi, lihava nainen, jollaon alhaiset ja petomaiset piirteet kuin hillerillä ja jokajärjettömästi rakastaa tytärtään ja auttaa häntä kaikessa; jos tämävaikka kuristaisi miehensä, ei äiti sanoisi hänelle nuhteen sanaakaan, vaan kätkisi hänet liepeisiinsä. Olga Dmitrijevnankin kasvonpiirteetovat alhaiset ja petomaiset, mutta paljoa ilmehikkäämmät ja rohkeammatkuin äidin; hän ei ole enää hilleri, vaan isompi peto! Mutta NikolaiJevgrafitsh itse näyttää valokuvassa yksinkertaiselta, hyväntahtoiseltamieheltä; hyvänsuopa seminaarilaishymy levitteleikse hänen kasvoillaan, joista päättäen hän viattomuudessaan uskoo, että tuo rosvojoukko, johonkohtalo on hänet sattumalta sysännyt, antaa hänelle sekä onnea ettärunoutta, vieläpä kaikkea sitä, mitä hän on haaveillut laulaessaanylioppilaana: "Ken ei rakasta, tuhoaa elämän nuoren…"

Ja taas hän epätoivoisena ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapinpoika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, yksinkertainen ja suoramies, on voinut näin auttamattomasti antautua tuon mitättömän, valheellisen, kehnon, alhaisen, luonteeltaan hänelle perin oudonolennon valtaan.

Kun hän kello yksitoista puki takin ylleen ajaakseen sairaalaan, astuisisäkkö työhuoneeseen.

– Mitä tahdotte? kysyi tohtori.

– Rouva on noussut ja pyytää niitä kahtakymmentäviittä ruplaa, jotkaolette luvannut hänelle.

"ANNA" KAULASSA

I

Vihkimisen jälkeen ei ollut edes kevyttäkään ateriaa; nuoret joivatmaljansa, pukeutuivat matkalle ja ajoivat rautatieasemalle. Iloisen hääjuhlan ja illallisten, musiikin ja tanssin sijaan olipyhiinvaellusmatka kahdensadan virstan päähän. Useat hyväksyivät tämänsanoen, että Modest Alekseitsh on jo vanhanpuoleinen ja huomattavassaasemassa oleva mies ja että iloiset häät saattaisivat näyttää hyvinkinsopimattomilta; sitäpaitsi olisi hyvin ikävä kuulla tanssimusiikkia, kun viisikymmenkaksivuotias virkamies nai nuoren neitosen, jokavastikään on täyttänyt kahdeksantoista. Puhuttiin myöskin, että ModestAlekseitsh periaatteen miehenä ryhtyi hommaamaan tätä matkaa luostariinoikeastaan sitä varten, jotta hänen nuori vaimonsa ymmärtäisi, että hänavioliitossakin asettaa uskonnon ja siveyden ensi sijalle.

Nuoria saatettiin. Joukko virkaveljiä ja sukulaisia seisoi maljakädessä odottaen junan lähtöä huutaakseen hurraata, ja Pjotr Leontitsh, morsiamen isä, päässä silinterihattu ja yllään pitkä virkanuttu, kurottautui jo hieman juopuneena ja hyvin kalpeana malja kädessä vaununikkunaa kohti ja sanoi rukoilevasti:

– Anjuta! Anja! Anja, sana vain!

Anja kumartui ikkunasta hänen puoleensa, ja isä kuiskasi tyttärelleenjotakin ympäröiden hänet viinin löyhkällä, puhalsi korvaan – mitään eisiitä voinut ymmärtää – ja teki ristinmerkin hänen kasvoilleen, rinnalleen ja käsilleen; sitä tehdessään hänen hengityksensä vavahtelija silmissään kimalteli kyyneleitä. Mutta Anjan veljet Petja jaAndrjushka, jotka olivat kymnasisteja, nykivät isäänsä nutun liepeistäja kuiskasivat hämillään:

– Isä, ei enää… Isä, ei saa…

Kun juna lähti liikkeelle, näki Anja isänsä hoiperrellen juoksevanjonkin matkaa vaunun vieressä läikyttäen viiniä lasistaan. Kuinkasäälittäviltä, mutta hyväntahtoisilta isän kasvot näyttivätkään!

– Hurra-a! huusi isä.

"Nuori pari" jäi kahden. Modest Alekseitsh katseli ympärilleenvaunuosastossa, asetteli matkatavaroita hyllyille ja istuutui hymyillenvastapäätä nuorta vaimoaan. Hän oli keskikokoinen, lihava, pöhöttynyt, hyvin syötetty virkamies; hänellä oli pitkät poskiparrat, mutta viiksiäei ensinkään, ja hänen sileäksi ajeltu, pyöreä, selväpiirteinenleukansa oli kuin siloinen kantapää. Kaikkein luonteenomaisinta hänenkasvoissaan oli se, ettei hänellä ollut viiksiä ja että tuo paljasviiksien paikka vähitellen muuttui molemmin puolin lihaviksi, hyytelömäisesti värähteleviksi poskiksi. Hän käyttäytyi arvokkaasti,hänen liikkeensä olivat hitaat, pehmeät.

– En saata mitenkään olla muistelematta erästä seikkaa, aloitti hänhymyillen. Viisi vuotta sitten, kun Kosorotov sai pyhän Annanritarikunnan toisen luokan merkin ja tuli siitä kiitämään, hänenylhäisyytensä lausui: "Teillä on siis nyt kolme Annaa: yksinapinlävessä, kaksi kaulassa". Siihen aikaan oli nimittäin Kosorotovinsuulas ja kevytmielinen vaimo, Anna nimeltään, vastikään palannutkotiin takaisin. Toivon, että kun minä saan Annan toisen luokan merkin,hänen ylhäisyydellään ei ole syytä sanoa minulle samoin.

Modest Alekseitsh hymyili pienillä silmillään. Ja Anja hymyili myöskin, mutta pelkäsi, että tuo mies saattaa milloin hyvänsä suudella häntäpaksuilla, kosteilla huulillaan, mistä hänellä ei enää ole oikeuttakieltäytyä. Pöhöttyneen miehen pehmeät liikkeet peloittivat häntä,hänen oli kauhea, iljettävä olla. Modest Alekseitsh nousi, ottihätäilemättä ritarimerkin kaulastaan, hännystakin ja liivit yltään japukeutui yönuttuun.

– Kas niin, virkahti hän istuutuen Annan viereen.

Anja muisteli, kuinka kiusallista vihkiminen oli ollut, kun hänestä olinäyttänyt, että sekä pappi että vieraat ja kaikki kirkossa läsnäolevatolivat surullisesti katselleet häntä: miksi, miksi hän, noin hempeä,kaunis neitonen menee tuolle iäkkäälle herrasmiehelle? Vielä tänäaamuna hän oli riemuinnut siitä, että kaikki oli lopultakin järjestynytniin hyvin, mutta vihkimisen aikana ja nyt vaunussa hän tunsi itsensäsyylliseksi, petetyksi, ja naurunalaiseksi. Rikkaalle miehelle hän olimennyt vaimoksi, mutta rahaa hänellä ei kuitenkaan ollut, vihkimäpukuoli neulottu velaksi, ja kun isä ja veljet olivat häntä tänäänsaattaneet, hän oli nähnyt heidän kasvoistaan, ettei heilläkään ollutropoakaan. Saanevatkohan he tänään illallistakaan? Entä huomenna? Jahänestä tuntui siltä, kuin hänen isänsä ja veljensä istuisivat nytilman häntä nälkäisinä ja saman ikävän vallassa kuin ensimmäisenäiltana äidin kuoltua.

"Voi kuinka onneton minä olen!" hän ajatteli. "Miksi olen näinonneton?"

Jäykän, naisiin tottumattoman miehen kömpelöön tapaan Modest Alekseitshkopasi häntä vyötäisiltä ja taputteli olkapäälle, mutta Anja ajattelirahoja, äitiään, tämän kuolemaa… Kun äiti oli kuollut, niin isä,Pjotr Leontitsh, kymnaasin kaunokirjoituksen ja piirustuksen opettaja, alkoi juopotella. Tästä seurasi puutetta. Pojilla ei ollut saappaitaeikä kalosseja, isä haastettiin oikeuteen, ryöstömies tuli, merkitsihuonekalut… Millainen häpeä! Anjan täytyi hoitaa juoppoa isäänsä,parsia veljien sukat, käydä torilla ostoksilla, ja kun ihmisetylistivät hänen kauneuttaan, nuoruuttaan ja siroa käytöstään, hänestätuntui kuin koko maailma olisi nähnyt hänen halpahintaisen hattunsa jajalkineissaan olevat reiät, joita oli koetettu musteella tahratanäkymättömiksi. Ja öisin kyyneleitä ja hellittämätön, levoton ajatus, että tuossa paikassa erottavat isän kymnaasista hänen heikkoutensatähden ja ettei isä kestä sitä, vaan kuolee pois niin kuin äitikin.Alkoivatpa silloin muutamat naistuttavat hyöriä ja etsiä Anjalle kelpomiestä. Pian löytyikin tämä Modest Alekseitsh, vanhanpuoleinen ja ruma, mutta rahakas. Hänellä on satatuhatta pankissa ja oma perintötila, jonka hän vuokraa pois. Hän on periaatteen mies ja hänen ylhäisyytensäsuosiossa. Hänen on helppo, niin kerrottiin Anjalle, saadahänen ylhäisyydeltään lippunen kymnaasin rehtorille, vieläpätarkastajallekin, jottei Pjotr Leontitshia erotettaisi…

Anjan muistellessa näitä yksityiskohtia tulvahti yhtäkkiä musiikkia jameluavia ääniä avoimesta ikkunasta. Juna seisahti pysäkille.Asemasillan takana, kansanjoukossa, soitettiin iloisesti hanuria jahalpaa, vinkuvaa viulua, mutta kauempaa, korkeiden koivujen japoppelien, kuun hopeoimien huviloiden takaa kuului sotilasorkesterinsoittoa: huviloilla oli tanssi-iltama. Asemasillalla käyskentelihuvila-asukkaita ja kaupunkilaisia, jotka olivat saapuneet tännehengittämään raikasta ilmaa. Siellä oli muiden muassa Artynov, kokotämän huvilaryhmän omistaja, rikas, kookas, uhkea, tumma, armeenialaisen näköinen mies, jolla oli ulkonevat silmät ja hyvinomituinen puku. Hänellä oli nimittäin yllään värillinen, rinnankohdalta napitettu paita, jalassa pitkävartiset saappaat kannuksineen,ja olkapäältä riippui musta viitta, joka laahuksena ulottui maahansaakka. Hänen jäljessään seurasi kaksi vinttikoiraa terävä kuonoriipuksissa.

Anjan silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hän ei muistellut enäääitivainajaansa, ei rahoja, ei häitä, vaan puristi tuttujenkymnasistien ja upseerien käsiä iloisesti nauraen ja sanoen vilkkaasti:

– Hyvää päivää! Mitä kuuluu? Kuinka jaksatte?

Anja oli tullut vaunusillalle kuutamoon ja asettunut niin, että hänetkokonaan nähtäisiin uudessa, komeassa puvussaan.

– Miksi juna tässä seisoo? hän kysyi.

– Odotetaan postijunaa, vastattiin hänelle.

Huomattuaan, että Artynov katseli häntä, Anja veikeästi siristisilmiään ja alkoi kuuluvasti puhua ranskaa. Siksi, että hänen omaäänensä kajahti niin kauniisti, että kuului soittoa ja kuu kuvastuilammen pintaan, ja että Artynov, tuo kuuluisa Don Juan ja naistensuosikki, niin halukkaasti ja uteliaasti katseli häntä, sekä siksi, että kaikkien oli hauska, hänkin yhtäkkiä riemastui, ja kun juna sittenlähti liikkeelle ja tutut upseerit hyvästiksi tekivät kunniaa, hän joalkoi hyräillä polkkaa, jota sotilassoittokunta parastaikaakajahdutteli jostakin puiden takaa. Ja hän palasi vaunuun sillämielellä, kuin hänelle asemasillalla olisi vakuutettu, että hänkaikesta huolimatta tulee onnelliseksi.

Vastanaineet viipyivät luostarissa kaksi päivää ja palasivat sittenkaupunkiin. He asuivat valtion huoneistossa. Kun Modest Alekseitsh olilähtenyt virkaansa, Anja soitteli pianoa tai itki ikävästä tailoikoili leposohvalla romaaneja lukien tai katseli muotilehtiä.Modest Alekseitsh söi vahvan päivällisen ja puhui politiikasta, virkamääräyksistä, ylennyksistä, palkinnoista sekä siitä, että pitääahertaa, ettei perhe-elämä ole huvittelua, vaan velvollisuus, ettäkopeekka on ruplan alku ja että hän korkeimmalle tässä maailmassaasettaa uskonnon ja siveyden. Ja pitäen pöytäveistä kuin miekkaakädessään hän lausui:

– Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa!

Mutta Anja kuunteli häntä pelokkaasti voimatta syödä ja nousi pöydästätavallisesti nälkäisenä. Päivällisen jälkeen mies levähti ja kuorsasilujasti, mutta Anja lähti omaistensa luo. Hänen isänsä ja veljensäkatselivat häntä hieman omituisesti, ikäänkuin olisivat juuri ennenhänen tuloaan tuominneet häntä siitä, että hän rahojen tähden meninaimisiin epämiellyttävälle, saidalle, ikävälle miehelle. Anjankahiseva puku ja korut, yleensä suuren maailman naisen olemus vaivasija loukkasi heitä. Hänen läsnäollessaan he olivat hieman hämillääneivätkä tienneet, mistä hänen kanssaan puhuisivat; mutta he rakastivathäntä kuitenkin entiseen tapaan, eivätkä olleet vieläkään tottuneetsyömään päivällistä ilman häntä. Anja istuutui pöytään ja söi heidänkanssaan kaalikeittoa, puuroa ja perunoita, jotka oli paistettu talillehaisevassa lampaanrasvassa. Pjotr Leontitsh kaasi vapisevin käsinpullosta ja ryyppäsi hätäisesti, ahneesti, samalla inhoten, otti sittentoisen ryypyn, sitten kolmannen… Petja ja Andrjushka, hänen laihat, kalpeat, suurisilmäiset poikansa, ottivat pullon ja sanoivat hämillään!

– Ei saa, isä!.. Riittää jo, isä!..

Ja Anja tuli myöskin levottomaksi ja pyysi isää olemaan enempääjuomatta, mutta tämä tulistui yhtäkkiä ja löi nyrkkiä pöytään.

– Minä en anna kenenkään pitää itseäni tarkastuksen alaisena! huusihän. Lurjukset! Minä ajan teidät kaikki pellolle!

Mutta hänen äänessään oli heikkoutta ja hyväsydämisyyttä, eikä kukaanpelännyt häntä. Päivällisen jälkeen Pjotr Leontitsh tavallisestilaittihe koreaksi; kalpeana, leuka parranajosta haavoittuneena, kurkottaen kapeaa kaulaansa hän kokonaisen puolituntisen seisoikuvastimen edessä somistaen itseään, kammaten tukkaansa, kiertäenviiksiään, pirskottaen päälleen hajuvesiä, sitoen kaulaliinaa, vetisitten hansikkaat käteensä, pani silinterihatun päähänsä ja lähtiyksityistunneille. Mutta jos oli pyhäpäivä, hän jäi kotiin ja maalasiöljyväreillä ja soitti harmoonia, joka pihisi ja puhisi; hän koettisaada siitä kauniita, sointuvia ääniä ja innostui laulamaankin, tai hänsuuttui pojilleen:

– Lurjukset! Ilkiöt! Soittokoneeni ovat tärvelleet.

Iltaisin Anjan mies pelasi korttia virkaveljiensä kanssa, jotka asuivatsaman katon alla valtion talossa. Pelin aikana seurustelivatvirkamiesten rumat, mauttomasti pukeutuneet, raa'at, piikamaiset vaimotkeskenään; silloin punottiin juonia, yhtä rumia ja mauttomia kuinvirkamiesten vaimot itsekin. Toisinaan Modest Alekseitsh lähtiAnjan kanssa teatteriin. Väliajoilla hän ei päästänyt vaimoaanaskeltakaan luotaan, vaan talutti häntä käsivarresta käytävissä jaravintolasalissa. Kumarrettuaan jollekulle hän heti sen jälkeenkuiskasi Anjalle: "Valtioneuvos… Käy hänen ylhäisyytensä luona…"tai: "Varakas mies… oma talo…" Kun he kulkivat tarjoilupaikan sivu, teki Anjan kovasti mieli jotakin makeaa; hän piti suklaasta jaomenapiirakoista, mutta rahaa hänellä ei ollut, eikä hän mieheltäänkehdannut pyytää. Modest Alekseitsh otti päärynän; pyöritteli sitäsormissaan ja kysyi epäröiden:

– Paljonko maksaa?

– Kaksikymmentäviisi kopeekkaa.

– Vai niin! virkkoi hän ja pani päärynän entiselle paikalle. Mutta kunoli hieman noloa poistua tarjoilupöydän luota ostamatta mitään, hänpyysi seltterivettä ja joi yksin koko pullon, että kyyneleitä kohosisilmiin; Anja vihasi häntä silloin.

Tai hän sävähdettyään punaiseksi virkahti hätäisesti vaimolleen:

– Tervehdi tuota vanhaa rouvaa!

– Mutta minä en tunne häntä.

– Yhdentekevää. Hän on rahatoimikamarin päällikön rouva! Tervehdi, sanon sinulle! murahti Modest Alekseitsh itsepäisesti. Ei sinun kaulasisiitä katkea.

Anja tervehti eikä hänen kaulansa katkennutkaan, mutta kovinkiusallista se vain oli. Hän teki kaikki, mitä hänen miehensä tahtoi,ja kiukutteli itselleen siitä, että mies oli pettänyt hänetpahanpäiväisesti kuin minkäkin hölmön. Anja oli mennyt naimisiinyksinomaan rahojen tähden; mutta nyt hänellä olikin vielävähemmän rahoja kuin ennen. Isä antoi aina, vaikkapa vainkaksikymmenkopeekkaisen, mutta nyt – ei edes kopeekkaa! Hän ei voinutottaa salaa tai pyytää, sillä hän pelkäsi miestään, että vapisi.Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi jo kauan sitten tuntenutsielussaan kammoa tätä miestä kohtaan. Kymnaasin rehtori oli hänenlapsuudessaan ollut kuin uhkaava, kauhea voima, joka ukkospilven taiveturin tavoin oli syöksynyt päin valmiina murskaamaan, mitä eteensattui, ja toinen tuollainen voima, josta kotona oli aina puhuttu jajota oli syystä tai toisesta aina pelätty, oli hänen ylhäisyytensä.Sitäpaitsi oli vielä kymmenkunta pienempää voimaa, nimittäin ankarat,järkähtämättömät kymnaasin opettajat ajeltuine viiksineen, ja nytvihdoin Modest Alekseitsh, periaatteen mies, joka kasvoiltaankin olirehtorin näköinen. Ja Anjan mielikuvituksessa kaikki nämä voimatsulautuivat yhteen ja ahdistivat suuren, peloittavan jääkarhun hahmossaheikkoja ja syyllisiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Eikä hän uskaltanutvastustaa, vaan hymyili väkinäisesti ja ilmaisi teeskenneltyätyytyväisyyttä, kun häntä raa'asti hyväiltiin ja häväistiinsyleilyillä, jotka häntä kauhistuttivat.

Vain kerran Pjort Leontitsh oli rohjennut pyytää vävyltäänkahtakymmentäviittä ruplaa lainaksi maksaakseen jonkin hyvinvastenmielisen velan. Mutta millaisen tuskan ja vaivan takana seolikaan!

– Hyvä on, lainaan teille, sanoi Modest Alekseitsh tovin mietittyään, mutta sanon jo edeltäpäin, että enempää en auta teitä, jollette lakkaajuopottelemasta. Valtion virkamiehelle on sellainen heikkoushäpeällistä. En malta tässä olla teille huomauttamatta sitä yleisestitunnettua tosiasiaa, että juomahimo on vienyt perikatoon montakyvykästä miestä, kun he sitävastoin tästä paheesta kieltäytymälläolisivat aikaa voittaen voineet kohota hyvinkin huomattavaan asemaan.

Ja sitten seurasi pitkiä selityksiä: "sen mukaan kuin"… "siltäkannalta katsoen"… "yllä olevan perusteella", mutta Pjotr Leontitshparka kärsi alennustilastaan ja tunsi kovaa halua saada juopotella.

Ja poikien, jotka tulivat Anjan luo vieraisiin, jalassa tavallisestirikkinäiset saappaat ja yllään kulunut puku, täytyi myöskin kuunnellaohjesääntöjä.

– Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa! selitti heille

Modest Alekseitsh.

Mutta rahaa hän ei heille antanut. Anjalle hän kuitenkin lahjoittisormuksia, rannerenkaita ja rintaneuloja sanoen, että nämä esineet ovathyvin tarpeellisia pimeiden päivien varalta. Ja useasti hän avasivaimonsa piirongin ja teki tarkastuksen: olivatkohan vain kaikkiesineet tallella.

II

Sillä välin oli tullut talvi. Jo hyvän aikaa ennen joulua ilmoitettiinsanomalehdissä, että 29 päivänä joulukuuta "toimeenpannaan"aatelisseuran huoneistossa tavanmukaiset talvitanssiaiset. Joka iltakortinpeluun jälkeen Modest Alekseitsh kuiskaili innokkaastivirkatoveriensa vaimojen kanssa luoden silloin tällöin huolestuneenkatseen Anjaan ja käveli sitten kauan huoneessaan ajatellen jotakin.Vihdoin kerran myöhään illalla hän pysähtyi Anjan eteen sanoen:

– Sinun pitää ompeluttaa itsellesi tanssiaispuku. Ymmärrätkö? Muttamuista neuvotella asiasta Maria Grigorjevnan ja Natalia Kusminishnankanssa.

Ja hän antoi Anjalle sata ruplaa. Tämä otti rahat ja tilasitanssiaispuvun neuvottelematta siitä kenenkään kanssa. Isälleen hänsiitä kyllä mainitsi, mutta muuten hän koetti kuvitella mielessään, kuinka hänen äitinsä olisi pukeutunut tanssiaisiin. Hänenäitivainajansa oli nimittäin aina pukeutunut kuosikkaasti ja ottanutAnjan mukaansa puettuaan hänetkin siroksi kuin nuken; sitäpaitsi hänoli opettanut tyttärensä puhumaan ranskaa ja tanssimaan masurkkaaerittäin hyvin (ennen naimisiin menoaan hän oli ollut viisi vuottakotiopettajattarena). Anja osasi äitinsä tavoin tehdä vanhasta puvustauuden, pestä bensiinillä hansikkaita, vuokrata kallisarvoisia esineitäja niinkuin äitikin siristää silmiänsä, sorahdutella puheessaan, asettua kauniisiin asentoihin, innostua kovasti, milloin se olitarpeen, tai katsoa surullisesti ja salaperäisesti. Isältään hän oliperinyt tukan ja silmien tumman värin, hermostuneisuuden ja tavan ainasomistautua.