Kitabı oku: «Avioliittoja», sayfa 6
Kun Modest Alekseitsh puolisen tuntia ennen tanssiaisiin menoa astuitakitta Anjan luo pannakseen hänen suuren kuvastimensa edessäritarimerkin kaulaansa, hän hurmautuneena Anjan kauneudesta ja uudentanssiaispuvun loistosta ja henkevyydestä erittäin tyytyväisenä kampasiposkipartojaan jutellen:
– Katsopas vain… kylläpä oletkin!.. Anjuta! jatkoi hän sittenmuuttaen yhtäkkiä äänensä juhlalliseksi. Minä olen tehnyt sinutonnelliseksi, mutta tänään voit sinä tehdä minut onnelliseksi. Pyydänsinua, ole hyvä, ja esittäydy hänen ylhäisyytensä rouvalle! Jumalantähden tee se! Hänen kauttaan minä voin päästä vanhemmaksiesittelijäsihteeriksi.
He ajoivat tanssiaisiin. Aatelisseuran huoneiston ovenvartija avasiheille oven, ja he astuivat eteiseen. Siellä oli vaatenaulakoita täynnäturkkeja, hyöriviä palvelijoita ja avokaulaisia naisia, jotkaviuhkoillaan suojelivat itseään vedolta, ja siellä haisi valokaasulleja sotilaille. Kun Anja astuessaan miehensä taluttamana portaita ylöskuuli soittoa ja näki itsensä kokonaan suuren suuresta, monien tulienvalaisemasta kuvastimesta, heräsi hänen rinnassaan riemu ja tuosamainen onnen aavistus, jota hän oli tuntenut sinä kuutamoisena iltanapysäkillä. Hän käveli ylpeänä, itsetietoisena, ensikertaa tuntienolevansa nainen eikä tyttö, ja jäljitteli tahtomattaan äitivainajansakäyntiä ja eleitä. Ja ensikertaa eläessään hän tunsi olevansa rikas javapaa. Eipä hänen miehensä läsnäolokaan häntä ensinkään painostanut, sillä astuessaan juhlahuoneiston kynnyksen yli hän oli jovaistomaisesti aavistanut, että hänen vanhan miehensä läsnäolo eilainkaan alenna häntä, vaan päinvastoin antaa hänelle tuon viehkeänsalaperäisyyden leiman, joka niin miellyttää miehiä. Suuressa salissakajahti jo orkesterin soitto, ja tanssi alkoi. Valtion asunnostatulleena, valon, kirjavuuden, soiton ja humun mukaansa tempaamana Anjaloi katseen ympäri salia ja ajatteli: "Ah, kuinka ihanaa!" ja erottiheti joukosta kaikki tuttavansa, kaikki, jotka hän oli ennen tavannutiltamissa tai huveissa, kaikki nuo upseerit, opettajat, asianajajat, virkamiehet, tilanomistajat, hänen ylhäisyytensä, Artynovin ja kaikkihienoimmat, siropukuiset, avorintaiset, kauniit ja rumat seuranaiset, jotka jo olivat asettuneet paikoilleen hyväntekeväisyysmyyjäistenmökkeihin ja majoihin aloittaakseen myynnin köyhien hyväksi. Kookasupseeri – Anja oli tutustunut häneen Vanhalla Kiovan kadullakoulutyttönä eikä muistanut enää hänen nimeään – ilmestyi ikäänkuinmaasta nousten hänen eteensä ja pyysi häntä valssiin. Ja Anja lensimiehensä luota, ja hänestä tuntui jo siltä, kuin hän olisi purjehtinutmyrskyisellä merellä miehensä jäädessä kauaksi rannalle… Anja tanssiintohimoisesti, innostuneesti valssia, polkkaa, katrillia, siirtyenkäsivarsilta toisille, huumautuen humusta ja musiikista, sekoittaenvenäjän- ja ranskankieltä keskenään, sorahdutellen puhuessaan janauraen, eikä ajatellut miestään, ei ketään eikä mitään. Hänellä olihyvä menestys miesten parissa, se oli selvää, eikä toisin saattanutollakaan. Hän hengitti kiivaasti innostuksesta, puristelisuonenvedontapaisesti viuhkaansa ja tahtoi juoda. Isä Pjotr Leontitsh, yllään rypistynyt hännystakki, joka haisi bensiinille, astui hänenluokseen tarjoten lautasta, jolla oli punaista jäätelöä.
– Sinä olet lumoava tänään, sanoi hän ihaillen tytärtään. En ole ikinävielä näin kovasti säälinyt sitä, että jo olet joutunut naimisiin…Miksi? Minä tiedän, sinä teit sen meidän tähtemme, mutta… hän vetivapisevin käsin tukun seteleitä taskustaan: tänään olen saanut rahaatunneistani ja maksan velkani sinun miehellesi.
Anja pisti lautasen hänen käteensä, ja joku kiidätti hänet tanssintahdissa kauas. Ritarinsa olan yli hän vilahdukselta näki isänsäliukuvan parkettia pitkin, kietovan kätensä jonkin naisen vartalolle jalähtevän tämän kanssa kiitämään pitkin salia.
– Kuinka viehättävä hän onkaan, kun hän on selvällä päällä! ajatteli
Anja.
Masurkkaa Anja tanssi saman kookkaan upseerin kanssa. Tämä käveliarvokkaasti ja raskaasti kuin säkki, liikutteli olkapäitään jakohotteli rintaansa, tuskin polki jalallaan – häntä ei lainkaanhaluttanut tanssia, mutta Anja liiteli hänen ympärillään ärsyttäenhäntä kauneudellaan ja kaulansa alastomuudella; hänen silmänsäsäihkyivät kiihkoa, liikkeensä olivat intohimoiset, mutta upseeri käviyhä välinpitämättömämmäksi ja ojenteli hänelle käsiään armollisestikuin kuningas.
– Hyvä, hyvä… huudettiin yleisön joukosta.
Mutta vähitellen tempaisi innostus upseerinkin; hän vilkastui, tulistuija liikkui keveästi, notkeasti, ja Anja katsoi häneen ikäänkuin hänolisi ollut kuningatar ja tuo hänen orjansa. Silloin hänestä tuntui, kuin koko sali olisi katsonut häneen, kuin kaikki nuo ihmiset olisivatolleet kateellisia heille. Kookas upseeri oli tuskin ennättänyt kiittäähäntä, kun yleisö yhtäkkiä alkoi tehdä tietä, ja miehet ojentautuivatniin omituisen suoriksi kädet riippuen sivuilla… Hänen ylhäisyytensäasteli Anjaa kohti, hännystakissaan kaksi tähteä. Niin juuri, hänenylhäisyytensä astui Anjaa kohti, sillä hän katsoi suoraan tähänhymyillen makeasti ja pureksien samalla huuliaan; niin hän teki aina, kun näki kauniita naisia.
– Hyvin hauskaa, hyvin hauskaa… aloitti hän. Minäpä lähetän miehennepäävahtiin, koska hän tähän saakka on meiltä salannut tuollaisenaarteen. Tulin vaimoni puolesta… jatkoi hän ojentaen Anjalle kätensä.Teidän täytyy auttaa meitä… N-niin… Teille pitää antaa palkintokauneudestanne… kuin Amerikassa… N-niin… Amerikkalaiset naiset…Vaimoni odottaa teitä kärsimättömästi.
Hänen ylhäisyytensä vei Anjan mökkiin iäkkään rouvansa luo, jonkakasvojen alaosa oli niin suhteettoman suuri, että näytti siltä kuin hänolisi pitänyt suurta kiveä suussaan.
– Auttakaa meitä! sanoi rouva nenäänsä. Kaikki kauniit naiset toimivathyväntekeväisyysmyyjäisissä, te vain huvittelette. Miksi ette tahdoauttaa meitä?
Hän lähti pois, ja Anja asettui arvon rouvan paikalle hopeisensamovaarin ääreen, jossa alkoi heti vilkas myynti. Lasillisesta teetäei Anja ottanut ruplaa vähempää, ja kookkaan upseerinsa hän sai juomaankolme lasillista. Astuipa siihen Artynov, tuo mulkosilmäinen pohatta, joka poti hengenahdistusta, mutta hänen yllään ei ollut nyt tuotakummallista pukua, jossa Anja oli nähnyt hänet kesällä, vaan hän olihännystakissa, niinkuin muutkin. Hellittämättä katsettaan Anjasta hänjoi lasin samppanjaa ja maksoi siitä sata ruplaa, joi sitten teetä jamaksoi siitäkin sata – ja kaiken tämän hän teki ääneti kärsienhengenahdistusta… Anja kutsui ostajia luokseen ja otti heiltä rahaavarmasti vakuutettuna siitä, että hänen hymynsä ja silmäyksensätuottivat näille sulaa nautintoa. Hän käsitti jo, että hänet oli luotuyksinomaan tätä humuavaa, loistavaa, hymyilevää elämää vartensoittoineen, tansseineen, ihailijoineen, ja tuo entinen uhkaava, musertava voima näytti hänestä nyt naurettavalta. Hän ei pelännyt enääketään ja sääli vain sitä, ettei äiti saanut olla yhdessä iloitsemassahänen menestyksestään.
Pjotr Leontitsh, joka jo oli käynyt kalpeaksi, mutta pysyttelihe vielätukevasti jaloillaan, läheni mökkiä ja pyysi ryypyn konjakkia. Anjapunastui peläten, että hän sanoisi jotakin sopimatonta (häntä johävetti, että hänen isänsä oli niin köyhä, niin tavallinen), muttaPjotr Leontitsh tyhjensi lasinsa sopimattomuuksia puhumatta, heittirahatukustaan kymmenruplasen ja poistui arvokkaasti sanaakaansanomatta. Vähän myöhemmin Anja näki isänsä kulkevan grand rond'issa,ja nyt tämä jo horjahteli ja huuteli jotakin naisensa suureksimielipahaksi. Ja Anjan mieleen muistui, kuinka isä kolmisen vuottasitten eräissä tanssiaisissa samalla tavoin horjahteli ja huuteli, mikäpäättyi siihen, että järjestyksenvalvoja vei hänet kotiin nukkumaan jaettä seuraavana päivänä rehtori uhkasi erottaa hänet virasta. Kuinkasopimattomaan aikaan tämä johtuikaan mieleen!
Kun samovaarit oli mökeissä sammutettu ja kun väsyneethyväntekijättäret olivat antaneet ansaitsemansa rahat tuolle iäkkäällerouvalle, jolla näytti olevan kivi suussa, tuli Artynov tarjoamaankäsivartensa Anjalle ja viemään hänet saliin, johon oli katettuillallispöytä kaikille hyväntekeväisyysmyyjäisiin osaaottaneille.Illallispöytään istuutui parikymmentä henkilöä, ei enempää, muttasittenkin oli hyvin meluisaa. Hänen ylhäisyytensä kohotti maljan: "Tässä komeassa ruokasalissa on paikallaan juoda malja helppohintaistenruokalain menestykseksi, niitä tämäniltaisetkin hyväntekijäiset ovattarkoittaneet". Prikaatinkenraali esitti maljan "voimalle, jonka edessätykistökin vaikenee", ja kaikki riensivät kilistämään maljaa naistenkanssa. Oli erittäin rattoisaa!
Kun Anjaa saatettiin kotiin, aamu jo valkeni, ja palvelijattaret olivatmenossa torille. Iloisena, hieman päihtyneenä, täynnä uusiavaikutelmia, uupuneena hän riisuutui, heittäytyi vuoteeseensa janukahti heti…
Kello kaksi päivällä herätti sisäkkö hänet ilmoittaen, että herraArtynov oli saapunut tervehdykselle. Anja pukeutui nopeasti ja menivierashuoneeseen. Vähäsen myöhemmin saapui myös hänen ylhäisyytensäkiittämään osanotosta hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Hän katsoi makeastiAnjaan pureskellen huuliaan, suuteli hänen pientä kättään ja pyysisaada viipyä hetkisen; sitten hänkin meni. Mutta Anja seisoi keskellävierashuonetta hurmautuneena, ihmetellen, tahtomatta voida uskoa, ettähänen elämässään oli näin pian tapahtunut muutos, ihmeellinen muutos.Samassa astui sisään hänen miehensä Modest Alekseitsh… Tämäkinseisoi hänen edessään kasvoillaan samanlainen mielistelevä, makea, orjamais-alamainen ilme, jollaisen Anja oli tottunut hänellä näkemäänhänen puhutellessaan vaikutusvaltaisia ja huomatuita henkilöitä. Jainnokkaasti, mutta inhoten, halveksien, vakuutettuna siitä, etteihänelle mitään pahaa tapahtuisi, Anja sanoi lausuen selvästi jokasanan:
– Mene matkoihisi, tolvana!
Tämän jälkeen Anjalla ei ollut enää ainoaakaan vapaata päivää, sillähän otti osaa milloin huvimatkoihin, milloin kävelyihin, milloinseuranäytelmiin. Hän palasi joka päivä kotiin aamun tullen ja nukkuivierashuoneen permannolla ja kertoi sitten liikuttavasti kaikillenukkuvansa kukkien alla. Rahaa tarvittiin hyvin paljon, mutta hän eienää pelännyt Modest Alekseitshia, vaan tuhlasi tämän rahoja kuinomiaan. Eikä hän pyytänyt, eikä vaatinut niitä, vaan lähetti hänellejoko laskun tai paperilipun, jolle kirjoitti: "tämän tuojallemaksettava kaksisataa ruplaa" tai "heti maksettava sata ruplaa".
Pääsiäisenä Modest Alekseitsh sai Annan ritarikunnan toisen luokanmerkin. Kun hän tuli siitä kiittämään, hänen ylhäisyytensä laskisanomalehden syrjään ja istuutui syvemmälle nojatuoliinsa. – Teillä onnyt siis kolme Annaa, sanoi hän tarkastellen valkoisia sormiaan jaruusunpunaisia kynsiään, yksi napinlävessä, kaksi kaulassa.
Modest Alekseitsh painoi kaksi sormea huulilleen siltä varalta, jotteinauraisi äänekkäästi, ja sanoi:
– Nyt on vain odotettavissa pienen Vladimirin ilmaantuminen maailmaan.
Rohkenen pyytää teidän ylhäisyyttänne kummiksi.
Hän viittasi hienosti Vladimirin ritarikunnan neljännen luokankunniamerkkiin ja kuvitteli jo mielessään, kuinka hän kaikkialla kertootästä kekseliäästä ja rohkeasta sanasutkauksestaan. Hän aikoi sanoavielä jotakin yhtä onnistunutta, mutta hänen ylhäisyytensä nyökäyttipäätään ja syventyi sanomalehteensä…
Mutta Anja ajeli yhä troikalla, lähti Artynovin kanssametsästysretkille, näytteli yksinäytöksisissä näytelmissä, oliillallisilla ja kävi yhä harvemmin omaistensa luona. Nämä olivat jotottuneet syömään päivällistä ilman Anjaa. Pjotr Leontitsh joi entistäenemmän, rahaa ei ollut, ja soittokonekin oli jo aikoja sitten myytyveloista. Pojat, Petja ja Andrjushka, eivät päästäneet isäänsä enääyksin kadulle ja seurasivat yhä häntä, jottei hän pääsisi kaatumaan. Jakun Anja ajoi Vanhalla Kiovan kadulla kolmivaljakolla heitä vastaanArtynovin istuessa ajajan paikalla ohjaksissa, niin Pjotr Leontitshotti silinterihatun päästään ja aikoi huutaa jotakin tyttärelleen, mutta Petja ja Andrjushka tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja pyysivätrukoilevasti:
– Ei saa, isä… Ei saa…
"NAINEN, JOKA KULKEE KOIRAN KANSSA"
I
Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jokakulkee koiran kanssa. Dmitri Dmitritsh Gurov, joka oli ollut Jaltassa(Krimillä) pari viikkoa ja jo jonkin verran tottunut sikäläisiinoloihin, innostui tarkastelemaan uusia tulokkaita. Istuessaanhuvimajassa Wernellä hän näki nuoren, vaaleaverisen, keskikokoisennaisen, jolla oli barettihattu päässä, kulkevan pitkin rantakatua; naisen jäljessä juoksi pieni valkoinen seurakoira.
Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadillauseita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässäja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkeekoiran kanssa".
– Jos hän on täällä ilman miestään ja tuttavia, arveli Gurov, eipäolisi hullumpaa tutustua häneen.
Gurov ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänellä oli jokaksitoistavuotias tytär ja kaksi kymnaasia käyvää poikaa. Hänet olinaitettu varhain, jo toisen vuoden ylioppilaana, ja nykyjään hänenvaimonsa näytti ainakin puolta vanhemmalta kuin hän. Hänen vaimonsa olipitkä, tummakulmainen, ryhdikäs, arvokas käytökseltään ja, kuten hänitsestään sanoi, ajatteleva nainen. Hän luki paljon, ei kirjoittanutkirjeissä R-kirjainta, ja sanoi miestään Dimitriksi eikä Dmitriksi.Tämä sitä vastoin piti kaikessa hiljaisuudessa vaimoaan lyhytjärkisenä,ahdasmielisenä, rumana, vieroi häntä eikä viihtynyt kotonaan. DmitriDmitritsh oli jo aikoja sitten alkanut olla uskoton vaimolleen, pettäentätä usein. Luultavasti juuri siksi hän melkein aina arvosteli naisiakehnoiksi, ja kun hänen läsnäollessaan heistä puhuttiin, hän murahtinaisia tarkoittaen:
– Alhaista rotua!
Dmitri Dmitritsh oli mielestään kyllin viisastunut katkeristakokemuksistansa, nimitti heitä miten milloinkin halutti, mutta ilmantuota "alhaista rotua" hän ei vain voinut tulla toimeen pariapäivääkään. Miesten seurassa hänen oli ikävä ja vaikea olo, hän olivaitelias ja kylmä, mutta ollessaan naisten kanssa hän tunsi itsensävapaaksi ja tiesi, mitä heille piti puhua ja miten käyttäytyä; muttahän saattoi helposti myös vaieta heidän seurassaan. Hänenulkomuodossaan, luonteessaan, koko olemuksessaan oli jotakin puoleensavetävää ja selittämätöntä, mikä viehätti ja houkutteli naisia. Häntiesi sen, ja häntä itseäänkin veti jokin voima naisten pariin.
Tavantakainen kokemus, todellakin katkera kokemus, oli jo aikojaopettanut hänet ymmärtämään, että jokainen uusi naistuttavuus, jokaalussa tuntuu tekevän elämän niin suloiseksi ja vaihtelevaksi janäyttää niin ihanalta, hauskalta seikkailulta, muuttuu ehdottomastisekavaksi arvoitukseksi, ja tila käy vihdoin tukalaksi. Näin onasianlaita ainakin säädyllisiin ihmisiin, etenkin moskovalaisiinnähden, vaikka he ovatkin raskasmielisiä ja epäröiviä. Mutta jokainenuusi naistuttavuus oli ikäänkuin salaa karkoittanut tuon kokemuksenmielestä ja herättänyt halun elää, ja kaikki oli taas näyttänyt niinyksinkertaiselta ja huvittavalta.
Niinpä Dmitri Dmitritsh Gurov eräänä iltana istui syömässä päivällistäkaupungin puistoravintolassa, kun barettilakkinen nainen tulikiirehtimättä ravintolaan ja istuutui viereiseen pöytään. Tuon naisenilme, käynti, puku, kampaus ilmaisi hänen olevan säätyläisen, naimisissa, ensi kertaa Jaltassa ja yksin, sekä että hänen oli ikävätäällä… Mitä kerrottiin sikäläisistä huonoista tavoista, siinä olipaljon valhetta, ja Gurov halveksi tämänkaltaisia juttuja, sillä häntiesi niitä etupäässä sellaisten ihmisten sepittävän, jotka itsemielellään olisivat tehneet syntiä, jos vain olisivat voineet. Muttakun tuo barettilakkinen nainen nyt istuutui kolmen askeleen päässähänestä olevaan viereiseen pöytään, Gurov muisti jutut helpoistavoitoistaan, matkoistaan vuoristoon, ja yhtäkkiä hänet valtasihoukutteleva ajatus lyhytaikaisesta, ohimenevästä suhteesta, romaanistatuntemattoman naisen kanssa, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.
Hän kutsui ystävällisesti naisen mukana olevaa pientä seurakoiraaluokseen, ja kun se lähestyi, uhkasi sitä sormellaan. Koira murisi.Gurov uhkasi taaskin.
Nainen katsahti häneen, mutta loi samassa katseensa maahan.
– Ei se pure, sanoi hän punastuen.
– Saako sille antaa luun? Ja kun nainen nyökäytti päätään, kysäisi
Gurov kohteliaasti: Oletteko jo kauankin ollut Jaltassa?
– Viisi päivää.
– Minä olen ollut täällä jo toista viikkoa.
He vaikenivat hetken.
– Aika kuluu kyllä nopeasti, mutta väliin on täällä hirveän ikävä!sanoi nainen katsomatta naapuriinsa.
– On vain totuttu sanomaan, että täällä on ikävä. Kun asutaan kotonaBelevissa tai jossakin muualla, ei valiteta ikävää, mutta heti kuntullaan tänne, sanotaan: "Voi kuinka ikävää! Kuinka hirveästi täälläpölyää!" Voisi luulla sen, joka näin puhuu, saapuneen tänne Granadasta.
Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Muttapäivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän keskensukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväistenihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat.He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus merenyllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaapitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin, kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansamoskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoijoskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa, omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, ettähän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiinS: n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyyJaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskintahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Muttanainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa – kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä olinaisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, ettähäntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.
Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että hehuomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketisallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että AnnaSergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö jaopiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaahänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsatuntemattoman miehen kanssa – kaikesta päättäen hän oli ensi kertaaeläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkastisilmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hänitse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea, hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä…
"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jonukahtamaisillaan.
II
Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä.Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi, vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurovpoikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi AnnaSergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä.Ei ollut, minne mennä.
Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaankatsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useatolivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkinkaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessajaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret,ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.
Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringonlaskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkänaikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajiaikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänensilmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivatkatkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hänkadotti lornettinsa väkijoukossa.
Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuliasettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhäikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. AnnaSergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomattaGuroviin.
– Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov.
Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?
Anna Sergejevna ei vastannut.
Gurov katsoi terävästi häneen, kietoi yhtäkkiä kätensä hänenympärilleen ja suuteli häntä huulille. Kukkien tuoksu ja tuoreushuumasi. Mutta samassa hän silmäili säikähtyneenä ympärilleen: näkiköjoku?
– Lähdetään teille… hän kuiskasi.
Anna Sergejevnan huoneessa oli tukahduttavaa; siellä tuoksuihajuvesille, joita hän osteli japanilaisesta kaupasta. Gurov ajattelikatsellessaan häntä: "Minkälaisia kohtaamisia sattuukaan!" Entuudestaanoli hänen povessaan säilynyt muisto huolettomista, hyväsydämisistänaisista, jotka iloitsivat rakkaudestaan ja olivat kiitollisia hänelleonnestaan, niin perin lyhyt kuin se olikin ollut; ja muisto sellaisistakuin esimerkiksi hänen oma vaimonsa, jotka rakastivat valheellisesti, puhuivat liian paljon, teeskentelivät, rakastivat hysteerisesti jasellainen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi kysymyksessä rakkaus eikäintohimo, vaan jotakin paljoa merkitsevämpää; olipa säilynyt vielämuisto parista kolmesta sellaisestakin erittäin kauniista, muttakylmästä naisesta, joiden kasvoille yhtäkkiä nousi petomainen ilme, vastustamaton halu ottaa elämältä enemmän, kuin se voi antaa; nämätällaiset eivät olleet enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, eivätharkitsevia eivätkä älykkäitä, vaan oikullisia, vallanhimoisia naisia.Ja kun Gurov oli kyllästynyt heihin, heidän kauneutensa oli herättänythänessä vihaa, ja pitsit heidän vaatteissaan olivat hänen mielestäänolleet kun suuria suomuksia.
Mutta nyt oli kysymyksessä yhä sama arkuus, kokemattoman nuoruudenkulmikkuus, omituisen epämieluinen tunne, ja tuntui siltä kuin olisijoutunut hämilleen, jos joku yhtäkkiä olisi kolkuttanut ovea. AnnaSergejevna, tuo "nainen, joka kulki koiran kanssa", suhtautui jotenkinerikoisesti, hyvin vakavasti, kaikkeen mitä oli tapahtunut, ikäänkuinhän olisi langennut; siltä ainakin näytti, ja se oli niin kummallista, sopimatonta. Hänen kasvonsa kuihtuivat, ja pitkät hiukset riippuivatsurullisina kahden puolen; hän vaipui ajatuksiinsa ja unohtui katuvaanasentoon, niinkuin syntinen nainen vanhanaikaisissa maalauksissa.
– On niin surullista, virkkoi hän. Tehän ette minua nyt enääkunnioita.
Pöydällä oli arbuusi. Gurov leikkasi siitä viipaleen ja rupesi hitaastisyömään. Kului ainakin puoli tuntia äänettömyydessä.
Anna Sergejevna oli liikuttava, hänestä huokui säädyllisen, yksinkertaisen viattoman, vähän mukana eläneen naisen puhtautta.Yksinäinen pöydällä palava kynttilä valaisi heikosti hänen kasvojaan; mutta saattoi huomata, että hän oli pahoilla mielin.
– Miksi minä lakkaisin kunnioittamasta sinua? kysyi Gurov. Sinä etitsekään tiedä, mitä puhut.
– Suokoon Jumala minulle anteeksi! sanoi nainen ja hänen silmänsätäyttyivät kyynelillä. Tämä on kauheaa.
– Sinä puhdistaudut, näemmä.
– Mistä minä puhdistautuisin!.. Olen kehno, alhainen nainen, halveksin itseäni enkä edes ajattelekaan puhdistautumista. En olepettänyt miestäni, vaan itseni. Enkä ainoastaan nyt, vaan jo pitkänaikaa olen pettänyt. Mieheni on ehkä rehellinen, kunnon mies, muttaonhan hän viinuri! En tiedä, mitä hän siellä tekee, miten palvelee, tiedän vain, että hän on viinuri. Olin mennessäni hänen kanssaannaimisiin kaksikymmenvuotias, uteliaisuus kiusasi minua, ja toivoinjotakin parempaa. Onhan olemassa toisenlaistakin elämää, ajattelin. Jahalutti elää! Elää ja elää!.. Uteliaisuus paloi mielessäni… ettekäsitä sitä, mutta vannon kautta Jumalani, en voinut enää hillitäitseäni, minussa tapahtui jotakin, en voinut enää pidättää itseäni, sanoin miehelleni olevani sairas ja matkustin tänne… Ja täälläkuljeskelin ympäri kuin huumeissani, kuin mieletön… ja niin minustatuli kehno, kurja nainen, jota kuka hyvänsä voi halveksia.
Gurovin tuli ikävä kuunnella. Häntä harmitti tuo yksinkertainenäänensävy, tuo odottamaton katumus, joka nyt ei ollut paikallaan.Jollei kyyneliä olisi näkynyt, olisi voinut luulla hänen piloillaannoin tekevän tai näyttelevän.
– En ymmärrä, mutisi Gurov hiljaa, mitä sinä oikein tahdot?
Anna Sergejevna kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puristautuihäneen kiinni.
– Uskokaa, uskokaa minua, rukoilen teitä… Minä rakastan rehellistä,puhdasta elämää, synti on minusta inhoittavaa, mutta en itsekään tiedä,mitä teen. Yksinkertaiset ihmiset sanovat: "Paholainen on hänetviekoitellut". Ja minäkin voin nyt itsestäni sanoa, että paholainen onminut viekoitellut.
– Riittää, riittää… murahti Gurov.
Hän katseli Anna Sergejevnan liikkumattomia, säikähtyneitä silmiä,suuteli häntä, puheli hiljaa ja ystävällisesti, ja Anna Sergejevnarauhoittui vähitellen ja tuli taas iloiseksi. He alkoivat molemmatnauraa.
Kun he sitten olivat saapuneet rantakadulle, ei siellä ollut enääketään, kaupunki sypresseineen näytti aivan kuolleelta, mutta merikohisi yhä, ja aallot loiskivat rantaa vasten. Suuri soutualus keinuiaalloilla, ja siinä oleva lyhty tuikahteli unisesti.
He löysivät ajurin ja ajoivat Oreandaan.
– Minä sain äsken alhaalla eteisessä tietää sukunimesi: taululle olikirjoitettu von Diederiz, sanoi Gurov. Onko miehesi saksalainen?
– Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni onkreikkalaiskatolilainen.
Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivatvaieten alas merelle.
Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäililiikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet, sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuuluialhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noinkohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikäOreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti sielläkohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossajärkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessämeidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisenpelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömänjuoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamunsarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena jalumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä,avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jossitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidänomat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkeanpäämäärän ja oman ihmisarvomme.
Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaivasaapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enääpalaneet.
– Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.
– Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.
He palasivat kaupunkiin.
Sitten he joka päivä tapasivat toisensa rantakadulla, söivät yhdessäaamiaisen, päivällisen, kävelivät, ihailivat merta. Anna Sergejevnavalitti nukkuvansa huonosti ja sydämensä lyövän rauhattomasti, teki yhäsamoja kysymyksiä ja oli levoton milloin mustasukkaisuudesta, milloinpelosta, ettei Gurov häntä kylliksi kunnioita. Ja usein puistoissa, kunheidän läheisyydessään ei näkynyt ketään, Gurov veti Anna Sergejevnanluokseen ja suuteli häntä intohimoisesti. Jouten olo, suutelot keskelläkirkasta päivää, joihin kuului vilkuileminen ympäri ja pelko, etteikukaan näkisi, helle, meren tuoksu ja joutilaiden, siropukuisten, hyvinsyötettyjen ihmisten alituinen katseleminen ikäänkuin tekiväthänestä toisen miehen. Hän puheli Anna Sergejevnalle, että tämä on niinkaunis, houkutteleva, oli kärsimättömän intohimoinen, ei poistunutaskeltakaan hänen luotaan, mutta Anna Sergejevna unohtui useinajattelemaan ja pyysi yhä Gurovia tunnustamaan, ettei hän enääkunnioita eikä rakasta häntä, vaan pitää häntä vain kehnona naisena.Melkein joka ilta, myöhemmällä, he ajoivat jonnekin kaupunginulkopuolelle, Oreandaan tai koskelle. Ja nämä matkat onnistuivaterinomaisesti, vaikutelmat olivat joka kerta ihania, suurenmoisia.
Odotettiin Anna Sergejevnan miehen tuloa. Mutta tältä saapuikin kirje, jossa hän ilmoitti silmiensä tulleen kipeiksi ja pyysi vaimoaan mitäpikimmin palaamaan kotiin. Anna Sergejevna rupesi jouduttamaankotimatkaa.
– On hyvä, että matkustan pois, sanoi hän Guroville. Se on itsekohtalon johtoa.
Anna Sergejevna ajoi hevosella Gurovin saattamana asemalle, joka olipäivän matkan päässä. Kun hän oli valinnut itselleen paikan pikajunanvaunusta ja kun toinen lähtömerkki kajahti, hän sanoi:
– Antakaa minun vielä kerran katsoa teitä… Katsoa vielä viimeisenkerran… Noin…
Hän ei itkenyt, vaan oli surumielinen ja ikäänkuin sairas, ja hänenkasvonsa vavahtelivat.
– Minä ajattelen… muistelen teitä… hän sanoi. Jumalan haltuun,jääkää hyvästi. Älkää minua pahalla muistelko. Me eroamme nyt iäksi, niin täytyi käydä, sillä meidän ei olisi pitänyt toisiamme ensinkääntavatakaan. No niin, Jumalan haltuun.
Juna lähti nopeasti liikkeelle, tulet katosivat pian, eikä hetkenkuluttua kuulunut enää edes humua, ikäänkuin olisi varta vasten niintapahtunut, jotta mitä pikimmin olisi tullut loppu tästä suloisestahuumauksesta, tästä mielettömyydestä. Ja jäätyään yksin asemasillalleja katsellessaan hämärään kaukaisuuteen Gurov kuunteli heinäsirkkojensirinää ja sahkölennätinlankojen soimista sellaisin tuntein kuin olisihän vasta unesta herännyt. Ja hän ajatteli, että nyt on hänenelämässään yksi seikkailu lisää ja että sekin jo on päättynyt jamuuttunut pelkäksi muistoksi… Hän oli liikutettu ja surullinen jatunsi heikkoa katumusta. Eihän tuo nuori nainen, jota hän ei enääkoskaan tapaisi, ollut onnellinen hänen kanssaan. Gurov tunsi olleensakohtelias ja sydämellinen häntä kohtaan, mutta silti oli hänenkäytöksessään, äänen sävyssä ja hyväilyissä heikkona varjona kuultanutonnellisen miehen kevyt pila, raa'ahko röyhkeys, miehen, joka sitäpaitsi oli lähes toista vertaa vanhempi häntä. Koko ajan oli AnnaSergejevna sanonut Gurovia hyväksi, harvinaiseksi, yleväksi; nähtävästihän oli näyttänyt Anna Sergejevnasta toisenlaiselta kuin häntodellisuudessa oli; Gurov oli siis tahtomattaan pettänyt häntä…
