Kitabı oku: «Kaksikymmentä: novellikokoelma», sayfa 6
Hammassärky
Virasta eronneen kenraalimajuri Buldejevin hampaita särki. Hän huuhtoi suutaan viinalla ja konjakilla, voiteli kolottavaa hammasta piipunöljyllä, opiumilla, tärpätillä ja lamppuöljyllä, hieroi poskea jodilla, piti väkiviinassa kastettua vanua korvissaan, mutta mikään ei auttanut. Alkoipa sairasta jo yökkäyttää. Lääkäri saapui, kaiveli hammasta ja määräsi kininiä, mutta ei sekään auttanut. Ehdotukseen kiskoa pois tuo paha hammas, vastasi kenraali jyrkästi kieltäen. Koko kotiväki, – vaimo, lapset, palvelijat, vieläpä kokkipoika Petka, kaikki tarjosivat auliisti apuaan. Ilmaantuipa muitten muassa sairaan luo talon pehtori, Ivan Sergeitsh, joka suositteli manausta.
– Siellä meidän pitäjässämme, teidän ylhäisyytenne, – selitti pehtori – palveli noin kymmenkunta vuotta sitten eräs Jaakko Vasilinpoika veronkantajana. Se kun manasi hammassäryn kuin puhaltamalla. Sillä oli tapana kääntyä akkunaan päin, jupista jotakin itsekseen, sylkäistä kerran ja – selvä oli. Sellainen voima oli hänelle annettu…
– No, missä hän nyt asuu?
– Saatuaan eron virastaan muutti hän tätinsä luo Saratoviin, missä nyt elää manaamalla hammassärkyä. Jos sattuu jonkun hammas olemaan pahana, niin kyllä Jaakko sen kurittaa… Saratovilaisia hän auttelee kutakin omassa kodissaan, mutta jos muusta kaupungista sattuu olemaan, niin sähköteitse… Lähettäkääpäs, teidän ylhäisyytenne, hänelle sähkötieto, että hampaita särkee, jotta parantaisi. Kyllä parannuskorvaus sopii sitten postissa hänelle lähettää.
– Joutavia! Taikauskoa!
– Sopiihan koettaa kuitenkin. Hän on muuten kovin viinaan menevä, ei välitä vaimostaan, vaan asuu jonkun saksattaren kanssa, senkin lurjus, mutta ihmeitä se mies tekee, se on varma.
– No lähetä nyt, – pyysi rouva. – Sinä et luota manaukseen, mutta minä olen itse saanut kokea sitä. Vaikk'et uskoisikaan, niin voithan kuitenkin lähettää. Eihän se missään tapauksessa vahingoksi ole.
– No, olkoon menneeksi, – suostui Buldejew. – Taitaapa tässä tulla tekemisiin ei ainoastaan veronkantajan, vaan itse pirunkin kanssa…
Oh! Tätä ei voi sietää enää!! Missä se sinun veronkantajasi asuu?
Mikä on hänen osotteensa?
Kenraali kävi pöydän luo istumaan ja otti kynän käteensä.
– Saratovissa jokainen sen miehen tuntee, – sanoi pehtori. – Kirjottakaa, teidän ylhäisyytenne Saratoviin siis… Kunnioitettu herra Jaakko Vasilinpoika… Vasilinpoika…
– Entäs sitten?
– Vasilinpoika… Jaakko Vasilinpoika… Noo! Sukunimen olen unohtanut… Vasilinpoika… Piru vieköön! Mikä hänen sukunimensä nyt olikaan? Äsken juuri tänne tullessani oli se kielelläni. Odottakaas, kun minä…
Ivan Sergeitsh katsoa tuijotti kattoon liikutellen huuliaan. Kenraali ja tämän rouva odottivat kärsimättöminä.
– No, etkö jo muista? Joudu!
– Heti, heti… Vasilinpoika… Jaakko Vasilinpoika… Unohtunut! Ja niin yksinkertainen nimi … siinä oli jotakin hevosesta… Tammanow? Ei, ei se Tammanow ollut. Vartokaas… Orhinski? Ei, ei Orhinskikaan. Tuollainen hevosnimi se oli, sen minä kyllä muistan, vaikka se onkin mennyt mielestäni.
– Ehkä Varsavski?
– Ei. Odottakaas… Kaakkitshi… Konijevski… Koiranski…
– Sehän on koiramainen eikä mikään hevosnimi. Entä Orhow?
– Ei, ei sekään. Hepow… Hepovski… Heponjenko… Ei sittenkään!
– No, kuinka minä voisin hänelle ilmottaa, kun en edes nimeä tiedä?
Ajattele nopeasti!
– Heti. Hevostow… Tammovski…
– Aisavitsh? – kysyi kenraalinrouva.
– Ei, ei… Tallinski… Mutta tämähän vasta merkillistä on! En muista!
– Mitäs pirua sinä täällä sitten teet kun et edes sen vertaa muista? – morkkasi kenraali äkeissään. – Mene ulos siitä!
Ivan Sergeitsh poistui hitaasti ulos, mutta kenraali puristeli poskeaan harhaillen huoneesta toiseen.
– Oo, hyvänen aika! – voivotteli hän. – Minä tulen jo hulluksi!
Pehtori meni puutarhaan, jossa hän, kohotettuaan hartaan katseensa korkeutta kohti, ajatteli yhä veronkantajan sukunimeä:
– Orhinski… Orhovski… Tuhat tulimaista! Hevostovski…
Hepotkin… Orhotkin… Tammatkin…
Hetken kuluttua hänet kutsuttiin sisään.
– Oletko muistanut? – kysyi kenraali.
– En mitenkään, teidän ylhäisyytenne.
– Ehkä Valakkin? Koninski? Eikö?
Ja talossa alettiin kilvan keksiä sukunimiä. Kaiken ikäiset ja väriset hevoset pengottiin juurta jaksain, muisteltiin kavioita, valjaita… Talossa, puutarhassa, väkituvassa ja keittiössä kulki edes ja takaisin kansaa muodostaen uusia sukunimiä…
Pehtori kutsuttiin tavan takaa sisään.
– Kavionski? – kysyttiin häneltä. – Valjakovski? Hirnov?
– E-ei, – vastasi Ivan Sergeitsh, joka tuijottaen ylöspäin jupisi ääneen: – Hevoshkin… Orhitski…
– Isä, isä! – huudettiin lastenkamarista. – Ihahanow! Ihahanow!
Koko talo oli liikkeellä. Kärsimätön, vaivattu kenraali lupasi viisi ruplaa sille, joka muistaisi sen oikean nimen, ja joukottain kokoontui nyt Ivan Sergeitshin ympärille väkeä.
– Harmajanow! – huudettiin yhtäältä.
– Valkovski! Pläsipävski! – kaikui toisaalta.
Tuli ilta eikä kukaan ollut keksinyt tuota kaivattua nimeä. Ja niin käytiin levolle lähettämättä sähkösanomaa.
Kenraali ei nukkunut koko yönä, vaan harhaili makuuhuoneessaan voihkien ja valittaen. Kellon kolmatta käydessä aamulla meni hän ulos ja koputti pehtorin akkunaan.
– Eiköhän vaan ollut Vikurinski? – kysyi hän valittavalla äänellä.
– Ei, ei se Vikurinski ollut, teidän ylhäisyytenne, – vastasi Ivan
Sergeitsh huoahtaen kuin vikapää.
– Mutta jollei se ollutkaan mikään hevosnimi, vaan joku muu?
– Ei, teidän ylhäisyytenne, kyllä siinä oli jotakin hevosesta, oli totisesti. Sen minä muistan aivan selvään.
– Kylläpäs sinulla on sitten huono muisti. Minulle on se nyt kaikkea muuta kalliimpi tässä maailmassa. Minä kärsin niin julmasti!
Aamulla lähetti kenraali taas lääkäriä noutamaan.
– Kiskokoon pois! – päätti hän. – Minä en jaksa enää tätä kestää…
Lääkäri tuli ja nykäisi kolottavan hampaan pois. Tehtyään tämän ja saatuaan työstään ansaitun palkkionsa hän nousi vaunuihinsa ja ajoi kotiin. Pelloilla kenraalin talon ulkopuolella hän kohtasi Ivan Sergeitshin. Pehtori seisoa könötti tien poskessa tuijottaen ajatuksissaan maahan. Hänen otsarypyistään ja katseestaan päättäen näytti hän kovasti vaivaavan muistiaan…
– Tallinski… Satulanow… – jupisi pehtori. – Saverikow…
Kushkin… Aisavski… Pattikov… Ratasmovski… Suitsinski…
– Ivan Sergeitsh! – huusi lääkäri hänelle. – Ettekö voisi myydä minulle viisi hehtoa kauroja? Kyllähän meidän talonpoikamme sieltä ovat ennen niitä minulle myyskennelleet, mutta heidän kauransa ovat niin kovin huonoja…
Ivan Sergeitsh töllisti hölmistyneenä lääkäriin ja hymyili mielettömästi. Sanomatta halaistua sanaa löi hän kätensä yhteen ja karkasi kartanoa kohti sellaisella vauhdilla kuin olisi vesikauhuinen koira ollut hänen kintereillään.
– Nyt muistan, teidän ylhäisyytenne! – huusi hän jo kaukaa iloisesti ja oudosti, rientäessään kenraalin työhuoneeseen. Nyt muistan! Jumala siunatkoon tohtoria! Kauranski! Kauranski on veronkantajan nimi! Kauranski, teidän ylhäisyytenne! Sähköttäkää Kauranskille!
– Myöhäistä! – sanoi kenraali viitaten ylenkatseellisesti luotaan.
– En tarvitse minä enää sinun hevosnimiäsi! Myöhäistä!
Neiti N. N: n kertomus
Noin kymmenkunta vuotta sitten, kerran illalla heinän aikaan, minä ja Pjotr Sergeitsh, joka hoiti tutkimustuomarin virkaa, ajoimme ratsain asemalle postia noutamaan.
Ilma oli ihana, mutta paluumatkalla alkoi ukkonen jyrähdellä ja me näimme mustan, synkän pilven lähestyvän.
Tätä tummaa taustaa vastaan näkyivät meidän kotimme, kirkko ja hopeenhohteiset poppelipuut selvästi, tuoksui sateelle ja tuoreelle heinälle. Matkatoverini oli hurjalla tuulella, nauroi ja jutteli kaikenlaista. Hän sanoi, että olisipa hauska nyt matkalla yht'äkkiä joutua johonkin keskiaikaiseen, pykälätorniseen ja sammalkattoiseen linnaan. Sinne me piiloutuisimme sateelta, siellä meidät salama vihdoin surmaisi…
Silloin kiitää ruis- ja kauravainioita pitkin ensimäinen myrskyaalto meitä kohti. Tuuli ulvahtaa, pölyä kiertelee ilmassa. Pjotr Sergeitsh nauroi vimmatusti ja kannusti hevostaan.
– Hauskaa! – huudahti hän. – Hyvin hauskaa!
Hänen iloisuutensa valtasi minutkin ja ajatellessani, että kohta kastun likomäräksi ja putoan salaman surmaamana maahan, aloin minäkin nauraa.
Vinha vihuri ja nopea kulku, joista olin hengästyä tuntiessani samalla lintuna lentäväni eteenpäin, innostivat mieltäni. Kun me ratsastimme pihalle, oli tuuli jo tyyntynyt ja suuret sadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon ja kattoja vastaan. Tallin luona ei näkynyt ketään.
Pjotr Sergeitsh riisui itse hevoset valjaista ja talutti ne pilttuihinsa. Odottaessani häntä minä seisoin kynnyksellä katsellen kuinka sadepisarat vinosti putoilivat maahan; kitkerä, kiihottava heinän tuoksu tuntui täällä paljon voimakkaammin kuin vainioilla; sadepilvien tähden oli ilma hieman hämärä.
– Sepäs oli tuima isku! – sanoi Pjotr Sergeitsh lähestyessään minua voimakkaan, jyrisevän leimauksen jälkeen, josta taivas tuntui repeävän kahtia. – Eikös ollutkin?
Hän seisoi vieressäni kynnyksellä hengittäen vielä raskaasti äskeisestä hurjasta ajosta ja katseli minua. Huomasin, että hän ihaili.
– Natalia Vladimirovna, – sanoi hän, – minä antaisin vaikka mitä, jos saisin näin seistä tässä kauan ja katsella teitä. Tänään te olette ihmeen ihana!
Hän katseli innokkaasti, rukoilevasti, kasvonsa olivat kalpeat, parrassa ja viiksissä kimalteli sadepisaroita ja nekin näyttivät katselevan minua ihastuksella.
– Minä rakastan teitä, – sanoi hän. – Rakastan ja olen onnellinen nähdessäni teidät. Minä tiedän, että te ette voi tulla vaimokseni, mutta minä en mitään enää tahdo, en mitään tarvitse, kun te vaan tiedätte, että rakastan teitä. Vaietkaa, älkää vastatko, älkää välittäkö, kun vaan tiedätte, että olette minulle kallis. Sallikaa minun katsella teitä.
Hänen innostuksensa valtasi minutkin. Minä katselin hänen sielukkaita kasvojaan, kuuntelin hänen ääntään, johon sateen rapina kummallisesti sekaantui enkä voinut lumottuna liikahtaa paikaltani.
Minä halusin kauan katsella hänen säteileviin silmiinsä ja kuulla hänen ääntään.
– Te vaikenette; se on hyvä! – sanoi Pjotr Sergeitsh. – Vaietkaa yhä vieläkin.
Minun oli hyvä olla. Aloin nauraa sulasta ihastuksesta ja juoksin rankkasateessa pihan poikki taloon. Hän nauroi myöskin ja seurasi juosten kintereilläni.
Kuin lapset, me riensimme meluten, märkinä, hengästyneinä, tömistäen portaissa, sisään. Isäni ja veljeni, jotka eivät olleet tottuneet näkemään minua niin hymyilevänä ja iloisena, silmäilivät minua ihmetyksellä ja alkoivat myöskin nauraa.
Uhkaavat pilvet katosivat, ukkonen vaikeni, mutta Pjotr Sergeitshin parrassa kimalteli yhä vieläkin sadepisaroita. Pitkin iltaa hän lauleli, vihelteli ja leikki meluten koiran kanssa, juosten huoneesta toiseen, niin että oli kerran kaataa palvelijankin teekeittiöineen. Illallispöydässä hän söi runsaasti, lateli hassuja juttujaan ja vakuutteli, että jos talvella syö tuoreita kurkkuja, niin tuntuu suussa keväältä.
Mennessäni levolle minä sytytin kynttilän ja avasin akkunan selko selälleen. Sekava tunne valtasi minun mieleni. Minä tunsin olevani vapaa, terve, ylhäinen, rikas, rakastettu, mutta ennen kaikkea, että olin ylhäinen ja rikas, – ylhäinen ja rikas. Kuinka suloista, hyvä Jumalani!.. Sitten kyyristyessäni vuoteessa vilusta, joka kasteen kanssa virtasi puutarhasta huoneeseeni, minä koetin selvittää itselleni, rakastinko Pjotr Sergeitshiä vai en… Ja pääsemättä selville tästä minä nukahdin.
Kun aamulla herätessäni näin vuoteellani väräjävät auringon säteet ja lehmusten huojuvien oksien varjot, niin heräsivät eiliset muistot uuteen eloon. Elämä näytti minusta niin runsaalta, vaihtelevalta, ihanalta. Minä puin ylleni hyräillen, nopeasti ja riensin puutarhaan…
Entä sitten? Ei mitään. Talvella, jolloin asuimme kaupungissa, tuli Pjotr Sergeitsh harvoin luoksemme. Kesätuttavain seura huvittaa maalla, mutta talvella kaupungissa sitä vastoin se menettää puolet viehätyksestään. Kun kaupungissa tarjoo heille teetä, niin näyttää siltä kuin heillä olisi sopimaton puku yllä ja ikäänkuin liian kauan sekottaisivat lusikalla teetänsä. Pjotr Sergeitsh puhui kyllä kaupungissakin rakkaudesta, mutta se oli jotakin aivan toista kuin maalla. Kaupungissa me tunsimme voimakkaammin sen muurin, joka meitä erotti: minä ylhäinen ja rikas, hän köyhä papin poika ja vain tutkimustuomari arvoltaan. Molemmat – minä nuoruuteni vuoksi, hän ties miksi – pidimme tätä muuria korkeana ja vahvana. Ollessaan luonamme kaupungissa, oli hänen tapansa väkinäisesti hymyillen arvostella ylhäisöä, mutta hän vaikeni synkkänä, jos joku muu sattui olemaan hänen kanssaan vierashuoneessa. Ei löydy sellaista muuria, jonka läpi ei voisi murtautua, vaan nykyaikaiset romaanisankarit ovat, ainakin minun mielestäni, liian arkoja, velttoja, laiskoja ja epäluuloisia, he omaksuvat liian varhain sen mielipiteen, että ovat muka onnettomia, että itse elämä on muka heidät pettänyt. Sen sijaan, että taistelisivat, he vain tahtovat arvostella valittaen mailmaa typeräksi, mutta silloin he eivät huomaakaan sitä, että heidän oma arvostelunsa vähitellen muuttuu typeräksi.
Olin rakastettu; onni oli niin lähellä, se tuntui liikkuvan rinnallani. Minä elin kuin laulaen, tahtomatta tutkia omaa itseäni, tietämättä, mitä odotan, mitä tahdon elämältä. Aika kului kulumistaan… Ohitseni kulki rakastavaisia ihmisiä, kirkkaita päiviä ja lämpimiä öitä, satakielet lauloivat, tuoksui heinälle – ja kaikki tämä ihanine, kummastuttavine muistoineen siirtyi nopeasti minulta, niinkuin kaikilta muiltakin, jäljettömiin. Ei sitä ennättänyt käsittää, kun se jo katosi, katosi kuin usvaan… Missä on tuo kaikki nyt?
Isäni kuoli ja minä vanhenin. Kaikki mikä minua miellytti, hyväili, innosti – sateen rapina, ukkosen jyrähdykset, ajatukset onnesta, keskustelut rakkaudesta – kaikki tuo muuttui muistoksi ja minä näin edessäni tasaisen, tyhjän etäisyyden ilman ainoatakaan ihmissielua, ja siellä kaukana taivaanrannalla oli pimeätä, pelottavaa…
Kello soi… Pjotr Sergeitsh tuli. Kun minä talvella näen puut ja muistelen, kuinka ne kesällä vihersivät, niin kuiskaan:
– Oi, te rakkaani!
Ja kun minä näen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt elämäni kevään, niin tulee minun ikävä, mutta suloinen olla, ja minä kuiskaan taasen nuo samat sanat.
Jo aikoja sitten oli hän, isäni suosittelun kautta saanut viran kaupungissa. Hän on muuttunut vähän vanhemmaksi, vähän laihemmaksi. Lemmenlaverteluja ei hän enää laskettele, ei puhu joutavia, ei ole huvitettu virastaan, kärsii jostakin taudista, on kyllästynyt johonkin ja heitettyään hyvästi tälle matoiselle mailmalle elää ikäänkuin vasten tahtoaan. Tuolla istuu hän nyt takan ääressä tuijottaen vaieten tuleen… Tietämättä mistä puhuisin, kysyn:
– No, mitä kuuluu?
– Ei mitään… – vastaa hän.
Me vaikenemme jälleen. Tulen punainen hohde värähtelee hänen surullisilla kasvoillaan.
Silloin muistui mennyt aika minun mieleeni; hartiani vavahtivat, pääni painui alas ja minä aloin katkerasti itkeä. Minun tuli sietämättömän sääli itseäni ja tuota miestä, ja kaipasin intohimoisesti sitä mennyttä aikaa, jota elämä ei meille enää anna takaisin. Minä en enää ajatellut sitä, että olen ylhäinen ja rikas.
Ja äänekkäästi itkien puristelin kuumia ohimoitani valittaen:
– Jumalani, Jumalani, harhaan joutui elämäni…
Ja hän istui yhä vaieten sanomatta edes: "älkää itkekö". Mutta hän ymmärsi, että itku lievitti ja että kyynelten aika oli tullut. Minä näin hänen silmistään, että hän sääli minua; ja minä tunsin myöskin sääliä ja harmia tuota onnetonta, heikkoa miestä kohtaan, joka ei kyennyt johtamaan minun kohtaloani, eipä edes omaansa.
Saattaessani häntä eteisessä minusta tuntuu kuin pukisi hän tahallaan hitaasti päällystakkia ylleen. Pari kertaa suuteli hän mykkänä kättäni ja katseli kauan minun itkuisia kasvojani. Minä luulin, että hän tällä hetkellä muisti ukonilman, sadepisarat, meidän naurumme ja minun kasvoni sellaisina kuin hän ne silloin näki. Hän tahtoi sanoa minulle jotakin ja olisikin tehnyt sen mielellään, vaan ei saanut mitään sanotuksi, nyökäytti vain päätään ja puristi tuntuvasti kättäni. Jumala hänen kanssaan!
Saatettuani häntä palasin takaisin huoneeseeni ja istuin matolle takan ääreen. Hehkuvat hiillokset alkoivat tummua ja sammuen raueta tuhkaksi. Pakkanen paukahteli ulkona yhä vihaisempana ja valitteli uunin piipussa.
Kamarineiti astui sisään ja kutsui minua, luullen minun nukkuneen…
Ilkityö
– Ken siellä?
Ei vastausta. Vartia ei näe mitään, vaan tuulen ja puitten suhinan läpi saattaa hän kuitenkin selvästi kuulla, että joku kulkee hänen edellään lehtokäytävässä. Pilvinen ja sumuinen maaliskuun yö on peittänyt seudun ja vartijasta tuntuu siltä kuin maa, taivas ja hän itse ajatuksineen olisivat vaipuneet äärettömyyteen, läpinäkymättömään pimeyteen. Saattaa vain hapuillen liikkua.
– Ken siellä? – toistaa vartia ja hänestä tuntuu kuin kuuluisi kuisketta ja pidätettyä naurua. – Ken siellä?
– Minä se olen, isäkulta, – vastaa vapiseva ääni.
– Kuka sinä olet sitten?
– Olen … matkamies.
– Mikä matkamies? – huutaa vartia äkäisesti, peittääkseen pelkonsa huudolla. – Taitaa piru sinua siellä kuletella! Kuljeskelet kuin itse paholainen yöllä kalmistossa!
– Eihän tämä kalmisto liene?
– Entä mikä sitten? Kalmistohan tämä on! Etkö näe?
– Oi-voi-voi … hyvä Jumala! – kuuluu kuin vanhuksen huokaus. – Minä en näe mitään, isäkulta, en mitään… On, näet, niin pimeä, pilkkosen pimeä. Oi-voi-voi!..
– Mutta kuka sinä olet oikein?
– Minäkö? Pyhiinvaeltaja, isäkulta, outo mies.
– Hitto teidät periköön, senkin yökuljeksijat … mokomatkin vaeltajat, juopot!.. – murisee vartia, joka on rauhottunut kulkijan huokauksista. – Päiväkaudet juodaan ja öisin kuljeskellaan kuin pirun riivaamina. Mutta olin äsken aivan kuulevinani kuin et olisi yksin, vaan parin muun kanssa.
– Yksin olen, isäkulta, yksin. Aivan ypö yksinäni. Oi-voi-voi meidän syntejämme!..
Vartia töytäsee miestä vasten ja pysähtyy.
– Kuinka olet sinä tänne joutunut? – kysyy hän.
– Eksyin, hyvä mies. Olin matkalla Mitrijevin myllylle ja eksyin.
– Vai niin! Vai on tämä Mitrijevin myllytie? Pässinpää! Mitrijevin myllylle mennessä täytyy kulkea paljon enemmän vasemmalle, suoraan kaupungista pitkin valtamaantietä. Juovuspäissäsi olet käynyt pari, kolme virstaa harhaan. Otit kai kaupungissa liian pitkät lähtöryypyt?
– Syntiä tein, isäkulta, tein oikein… Totisesti, niin tein, en aio syntiäni salata. Mutta kuinka on nyt kuljettava eteenpäin?
– Mene ensin aivan suoraan tätä käytävää pitkin aina toiseen päähän saakka ja käänny siellä heti vasemmalle. Sitten käyt halki hautausmaan pikkuportille. Siellä on pieni portti… Avaa se ja mene sitten Herran nimeen. Mutta pidä varasi, ettet putoa kuoppaan. Ja siellä hautausmaan takana kuljet pitkin aavoja peltoja, kunnes tulet valtamaantielle.
– Antakoon Jumala sinulle terveyttä ja olkoon sinulle armollinen. Jospa, hyvä mies, tulisit sentään saattamaan minua! Ole hyvä ja saata portille asti!
– Enhän minä jouda! Mene itse!
– Ole armollinen, niin rukoilen Jumalaa puolestasi. En näe mitään… en niin mitään, kun on niin pilkkosen pimeä. Tulehan nyt saattamaan, velikulta!
– En minä jouda! Jos tässä jokaisen mieliksi olisi, niin kyllä sitten saatella saisi.
– Herran tähden, saatahan nyt sentään! On niin pimeä ja minä kun pelkään niin hautausmaata. Kammottaa niin kovasti, hyvä mies!
– Olenpa aivan pääsemättömissä, – huokaa vartia. – No, olkoon menneeksi, lähdetään sitten!
Vartia ja matkamies lähtevät liikkeelle. He kulkevat aivan rinnatusten ja ovat vaiti. Kostea, läpitunkeva tuuli lyö heitä kasvoihin ja näkymättömät puut, jotka humisten ratisevat pimeässä, ripottavat suuria vesipisaroita heidän päälleen… Lehtokäytävä on täynnä lätäköitä.
– Mutta yhtä en saata kuitenkaan käsittää: millä tavalla sinä olet tänne oikein joutunut? – alkaa vartia vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen. – Portithan ovat lukossa. Oletko kiivennyt aidan yli, vai mitä? Viho viimeistä olisi vanhan miehen kiivetä korkean aidan yli!
– En tiedä, isäkulta, en tiedä. Itsekään en oikein tiedä kuinka tänne jouduin. Paholaisen metkuja. Niin, totisesti, paholainen on minut tänne eksyttänyt. Entä oletko sinä, isäseni, täällä vartiana?
– Niin olen.
– Yksin koko hautausmaalla?
Tuuli painoi niin vahvasti vastaan, että molemmat pysähtyivät hetkeksi. Vartia odotti vihurin heikentymistä ja vastasi:
– Meitä on täällä kolme, mutta yksi makaa kuumeessa ja toinen on nukkumassa. Tämän kanssa olen vuorotellen vartioimassa.
– Niin, niin. Mutta millainen tuuli! Sen kuulevat kai vainajatkin nurmen alla. Niin se ulvoo kuin raivostunut peto… Oi-voi-voi…
– Entä mistä sinä olet?
– Kaukaa olen, isäkulta, kovin kaukaa, aina Vologodista saakka. Minä pyhissä paikoissa kuljen ja rukoilen hyvien ihmisten puolesta. Jumala meitä armahtakoon!
Vartia pysähtyy hetkeksi sytyttääkseen piippunsa. Hän kyyristyy matkamiehen selän taa ja raappaisee tulta tulitikulla. Ensimäisen tikun liekki valaisee lehtokäytävän oikeata puolta: näkyy pieni, valkoinen hautapatsas enkeleineen ja musta risti. Toinen tikku leimahtaa voimakkaasti, mutta sammuu samassa silmänräpäyksessä tuulesta, paljastettuaan salamana pimeästä jonkun haudan kulmauksen vasemmalla. Kolmas tikku valaisee sekä oikealta että vasemmalta pienen, valkoisen hautapatsaan, mustan ristin ja rauta-aidan, joka ympäröi lapsen hautaa.
– Vainajat nukkuvat, – jupisee kulkija puoliääneen. – Siellä nukkuvat rikkaat ja köyhät, viisaat ja tyhmät, hyvät ja pahat. Kaikki ovat he nyt samanarvoisia. Ja he saavat nukkua aina siksi, kunnes pasunan ääni heidät herättää. Tulkoon taivaan ilot ja ikuinen rauha heidän osakseen!
– Nyt me täällä harhailemme, mutta tulee aika, jolloin mekin siellä lepäämme, – puhuu vartia.
– Niin, niin. Niin käy jokaiselle. Ei löydy ihmistä, joka ei kerran kuolisi. Oi-voi-jaa! Pahoja ovat tekomme, viekkaita ajatuksemme. Niitä syntejä, niitä syntejä! Kirottu olkoon minun nälkäinen sieluni, joka mammonaa palvelee! Jumalan vihat minua kohtaavat enkä löydä pelastusta enää tästä enkä tulevastakaan maailmasta. Minä matelen synneissä kuin mato maassa.
– Niin, ja kuolla täytyy.
– Niin täytyy.
– Pyhiinvaeltajan taitaa olla helpompi kuolla kuin meidän muitten… – virkkaa vartia.
– Pyhiinvaeltajia on monenlaisia. Niitä on totisia, Jumalaa pelkääviä, jotka pitävät huolta sielunsa autuudesta, mutta on niitä sellaisiakin, jotka öisin hautausmailla hiiviskelevät konnan töitä toimitellen… Niin juuri! Antaisipa joku pyhiinvaeltaja, jos tahtoisi, sinulle sellaisen iskun kirveellä, että siihen paikkaan henkesi heittäisit.
– Miksi noin haastelet?
– Muuten vaan… Kas tuossahan taitaa jo porttikin olla? Aivan oikein. Avaahan, hyvä ystäväni!
Vartia avaa portin hapuillen, taluttaa matkamiehen ulos ja virkkaa:
– Tähän tämä hautausmaa päättyy. Kulje nyt tuonne päin peltoja pitkin kunnes tulet valtamaantielle. Siinä on heti rajahauta; pidä varasi ettet putoa… Kun tulet maantielle, niin käänny oikeaan ja sitä pitkin sitten aina myllylle asti…
– Oi-voi-voi… – huokaa kulkija hetken vaiettuaan. – Kun tarkemmin ajattelen, niin miksi minä sinne myllylle menenkään?.. Mitä hittoa minä siellä tekisin? Jään mielummin sinun kanssasi tänne…
– No, miksi sinä tänne sitten jäisit?
– Muuten vaan … sinun kanssasi olisi hauskempi…
– Olenpas joutunut aika hulivilin pariin! Olet pyhiinvaeltaja, mutta huomaan, että hyvin mielelläsi lasket leikkiä…
– Totta kai! – sanoo kulkija käheästi hihittäen. – Voi sinua velikulta! Taidatpa kauankin jälestäpäin muistella tätä pyhiinvaeltajaa!
– Miksi minä juuri sinua muistelisin?
– Kun minä petin sinut niin sievästi. Olenkos minä mikään pyhiinvaeltaja? Eihän nyt toki!
– Entä kuka sinä olet?
– Vainaja… Vast'ikään haudasta nousin… Etkö muista seppä
Gubarjewiä, joka hirtti itsensä laskiaisena? Minä olen tuo sama
Gubarjew…
– Valehtele enemmän!
Vartia ei usko, vaan tuntee koko ruumiissaan vavistuttavan pelon väristyksiä. Hän syöksyy paikaltaan ja alkaa kopeloida porttia.
– Odotappa, minne nyt? – kysyy pyhiinvaeltaja tarttuen häntä käsivarteen. – Ahaa-a … vai aioit sinä mennä tiehesi ja jättää minut tänne yksin?
– Päästä irti! – huutaa vartia koettaen vapautua.
– Seis! Kun käsken seisomaan, niin seiso. Älä tepastele, senkin koiranleuka! Jos tahdot säästää henkesi, niin pysy paikallasi ja vaikene niin kauan kuin käsken. En halua suotta verta vuodattaa, muuten olisinkin jo aikoja sitten sinut hengiltä nipistänyt… Seiso paikallasi!
Vartian polvet notkuvat. Hän sulkee silmänsä pelon vallassa vavisten ja nojautuu aitaa vasten. Hän huutaisi, mutta tietää, ettei huutonsa kuuluisi ihmisasunnoille saakka. Vieressä seisoo kulkija pitäen häntä kädestä… Noin kolme minuuttia kestää vaitioloa.
– Yksi makaa kuumeessa, toinen on nukkumassa ja kolmas saattamassa pyhiinvaeltajaa, – mutisee matkamies. – Kelpo vartioita; kyllä kelpaa palkkaa nostaa. E-ei, velikulta, kyllä varkaat ovat aina sukkelampia kuin vartiat. Seis! Älä liikahda paikaltasi!..
Kymmenkunta minuuttia kestää vielä vaitioloa. Sitten kuuluu yht'äkkiä vihellys.
– No nyt saat mennä, – sanoo kulkija päästäen käden irti. – Mene ja kiitä Jumalaa, kun jäit eloon.
Kulkija viheltää myöskin, juoksee portin luota pois ja kuuluu hyppäävän rajahaudan yli. Pahaa aavistaen ja yhä vielä pelosta vavisten avaa vartia pikkuportin ja alkaa juosta takaisin. Kääntyessään suurelle lehtokäytävälle hän kuulee nopeita askelia ja joku kysyy häneltä hiljaan supattaen:
– Sinäkö se olet, Timofei? Missä Mitka on?
Juostuaan läpi suuren lehtokäytävän hän huomaa pienen, himmeän tulen tuikkivan pimeässä. Kuta lähemmäksi tulta hän tulee sitä kauheammalta tuntuu ja sitä voimakkaammaksi kasvaa pahan aavistus.
"Tuli näkyy kirkosta, – ajatteli hän. – Kuinka voi se sieltä näkyä?
Hyvä Jumala! Kirkossa on tosiaankin tulta!"
Hetken aikaa seisoo vartia särjetyn ikkunan edessä katsoen kauhulla kirkon alttariin päin… Pieni vahakynttilä, jonka varkaat unohtivat sammuttaa, palaa ikkunasta sisään puhaltavassa tuulessa läpättäen ja valaisten himmeästi hajalle heiteltyjä messupukuja, kaadetun pienen kaapin ja lukemattomia likaisia jalanjälkiä alttarin ja uhripöydän ympärillä…
Jonkun ajan kuluttua kuljettaa vinkuva tuuli hätäisiä, epätasaisia hälytyskellon ääniä pitkin pimeätä kalmistoa…
