Kitabı oku: «Kaksikymmentä: novellikokoelma», sayfa 5

Liiotteli

Maanmittari Gleb Gavrilovitsh Smirnow saapui junalla "Hökkelin" asemalle. Kartanoon, johon hän oli kutsuttu maita mittailemaan, oli asemalta vielä kuljettava hevosella noin kolme-, neljäkymmentä virstaa. Jos kyytimies ei ole humalassa, eivätkä hevoset kaakkeja, niin ei tule edes kolmeakymmentä virstaa, mutta jos kyytimies sattuu olemaan hutikassa ja hevoset ovat kaakkeja, niin ei viidessäkymmenessäkään ole tarpeeksi.

– Olkaa hyvä ja sanokaa, mistä voisin saada kestikievarikyydin? – kääntyi maanmittari asemasantarmin puoleen.

– Hä? Kestikievarikyydin? Vaikka sata virstaa samoilisit et löydä ainoatakaan maankiertäjää saatikka sitten kestikievarikyytiä… Mutta entä minne olette matkalla?

– Djevkinoon, kenraali Hohotovin maatilalle.

– Vai niin! – haukotteli santarmi. – No, menkää tuonne aseman taa, siellä pihalla sattuu joskus olemaan talonpoikia, jotka kuljettavat matkustajia.

Maanmittari huoahti ja mennä laahusti aseman taa. Sieltä löysi hän kauan etsittyään ja tiedusteltuaan synkän, rokonarpisen ja mitä rotevimman talonpojan, jolla oli yllään repaleinen, harmaa sarkatakki ja niinitallukat jaloissaan.

– Piru ties millaiset sinun vankkurisi ovat! – murisi maanmittari kavutessaan ajoneuvoihin. – Ei niistä saa selvää, missä on etu-, missä takapää…

– Tarvitseekos siitä sitten niin selvillä ollakkaan? Se, jossa hevosen häntä heiluu, on etupää ja se toinen puoli, jossa teidän armonne istuu, on takapää…

Hevonen oli nuori, mutta laiha ja hajasäärinen; sen korvalehdet oli pureskeltu rikki. Kun kyytimies nousi lyömään sitä köydenpätkällä se vain ravisteli päätään. Kun hän oli haukkunut sitä halukseen ja löi toistamiseen, niin vankkurit narahtivat ja alkoivat vapista kuin kuumeessa. Kolmannen lyönnin jälkeen ne huojuivat ja vasta neljännestä iskusta ne lähtivät liikkeelle.

– Tällä laillako me koko matkan tulemme kulkemaan? – kysyi maanmittari hurjan tärinän vallassa ihmetellen venäläisten kyytimiesten taitoa yhdistää hidas kilpikonnan kulku sisälmyksiä sekottavaan tärinään.

– Kyllä perille tullaan! – lohdutti kyytimies. – Tamma on nuori ja nokkela… Kun se kerran lämpenee, niin ei sitä enää pysäytetäkään… No-o-o, sinä lurjus!

Oli hämärä, kun he lähtivät asemalta. Oikealla häämötti tummunut, huurteinen tasanko, jolla ei ollut äärtä eikä rajaa… Sitä pitkin kulkiessa tuli aika niin surkean ikäväksi. Taivaanrannalla, jossa tasanko hävisi näkymättömiin yhtyen ilmankanteen, hehkui sammuva syksyinen ruskotus vielä väsyneesti. Vasemmalla puolen tietä törrötti jotakin; se oli liian suuri ollakseen heinäsuova, vaan ei saattanut mikään rakennuskaan olla. Mitä edessä oli, sitä ei maanmittari nähnyt, sillä kyytimiehen leveä selkä peitti koko tämän puolen näköpiiristä. Oli hiljaista, mutta kylmä.

"Kuinka autiota kuitenkin!.. – ajatteli maanmittari koettaen peittää korvansa päällysnutun kauluksella. – Ei taloa eikä tölliä! Kuka tietää vaikka jonakin sopivana hetkenä hyökättäisiin kimppuuni ja ryöstettäisiin minut puti puhtaaksi. Eikä kukaan saisi siitä mitään tietää, ei vaikka tykillä ampua jyskyttäisi… Kyytimies on kovin epäluotettava… Katsos millainen leveä selkä! Ei tuollaisen luonnon lapsen tarvitse muuta kuin sormellaan koskettaa, kun jo henkeni heittäisin. Kuinka petomainen ja samalla viekas hänen naamansa on."

– Kuulehan, veikkoseni, – kysyi maanmittari, – mikä sinun nimesi on?

– Minunko? Klim.

– Entä millaista, hyvä Klim, millaista täällä on kulkea? Eikö ole vaarallista? Eikö tehdä pahaa?

– Ei, Jumala paratkoon… Kuka täällä pahaa tekisi?

– Sehän on hyvä, ettei tehdä pahaa… Kaikissa tapauksissa on minulla kolme revolveria varalla, – valehteli maanmittari. – Revolverilla, näes, ei sovi leikitellä. Kymmenen roistoa sillä loitolla pitelee…

Pimeni. Yht'äkkiä alkoivat vankkurit narista ja vinkua. Ne kääntyivät aivan kuin vasten tahtoaan vasemmalle.

"Minne tuo nyt mahtanee minua viedä? – ajatteli maanmittari. – Ajoi yhä suoraan, kunnes äkkiarvaamatta lennättää vasemmalle. Senkin vietävä, taitaapa johonkin ryteikköön minua venyttää ja sitten … ja sitten… Tapahtuuhan usein, että…"

– Hei, kuulehan, – kääntyi hän kyytimiehen puoleen. – Sanoit, ettei täällä ole vaarallista? Se on vahinko… Minä niin mielelläni tappelisin roistojen kanssa… Tosin olen näöltäni heikko, kivuloinen, mutta vahva kuin härkä… Kerran hyökkäsi kimppuuni kolme roistoa. Ja kuinkas kävi? Yhtä pitelin niin, ajatteles, että heitti henkensä ja ne kaksi muuta lähetettiin minun tähteni Siperiaan pakkotyöhön. Ja mistä tuo voimani tulee, sitä en tiedä, mutta yhdellä kädellä minä hoitelen sellaisia potria poikia kuin sinäkin olet.

Klim kääntyi katsomaan maanmittaria, rypisteli kasvojaan ja läimähytti piiskallaan hevosta.

– Niin, veikkoseni… – jatkoi maanmittari. – Varjelkoon Jumala ketään joutumasta minun kynsiini. Vähätpä siitä, että roisto jää käsittä ja jaloitta, kun hän joutuu oikeuden eteen, vastaamaan… Minä tunnen kaikki tuomarit ja nimismiehet. Olen tärkeä, välttämätön, valtiollinen henkilö. Hallitus tietää varsin hyvin, että minä nyt täällä matkustelen ja pitää huolta siitä, ettei minulle mitään pahaa tapahdu. Kaikkialla pitkin tien varsia ovat pensaat täynnä poliiseja, ja vahteja… Se… se… seis! – huusi maanmittari yht'äkkiä. – Minne sinä nyt ajat? Minne sinä viet minua?

– Ettekö näe? Metsä!

"Metsä, todellakin… – ajatteli maanmittari. – Ja minä kun pelästyin!.. Mutta ei pidä paljastaa tunteitaan. Hän on varmaankin jo huomannut, että minä pelkään, koska noin usein minua silmäilee. Ties mitä hän ajattelee… Ensin ajoi niin hitaasti, jalka jalan ja nyt kiitää tuolla lailla!"

– Kuulehan, Klim! Miksi sinä noin hevosta joudutat?

– En minä sitä jouduta. Itse juoksee… Ja kun sen kerran saa vauhtiin, niin ei sitä mitenkään enää pysäytetä. Ei se itsekään pidä siitä, että sillä sellaiset jalat on.

– Valehtelet, veikkoseni! Näen selvästi, että valehtelet! En minä ainakaan kehota noin nopeasti ajamaan. Pidätähän hevostasi… Kuuletko? Pidätä!

– Minkä tähden?

– Sentähden, että … tuota noin … että asemalta tulee minun jälessäni neljä toveria. Ajetaan niin, että he saavat meidät kiinni… He lupasivat saavuttaa minut tässä metsässä… Heidän kanssaan on hauskempi kulkea yhdessä, sillä he ovat hauskoja, mutta samalla tanakoita poikia … jokaisella heistä on revolveri… Mitä sinä siinä vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin istuisit neuloilla? Hä? Minä, veikkoseni… Ei suinkaan minussa mitään katseltavaa, mitään huvittavaa ole … jolleivät minun revolverini ehkä. Katso vain, jos tahdot, kyllä minä kaivan ne esiin ja näytän… Ole hyvä, jos…

Maanmittari oli kopeloivinaan revolvereja taskuistaan, kun tapahtui jotakin, mitä hän suuren pelkonsa ohessa ei saattanut aavistaa. Klim syöksyi yht'äkkiä vankkureista ja ryömi metsän tiheikköön.

– Auttakaa! – huusi hän täyttä kurkkua. – Auttakaa! Ota hevonen ja vankkurit, kun vaan säästät minun henkeni! Auttakaa!

Kuului nopeita, eteneviä askeleita, oksain räiskettä – sitten kaikki hiljeni… Maanmittari, joka ei saattanut uskoa sanojensa voimaa, pysäytti hevosen ensimäiseksi työkseen, siirtyi sitten mukavampaan asentoon vankkureissa ja alkoi tuumailla.

"Pötki pakoon … pelästyi, hölmö… Mikäs nyt auttaa? Yksin en voi jatkaa matkaani, kun en osaa tietä, ja voitaisiinpa luulla, että olen varastanut hevosen häneltä… Niin, mitä on tehtävä?"

– Klim! Klim! – huusi hän.

– Klim!.. – vastasi kaiku.

Ajatellessaan, että hänen koko yön täytyy istua pimeässä, kylmässä metsässä ja kuunnella susien ulvontaa, kaikua ja laihan tamman hirnuntaa, alkoi maanmittarin selkäpiitä karmia aivan kuin olisi kylmällä raudanpalasella sitä raspinut.

– Hyvä Klim! – alkoi hän jälleen huutaa. – Veikkoseni! Missä sinä olet, hyvä Klim?

Kaksi tuntia oli maanmittari huutaa hoilottanut, kun hänen äänensä kävi käheäksi. Hän oli jo tottunut ajatukseen saada viettää yönsä metsässä, kun heikko tuulenhenki toi jonkun huokauksen hänen kuuluviinsa.

– Klim! Sinäkö se olet? Lähdetään eteenpäin!

– Ethän tapa?!

– En … minä laskin leikkiä veikkoseni! Rangaiskoon Jumala minua siitä, että laskin leikkiä! Mitä revolvereja minulla olisi? Minä valehtelin pelkästä pelosta. Ole niin hyvä, ajetaan eteenpäin! Minä ihan palellun!

Klim, pääteltyään luultavasti, että oikea ryöväri jo aikoja sitten olisi vienyt hevosen ja vankkurit, uskalsi vihdoin tiheiköstä ulos ja lähestyi epävarmasti kyydittäväänsä.

– No, mitä sinä tolvana pelästyit? Minähän laskin vähän leikkiä ja sinä pelästyit… Istuhan jo paikallesi!

– Jumala siunatkoon sinua, hyvä herra, – mutisi Klim kävutessaan vankkureihin. – Jos olisin tämän tiennyt, niin en mistään hinnasta olisi lähtenyt kyytiin. Olin ihan kuolla pelosta ja säikähdyksestä…

Klim löi piiskalla hevoskaakkia, joka vain ravisteli päätään. Hän löi toistamiseen – vankkurit narahtivat ja vapisivat. Kolmannesta iskusta ne alkoivat huojua. Neljännen lyönnin jälkeen, kun vankkurit vihdoin lähtivät liikkeelle, maanmittari veti korvansa päällysnutun suojaan ja alkoi tuumailla. Ei tie eikä Klim näyttänyt hänestä enää vaaralliselta.

Naamioitu

Eräässä H: n seurassa vietettiin naamiohuveja hyväntekevässä tarkotuksessa.

Kello oli 12 yöllä. Naamioimaton hienosto, joka ei ottanut tanssiin osaa – sitä oli viisi sielua – istui lukuhuoneessa suuren pöydän ääressä ja päät niin riipuksissa, että nenät melkein sattuivat sanomalehtiin, lukivat, uinailivat tai, kuten erään pääkaupungin sanomalehden sikäläinen kirjeenvaihtaja, eräs kovin vapaamielinen mies heistä sanoi, – "ajattelivat".

Suuresta salista kuului tanssin säveliä. Oven ohi juoksi yhtenään viinureita, jotka tömistelivät vahvasti jaloillaan ja rämistelivät tarjottimillaan. Mutta lukuhuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.

– Täällähän on hyvä! – kuului yhtäkkiä matala, käheä ääni kuin maan alta. – Tulkaa tänne! Tänne, pienokaiseni!

Ovi aukeni ja lukuhuoneeseen astui lyhyt, mutta tanakka, naamioitu mies, jolla oli yllään ajurin puku ja hatussaan riikinkukon sulkia. Häntä seurasivat aivan kintereillä kaksi naamioitua naista ja viinuri kantaen tarjotinta, jolla törrötti mahakas munkkipullo kolmen viinipullon ympäröimänä.

– Tänne! Täällä on vilpoisempi, – sanoi tulija. Laske tarjotin pöydälle… Istukaa, mamsselit! Sö vu prii!.. Ja te, hyvät herrat, korjatkaapas luunne siitä vähän syrjään. Mitäs te siinä oikein?..

Naamioitu mies kumartui eteenpäin ja pyyhkäsi pöydältä pari lehteä.

– Laske tuohon! No, herrat lukutoukat, siirtykääpäs nyt; ei nyt ole aika sanomalehtiä nuuskia ja politikoida… Heretkää!

– Minä pyytäisin teitä olemaan vähän hiljemmin, – sanoi yksi hienostosta katsellen naamioitua silmälasiensa läpi. – Tämä on lukuhuone eikä bufetti… Täällä ei sovi juoda.

– Miksei? Eihän pöytä mahtane kaatua tai katto romahtaa alas? Ihmeellistä! Mutta ei nyt ole aikaa keskusteluihin. Jättäkää jo lehtenne… Kyllä te olette niitä jo tarpeeksi nuuskineet, kyllin olette viisaita, pilaatte vain silmänne ja ennen kaikkea – se on minun tahtoni.

Viinuri laski tarjottimen pöydälle ja heitettyään pyyhinliinan olkapäälleen kävi oven luo seisomaan. Naiset kaatoivat heti itselleen viiniä.

– Kuinka saattaa löytyä tuonlaisia viisaita ihmisiä, jotka ennemmin lukevat sanomalehtiä kuin ryyppäävät, – alkoi mies, jolla oli riikinkukon sulkia hatussa, kaataessaan itselleen munkkia. – Minun mielestäni, arvoisat herrat, te nuuskitte sanomalehtiänne sentähden, että teillä ei ole mitä ryypätä. Niinkö on sen asian laita? Ha, ha, haa!.. Lukevat! No, mitäs siellä on oikein präntättynä? Vastatkaapas te, jolla on silmälasit! Mitä te tutkitte siinä? Hä? Heittäkää pois! Ryypätkää ennemmin!

Sulkahattuinen mies nousi ja sieppasi sanomalehden silmälasisen herran käsistä. Tämä milloin kalpeni milloin punastui katsellen hämmästyksellä hienostotovereitaan, ja nämä häntä.

– Te unohdatte itsenne, armollinen herra! – kiivastui hän. – Te muutatte lukuhuoneen kapakaksi ja suvaitsette käyttäytyä sopimattomasti, kun revitte sanomalehden toisen käsistä! Sitä minä en salli! Te nähtävästi ette tiedä kenen kanssa olette joutunut tekemisiin, hyvä herra! Minä olen pankinjohtaja Shestjakow!..

– Viis minä tuollaisesta Shestjakowista! Katsoppas kuinka sun lehtesi käy…

Naamioitu otti lehden ja repi sen palasiksi.

– Mitä tämä on? – kihisi Shestjakow kiukkuisena. – Tämä on hävytöntä, tämä on … tämä on luonnotonta…

– Suuttui kuin pippuri, – nauroi naamioitu. – Hyi, kuinka saattaakin noin kiivastua! Verisuonet oikein väräjävät. Mutta tiedättekös mitä, arvoisat herrat? Nyt leikki pois; minä en tahdo keskustella kanssanne… Minä aion jäädä yksin tänne mamsselien kanssa huvittelemaan ja kehotan sentähden lopettamaan tuon saarnanne ja korjaamaan luunne… Kas niin! Herra Belebuhin, mene sikalättiin siitä! Mitä sinä turpaasi vääntelet? Minä sanoin: mene ulos; siis mene! Ja joutuun jos tahdot niskaasi säästää!

– Mitä te oikein tarkotatte sillä? – kysyi holhoojakunnan rahastonhoitaja, Belebuhin, punastuen ja kohautellen olkapäitään. – Minä en ymmärrä… Mokomakin konna tunkeutuu tänne ja alkaa yhtäkkiä lasketella hävyttömyyksiään!..

– Konnako?! – kiljui sulkahattuinen mies kiukuissaan ja löi nyrkillä niin lujasti pöytään, että lasit tarjottimella hyppelivät. – Kenelle sinä puhut? Luuletko, että kun minä olen naamioitu, niin saat sinä puhua mitä hyvänsä? Mokomakin pihtikinttu! Mene, kun sinulle sanotaan! Pankinjohtaja, ulos joko hyvällä tai pahalla! Menkää ulos joka sorkka! Menkää helvettiin!

– Kyllä kohta saamme nähdä! – sanoi Shestjakow, jonka silmälasitkin hikoilivat kiukusta. – Kyllä minä näytän! Hei, kuulkaa siellä, kutsukaa juhlamenojen ohjaaja tänne!

Hetken kuluttua riensi sisään pieni, punapartainen mies, sininen rusetti takin rintamuksessa.

– Pyydän, olkaa hyvä ja astukaa ulos! – alkoi hän vielä tanssista hengästyneenä. – Ei täällä sovi juoda! Olkaa hyvä, siirtykää bufettiin!

– Mistä sinä siihen pujahdit? – kysyi naamioitu. – Enhän minä liene sinua tänne kutsuttanut?

– Pyydän, älkää sinutelko, vaan menkää ulos!

– Mutta kuuleppas, velikulta! Koska sinä olet juhlamenojen ohjaaja, niin ohjaappas nämä lukutoukat juhlallisesti täältä pois. Minun mamsselini eivät pidä siitä, että täällä on tuollaisia asiaankuulumattomia henkilöitä. He kainostelevat, kun minä tahdon rahasta nähdä heidät täällä alastomina, luonnonpuvussa.

– Nähtävästi tuo hölmö luulee olevansa navetassa! – sähisi

Shestjakow. – Kutsukaa Jevstrat Spiridonitsh heti tänne!

– Jevstrat Spiridonitsh! – kuului kautta huoneuston. – Missä

Jevstrat Spiridonitsh on?

Ei kestänyt kauaa, kun Jevstrat Spiridonitsh, ukko poliisin puvussa ilmaantui.

– Pyydän, astukaa ulos täältä! – puhui hän käheällä äänellä mulkoillen peloittavilla silmillään ja liikutellen vahattuja viiksiään.

– Olin ihan pelästyä! – huudahti naamioitu mies tyytyväisesti nauraen. – Ihan pelästyä! Niin hullusti saattaa toisinaan käydä, Jumala paratkoon! Viikset kuin piikkisialla ja silmät kuin tapit päässä. He-he-hee!

– Älä viisastele! – kiljui Jevstrat Spiridonitsh täyttä kurkkua vihasta vavisten. – Mene ulos! Minä käsken heittää ulos sinut!

Lukuhuoneessa syntyi sanomaton melu. Jevstrat Spiridonitsh punaisena kuin rapu huusi hurjasti polkien jalkaansa. Shestjakow huusi. Belebuhin huusi. Koko hienosto huusi. Mutta ylinnä kuului naamioidun miehen matala, käheä ääni kuin maan alta. Tanssi keskeytettiin yleisen sekamelskan tähden ja yleisö tunkeutui uteliaana juhlasalista lukuhuoneeseen.

Jevstrat Spiridonitsh kuulutti kaikki poliisit juhlahuoneistosta kokoon ja ryhtyi laatimaan pöytäkirjaa.

– Kirjota, kirjota! – sanoi naamioitu sorkkien sormellaan hänen kynäänsä. – Kuinka minun, poika paran, nyt käyneekään? Voi minua onnetonta! Älkää syöskö perikatoon minua turvatonta! Ha-ha-haa! No, mitä nyt? Onko rotokolla valmis? Onko kaikki paperilla? No, katsokaa nyt!.. Yks' … kaks' … kolme!!..

Tuntematon mies nousi seisomaan, ojensihe itseään ja nykäisi naamion kasvoiltaan. Paljastettuaan päihtyneet kasvonsa ja silmäiltyään ympärilleen nauttien vahvasta vaikutuksestaan, heittyi hän nojatuoliin ja nauraa hohotti rattoisasti. Ja tekemänsä vaikutus olikin kerrassaan tavaton. Hienosto vaihtoi kalpeana hämmästyneitä katseita, kahnuttipa joku korvallistaan. Jevstrat Spiridonitsh vaikeroi kuin sellainen, joka on epähuomiossa tehnyt suuren tyhmyyden.

Kaikki tunsivat räyhääjän: se oli eräs sikäläinen miljoonamies ja tehtailija, perinnöllinen kunniaporvari Pjatigorow, kuuluisa sikamaisuuksistaan, hyväntekeväisyydestään ja, kuten paikallisessa sanomalehdessä usein on huomautettu, – rakkaudestaan kansanvalistusta kohtaan.

– No, menettekö ulos vai ei? – kysyi Pjatigorow lyhyen vaitiolon jälkeen.

Hienosto hiipi sanaakaan sanomatta varpaillaan ulos lukuhuoneesta ja

Pjatigorow sulki oven heidän jälkeensä.

– Tiesithän sinä, että se oli Pjatigorow! – kähisi Jevstrat Spiridonitsh hetken kuluttua puoliääneen ravistaen niskasta viinuria, joka oli tarjoillut lukuhuoneessa. – Mikset sanonut?

– Ei käsketty sanomaan!

– Ei käsketty sanomaan… Kun minä sinut, senkin pannahinen, pistän kuukaudeksi vesikoppiin, niin kyllä sitten opit ymmärtämään mitä "ei käsketty sanomaan" oikein merkitsee. Korjaa luusi siitä!!.. Ja te hyvät herrat, – kääntyi hän hienoston puoleen. – Kapinan olette nostaneet, kun ette viitsineet kymmeneksi minuutiksi poistua lukuhuoneesta. Syökää nyt oma soppanne! Jaa, jaa, hyvät herrat… Minä en, jumaliste, minä en pidä siitä!..

Viisimiehinen hienosto harhaili ympäri juhlasalia alakuloisena, hämillään, tuntien itsensä syylliseksi, hiljaan kuiskaillen ja ikäänkuin aavistaen jotakin pahaa… Heidän vaimonsa ja tyttärensä, saatuaan tietää, että Pjatigorow oli loukkaantunut ja suuttunut, alkoivat kaikessa hiljaisuudessa poistua koteihinsa. Tanssi taukosi.

Kello kaksi astui humaltunut Pjatigorow hoiperrellen ulos lukuhuoneesta. Tultuaan juhlasaliin hän retkahti istumaan aivan orkesterin läheisyyteen, uinaili soiton kaikuessa, kallisti sitten surullisesti päänsä ja alkoi kuorsata.

– Älkää soittako! – viittilöivät juhlamenojen ohjaajat orkesterille. – Tsss!.. Jegor Nilitsh nukkuu…

– Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, Jegor Nilitsh? – kysyi

Belebuhin kumartuen miljoonamiehen yli.

Pjatigorow liikutti huuliaan aivan kuin olisi tahtonut puhaltaa kärpäsen poskeltaan.

– Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, – toisti Belebuhin, – tai sanomaan, että vaunut olisivat valmiina?

– Ha? Ketä? Sinä … mitä sinä?..

– Saattaa kotiin… On aika mennä nukkumaan…

– Ko-kotiin tahdon… Saata!

Belebuhin hymyili onnellisena ja alkoi nostaa Pjatigorowia. Muut hienostotoverinsa riensivät hänelle avuksi ja tyytyväisinä hymyillen nostivat he perinnöllisen kunniaporvarin seisoalleen ja kuljettivat hänet varovasti vaunuihin.

– Täytyy olla lahjakas taiteilija voidakseen teidän tavoin saattaa kokonaisen seuran naurunalaiseksi, – puheli iloisesti Shestjakow asettaessaan hänet istumaan. – Minä olen todella aivan ällistynyt, Jegor Nilitsh! Vielä nyt minua naurattaa… Ha-ha!.. Ja me kun kiivastuimme ja hommasimme! Ha-ha!.. Tiedättekös, etten ole teatterissa koskaan niin sydämellisesti nauranut… Mikä pohjaton koomillisuus! Koko ikäni olen muistava tämän unohtumattoman illan!

Laitettuaan Pjatigorowin onnellisesti kotimatkalle, hienosto riemastui ja rauhottui.

– Pisti kättä jäähyväisiksi, – jutteli Shestjakow hyvin tyytyväisenä. – Ei hän siis suuttunutkaan…

– Niin, Herra paratkoon! – huokaili Jevstrat Spiridonitsh. – Aika lurjus, heittiö, mutta hänhän on – hyväntekijä!..

Leikinlasku

Kirkas, talvinen puolipäivä… Pureva pakkanen paukuttelee… Hopeanhohteinen härmä on peittänyt Nadjan kutrit ohimoilla ja utukarvat ylähuulessa. Me seisomme korkealla vuorella, Nadja nojaten käsivarttani vasten. Meidän jaloistamme aina alas tasankoon asti ulottuu jyrkkä jäämäki, joka auringon paisteessa välkkyy kirkkaana kuin kuvastin. Vieressämme on kelkka, joka on päällystetty tulipunaisella veralla.

– Lasketaanpas alas, Nadja Petrovna! – pyydän minä. – Yhden kerran vain! Minä vakuutan, että me onnellisesti tulemme alas.

Mutta Nadja pelkää. Koko välimatka hänen pienistä päällyskengistään aina jäämäen juureen saakka näyttää hänestä kammottavalta, suunnattoman suurelta kuilulta. Kun hän katsahtaa alas, tai kun minä pyydän häntä istumaan kelkkaan, niin hänen henkeään jo ahdistaa. Mutta miten käy, jos hän sittenkin henkensä uhalla syöksyisi kanssani kuiluun? Taitaisipa kuolla tai tulla mielipuoleksi.

– Minä rukoilen teitä! – puhun hartaasti. – Siinä ei ole mitään pelkäämistä! Se on turhaa arkuutta!

Vihdoin Nadja myöntyy, mutta hänen kasvojensa ilmeestä päättäen tekee hän sen ikäänkuin henkensä olisi vaarassa. Minä istutan kalpean ja vapisevan tytön kelkkaan, kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja syöksyn hänen kanssaan kuiluun.

Kelkka lentää kuin nuoli. Ilma lyö kasvoihin, vinkuu, soi korvissa, repii, puree kiukusta ja tahtoo murtaa pään hartioista irti. Tuulen painon tähden ei saata hengittää. Tuntuu siltä kuin itse paholainen olisi siepannut meidät kynsiinsä ja kiljuen kiidättäisi suoraan surman suuhun. Ympärillä olevat esineet sulavat pitkäksi, hyppiväksi viiruksi. Vielä hetkinen – ja me olemme hukassa!

– Minä rakastan teitä, Nadja! – kuiskaan minä puoliääneen.

Vauhti hiljenee vähitellen. Tuulen vinkuna ja jalasten kitinä eivät kuulu enää kammottavilta. Hengitys käy yhä helpommaksi. Vihdoin kelkka pysähtyy. Nadja on puolikuollut; hän on kalpea ja hengittää tuskin kuuluvasti… Minä autan häntä nousemaan ylös.

– Toista kertaa en ikinä laskisi, – sanoo hän katsellen minuun suurin pelokkain silmin. – En mistään hinnasta! Olin jo kuolla!

Jonkun ajan kuluttua hän toipuu ja alkaa katsoa kysyvästi minua suoraan silmiin: minäkö sanoin nuo neljä sanaa vai tuuliko kuiskasi? Mutta minä seison hänen vieressään poltellen tupakkaani ja katsellen tarkkaavasti hansikastani.

Hän tarttuu käsivarteeni ja me kävelemme kauan kelkkamäen läheisyydessä. Arvotus nähtävästi ei anna hänelle rauhaa. Sanottiinko nuo sanat vai ei? Niin, vai ei? Niin, vai ei? Tämä kysymys on mitä tärkein, sillä se koskee itserakkautta, kunniaa, elämää, onnea. Nadja katselee kärsimättömästi, surullisesti, tutkivasti minua kasvoihin, vastaa hajamielisesti, odottaa, enkö jo alkaisi puhua. Oi, mikä ihana ihmeiden leikki hänen lempeillä kasvoillaan! Minä näin, että hän taisteli tunteitaan vastaan, että hän aikoi jotakin sanoa, tahtoi kysyä jostakin, vaan ei löytänyt sanoja, oli sopimatonta, kauheata, ilo hämmensi…

– Tiedättekö mitä? – sanoo hän katsomatta minuun.

– No, mitä? – kysyn minä.

– Lähtekäämme vielä kerran … mäkeä laskemaan.

Me kapuamme portaita pitkin vuorelle. Taas istutan kalpean, vapisevan Nadjan kelkkaan, taas syöksymme huimaavaan syvyyteen, taas vinkuu tuuli ja kitisevät jalakset, ja taas vauhdin ollessa hurjimmillaan kuiskaan minä puoliääneen:

– Minä rakastan teitä, Nadja!

Kun kelkka on pysähtynyt, katsahtaa Nadja mäkeen, jota vast'ikään kiisimme alas, katsoo sitten kauan kasvoihini, kuuntelee ääntäni, joka on välinpitämätön ja rauhallinen, ja koko hänen olentonsa, vieläpä puuhka ja kaulavaatteensa ilmaisevat mitä suurinta kummastusta. On kun kirjotettu hänen kasvoillaan:

– Mitä tämä on? Kuka sanoi nuo sanat? Hän – vai oliko se harhaluulo?

Tämä epävarmuus tekee hänet rauhattomaksi ja kärsimättömäksi. Tyttö parka ei vastaa kysymyksiin, synkistyy ja on hyrähtää itkuun.

– Emmekö lähde jo kotiin? – kysyn häneltä.

– Mutta minua … minua niin huvittaa tämä mäenlasku, – sanoo hän punastuen. – Laskekaamme vielä kerran!

Häntä "huvittaa" tämä mäenlasku, vaikka hän nytkin, kuten jo edellisillä kerroilla, istuutuessaan kelkkaan kalpenee, pidättää pelosta hengitystään, vapisee.

Me syöksymme kolmatta kertaa alas ja minä huomaan, että hän katselee minua kasvoihin ja pitää tarkasti silmällä huuliani. Mutta minä vien nenäliinan suuni eteen, yskin ja jouduttuamme keskelle mäkeä saan salaa kuiskatuksi:

– Minä rakastan teitä, Nadja!

Ja arvotus jää arvotukseksi! Nadja vaikenee, ajattelee jotakin… Minä saatan hänet kotiin kelkkamäeltä; hän tahtoo käydä hiljaan, astuu yhä hitaammin ja odottaa, enkö jo sano hänelle niitä sanoja. Ja minä näen kuinka hänen sielunsa kärsii, kuinka hän tekee väkivaltaa itselleen voidakseen olla sanomatta:

– Se ei saattanut olla tuuli, joka sanoi ne sanat! Minä en tahdo, että tuuli olisi ne sanonut!

Seuraavan päivän aamulla saan minä kirjekortin: "Jos menette tänään kelkkamäelle, niin poiketkaa minua noutamaan. N." Ja tästä päivästä saakka käyn joka päivä Nadjan kanssa mäkeä laskemassa ja kiitäessämme alas kelkalla minä joka kerralla kuiskaan puoliääneen nuo samat sanat:

– Minä rakastan teitä, Nadja!

Mutta pian Nadja tottuu tähän lauseparteen, kuin viiniin tai morfiniin. Hän ei voisi elää ilman sitä. Totta kyllä, että hänestä on vieläkin kauheata lentää mäkeä alas, mutta nyt pelko ja vaara luovat kummallista hurmausta noihin lemmen sanoihin, jotka yhä vaan ovat hänelle arvotus ja uuvuttavat hänen mieltään. Hän epäilee vieläkin noita kahta: minua ja tuulta. Kuka näistä kahdesta tunnustaa hänelle rakkautensa, sitä hän ei tiedä, mutta se onkin nähtävästi hänestä jo yhdentekevää; samahan tuo on, minkä maljan tyhjentää, kun vain juopuu.

Kerran lähdin päivällä yksin kelkkamäelle. Väkijoukkoon piiloutuneena minä näen Nadjan lähestyvän mäkeä ja etsivän minua silmillään… Sitten hän nousee arkana portaita pitkin ylös mäelle… Kauheata on laskea yksin, oo! kuinka kauheata! Hän on kalpea kuin lumi, vapisee, kulkee ikäänkuin mestauslavalle, mutta kulkee sittenkin sivulleen silmäilemättä, päättävästi eteenpäin. Nadja on nähtävästä päättänyt vihdoinkin koettaa, kuuluuko noita hämmästyttäviä, suloisia sanoja, kun minua ei ole mukana. Minä näen kuinka hän pelon valtaamana istuutuu kelkkaan, sulkee silmänsä ja heitettyään ijäksi hyvästit maailmalle syöksyy mäkeä alas… Jalakset kitisevät, tuuli vinkuu… Kuuleeko Nadja nuo sanat, sitä en tiedä… Minä näen vaan kuinka hän nousee kelkasta uupuneena, voimatonna. Ja hänen kasvoistaan näkyy, ettei hän itsekään tiedä, kuuliko vai ei. Laskiessaan mäkeä oli pelko niin kovasti hänet huumannut, ettei hän voinut erottaa ääniä…

Kevät lähestyy… Aurinko paistaa yhä lämpimämmin. Meidän jäämäkemme mustuu, kadottaa hohteensa ja sulaa vihdoin. Mäenlasku on heitettävä sikseen. Nadja parka ei kuule missään noita sanoja ja kukapa hänelle niitä kuiskaisikaan, kun ei tuule ja minä valmistaudun matkustamaan Pietariin pitkäksi ajaksi, luultavasti – ijäksi.

Kerran istun iltahämärässä pari päivää ennen lähtöäni talon pienessä puistossa, jonka korkea lauta-aita erottaa vieressä olevasta talosta, missä Nadja asuu… Ilma on vielä verrattain kylmä, lunta saattaa nähdä jossakin varjopaikassa, puut ovat lehdettömiä, mutta keväältä tuoksuu kuitenkin ja yöpuuta etsivät varikset rääkkyvät jossakin kaukana. Minä astun aidan luo ja katselen kauan laudan raosta. Näen kuinka Nadja tulee ulos eteisen portaille ja suuntaa surullisen, kaipaavan katseensa taivasta kohti… Kevättuulonen hengähtää suoraan hänen kalpeihin, alakuloisiin kasvoihinsa… Se muistutti hänelle sitä tuulta, joka puhalsi silloin kelkkamäessä, kun hän ensi kerran kuuli nuo neljä sanaa, ja hänen kasvojensa ilme muuttuu surullisemmaksi, yhä surullisemmaksi, kyynel vierähtää poskelle… Tyttö parka ojentaa molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin pyytäen tätä tuulta vielä kerran kuiskaamaan nuo neljä sanaa. Ja tuulen herätessä minä kuiskaan hänelle:

– Minä rakastan teitä, Nadja!

Mutta hyvänen aika, mikä Nadjan on! Hän huudahtaa, hymyilee täysin kasvoin ja ojentaa kätensä tuulta vastaan niin iloisena, onnellisena, kauniina…

Mutta minä lähden hiljaan laittamaan tavaroitani matkakuntoon…

Siitä on jo pitkä aika. Nyt on Nadja naimisissa; hänet naitettiin tai hän meni naimisiin – se on nyt yhdentekevää – holhouslautakunnan kirjurin kanssa ja hänellä on jo kolme lasta. Kuinka me ennen yhdessä laskimme mäkeä ja kuinka tuuli sitten kuiskasi hänelle nuo sanat "minä rakastan teitä, Nadja", sitä ei hän ole unhottanut. Ja vielä nytkin on se hänen onnellisin, liikuttavin ja ihanin muistonsa elämässä…

Nyt, kun minä olen vanhentunut, en saata enää käsittää, miksi kuiskasin nuo sanat, miksi leikkiä laskin…