Kitabı oku: «Kertomuksia I», sayfa 5
– Ei, se oli hävytöntä! – sanoi viimein eräs heistä. – Miksi sitte kertoa ollenkaan, jos se niin päättyi? Jonninjoutava kertomus, hölynpölyä koko juttu!
– Alotitte niin lupaavasti ja sitte yht'äkkiä keskeytitte… – lisäsi toinen. – Pilantekoa eikä mitään muuta.
– No, no, no… minä vaan hieman kujeilin, – sanoi eversti. – Älkää suuttuko, neitoset, kujeilinhan minä vain… Se ei ollutkaan minun vaimoni, vaan voudin…
– Niinkö?!
Neitoset heti istuutuivat, heidän silmänsä säihkyivät. He siirtyivät everstin viereen ja täyttäen hänen lasinsa olivat hukuttaa hänet kysymyksillä… Ikävä katosi, katosi kohta illallinenkin, sillä neidit alkoivat syödä aika vauhtia.
PIENI EREHDYS
Ilja Sergejewitsh Peplow ja hänen vaimonsa Kleopatra Petrowna seisoivat oven takana ja kuuntelivat korvat höröllään. Toisessa huoneessa piti tapahtuman rakkauden tunnustus heidän tyttärensä Natashan ja kansakoulunopettaja Shtshupkinin välillä.
– Hyvä tulee, kun hautuu! – supatti Peplow kärsimättömänä vavisten ja käsiään hieroskellen. – Pidä nyt, Petrowna, varasi! Kun ne vain alkavat puhella tunteista, niin heti paikalla tempaa jumalankuva nurkasta ja mennään siunaamaan… Jumalankuvan siunaus on pyhä ja luja… Silloin ei se pääse kiikistä, vaikka käräjiä kävisi!
Oven takana tapahtui seuraavaa:
– Älkää joutavia! – puheli Shtshupkin ja raapasi rikkitikulla tulen ruudukkaisista housuistaan. – En ollenkaan ole kirjottanut teille kirjeitä!
– Vai ette? Niinkuin en muka tuntisi käsialaanne! – nauraa hohotti neiti luon tuostakin peiliin vilkkuen. – Ensi kerrasta jo tunsin! Kummallista, vaikka te olette kaunokirjotuksen opettaja niin kuitenkin kirjotatte aika harakanvarpaita! Miten te muita opetatte kirjottamaan, kun itse niin söherrätte?
– Hm… se ei merkitse mitään. Kaunokirjotuksessa ei ole pääasiana käsiala, vaan että oppilaat pysyisivät aloillaan. Ketä viivottimella korvalle, ketä sormille… Käsiala ei merkitse kerrassaan mitään! Nekrasow esimerkiksi oli kirjailija, mutta hänen käsialaansa hävettää nähdä.
– Nekrasow oli toista, toista te… (huokaus). Minä menisin kovin mielelläni kirjailijalle. Semmoinen mies aina kirjottaisi muistovärssyjä.
– Osaan minäkin niitä kirjottaa, jos haluatte.
– Mistäs te osaisitte kirjottaa?
– Rakkaudesta… tunteista… teidän silmistänne… Ja kun lukisitte, niin ihastuisitte kyyneliin asti… Jospa tosiaankin kirjottaisin teille värssyjä, niin antaisitteko suudella kättänne?
– Ompahan tämä nyt kummaa! Pussatkaa vaikka paikalla!
Shtshupkin kimmahti ylös ja silmät ällistyksestä naljallaan kumartui suutelemaan tervasaippualle haisevaa kättä.
– Joutuin jumalankuva nurkasta! – ehätti Peplow muksauttaen vaimoaan kylkeen ja vaaleana mielenliikutuksesta nuttunsa nappia kiinni jouduttaen. – Mars, nyt mennään!
Tuokiotakaan viivyttelemättä kiskasi Peplow oven selälleen.
– Lapset… – sammalsi hän kädet siunaukseen kohotettuina ja silmiään itkuun pakottaen. – Herrapa teitä siunatkoon! Eläkää… hedelmöittykää… lisääntykää…
– Ja… minäkin siunaan, – tihersi äiti itkun seasta. – Olkaa onnelliset, lapsukaiset! Oo, te viette viette minun ainoan aarteeni! – sanoi hän Shtshupkinille. – Rakastakaa tytärtäni, hellikää häntä.
Kansakoulunopettajan suu lensi selälleen äimistyksestä ja pelosta. Vanhempien tulo oli niin odottamaton ja rohkea, ettei hän saanut halaistua sanaa suustaan.
"Jo pakanat yllättivät!" ajatteli hän kauhasta kohmettuen.
Ja tottelevasti kallisti hän päänsä ottamaan siunausta vastaan.
– Si… siunaan teitä, – jatkoi isäukko itkusta ulisevalla äänellä… – Natashenka, lapseni… polvistu hänen viereensä… Petrowna, jumalankuva tänne!..
Mutta samassa valtavanhin lakkasi itkemästä. Vaalean vihan leimaus välähti kasvoille.
– Pölkky! – ärjäsi hän vaimolleen. Tyhmä pässinpää! Onko tämä sinun mielestäsi jumalankuva?..
– Ah, voi, taivastentekijä!
Mitä oli tapahtunut? Kaunokirjotuksen opettaja oikasi arasti silmänsä ylös ja näki itsensä pelastetuksi. Äiti rukka oli hätäpäissään kiskonut seinältä jumalankuvan sijasta kirjailija Lashetshnikowin muotokuvan. Ukko Peplow ja hänen puolisonsa Kleopatra Petrowna seisoivat tämä muotokuva kädessä kuin pilvistä pyörähtäneet tietämättä, mitä tehdä, mitä virkkaa.
Kaunokirjotuksen opettaja käytti tilaisuutta hyväkseen ja laputti tiehensä.
TOIMEN MIEHIÄ
(Kaksinäytöksinen mysteria)
Ensimäinen näytös.
Kaupungin valtuuston ylimääräinen istunto.
Kaupunginpää (maiskuttaen huulillaan ja korvallistaan vetelästi kaahnuttaen): – Tässä tapauksessa, hyvät herrat, eikö sopisi kuulla palomestari Semjon Wawilitshin mielipidettä, joka on asiaan perehtynyt? Selittäköön ensin, saammepahan sitte nähdä!
Palomestari: – Minä ymmärrän asian näin… (niistää nenäänsä). Kymmenen tuhatta, jotka ovat määrätyt palokuntaa varten, on ehkä suurikin summa, mutta… (raapii kaljua päätään) se on vain näennäistä. Tietysti näillä rahoilla saa vaikka kokonaisen palokunnan, mutta se on taas sitä maata. Nähkääs… Palotorni, jos kategoorisesti ajatellaan, ei kelpaa, se on pieni… Talot ovat korkeita (nostaa kätensä ylös), ne sullovat palotornin väliinsä ja siten ei näkisi tulipaloa, hyvä jos edes taivastakaan! Minä torun palokuntalaisia, mutta heidänkö se on syy, jollei näe. Sitte hevosten suhteessa ja tynnörien näkökannalta… (aukoo liiviään ja jatkaa puhettaan samaan nuottiin).
Valtuusmiehet (yksimielisesti): – Kustannusarvion yli lisättävä vielä kolme tuhatta!
Kaupunginpää tekee hetken pysähdyksen, kunnes eräs reportteri on saatettu istuntosalista pois.
Palomestari: – Se hyvä… Nyt kai te harkitsette, että palotorni korotettaisiin kaksi kyynärää. Hyvä… mutta jos katsastetaan siltä kannalta ja siinä ajatuksessa, että tässä ovat kysymyksessä niin sanoakseni yhteiskunnalliset kysymykset, niin täytyy minun huomauttaa, herrat valtuusmiehet, että jos urakoitsija ottaa sen rakentaakseen, niin täytyy minun teille esiintuoda, että se tulee kaupungille kahta kalliimmaksi, koska urakoitsija noudattaisi omaa kysymystään eikä yhteiskunnallista. – Jos rakennetaan tarkasti, kiirehtimättä, niin… jos esimerkiksi tiilejä pannaan 15 ruplaa tuhat… (katsoo lakeen)… hyviä hirsiä… jos sitte… (laskee).
Valtuusmiehet (48 äänen enemmistöllä 3 vastaan): – Palotornin rakentaminen on annettava Semjon Wawilitshille, jota tarkoitusta varten hänelle ensi käteen määrätään viisisataa kaksikymmentä kolme ruplaa ja neljäkymmentä neljä kopekkaa!
Palomestarin rouva (istuu parvella yleisön joukossa ja suhkaa naapurilleen): – En tiedä, miksi minun Semjani ottaa päälleen moisia puuhia! Hänenkö terveytensä sietäisi semmoisia hommia! Hyötyy jonkun hituisen, kolme neljä sataa ja terveyttään menettää tuhannen edestä. Ihan se pilaa itsensä hyvyydellään, hölmö…
Palomestari: – Hyyä… Nyt te luultavasti henkilökunnasta… Minä tietysti, hyvällä syyllä sanoen, asiaan kuuluvana henkilönä (hämillään) voin vain huomauttaa, että minusta… on samantekevä… Olen vanha mies, joka voin, jos en tänään, niin huomenna nukahtaa. – On se Herra antanut hyvyyttään, mitäs siitä enemmästä… Mutta minua ihmetyttää… ja loukkaa… (viittilöi loukkautuneena kädellään). Saa palvella ja palvella palkan edestä rehellisesti, nuhteettomasti… ei yön, ei päivän lepoa… eikä tiedä, miksi palvelee! Mikä on intressi? En minä omaa kohtaani aprikoi, se on samantekevä… Joku muu ei tämmöisellä nälkäkurssilla rupeaisikaan. Juopporenttu kyllä käy moiseen virkaan, vaan toimelias mies sylkäsee koko roskalle… Mikä intressi? (Puhuu kauan silmät maahan luotuina).
Valtuusmiehet: – Semjon Wawilitshille myönnetään 200 ruplaa palkkioksi pitkästä palvelusajasta!
Palomestarin rouva (supattaa naapurilleen): – Oli hyvä, että pyysi. – Ukon nöpykkäni… Viikolla tässä pistäydyttiin papille ja menetettiin nakissa kokonainen sata, koko sääli! (Haukottelee). On jo aika lähteä kotiin.
Toinen näytös.
Kohtaus palotornilla.
Vahti tornissa (huutaa alas): – Hoi! Sahalla palaa! Antakaa hätämerkki!
Vahti alhaalla: – Vastakos sinä sen näet? Kansaa on jo juossut puolen tuntia ja nyt se pöllö vasta älyää (antaa hätämerkin).
(Minuutin kuluttua pistää tornin vastapäätä olevasta rakennuksesta esiin palomestari alusvaatteissa ja unentohjakassa).
Palomestari: – Missä palaa, Denis?
Vahti alhaalla (rinta ulkona ja käsi kulmalla): – Sahalla, herra palomestari!
Palomestari (pyörittäen päätään): – Herra siunatkoon! Tuulee, tämmöinen kuumuus… (viittoo kädellään). Istu ja pala! Kaikennäköisiä onnettomuuksia! (Pyyhittyään naamansa). Kuulehan, Denis, sanoppas niille siellä, että panisivat valjaisiin ja menisivät, minä tästä kyllä… kunhan saan vähän päälleni.
Vahti alhaalla: – Ei ole ketään lähtemään, herra palomestari. Kaikki ovat tipotiessään. Antti vain on kotona.
Palomestari (säikähtäen): – Missä ne kirotut sitte ovat?
Vahti alhaalla: – Makar pohjasi saappaita ja taisi lähteä viemään niitä kylälle… Mikon herra palomestari suvaitsi laittaa kauroja myymään. Jegorka läksi palohevosilla inspehtorin minikkoa kyytiin joelle ja Mikitkan raato makaa humalassa… Ja Aleksanteri läksi rapuja pyytämään, koska suvaitsitte hänelle sanoa, että huomenna on teillä päivällisillä vieraita.
Palomestari (inhoten pyörittäen päätään). – Ota nyt ja palvele mokomien kanssa! Sitä ihan tulee hulluksi näiden riiviöiden parissa! Raakuus, sivistymättömyys, juoppous… hyi! On tulipalo – mutta nämä ovat kuin senkin kattilaan kadonneet! (Kääntyy asunnolleen päin). Mariseni, laitappas se puku käsille!
ONNENMYYRÄ
Bologojen asemalta Nikolain radalla lähtee liikkeelle matkustajajuna. Eräässä toisen luokan vaunussa "tupakoitsijoille" kyhjöttää viisi matkustajaa puolihämärässä. Vastikään ovat he syöneet ja mukavassa asemassa sohvien selkämää vasten he koettavat nyt nukahtaa. Vallitsee hiljaisuus.
Ovi aukenee ja vaunuun astuu pitkä miehenroikale, jolla on ruskea lierilakki ja keikarin paltto. Hän on hyvin sanomalehden kirjeenvaihtajan näköinen. Mies pysähtyy keskelle vaunua ja tirkistelee hyvän aikaa sohville.
– Ei, tämäkään ei ole se! – mutisee hän. – Mitä hittoa! Tämähän on käsittämätöntä!
Eräs matkustajista tunnustelee äskentullutta ja huudahtaa iloisesti:
– Iwan Aleksejitsh! Mikä teidät on tänne tuonut?
Puhuteltu häpsähtää, katsoo tylsästi matkustajaan ja tunnettuaan hänet lyö iloissaan kätensä yhteen.
– Haa Pjotr Petrowitsh! Vielä teitäkin näkee! Empä luullut tapaavani tässä junassa.
– Mitä kuuluu?
– Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.
Semmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!
Iwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.
– Kaikkeen sitä joutuu! – jatkaa hän. – Toisen soiton jälkeen menin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun seuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja minä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen. Semmoinen kollo, pässinpää…
– Näytte olevan hyvällä tuulella, – hymähtää Pjotr Petrowitsh. —
Painakaa puuta!
– Ei, ei… menen etsimään vaunuani.
– Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään asemalle, niin löydätte heti vaununne.
Iwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin tulisilla hiilillä.
– Mihin matka? – kysyy Pjotr Petrowitsh.
– Minullako? Maailmalle… Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu on nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan menee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse oikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on onnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?
– Huomaa, että… te… himppusen olette…
– Nyt minulla mahtaa olla hirmusen tyhmät kasvot! Hoh, kun ei ole peiliä, että saisi katsella naamarustinkiaan! Tunnen, veikkoseni, että olen joutumassa idiotiksi. Kunniasanalla! Ha-haa… tiedättekö, että olen häämatkalla?
– Tekö? Oletteko menneet naimisiin?
– Tänäpäivänä, rakkaani! Vihiltä suoraapäätä junaan.
– Katsoppas sitä, – nauraa Pjotr Petrowitsh. – Ilmankos te olettekin keikarin tamineissa.
– Se on tietty… Ja täydellistä illusionia varten oikein hajuvesilläkin hoivailin itseäni. Nyt ei ole tällä pojalla huolia, ei ajatuksia, vaan on vain jokin hemmetin tunne, jalomielisyys, vai miksi häntä sanoisi… Syntymästäni asti ei ole ollut näin hyvä olla!
Hän sulkee silmänsä ja pyörittää päätään.
– Hirveän onnellinen! – jatkaa hän. – Voittehan sen itsekin ymmärtää. Ajatelkaa, että kohta menen omaan vaunuuni. Sohvalla istua nöpöttää siellä ikkunan ääressä semmoinen pikku olento. Vaaleatukka, pikkuinen nypykkätyttö… Sydänkäpysi! Enkelini! Tössykkä! Sydämmeni päivänkakkara! Entä jalka, herra nähköön! Luuletteko, että se on kuin teidän lotjankokoiset jalkanne, ehei! Se on kuin jotain pienennyslasin läpi katsottua, tenhoavaa, allegorista! Ottaisi ja ihan söisi semmoisen jalan! Hoo, te ette näy ymmärtävän mitään! Tehän olette materialisti, paikalla pyritte analyseeraamaan, mikä ja miten? Olette kuivettunut vanhapoika eikä mitään muuta. Odottakaahan, kun naitte, niin muistatte sanani ja arvelette, missähän se onkaan se Iwan Aleksejitsh. Juu-u, no niin, sitte menen vaunuuni. Siellä odotetaan jo ikävällä… tunnetaan tuloni esimakua. Hän ottaa minut vastaan hymyillen. Käyn istumaan viereen ja kahdella sormella näinikään nipistän pikku leuasta… Sitte lasken tämän päärustinkini hänen hellää olkapäätään vasten, tartun vyötäreistä kiinni. Ympärillä vallitsee hiljaisuus… runollinen hämärä. Koko maailmaa silloin syleilisin. Pjotr Petrowitsh, saanko syleillä teitä!
– Olkaa niin hyvä!
Matkustajien kovasti nauraessa ystävykset halailivat toisiaan, jonka jälkeen onnenmyyrä jatkaa:
– Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan, illusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä – nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen elämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen ja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni rajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun…!
Matkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista äskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on hänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan, ja kun hän nauraa, nauravat muutkin.
– Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään… Kun tekee mieli, niin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä hyötyä vai vahinkoa… Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri, jumaliste!
Vaunuun ilmestyy konduktööri.
– Rakas ystävä, – sanoo hänelle äskenvihitty, – kun menette vaunun N: o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä valkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.
– Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N: o 209, vaan N: o 219.
– Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen miehensä on tallella ja voi hyvin.
Iwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:
– Aviomies… rouva… Miten kauan? Aviomies… ha-haa! Selkääni sietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä kassapää kana… Vaikea on uskoa!
– Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, – sanoo eräs matkustajista.
– Ennen näkee valkoisen elehvantin.
– Kuka se sitte on syyssä? – virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät jalkansa suoristaen.
– Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te luulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette tekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti pakenette onnea.
– Sepä oli somaa! Mitenkä niin?
– Hyvin yksinkertaisesti… Luonto on asettanut niin, että ihminen rakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin ei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon ääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että normaali-ihmisen on mentävä avioliittoon… Ilman avioliittoa ei ole onnea… Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä reistailematta… Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain! Senjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää… Ja jos on hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin… Pois jahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä. Järjestys on suuri lahja!
– Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä hän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen töppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa… Jos nyt sattuisi yhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.
– Lörpön lörpön! – inttää äskenvihitty. – Yhteentörmäyksiä on vain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei ole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä huolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla pysäkille.
– Mihin teillä nyt on matka? – kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko vai jonnekin etemmä?
– Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin jonnekin etelään?
– Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.
– Sen tiedän, mutta mehän kulemme Pietariin päin.
– Ohoh, Moskovaanpas.
– Mitenkä Moskovaan? – ällisteli äskenvihitty.
– Omituista… Mihinkäs teillä on lippu?
– Pietariin.
– Onnea matkalle! Te olette väärässä junassa.
Syntyy puolen minuutin äänettömyys. Äskenvihitty nousee pystyyn ja silmäilee tylsästi erikseen kutakin matkustajaa.
– Niin, niin, – vakuuttaa Pjotr Petrowitsh. Bologojen asemalla hyppäsitte te väärään junaan.
Iwan Aleksejitsh kalpenee, repii tukkaansa ja alkaa kiivaasti kulkea pitkin vaunun lattiaa.
– Voi minua pölkkyä! – intoilee hän. – Voi minua roistoa! Mitä nyt teen? Vaimoni on toisessa junassa, yksinään, odottaa, tuskailee…
Äskenvihitty vaipuu sohvalle ja kiemurtelee kuin käärme, jota on polettu pyrstölle.
– Onneton, onneton! – voihkii hän. – Mitä nyt teen?
– Tyyntykää! – rauhoittavat häntä matkustajat. – Sähköttäkää vaimollenne ja koettakaa itse päästä matkan varrella sinne päin menevään pikajunaan.
– Pikajunaan! – itkee äskenvihitty.
– Mistäs minä otan siihen rahat? Kaikki rahani ovat vaimollani!
Nauravat matkustajat supattelevat tuokioisen keskenään, jonka jälkeen kokoovat keskuudessaan kolehdin onnenmyyrälle.
ANJUTA
Kalustettujen huoneiden "Lissabonin" kaikista huokeimmassa huonepahasessa kulki 3: nella kurssilla oleva lääketieteen-ylioppilas Stepan Klotshkow nurkasta toiseen ja pänttäsi päähään lääketiedettään. Pitkästä, kovasta pänttäyksestä oli suu kuivunut ja otsalle kihonnut hien kaste.
Ikkunan ääressä, jonka ruutujen laidat pakkanen oli jääharsolla kirjaillut, istui jakkaralla hänen asuintoverinsa Anjuta, pieni, hintelä, tummatukkainen, noin 25-vuotias tyttö, joka oli hyvin kalpea ja jolla oli lempeät, harmaat silmät. Hän kyyhötti selkä koukussa ja ompeli punaisella langalla koristeita miehen paidan kaulukseen. Oli keskipäivä ja käytävän kello löi kähisevällä äänellä kaksi, vaan huone oli vielä siivoamatta. Tyynyt ja peite viruivat vuoteella hajallaan, kirjat ja vaatteet vetelehtivät siellä täällä hujanhajan, suuri, likainen pesuvati oli täynnä saippuaista pesuvettä, jossa uiskenteli paperossinpätkiä, lattia oli täynnä rojua – kaikki yhtenä sekasotkuna ympäri ämpäriä.
– Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, – jankkasi Klotshkow. – Rajat! Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4: nen ja 5: nen kylkiluun välille, kylkipuolella 4: teen kylkiluuhun asti, takapuolella spina scapulae'hen asti…
Koettaen kuvitella havainnollisesti äsken lukemaansa loi Klotshkow silmänsä lakeen. Saamatta kuitenkaan selvää kuvaa alkoi hän kopeloida omia kylkiluitaan liivien päällitse.
– Nämä kylkiluut muistuttavat pianon näppäimiä, – virkkoi hän. —
Jottei erehtyisi niiden luvusta, täytyy niihin ehdottomasti tottua.
Täytyy tutkia luurangosta ja elävästä ihmisestä. Kuuleppas, Anjuta, annahan kun rupean tutkiskelemaan.
Anjuta heitti ompelunsa, riisui röijyn päältään ja ojentui suoraksi. Klotshkow istuutui hänen eteensä, rypisteli naamaansa ja rupesi laskemaan kylkiluita.
– Hm… Ensimäistä kylkiluuta ei tunnu. Se on solisluun peitossa… Tuossa on sitte toinen kylkiluu… Jahah… Tuossa on kolmas ja tuossa sitte neljäs… Hm… Jahah… Mitä sinä vääntelehdät?
– Teillä on kylmät sormet!
– Noo, ei siitä kuole, älä pyöri. Tuossa on siis kolmas kylkiluu ja tuossa neljäs… Vaikka oletkin huonon näköinen, eivät kylkiluut tunnu paljon ensinkään. Tämä on toinen… tämä kolmas… Ei, ei tästä näin tule mitään, ei saa ollenkaan täyttä kuvaa eikä selvyyttä. Täytyy piirustaa. Missä minun hiilipalani on?
Klotshkow otti hiilen ja alkoi sillä vetää Anjutan rintaan muutamia poikittaisia viivoja, jotka kuvasivat kylkiluita.
– Mainiota. No, nyt ne ovat kuin kämmenellä. Kas, sillä tavalla! Nyt sopii jo koputellakin. Nousehan ylös!
Anjuta nousi ja nosti leukansa. Klotshkow rupesi koputtelemaan kylkiluita ja syventyi niin tähän tutkisteluun, ettei huomannut, miten Anjutan huulet, nenä ja sormet vetäytyivät kylmästä sinisiksi. Anjuta värisi ja pelkäsi, että jos ylioppilas huomaisi hänen värisemisensä ja vilunsa, niin hän lakkaisi piirustamasta ja koputtelemasta ja saattaisi sitte suorittaa huonosti tutkinnon.
– Nyt on kaikki selvillä, – sanoi Klotshkow herettyään koputtelemasta. – Istu sinä sentään siinä paikallasi äläkä pyyhi viivoja, minä tässä vähän aikaa vielä tavailen.
Ja ylioppilas alkoi taas jauhaa läksyjään. Anjuta istui ajatuksissaan aivan kuin tatueerattu ja kylmästä vavisten. Hän puhui yleensä hyvin vähän, oli melkein aina vaiti, ajatteli myötäänsä…
Niinä kuutena, seitsemänä vuonna, jolloin hän oli saanut siirtyä paikasta toiseen, oli hän kohdannut semmoisia, kuin Klotshkow oli, viisi muuta. Ne olivat jo kaikki päättäneet opintonsa, hajonneet maailmaan ja kunnollisina ihmisinä olivat he tietysti ammoin sitte unohtaneet hänet. Eräs näistä asui Parisissa, kahdesta oli tullut lääkäri, neljäs oli taiteilija ja viidennen sanoivat jo päässeen professoriksi. Klotshkow oli kuudes. Kohta tämäkin päättää opintonsa ja pääsee ihmisten ilmoille. Klotshkowin tulevaisuus on varmaankin onnellinen ja hänestä tulee luultavasti suurmies. Mutta nykyisyys on aivan kurja: Klotshkowilla ei ole tupakkaa, ei teetä ja sokeriakaan ei ole kuin neljä palaa. Täytyy saada ompelu valmiiksi niin pian kuin mahdollista ja ostaa sitte siitä saaduilla kahdellakymmenellä viidellä kopekalla teetä ja tupakkaa.
– Saako tulla? – kuului oven takaa.
Anjuta viskasi sukkelaan villahuivin harteilleen. Huoneeseen astui taidemaalari Fetisow.
– Minulla olisi teille vähän asiaa, – alkoi hän Klotshkowiin kääntyen ja petomaisesti katsoen otsalle valahtaneiden hiusten alta. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kaunis tyttönne pariksi tunniksi. Maalaan nähkääs erästä taulua, vaan ilman mallia ei tule mitenkään aikaan.
– Aivan mielelläni! – myöntyi Klotshkow. – Mene, Anjuta.
– Siellä sitä taas saa nähdä jos jotain, – huokasi Anjuta hiljaa.
– No, no… Taidetta vartenhan sinua pyydetään eikä turhan tähden.
Miksi et sitte auttaisi, kun kerran voit?
Anjuta alkoi pukeutua.
– Mitä te maalaatte? – kysyi Klotshkow.
– Psykeä. Aihe on hyvä, mutta ei oikein ota syntyäkseen, kun täytyy maalata eri mallien mukaan. Eilen esimerkiksi maalasin eräästä mallista, jolla oli siniset jalat. Miksi sinun jalkasi ovat siniset? kysyin. Sukat ovat värjänneet, vastasi hän. Te vain yhä pänttäätte päähänne! Onnellinen mies, kun riittää kärsivällisyyttä!
– Lääketiede on semmoista visaa, että sitä sietää pänttäillä.
– Hm… Suokaa anteeksi, Klotshkow, mutta minun täytyy sanoa, että te elätte kauhean sikamaisesti. Lempo vieköön, minkälaista täällä on!
– Mitenkä niin? Mitenkäs sitä sitte muuten eläisi… Isäukoltani saan vain kaksitoista ruplaa kuukaudessa ja niillä ei kannata elää kunnollisesti.
– Liehän tuo niinkin, – virkkoi taiteilija ja katseli inhoovasti ympärilleen, – mutta voisi sitä sentään vähän paremmin. Sivistyneen ihmisen täytyy olla estetiko, vai mitä arvelette? Vaan teillä näkyy täällä olevan mitä inhottavin siivo! Vuode on hajallaan, pesuvesi paikallaan, eilistä puuroa lautasella… hyi!
– Niin on, – sanoi ylioppilas hämillään, – mutta Anjutalla ei ole ollut tänään aikaa siivota. Hänellä on ollut kiireellistä työtä.
Kun taiteilija ja Anjuta olivat lähteneet, paneutui Klotshkow pitkälleen sohvalle ja alkoi taas takoa, sitte nukahti vahingossa, vaan herättyään tunnin perästä asetti päänsä käsiensä väliin ja vaipui miettimään. Hänen mieleensä muistuivat taiteilijan sanat, että sivistyneen ihmisen täytyy välttämättä olla estetiko ja nyt hänestä näytti hänen huoneensa todellakin inhottavalta. Oli kuin hän olisi nähnyt henkensä silmällä sen tulevaisuutensa, jolloin hän ottaa vastaan sairaitaan kabinetissaan, juo teetä hauskassa ruokasalissa vaimonsa kanssa, joka on kunnollinen nainen – ja tähän verraten oli pesuvati vesineen ja rojuineen todellakin uskomattoman saastaisen näköinen. Anjuta tuntui myöskin rumalta, siivottomalta, säälittävältä… Ja hän päätti erota hänestä hetimmiten, kävi miten kävi.
Kun Anjuta taiteilijan luota palattuaan riisui turkkiaan, nousi
Klotshkow ylös ja sanoi hänelle vakavasti:
– Tiedätkö mitä, rakkaani? Käyhän istumaan ja kuuntele. Meidän täytyy erota! Sanalla sanoen, minä en tahdo enää asua sinun kanssasi.
Anjuta näytti taiteilijan luota tultuaan tavattoman uupuneelta ja nääntyneeltä. Hänen kasvonsa olivat pitkästä seisomisesta mallina kuopahtaneet, laihtuneet ja leuka oli venynyt terävämmäksi. Hän ei vastannut mitään ylioppilaan sanoihin, mutta hänen huulensa alkoivat omituisesti vavista.
– Sinun täytyy myöntää, että ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy erota, – virkkoi ylioppilas. – Sinä olet hyvä, lempeä etkä ole tyhmä ja ymmärrät…
Anjuta pani uudelleen turkin päälleen, kääri ääneti ompeleensa paperiin, keräili rihmat ja neulat. Hän otti ikkunalta paperimytyn, jossa oli neljä palaa sokeria ja pani sen pöydälle kirjojen viereen.
– Ne ovat teidän sokerinne, – sanoi Anjuta arasti ja kääntyi selin salatakseen kyyneleensä.
– Mitä sinä itket? – kysyi Klotshkow.
Hän käveli vähän aikaa lattialla hämillään ja sanoi sitte:
– Olet tosiaankin kummallinen. Tiedäthän sen itsekin, että meidän on erottava. Emmehän me ikäämme voi yhdessä elää.
Anjuta oli jo koonnut kaikki myttynsä ja käännähti Klotshkowiin päin sanoakseen tälle jäähyväiset, vaan Klotshkowin tuli häntä yht'äkkiä sääli.
"Vai antaisiko hänen asua vielä yhden viikon?" ajatteli hän. "Asukoon sentään vielä, vaan viikon kuluttua käsken hänen mennä".
Ja harmistuneena luonteensa heikkoudesta kiljasi hän Anjutalle ankarasti:
– No, mitä sinä vielä siinä seisot. Jos mennä, niin mennä, vaan kun et tahdo, niin ota turkki päältäsi ja jää! Jää!
Anjuta riisui turkkinsa ääneti, hiljaa ja arasti, sitte niisti nenänsä yhtä hiljaa, huoahti ja varovasti asteli entiselle paikalleen jakkaralle ikkunan ääreen.
Ylioppilas veti kirjan luokseen ja alkoi taas kävellä nurkasta nurkkaan.
– Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, – jauhoi hän. – Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4: nen ja 5: nen kylkiluun väliin.
Vaan käytävässä huusi joku kohti kurkkuaan:
– Grigori, teekeittiö!
