Kitabı oku: «Hallimajan nuoret», sayfa 10

Veronika kävi usein tädin luona kuulemassa, kuinka nälkäkirjat lyhenivät. – Lyheniväthän ne.

– Se on siunattu asia, tämä kutominen. Vaimot eivät mene enää tehtaaseen, – sanoi Hely.

– Sehän siinä taikana onkin. Mitä he siellä tekevätkään, tahrivat sielunsa ja ruumiinsa, – sanoi Veronika. – Minun lunnaani tulevat kohta maksettua. Härmälän tädin saatavat vähenevät joka päivä. Tämä elämä on ihanaa!

– Vaikka pitää kuudelta nousta ja koko päivän häärätä ja vaeltaa mökistä mökkiin, – sanoi Hely nyreästi.

– Mooseksella on ikävä, siksi minä riennän!

* * * * *

Taas alkoi päivänpaiste tehdä kepposia talven siivoojaneidelle. Se nosteli valkoiset vaipat, heitteli ne lammikkoihin ja ihmetteli, kun ei löytänyt vanhaa, tuttua lokaa. Hallimajan hyvä hengetär oli ajattanut hiekkaa kaiken talvea käytäville. Sille kepposelle nauroi päivänpaiste heleästi ja lämpimästi, houkutteli lehdet puihin ja ruohon maahan ja soitti kesän kelloja.

– Kohta minä tulen, – kirjoitti Veronika Moosekselle. – Lunnaani ovat melkein maksetut ja Hallimaja on kevätpukimissa. Haavat jo kellertävät keväisessä ruskossaan; kuuset niitten rinnalla vakavasti nuokkuvat tummassa vihreydessään ja koivut hymyilevät kevään suloa; tuomet kukkivat, käet kukkuvat; metsässä soi, kukertaa, visertää ja riemuitsee. Kivistömäen lähteellä käyn joka päivä ottamassa terveisiä kolmannelle liittolaisellemme. – Ilmassa liitelee vapauden säveliä, ja minä aavistan – en uskalla antaa sille nimeä, se on vielä niin etäistä ja kuulakkaa.

Eräänä päivänä Veronika vei Härmälän tädille kutsukortin vihkiäisiinsä, joitten piti tapahtua Tukholmassa.

– Mitäs minä vanha haaska sinne tulisin? Ja mitäs minä enää yllenikään panisin ja kehtaisinko minä seistä patrunessan vieressä?

– Kruunu-Anna kyllä laittaa silkkisen hameen, – ehdotti Veronika. – Täti saisi hiukan ajatella Moosestakin siellä vieraassa maassa. On raukka ajettu pois kuin mikä pahantekijä. Ei ole ketään omaa.

– Voi, voi, niin kyllähän minä, jos Mooses kaipaisi.

Täti tilasi kaupungista kaikkein hienoimmalta neulojalta hameet ja mantiljit, hatut ja hetaleet. Veronika oikein hämmästyi sitä komeutta. Pieni kurttuinen naama hukkui hatun pitseihin ja luiset, ruskeat kädet liian suuriin hansikkaisiin, ja outoihin, pitkiin hameisiin hän oli kompastua.

Esa ja Hely lähtivät mukaan, mutta Melu jäi pois, kun ei Karéneja oltu kutsuttu. Alma tuli Helsingistä ja joukko Marckin ystäviä. Se oli loistava seurue. Aurinko paahtoi laivan kannelle, tuuli löyhytteli Veronikan huntua ja kietoi tiiviisti vaatteen hänen voimakkaan ja sulavan vartalonsa ympärille, kun hän seisoi kaukoputkella tähystäen, laivan lähestyessä satamaa. Hän laski kätensä ja katseli leikkiviä aaltoja, jotka mursivat vaaleanvihreät harjansa laivan kylkeen ja ajatteli uneksien Moosesta sellaisena, kuin hän oli Hallimajan asemalla erotessaan ollut: kukkia kuluneen kesätakin napinlävessä, hellä katse ja hiukan hermostuneet sormet, jotka osasivat niin omistavasti silittää. Veronika ummisti silmänsä ja heittäytyi ajatuksissaan hänen syliinsä.

Laiva liukui yhä lähemmäksi ja etäinen kaupungin humu muuttui kaikkinieleväksi pauhuksi. Pian saattoi erottaa tuttavat satamassa.

– Tuolla, tullihuoneen edessä, seisoo Mooses! – Veronika osoitti häntä, ja hääseurue tarkasti hartevata, pitkää, nuorta miestä, joka seisoi yksin, lähenevää laivaa tähystäen, keppiinsä nojaten. Kaikki he asettivat hänet sankarikehään ja sadun valaistukseen. Hän oli prinsessan voittaja. – Jossakin soitettiin.

– Sehän on "Porilaisten marssi" ja kuuluu Strömparterrilta.

Jo Mooses huomasi Veronikan, astui ripeästi laivan suuntaa seuraten pysäyspaikalle ja heilutti hetken hattuaan. Veronika riemuitsi ja ylpeili hänestä sydämessään: – On kuin outo ja kuitenkin oma, kuin maailman mies korkeassa hatussa ja hansikkaissa, mutta kasvoilla rakas hellä ja hyvä ilme. Nyt jo voi erottaa katseen. Silmät ovat tummuneet ja syvenneet, saaneet jotakin uutta. – Veronikan ajatukset keskeytyivät. Laiva saapui satamaan ja tullimiehet kiipesivät kannelle. Heidän mukanaan ilmestyi Mooses äkkiä Veronikan eteen, tempasi hänet tungoksesta mukaansa salonkiin. Siellä he seisoivat kahden, omistivat toisensa katseissa. Kaikki uusi Mooseksessa oli Veronikalle mieluista, miehekästä ja rakasta.

Joku kosketti Mooseksen hihaa. Täti siinä seisoi lyhyenä, kapeana, vanhat silmät vesissä. Ensi kerran elämässään syleilivät Mooses ja täti. Esa sattui sen näkemään ja lohdutti hämilleen joutunutta tätiä: – Tämä kuuluu ihmeisiin ja on luettava maanpakolaisuuden syyksi.

KOTIIN

Suomessa kuului ilonsanoma: – Maanpakolaiset saapuvat kotiin! – Lähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja juurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn ajeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.

Hallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät päivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä seisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu ja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten harjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat ylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan maaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan, keränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli heitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen, jolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla Mooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen opiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen tuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla liekkiin leimahtaa.

Nyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän toivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen talviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.

Työväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia oli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa tamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he heikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili levottomana.

Soittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko kukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla kantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria, jonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä sydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen hehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.

Nyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä. Soittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan. Rautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun sillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain päin.

– Terve, terve, – kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui kauempana "eläköön" huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan iloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen ilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat huumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?

Mooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.

Miesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, – ahnasta.

Innostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.

Se oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi hänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet, juhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.

Vasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.

– Mooses!

– No?

– Mitä pidät meidän kodistamme?

– He sanoivat minua tänään Tuhkimoksi, joka on voittanut prinsessan ja puolen valtakuntaa. Tämä on kuin satulinna.

– Oletko sinä onnellinen? – Veronikan ääni soi hellyyttä ja vakavuutta, kun hän laski kätensä miehensä olalle.

– Ellei tämä ole onnea, silloin en tiedä, mikä olisi. – He katsoivat toisiaan silmiin, niinkuin katsovat ne, joilla on avain toistensa sieluun.

– Olet tosiaan onnellinen. Ja se tulee siitä, että olet sadun sankari.

Mutta satu on seikkailua ja ihmeitten maailmaa.

– Etkö sinä ole onnellinen?

– Tunnen liian selvästi, että tämänpäiväinen riemu on vaahtona nousemista kuultavanvihreän myrskyaallon harjalle.

– Olet runollinen.

– Etkö sinä tunne samaa? Tiedätkö, minä en koskaan tahtoisi nousta aallon harjalle, vaan pysyä aallon pohjalla, vesien vellojana, aaltoa nostamassa.

– Sinä olet merkillinen tyttö, Veronika. Sinussa herää usein uutta ja suurta. Olet kaunis kuin aamurusko etkä itse tahdo tietää siitä, aina terve ja voimakas, etkä kuitenkaan ylly voimillasi tempomaan. Sinussa ei ole vähääkään aikasi hermostusta, ei edes uhmamielisyyttä. Kultaseni, sinussa on sitä voimaa, joka aaltoja nostattaa.

– Kun sinä sen sanot, uskon. Sinä rakastat minua sielullasi ja ymmärrät minun sieluani. Minä olisin eloton, kuollut, ellei sinua olisi ollut. Tunnen sen, sieluni tarvitsee sinua joka hetki, elää sinulle ja sinun kauttasi. Minä en tahdo onnea, en tavota sitä, siirrän sen yhä tuonnemmaksi, aina tuuma tuumalta etäämmäksi. Tahdon tehdä sen suuremmaksi, ylevämmäksi, kuinka sanoisin: jumalalliseksi. Ja sitten – niin, en minä sitä sittenkään tahtoisi anastaa, sillä sen takana häämöittää totuus ja ijäisyys ja niitä janoon, en onnea!

– Niin, armaani, tulkoot myrskyt ja työ. Sinä teet minut vahvaksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna sanoi Veronika: – Nyt menemme Talvelaan. Ethän ole kunnolleen tuttukaan papan kanssa.

– Luuletko, että me tulemme hyvin toimeen keskenämme? Hän ehkä – .

– Voi, sinua, pistä nyt piiloon pelkosi.

– Ei se pelkoakaan ole.

– Mooses kulta, sinähän ihailet pappaa.

– Hän ja minä olemme niin erilaiset.

Marck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa, silmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi. Hän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan ja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva sääli sai vedet hänen silmiinsä. – Kohtalo on armoton ja sokea, – myönsi hän itselleen, – ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen sointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka sinä olet pettynyt, työsi jää – ties kenen varaan.

Ja minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.

– Nyt me tulemme ja olemme koko päivän täällä, – selitti hän eteisessä. – Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin ilmaa, muu maailma saa hävitä.

– Moosekselle hän kuiskasi: – Tule katsomaan onko papan kirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!

Marck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi tuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.

– Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä henkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain Mooseksen, kaipaan sinua.

– Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.

Veronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta huoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään taloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti arkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat kiivaasti, unohtaen miehet.

Marck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.

Kumpikin pelkäsi kompastuvansa.

– Kyllähän kapitalistin voitto on kansan voitto, – sanoi Marck.

– Epäilemättä, mutta sen rinnalla täytyy käydä kansan henkisen voiton.

– Mitä sinä sillä tarkoitat?

– Kaiken kansan pitää voida seurata maan lainlaadintaa ja ottaa osaa siihen. Kunnallinen itsehallinto yleisen äänioikeuden perusteella olisi erinomainen kasvattaja, – sanoi Mooses.

– Kun minä syvennyn omaan alaani, en joudu ajattelemaan muuta. – Marckin kasvoilta hävisi valoisa ilme, joka nuorten tullessa oli häntä elähyttänyt.

– Se juuri onkin suurta, voida kiintyä koko olennollaan omaansa, luoda uutta ja raivata tietä muillekin. Juuri sellaisten miesten varassa, kuin te olette, on Suomen tulevaisuus! – huudahti Mooses innostuneena. Marck hämmästyi ja katsoi pitkään nuorta miestä, joka yhä kasvoi hänen silmissään. Mooseksesta oli hävinnyt kaikki poikamaisuus. Ryhti oli suora ja voimakas, katseessa varmuutta ja älyä; vain silloin tällöin välähti lämmin, viehkeä silmänisku, joka antoi kasvoille niiden lumoavan ilmeen.

Marck nousi tuoliltaan ja hymyili. Hän oli jälleen voitettu.

– Teollisuus ei vielä hallitse meillä, vaan merkitsee vähän. – Hän katsoi vielä kerran vävyynsä ja sanoi ikäänkuin ohimennen: – Kuule, etkö ole ajatellut mahdollisuutta siirtyä tähän minun tehtaaseeni? – Marck katsoi nyt jännittyneesti Moosesta, jonka kasvoilla innostus vielä väreili.

– En, ei minusta ikinä tule liikemiestä. Minä ihailen teidän työtänne ja lasken riemulla, kuinka paljon hyötyä ja lisää onnea se tuottaa kansalle ja uusia mahdollisuuksia henkiseenkin kehittymiseen. Minä olen opettaja ja kasvattaja. – Mooses ei nähnyt pettymystä Marckin kasvoilla; hän liikkui nyt vapaasti ja luonnollisesti omassa ajatuspiirissään.

– Missä Eveliina ja Veronika lienevät, pitäisi saada jotakin suunavausta!

– No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? – kysyi Marck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on vetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.

– Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen männyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että maailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda itselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.

– Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa totuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, – sanoi Veronika.

– Meneppäs sanomaan se työväentalolla, – sanoi Marck.

– Se on siellä sanottava, – sanoi Mooses.

MYRSKY

Opistoon oli pyrkijöitä toista sataa, ja työ piti juuri alettaman, kun samana päivänä kaikki saapuneet junat jäivät asemalle ja nopea huhu levisi yleisestä lakosta. Se sytytti ihmisten mielet kuin tulikipinä tappurat. Kansaa tulvi Hallimajaan joka puolelta, uteliaana, pelokkaana tai taistelun ja seikkailun haluisena.

Tulipunaiset liput liehuivat ensimmäiseksi "talon" harjanteella ja niitten varjossa luikersi pitkä, tumma ihmisvirta rinnettä alas, paisui ja laajeni ja sulloutui seurahuoneen suureen, aidattuun pihaan.

Mooses, Esa, Ruhala ja hänen joukkonsa kulkivat rinnan punaisten lippujen varjossa laulaen kansallislauluja ja työväen marssia. Kaikki äänet yhtyivät oikean ja hyvän ylistykseen; kaikki kukkarot aukenivat nälkäisten ruokkimiseen ja turvattomien matkustajien ylläpitoon ja majoittamiseen. Ensimmäinen päivä oli ihanaa vapauden laulua, tulevaisuuden kultaisia toiveita täynnä. Kaikki sydämet avattiin toinen toisilleen; juotiin vapauden maljasta ihanaa innostuksen ja elon nestettä.

Toisille oli vapaus huumaavaa väkiviinaa, teki miehet raivopäiksi, villitsi väkivaltaisiin tekoihin ja loihti esiin heidän rumimmat intohimonsa.

Toisena päivänä neuvoteltiin seurahuoneen suuressa salissa. Ruhala asettui nyt joukkoineen viimeisille riveille. Manu hiipi heidän taakseen laveassa takissaan, silmissä omituinen, villi hehku. Joukko uusia, outoja naamoja muodosti muurin heidän kulmallaan, josta usein kuului kovaääninen "hyvä" tai "ei" soinnuttomasti sorahtaen. Silloin tällöin häiritsi Mooseksen puhetta järeä sana, jota säestivät hyväksyvät katseet ja uhkaavat liikkeet syrjämuurissa.

Kun Mooses oli selvitellyt lakon valtiollista tarkoitusta, kehoitti hän läsnäolevia valitsemaan väliaikaisen komitean lakkoajaksi ylläpitämään järjestystä ja laatimaan oman paikkakunnan osalta ohjelmaa tulevaisuutta varten.

Syrjämuuri liikahti levottomasti ja Ruhala pyysi puheenvuoroa: – Meitä on tässä vain pieni joukko, mutta takanamme on suuri kansan paljous ja me kysymme: Mistä saisimme kylliksi työtä ja kylliksi palkkaa? Kaikki muut asiat ovat meille toisarvoisia. Tämä on otettava ensiksi tutkittavaksi. Muuten sanon minä, että koko tämä himphamppu tulee vain yläluokan hyväksi, on tyhjää kuun paistattamista meille köyhäläisille sillä aikaa, kun muut auringossa loikovat. Yläluokka on nyt näännyttänyt meitä niin, että olemme kuin kymmenes osa nälkäsankaria ja koreesti nuolemme heidän rasvaisia sormiaan, kyykimme kuin hiiret heidän nurkissaan. Mutta nyt minä sanon, että tästä täytyy tulla loppu! – Ruhala notkisti polviaan ja painoi ruumistaan antaakseen pontta viimeiselle sanalle. Syrjämuurista kaikui "hyvä" huuto, ja Ruhala innostui jatkamaan: – Yhteiskuntamme on kuin tunkioläjä. Tuleen kuiva tönskä sen päältä, että hedelmällinen voima pääsee ruohoa kasvamaan! Pois yläluokka köyhälistön niskoilta! Me tahdomme nähdä päivän!

– Juuri niin on tehtävä, – myönsi Mooses puheenjohtajana. – Minä tahtoisin vaan jatkaa Ruhalan vertausta tunkioläjästä. Hän ei ole maanviljelijä eikä tullut ajatelleeksi, että tunkio ajetaan pellolle ja sekotetaan multaan. Silloin siitä on hyötyä. Kun sitä muuten huvikseen penkoo ja jättää siihen paikkaan, levittää se inhottavaa lemua. Sen mädännäisyys tekee ihmiset sairaiksi!

Syrjämuuri kuunteli murahdellen ja Ruhala tarttui taas puheeseen: – Kuulen, että maisteriinkin on jo tarttunut kapitalistien oppi. Me köyhälistö olemme löyhkäävää mädännäisyyttä teidän mielestänne. Ei siitä ole kauan, kun maisteri itse huusi häviötä kapitalisteille, mutta silloin te olittekin köyhä. Me emme tyydy enää koreihin lupauksiin, me vaadimme oikeata johtoa. Me tahdomme nousta kapitalismin orjuudesta. Me emme usko loruihin; me vaadimme tosityötä. Emme huoli paikkauksista, kapitalistien hoitoloista ja parantoloista ja seinien paperoimisista ja puoskaroimisista emmekä lattiaimme maalaamisista. Me tahdomme osan johtoon ja työhön!

Ruhalan emäntä seisoi lähellä Veronikaa. Hän joutui aivan epätoivoon kuullessaan miehensä puhetta, sillä parantumisestaan saakka hän oli ihaillut Veronikaa ja ollut hänelle kiitollinen. Hän pujottautui ihmisjoukon läpi miehensä taakse. Joku joukosta sanoi: – Rouva Ruhala tahtoo puhua.

– Enhän minä, – vaikka voinhan sen ääneenkin sanoa. Kyllä ne hoitolat ja parantolat ja työväenasuntojen sivoomiset ovat olleet hyvä asia. Ja pyydämme, että neiti – rouva Härmälä jatkaisi samaan suuntaan työ – . Sivumuurista kuului ankaraa murinaa, joka kasvoi jalkojen ja keppien kolinalla valtavaksi meluksi ja hukutti heikon äänen.

– Kopistakaa, minkä kopistatte! – huusi Kruunu-Anna. – Suunne on täynnä rohkeita sanoja, mutta työnne ovat kurjia ja matalia. Perheenne jätätte usein vaimoparkainne elätettäväksi, niinkuin Ruhala itsekin on tehnyt. Lakon aikana se raukka itsensä näännytti ja ukko kulki kokouksesta kokoukseen huutamassa – .

– Suu poikki akoilta! – huudettiin.

– Asiaan! – huusi puheenjohtaja, mutta melu yltyi. Kukaan ei saanut ääntään kuuluville.

– Hiljaa! – huusi Mooses täysin voimin ja löi nuijan varren poikki pöytään. Tuli hiljaisuus. – Täällä ulvotaan kuin sudet metsässä! – huusi Mooses. – Tiedättekö, mitä Venäjällä on tekeillä?

– Vapaus, vapaus! – huudettiin.

– Mikä on vapaus? Minä sanoisin: vapaus on oikeudessa! Vaikka täällä toisemme haukkumalla hävittäisimme ja veremme maahan vuodattaisimme, emme pääsisi hituistakaan lähemmäksi oikeutta eikä myöskään vapautta. Päinvastoin tulisimme heikoiksi, erottaisimme sydämet, surmaisimme yhteistunnon. Te uskotte, että ikuinen oikeus hukkuu ja te sen mukana, jos joku kansanluokka toista sortaa. Ei! Luonto, ikuinen oikeus pakottaa omansa, se on vahvat, taistelemaan työllä ja toimella, viisaudella ja kestävyydellä omien lakiensa mukaan. Ne, luonnon ja oikeuden lait auttavat voittoon, ei vääryys, ei väkivalta! Meillä on taistelu käsissä. Pitäkää puhtaina kätenne, noudattakaa omaatuntoa – .

– Alas sellaiset puhujat! huudettiin joukosta, mutta se huuto ei saanut voimakasta kannatusta ja kun Mooses lopetti puheensa, alettiin taas neuvotella käytännöllisistä asioista.

* * * * *

Veronika, Hely ja Melu olivat rientäneet asemalle hätääntyneitä matkustajia auttamaan. He ruokkivat ja majoittivat kolmesataa ihmistä: äitejä pienine lapsineen, epätoivoisia, joitten perhe oli turvattomaksi kotiin jäänyt, sairaita, jotka olivat matkalla parantolaan, kaikenlaista kansaa, joilla ei ollut muuta kuin matkalippu taskussaan.

Hannulan Onni ja Manu oli muitten mukana valittu järjestystä hoitamaan.

Aseilla varustettuina he kulkivat marraskuun hämärässä.

– Massatehtaan piipusta nousee savua! – sanoi joku.

– Se ei seiso!

Talvelan portit olivat kiinni, samoin tehtaan. Mutta miehet rikkoivat portin ja tunkeutuivat Marckin luo hänen kotiinsa.

– Tehdas on suljettava, – vaati Manu.

– Se on suljettu! – sanoi Marck.

– Me tahdomme päästä sisään katsomaan.

– Tehdas ei ole mikään maantie, minne kaikki rosvot saisivat tunkeutua.

– Punnitkaa sananne, patruuna! Me tahdomme tehtaaseen; ja ellei muu auta, niin tässä on avain! – Manu veti browningin taskustaan.

– On se minullakin, – sanoi Marck, nousi istualtaan ja asettui ruokasalin kaappia vastaan seisomaan ase ojennettuna miehiä vastaan. – Ase taskuun! komensi hän varmalla äänellä. Manu totteli. – Nyt peräännytte ovelle kädet pystyssä! – Miehet seisoivat suu auki. – Mars! – komensi Marck, – muuten, jumal'avita, minä laukaisen! – Miehet lähtivät.

* * * * *

Kylmästä väristen ja uupuneena palasi Veronika asemalta matkustavia ja seudun köyhiä ruokkimasta. Hevosta ei saanut käyttää. Hän tuli jalan kiireesti astuen lokaista ja kuoppaista tietä. Silloin tällöin ilmestyi pimeästä joku ihmishaahmo ja katosi jälleen yön tummuuteen. Miesten ääniä kuului kiihkeässä kiistassa ja pian hän oli heidän keskellään. Silmät kiiluivat kiihkoisina pimeässä, mutta äänekäs puhelu vaikeni. Veronika tunsi Manun laajasta takistaan ja muisti samassa, että hänen ulkotyöväenkomiteanaisensa oli valittanut heidän kärsivän nälkää.

– Jos miehiä haluttaa syödä, on asemalla valmista ruokaa, – sanoi hän ystävällisesti.

– Susi teidän ruokia syököön! – sanoi Manu katkerasti ja sylki pitkään.

Veronikaa värisytti kiiluvat katseet. Hän pujahti äkkiä miesten ohitse lokaisella tiellä ja lähti juoksemaan. Hän kuuli takanaan sadatuksia ja vihaisia huutoja ja päätti poiketa Kruunu-Annalle ja pyytää Helmiä tai Annaa mukaansa, mutta eteiseen tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta sisältä.

– Sinä kuljet kuin rosvo kiiluvin silmin, ase kourassa vaanimassa parempia ihmisiä ja olet olevinasi kuin sika menevinään. Minä en ikipäivinä sinusta huoli, olet kuin mikäkin Manu! – Ääni oli Helmin.

– Ole sinä vait, herrojen orja ja pohattojen portto. Minä olen vapaa mies ja teen mitä tahdon! – Ääni oli Hannulan Onnin. Huoneessa kolahti ja sen jälkeen tuli hiljaisuus. Veronika värisi, ei voinut kauhulta jäsentä liikuttaa. Samassa ovi työnnettiin sisältä auki ja Onni hiipi ulos pimeään eteiseen ja hävisi marraskuun yöhön.

Veronika kuunteli vielä hetken ja meni sisään. Helmi virui lattialla, hän oli kaatunut tuolinensa. – Helmi, Helmi! – huuteli Veronika ja ravisti häntä. Helmi avasi hiljalleen silmänsä ja hieroi niitä nousten istumaan.

– Mitä hän teki sinulle?

– Kuuliko neiti?

– Kerro nyt. Mitä hän teki?

– Ei hän tehnyt mitään. En ainakaan tajunnut. Hän vain ojensi revolverin ja katsoi niin kauheasti. Sitte en muista. Taisin kaatua.

– Miksi hän sinua ahdistaa?

– Me olimme kihloissa ennen, mutta kun hän on yltynyt sellaiseksi

Manuksi, en minä voi kärsiä häntä.

– Oikein, Helmi! Nyt minä menen. Pane ovesi lukkoon.

Veronika painoi kätensä levottomalle sydämelleen, juoksi kuin henkensä edestä. Päätä kivisti ja päivän moninaiset tapahtumat kiitivät hurjaa nelistä hänen kuumeisessa mielessään. Mooses ei ollut kotona. Hän heittihe pitkäkseen lattialle ylen uupuneena, nukkui, eikä nukkunut. Hurjat hevoset ahdistivat häntä pimeässä, taivas salamoi ja ihmiset lauloivat, kulkivat pitkässä jonossa pitkin harjua, kaarsivat yhä lähemmäksi Talvelaa. Hän itse tuijotti pimeyteen ja oli tukehtua sen painoon, huusi valoa ja rukoili: – Oi ikuinen Jumala, anna valoa! – Hänen isänsä nousi ihmisjoukosta, kohotti aseensa ja laukasi. Valo välähti ja Veronika heräsi. Palvelija toi lamppua huoneeseen.

* * * * *

Aamulla he heräsivät hurraahuutoihin, jotka kuuluivat heidän asuntoonsa seurahuoneen pihalta.

– Kuuletko, Mooses, noissa huudoissa on uhkaa. Minua ne sävähyttävät pahasti, – sanoi Veronika.

He riensivät joukkoon ja saapuivat paraiksi kuulemaan Ruhalan puhetta. – Toverit, – huusi hän täydellä voimalla, – me köyhälistö olemme olleet yksinkertaisia ja luottavaisia, uskoneet parempien päivien kerran koittavan ja nyt näyttääkin siltä, kuin niin kävisi, mutta älkäämme uskoko parempiosaisten kädenlyöntiin ja yrityksiin eikä heidän saarnatun jumalansa apuun. Siihen he eivät itsekään usko, tekevät temppuja hänen selkänsä takana kuin vanhan raihnaisen ukon, nostavat meille varottavaa sormea, ilkku mielessä ja sanovat: "Hiljaa lapset, ettei ukko suutu". Me köyhälistö voimme luottaa vaan toinen toisiimme ja liittyä vastustamaan yläluokan sortoa. Yläluokan liitto on rautainen ja luja kuin vuoret. He turvaavat lakiin ja oikeuksiinsa ja sen nojalla imevät meistä veren ja syöttävät puutteella ja kurjuudella. Meillä ei ole muuta keinoa kuin: pois sellaiset lait, ja köyhälistö hankkikoon itse itselleen lait ja oikeudet! – Ruhala oli tyyni ja vakava eikä eläköön-huudot olleet kovinkaan voimakkaat. Kiihottuneet, jotka kaiken melun pitivät, vaativat repäisevämpiä puheita.

Hannulan Onni nousi lavalle, ja hurjien parvi hänen edessään nosti hyvä-huudon. Hän luki omatekoisensa runon nyrkkiä puiden ja huutaen verta ja kostoa rikkaille ja mahtaville. Lopuksi hän turvautui suoraan puheeseen: – Lietsokaa te voimakkaat väkivallan pauhaavaa myrskyä!

Mooses ja Veronika katsoivat toisiinsa. Onnin sanat ja sävy muistuttivat nyt Mooseksen puhetta.

– Me tahdomme olla kuin ärjyvä koski, joka vetensä purkaa uuteen uraan, allensa ruhjoo kaikki esteet. Ei oikeutta köyhä saa, ellei itse sitä hanki!

Hän kiihtyi yhä, unohti sanottavansa ja syöksi kuin vallaton varsa sokeasti edelleen.

– Jo kauan on meitä kidutettu, vertamme imetty, hiestämme lihottu. Katsokaa noita kurjia majoja, – puhuja viittasi kylään, joka ei tänne näkynyt, – niissä on meitä näännytetty ja orjiksi kasvatettu. Mutta nyt me nousemme ja kaadamme esteet, sorramme sortajat, kahleisiin lyömme heidät. Aseisiin, nuoret, reimat miehet! Kellä rohkeutta on, se etummaisena kaartiimme tulkoon. Ei aikaa saa tuhlata, nyt on hetki meidän!

Mooses oli tunkeutunut lähemmäksi puhujalavaa aikomuksessa nousta puhumaan, mutta joku tarttui hänen käsivarteensa: – Onko maisterilla lakkokomitean lupa puhua? —

– Vieläkö täällä sensuuria pidetään? – kysyi Mooses tulistuneena.

– Kyllä meidän täytyy, – sanoi Onni punaisena puheestaan. – Muuten emme voi vastata, mitä kansa tekee. Se on nyt niin hurjistunut.

– Teidän puheenne oli kumouksellinen. Sitä juuri sanoisin kansan yllyttämiseksi.

Joukko outoja miehiä kerääntyi Mooseksen ympärille kuulemaan. – Mekö kansaa yllytämme? Se on itse niin kiihtynyt, että on täysi työ sitä hillitä, ettei se repisi kappaleiksi teitä kapitalisteja ja porvareita, – väitti Hannula.

– Jos niin kävisi, en luulisi teidän kovinkaan surevan, – sanoi

Mooses hymyillen. Miehet nauroivat.

– Maisteri menee vaan puhumaan, sanoi Ruhala. Mooses seisoi hetken ääneti joukon edessä katsellen järeitä kasvoja, joitten silmissä hehkui kiihkoisa, ahnas halu saada kuulla uutta, nähdä onnen pyörän heilahdus, koskettaa sitä kädellään ja sitten hurjaa, myrskyisää vauhtia kiidättää: minne? – Kansalaiset! – sanoi Mooses. – Olette maistaneet liiaksi kiihotusten ja hurjuuksien juovuttavaa, vaarallista viinaa, mutta meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, emme saa erehtyä, vaan selväjärkisinä käydä ohjaamaan Suomen kansan kohtaloa. Se hetki on nyt juuri käsissämme. Teidän täytyy uskoa, ettei kukaan täällä nyt ole sortaja eikä sorrettu. Olemme kaikki ihmisiä ja kansalaisia. Tällä hetkellä ei voi luokkaedut – .

Alas, alas, alas! – ärjyi joukkue lavan edessä. Mooses seisoi kalpeana odottaen myrskyn asettumista. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli sama mies, joka oli estänyt häntä lavalle nousemasta. Mooses ravisti miehen itsestään irti ja harppasi alas.

– Juna on tulossa! – huudettiin miehestä mieheen, ja ken vaan jaloille kykeni, riensi asemalle kuulemaan ja näkemään ja saamaan tietoja muilta seuduilta. Vihdoin se puhkui kallioiden välistä, tuo kauan odotettu, kiihkeästi kaivattu. Se ajoi remuten asemalle täynnä riemuista kansaa, miehet kukissa, naiset naurussa, soitoin, lauluin, puhein ja huudoin vapaudesta juopuneena. Porvarillisten kasvoille levisi pettynyt raukeus. Tuo kiihkeästi odotettu oli "lakkojuna", kulki poikki Etelä-Suomen, kaarsi kohti pohjoistakin ja tavoitti itäistä laitaa, kuulutti vapauden riemusanomaa ja köyhälistön suurta voittoa. Se oli kuin auringonsäde pimeässä yössä, lämmitti ja sytytti. Se kertoi kansan asettamasta väliaikaisesta hallituksesta ja "punaisesta manifestista".

Viimeisessä vaunussa oli Mooseksen tuttava maanpakolaisajoilta, ja hän painoi jotakin salavihkaa ystävänsä taskuun kuiskaten: – Se on manifesti, vielä julkaisematon. He repivät sen palasiksi, jos näytämme. Tiellä heitettiin junasta pois muuan mies, jolla näitä oli.

– Nyt neuvotteluihin, – sanoi Esa. – Tästä tulee kova ottelu. Heillä on ihmeellisiä uutisia Helsingistä. Kaikki on punaisten hallussa: maat ja mannut, kahvit ja pannut.

Kokouksessa oli pääkaupungista tulleita eläviä viestejä, ja Onni Hannula jakoi punaista manifestia. – Nyt emme haikaile emmekä kumartele ketään. Nelivaljakko riisutaan ja me, köyhälistö, säädämme lakia.

– Ei nyt ole puhumisesta hyötyä, – sanoi Mooses Esalle.

– Ennen me saisimme kivetkin kiljumaan kuin punaiset luopumaan hullutuksistaan.

Maltillisia oli lakkokomiteassa toinen puoli ja punaiset olivat raivoissaan.

– Ellette hyväksy punaista manifestia, voitte saada tästä, – huusi

Manu hurjin katsein ojentaen revolverin Moosesta kohti.

Kaikki jähmettyivät kauhusta ja henkeä pidätellen seurattiin Manun liikkeitä.

– Vaikka meidät kappaleiksi repisitte, emme rahtuistakaan poikkea oikeudesta! – huusi Mooses suuttumuksesta kalpeana.

Manu piteli asettaan hermostuneesti, heilutteli sitä ja pisti laveaan taskuunsa. Hengitettiin helpommin.

– Peto on nyt näyttänyt hampaansa, voi se vielä kynsiäänkin käyttää.

Parasta olisi panna lujat vahdit Talvelaan, – sanoi Esa.