Kitabı oku: «Hallimajan nuoret», sayfa 9

YKSIN

Sairashuoneen salaperäinen hiljaisuus kätki Veronikan syliinsä, viihdytti suloiseen lepoon lievässä kuumeen uupumuksessa ja loi hämäriä unia, joissa todellisuus verhoontui haaveellisuuden poimuihin.

Äiti istui tyynenä ja lempeänä hänen vieressään tarkasti noudattaen lääkärin määräyksiä sairaan hoidossa.

– Olemmeko vasta olleet täällä päivän? – kysyi Veronika.

– Tuntuuko aika pitkältä? – sanoi äiti huolestuneena.

Kirkas kyynel putosi Veronikan poskelle. Äiti huokasi syvään ja tyttären kyyneleet putoilivat ja kirvelivät hänen sydäntään. Ne kyyneleet saattoivat kaukana vieraassa maassa harhailevaa. Sen hän tiesi.

– Outona ja ujona hän vaeltaa suuren kaupungin katuja, hukkuu kuin pisara mereen, minun omani, ainoani koko maailmassa ja etsii halpaa asuntoa syrjäisissä seuduissa. Sydämessä hänellä on aarre kallis ja raskas. Se painaa hänen hartioitansa, uurtaa juovia puhtaaseen otsaan. Hän murtaa suuta, hän hoippuu. Se sydämen taakka on niin raskas ja hän janoo lähteemme vettä – oi armas! – Veronika nyyhki lohduttomasti. – Vasta päivä, yksi ainoa päivä, eikä hän tiedä, emme tiedä, päättyykö kohtalomme oikku koskaan, voiko hän koskaan astua lähteellemme!

Marck astui huoneeseen suuri vihko ruusuja ja kieloja kädessä.

– Mikä nyt on? Onko Veronika kovin sairas? Pakottaako haava? Lapsi kulta, älä nyt itke noin! Onko mitään uutta tapahtunut? Sano nyt jotakin, Eveliina, istut mykkänä – .

– Hänen on ikävä, – sanoi äiti suruisena. Puolisot katsoivat toisiinsa neuvottomina.

– Pappa kulta, niin paljon kukkia, suloisia, raittiita! – Veronika painoi niitä polttaviin kasvoihinsa, kirveleviin silmiinsä ja sanomaton halu saada puhua hänestä, jota kaipasi, valtasi hänet. – Missä Mooses nyt lienee? Arvaatko sinä, pappa? Mitä hän sanoi sinulle viimeiseksi?

– Et sinä nyt saa ajatella ikäviä asioita, pitää tulla terveeksi ja reippaaksi tytöksi. On maailmassa vielä paljon iloa ja ihanuutta, tyttöseni. – Isä silitti hellästi tummaa tukkaa ja piti vasenta kättä omassaan. Se levoton pikku käsi oli kuin haavoitettu lintu. Se poltti ja räpytteli, ei ymmärtänyt suojelevan kouran hyväntahtoisuutta, kuinka halusta se tahtoi parantaa, tehdä hyvää, olla hellä. Niin se pikkunen lintu räpyttelee siipiään ja pieni nokka tokasee tuskissaan raskaita sormia.

Veronikan kyyneleet kuivuivat, mutta sydäntä kolotti entistä kovemmin.

– Voi, minun on liiankin hyvä, – äännähti Veronika. – Kaikki hellivät ja huolehtivat, antaisivat tähdenkin taivaalta. – Äänessä oli kuitenkin katkeruutta ja vanhemmat katsoivat neuvottomina toisiinsa.

– Etkö tahtoisi nähdä Almaa? Hän tulisi – .

– En minä osaa sanoa. – Veronika katsoi suurin silmin isäänsä ja hellä hymy valaisi hetkeksi polttavat kasvot. – Onhan minun hyvä näinkin. Te huolehditte kovin. Mammakin on ihan kalpea. Vie hänet mennessäsi kävelemään, pappa, – sanoi hän niin reippaalla äänellä kuin taisi. Sairas käsi lepäsi tonkkana peiton alla ja vasen liiteli levottomana tummissa suortuvissa ja kuumalla otsalla. Silmissä paloi kirkas kiilto ja huulet punoittivat kuin veripisarat valkoisen ruusun lehdillä. Isän silmä viihtyi ihaillen lapsen sielukkailla, yliluonnollisen kauniilla kasvoilla. Hellä hymy valaisi järeät piirteet. Hän nyökkäsi leikillisesti.

Äiti katseli heitä ja iloitsi puolisonsa ja lapsensa yhdennäköisyydestä.

– Huomenna tulen jälleen!

– Tule, pappa!

Askeleet vaikenivat eteisessä ja Veronika ummisti silmänsä. Oli lepoa olla yksin, ajatella häntä, yksinäistä vieraalla maalla. Kuinka hän kankeasti puhuu vierasta kieltä, kuinka hän – ei, ei. Entä Alma? Tahtoisinko tavata häntä? Puhuako entisistä? Ne ovat niin kaukana. Kaikki on nyt toisin, rikkirevitty, poikkimurskattu, pimeätä. Siellä Hallimajassa hapuillaan, tanssitaan taas Vetehisen polskaa, ei kukaan heistä välitä, ei helli, ei huolehdi. Manun – ah! kuinka pisti! Hiljaa, hiljaa sydän. Se koskee, se polttaa. Ei, ei Vetehisen valta saa, ei saa – . Hän makasi kalpeana, huohottaen, ajatukset tahdon kahleissa, tuskan leima kasvoilla, luja leuka jännitettynä. – Niin, hiljaa, hiljaa, sydän! – Se raukka, Manun vaimo, köyhä, kurja, sairas, "luut kuin lankaan pujotetut, nahka kuin likainen homehtunut vaate, pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä"! Oi, Jumala, armahda meitä ihmisiä! Kuinka pieniä olemme ijäisyyden sylissä ja kuinka itsekkäästi riistämme toisiltamme lyhyen elämän ilon, niin ahnaasti ja raivoisasti kuin ijäti siitä eläisimme. Voi, kuinka olemme pieniä! Koska tulevat maailmaan ne suuret ja vahvat, viisaat, hyvät? Koska rakennetaan elämän pyhää iloa ja koska odotetaan loistavin silmin ijäisyyttä, jossa tuntemattomat meidät syliinsä sulkevat. Heidän täytyy tulla pian! Sinä satusilmäinen maanpakolaiseni, pian kasvakoon ennustamasi nuoriso, joka kirkassilmäisenä laulaen työhön menee. Minä uskon sinua, profeettani, sillä haaveesi antoivat hengelleni siivet ja loivat minuun uuden sydämen ja kirjoittivat siihen uudet käskyt: "Työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin sininen taivas. Ja toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus ja työ niin pyhää kuin luomistyö"…

"Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus ja palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan"…

Hiljaisuuden hymnit lauloivat haaveilijan sielussa ja ajatukset liitelivät tulevaisissa.

– Hallimaja, oma kotimme, sinun täytyy meidän kauttamme tulla kauniiksi kuin häihin koristettu morsian ja iloiseksi! – Valoisa hymy haaveilijan kasvoilla vaihtui ja ajatus liiti uutta latua. – Minun täytyy, täytyy se toteuttaa ja sitten ehkä ainaiseksi jättää kotimaa. Mooses parka, saisimmehan edes ajatuksissamme elää onnellisessa Hallimajassa. Niin, jos voisin – .

Ajatukset häipyivät ja haaveksija uinahti armaaseen uneen.

Seuraavina päivinä kuume hävisi ja paraneminen kävi nopeasti.

– On kiire, – sanoi hän tohtorille. – Kotona on tuhat hommaa.

– Aijai, liian monta, – hymyili vanha tohtori.

HÄRMÄLÄN TÄDIN NÄLKÄKIRJAT

Kruunu-Anna oli Veronikan sairaana ollessa ollut kiivas työssä ja toimessa, jakanut akoille "puhtauspalkintoja", ja moitesaarnoja ja ollut heidän "omanatuntonaan", kuten Härmälän täti sanoi. Hänen rehellinen, järeä naamansa loisti riemusta, kun Veronika ensi kerran kotiin tultuaan meni hänen luokseen, ja Helmi punastui ihastuneena.

– Terveenä jälleen, siunatkoon teitä nyt kaikkivaltias ja varjelkoon. Voi, voi neiti, että sen Härmälän maisterinkin nyt juuri piti joutua pois täältä! Ei kukaan niitä nyt siellä talolla ohjaa. Suurisuisia keropäitä tulee tänne joka sunnuntai vaununlastittain huutamaan ja pauhaamaan, – valitteli Anna.

– Antaa heidän huutaa. Pauhaa koskikin vettensä paljoutta ja nousee patojen ja sulkujen yli, – sanoi Veronika.

Helmin silmät loistivat ja työ lujui sylistä lattialle ja jalka polki koneen hiukan syrjään.

– Kun kerran saisi oikein laulaa! – huudahti hän välittömästi kuin lapsi.

– Jokos sinäkin alat kiekua! – nauroi Kruunu-Anna.

– Minä muistan aina, niin kauan kuin elän, Härmälän maisterin puheen kerran nuorisojuhlassa. Voi, se oli niin kaunista. Kun voisi olla sellainen! – Helmin punoittavia kasvoja kaunisti haaveellinen hymy ja Veronikan hän voitti puhuessaan Mooseksesta.

– Kaunista. Kuka kauniista elää? Ei ainakaan täällä Hallimajassa.

Täällä on niin rumaa, että vallan hirvittää, – sanoi Anna.

– Onko mitään erityistä tapahtunut? – kysyi Veronika levottomana.

– Tietäähän neiti sen Manun muijapuolen? Sen niin – .

– Ulkotyöväen naisten komitean jäsenen, kyllä.

– No, sillä oli kaksoset. Ja niitä hoiti täällä eräs syöjätär, antoi niille muka vahingossa livekiveä.

Veronika sulki silmänsä ja kääntyi akkunaan. Arpea käsivarressa kolotti ja hän voi pahoin. Kruunu-Anna jatkoi:

– Sairaat lapset se muija toi hoitolaan ja siellä ne kuolivat.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Oven takaa kuului jalankopsetta ja Hely ja Esa astuivat huoneeseen.

– Olemme sinua etsineet ja arvasimme, että olit täällä! – huudahti Hely. – Mutta hyvänen aika, kuinka olet kalpea. Voitko huonommin tänään?

– En. Anna vain kertoi niin ikäviä asioita, – sanoi Veronika jälleen entisellään.

– Voi, kerroitteko nyt siitä? Se on tosiaan ruma juttu. Vaikka kyllähän heidän lehdissään on niin paljon perustelematonta, ettei niille tarvitse – .

– Onko heidän lehdissään ollut jotakin? – kysyi Veronika.

– Eikö Anna kertonut? – kysyi Hely.

– Nyt saamme tosiaan sanoa lopun, koska kerran sanoitte alun aamenesta, – sanoi Esa. – Työväenlehdessä sanottiin sinun hoitolaasi enkelintekijäksi, koska siellä kuoli kaksi lasta.

– Nekö Manun – .

– Juuri ne. Se nyt on sen mokomaa, ei kannata välittää.

– Ajattelen heitä itseänsä. Taistellessaan he lyövät tuhat harhaiskua ja yhden oikean, – sanoi Veronika masentuneesti.

– Manun olisi pitänyt rikoksestaan saada oikeudenmukainen rangaistus. Nyt hänen vertaisensa tekevät hänestä sankarin ja pahoittelevat, ettei isku koskenut Marckia, – sanoi Esa.

Veronika katsoi Esaan suurin surullisin silmin, kohotti hitaasti kasvojaan, joitten joka piirre ilmaisi tuskaa. – Mutta minulla oli oikeus olla kostamatta. Minä en voi tuottaa kellekään kärsimystä.

Esa liikahti äkkiä valmiina vastaamaan kiivaasti Veronikalle, mutta kun hänen katseensa sattui tuskaisiin kasvoihin ja Veronika nousi hitaasti, ojensi hänelle kätensä ja hymyili hiukan, jäi Esa sanattomaksi, katsoi Veronikaa kuin ilmestystä.

Sairaus oli vienyt hänen olennostaan lapsellisen sulon ja pehmeyden, kehittänyt aikaiseen naiseksi, syventänyt sielunelämää ja luonut ulkomuotoon uutta aateluutta. Hänen suuret tummat silmänsä olivat nyt surunvoittoiset, täynnä älyä, ja herkimmätkin tunnevivahdukset vaihtelivat niissä kuin pilven varjot lähteen pinnassa.

* * * * *

Päivä päivältä karttui pettymyksiä, ihanteet säikkyivät ja lymysivät sielun syvimpiin soppiin. – Hallimaja, sinä olet ruma ja typerä, mutta rakkaus tekee rumankin kauniiksi ja sinun täytyy tulla kauniiksi, – vakuutti Veronika itselleen.

Syksy tuli ruma ja sateinen. Työt tehtaassa ja sahassa vähentyivät, piti erottaa väkeä. Veronika kohtasi retkillään sanattomia ja vihamielisiä katseita. Hoitolassa ei enää ollut lapsia; keittokoulusta hävisivät oppilaat ja ruokavieraat; kutomakoulussa kävi vain joku maalainen. Yhä ahtaammiksi kävivät ajat. Keskitalvella täytyi sulkea saha tykkänään. Taas istui lutoposkinen Puute hökkelien pöydän päässä, katsoi uhkaavana verisillä silmillään aterioitsevia, heitti heille niukat palat ja piiskoi heitä katkeruudella. Edellisenä talvena olivat he itse Puutteen herroja, olisivat voineet sen karkoittaa, jos sen hyväksi näkivät. Nyt oli toisin. Puute oli heidän herransa ja työnsulku kamala arvoitus. Veronika ei enää uskaltanut mennä heidän luokseen. Kruunu-Annalta hän kyseli:

– Kuinka heidän lapsensa nyt jaksavat?

– Äideillä on nyt hyvää aikaa hoitaa, kun ei tarvitse tehtaassa olla.

Kyllä lasten nyt on hyvä olla.

Veronika elostui ja huudahti: – He siis rakastavat lapsiaan!

– Sus siunakkoon, tuota neitiä! Vai ei ne rakastaisi. Tottahan nyt lastaan, muutenhan ihmissuku olisi aikoja hukkunut.

– Voi, voi, Anna kulta, kuinka tekee hyvää uskoa siihen. Minä olen, nähkääs, nähnyt niin paljon nurjuutta viime aikoina.

– Heillä on vaikeat ajat, ja tehtailija Marck – .

– He luulevat, että kaikki riippuu hänestä, ovat ehkä toivoneet minun välitystäni ja siinäkin pettyneet.

– Jotakin hölmöyttähän se nyt lie ja sitäkin talolla saarnaamista.

Veronika näki Annan välttelevistä katseista, että hänkin luuli tehtailijan tahallaan seisottavan sahaa.

– Kuinka tämä on raskasta. Olisipa Mooses täällä! Hän puhuisi heidät lämpimiksi, loisi uskoa ja valoa mieliin. Ettekö usko, Anna?

– Uskon, sydänkäpyseni, uskon. – Annankin kasvot elostuivat.

Kotiin mennessään tapasi Veronika Esan.

– Kirjoita Moosekselle, että täällä on kaikki pimeätä. Olen seurannut Ruhalan ja Hannulan Onnin puuhia. Aluksi he pysyivät Mooseksen ohjelmassa, mutta nyt se on aikoja unohtunut. Maltti ja äly on mennyt miehiltä. He seurustelevat epäilyttävien individien kanssa. Manun kaveria kulkee talolla ja heidän kotonaan. Siellä haudotaan krokotiilin munia ja särvitään liejuista pohjasakkaa. Olisipa nyt opisto ollut tämän talven käynnissä ja Mooses täällä, niin totta tosiaan ei täällä näin pimeätä olisi.

Veronika puristi kiitollisena hänen kättään.

Kotiin tultuaan hän näki tutun käsialan kirjeessä pöydällään ja avasi sen sykkivin sydämin. Viime aikoina olivat kirjeet olleet tummia väriltään läheten epätoivoa. Maanpakolaisuus alkoi murtaa koditonta miestä, jonka sydänjuuret olivat kotimaan karuun maahan syvälle kasvaneet. Veronikan sydän oli tästä itkevä, surullinen, sairas.

Nörregade 22, Köpenhamina.

Armaani.

Tulin tänne ajamaan pois koti-ikävää. Täällä on muka lähempänä kotimaata, mutta ihmisen mieli on oikullinen kapine. Täällä tanskalaisten iloisessa Baabelissa tuli kaksin verroin ikävä. Olen juossut merkkipaikasta toiseen, päästäkseni irti itsestäni, katsellut linnat ja kappelit, töllistellyt veistoksia ja maalauksia, niin että niskaani särkee ja aivoissani vilisee pelkkiä kipsihaahmoja, möhömahoja kuninkaankuvia ja ihania prinsessan päitä. Täällä on taide jokapäiväistä leipää. Pitäisi tämän jo jaksaman vaikuttaa ihmisten ulkomuotoonkin.

Eilen, syntymäpäivänäsi, ostin Amagermuorilta ruusuja, suljin oveni ja aloin jumalanpalvelukseni kuvasi edessä, mutta en jaksanut pysyä huoneessa, tuli liian vaikea olo, juoksin katuja kuin hullu, palasin nääntyneenä kotiin. Emäntänikin huomasi tilani ja toi punaviiniä ja käski vahvistamaan mieltäni sillä. "De skal ik' fortvivle", sanoi hän pää kallellaan ja katsoi minuun surkutellen. Mikään ei auta, kun tämä tuskan puuska tulee. Näen sinut aina Kivistömäen laidassa, lähteen luona vuokkoja ympärilläsi, Suomen haalea taivas ylläsi, mäntyjen kellertävät rungot takanasi ja pyhä hiljaisuus metsässä. Sinä ja rannan puut kuvastutte lähteeseen. Voi, jumalani, kuinka minä janoon sitä vettä sinun rinnallasi. Supatan nimeäsi ja puhun suomea kahden kesken itseni kanssa. Tästä voi tulla hulluksi, sen tunnen.

Väitöskirjani on tähän asti sujunut hyvin ja voit sanoa isällesi, että olen muistanut hänen ystävällistä neuvoaan ja syventynyt käytännölliseen elämään ja työhön. Vaikea liike-elämä jää minun käsityspiirini ulkopuolelle. Missä vika lienee, siinäkö, että olen liian paljon mietiskellyt, lukenut ja tunne-elämää elänyt, tavallaan veltostunut elävästä toiminnasta, vaiko siinä, että luonteeni on opettajan, haaveilijan, en osaa sanoa. Minusta tuntuu, että minun puutteellisuuteni on meille suomalaisille nuorille luontaista. Meillä on harvoja sellaisia selväjärkisiä, perinpohjaisia käytännön miehiä kuin sinun isäsi on. Hän on kuin maakotka, asuu aina huipuilla ja näkee kauas, katsoo alas meihin pieniin maanpinnalla. Me laadimme ajatuksissa itsellemme Komeat satuyhteiskunnat, puhumme niistä toisillemme, kerskumme omista haaveistamme, ja kun joku lyö rikki tuulentupamme, suutumme silmittömästi. Lyömme nyrkillä, puukolla ja paukutamme pyssyillä ja pommeilla, kuin olisi kivinen linna meiltä hävitetty tai viljavat vainiot sotajoukoin poljettu tai meidät maasta ajettu. Niin, onhan maasta ajettu sen vuoksi, että on tahdottu järkeä, lakia ja oikeutta noudattaa – Minä en voi puhua tästä. Se on liian lähellä. Nykyään en jaksa ajatella muuta kuin teitä siellä kotona. Monet tuliaiset olen jo ostanut ja säilytän niitä koulupojan varmalla uskolla, että kerran piinakausi loppuu. Pukuni roikkuu kuin variksenpelätteen yllä ja kahdenkymmenenneljän vanhassa päässäni on harmaita hiuksia. Huomenna lähden Tukholmaan, onhan siellä lähempänä Suomea ja tapaa ehkä jonkun maanmiehen ja saa puhua – oi, kuin saisikin puhua suomea.

Omasi.

Veronika seisoi kauan aikaa kirje kädessä ja tuijotti lattiaan. Avoimissa silmissä pusertui suru kyyneliksi, otsa kiristyi ryppyihin silmien välistä ja ylpeä pää taipui, taipui yhä alemmaksi. Hän suuteli kirjettä ja itki. Kyyneleet valuivat suurina ja kirkkaina paperille. Hän pyyhki ne varovasti pois. Silmissä välähti ja kasvot silisivät jälleen, pieni pään nykäys vaan – ja liikutus oli poissa.

Hän vei kirjeen isälleen ja pyysi lukemaan.

Isä luki.

– Pappa, neuvothan sinä minua matkustamaan!

– Teidän välinne näyttää olevan varma?

Veronika katsoi isäänsä vakavasti kyyneltyneillä silmillään. Isä kääntyi akkunaan nypistellen Mooseksen kirjettä.

– Sinä voit matkustaa kolmen viikon päästä. Tai sitte, kun päästään valmiiksi. Silloin voit jäädä.

Veronika juoksi isänsä luo. – Pappa, sinä olet suuremmoinen!

– Minulla on sinulle suuremmoinen velka, tyttöseni.

– Älä puhu siitä.

– Mene nyt, lapsi, sähköttämään Moosekselle. Minä kyllä kirjotan hänelle ja pidän huolen muusta.

Kaikki oli muuttunut kuin taikasauvan kosketuksesta. Kun Veronika meni Härmälän tädille ilmoittamaan asiasta, kääntyivät ihmiset katsomaan häntä. Hyräillen ja kevyesti astuen, vaippa irrallaan hartioilla hän riensi loistavin silmin ja voiton onnellinen ilme kasvoillaan pitkin lumista, rähjäistä tietä. Kylmyys puri poskille punan ja huurre tarttui vaipan vaaleanharmaisiin naalin-turkiksiin. Huolien painamat ja puutteen ahdistamat hallimajalaiset unohtivat itsensä, jäivät häntä katsomaan perunat säkissä hartioillaan ja puita kelkassaan. Lapset töllöttivät sormet suussa ja itku pysähtyneenä.

Täti puuhaili "kädenalaisessa". "Nälkäkirjoja" oli kerääntynyt koko röykkä hänen eteensä.

– Voi, voi kun minä nyt olen tällaisissa pukeissa, – oli tädin ensimmäinen huoli, mutta pian hän unohti kaiken, kun kuuli asian. – Vai oikeen ryökinä menee Mooseksen tykö ja jää sinne. Monet ovat Herran tiet. – Täti oli vanhentunut ja hyvin liikutettu. Toisesta huoneesta kuului nyyhkytystä.

– Kuka siellä – ? kysyi Veronika.

– Ruhalan vaimohan se. Karén tahtoo lainaamansa rahat takasin, kun eivät ole jaksaneet korkoja maksaa, kun tehdaskin seisoo. Heillä ei ole ollut ennen nälkäkirjassa mitään, mutta nyt täytyy panna merkit.

– Onko Karén lainanut Ruhalalle?

– On liikkeeseen antanut, mutta kun ne kävivät pyytämässä sulkemaan sitä olvenmyyntiä ja Ruhala sen toimitti, niin sanoi Melu, että Karéni suuttui ja kiristää nyt.

Melu tuli puodista heidän luokseen. – Tässä on saatavia tuhanteen markkaan sellaisilta, jotka kyllä maksavat. Täti lainaa ne nyt minulle, kyllä minä hankin pian rahat takaisin.

– Aiotko sinä tosiaan niillä maksaa Ruhalaisten velan?

– Mikäs tässä muukaan auttaa, ukko on häijy.

– Entäs Rolf? – kysyi Veronika, mutta katui samassa kysymystään, sillä Melu punastui ja näytti tuskaiselta.

– Rolf ei puutu tähän.

Melu meni tädin kamariin jättäen oven auki, joten Veronika kuuli, mitä siellä sanottiin.

– Siunakkoon hyvä Jumala teitä, rouva, te tulette omaan sukuunne. Ei pitäisi myydä sieluaan pahoille ihmisille rahasta niinkuin minäkin tein. Mutta minkäs sille mahtoi, Karéni tarjosi ja minä tarvitsin. Voi rouva kulta, voinko minä nyt tätä ottaa, te joudutte itse kärsimään ja ne voivat piinata teitä.

Melu tuli samassa huoneesta, sanoi hyvästi ja lähti punaisissaan kiiruusti pois.

– Melu on niin äkkinäinen ja tuittupäinen. Otti taas kai nenäänsä. Eihän se kärsi ollenkaan puhuttavan Karéneistaan. Jos moittii niitä, niin Melu puolustaa ja suuttuu; jos muuten kysyy, ei vastausta saa.

– Melu kuuluu auttavan köyhiä.

– Herra tietää, että kyllä apua tarvitaan. Nälkäkirjat paisuvat, niinkuin ryökinä näkee, – sanoi täti, osottaen mustia, pitkiä kirjoja, mutta samassa hän säpsähti ja katsoi arasti Veronikaan. – Voi, täti kulta, kyllä minä arvaan teidän ajatuksenne ja kaikkien noitten nälkäisten. Te luulette, että pappa voisi kaikki muuttaa, jos hän vaan tahtoisi, mutta hän ei voi. Tehtaan seisominen ei ole hänen vallassaan. – Hän näki kuitenkin tädin kasvojen ilmeestä, etteivät vakuutukset vähääkään auttaneet. Täti uskoi vahvasti hänen isänsä kaikkivaltiuteen näissä asioissa, ja Veronikan sydäntä ahdisti se ajatus, että työväki oli samassa uskossa. Tädin vanhat kädet vapisivat, kun hän selaili "nälkäkirjojaan" ja koki laskea summia yhteen. – Mooses näitä aina selvitteli, mutta kukas minua nyt auttaisi? Silmätkin tekevät kiusaa.

– Kyllä minä, täti sanoo vaan, mitä on tehtävä. Veronika alkoi laskea pikkuannoksia yhteen ja sitten piti laskea koko summa, kaikkien maksettavat. Työtä kesti pari tuntia.

– Tästähän tulee hirveä summa, yli kymmenen tuhatta!

Täti nyökkäsi. – Niin minäkin arvelin. Varasto alkaa ollakin lopussa.

– Luuleeko täti saavansa takaisin?

– Ei apua aina siinä mielessä anneta.

– Onko täti rikas?

– Olen aina ollut niin rikas, että olen voinut auttaa tarvitsevia.

– Täti on kaiketi auttanut nyt koko omaisuudellaan.

– Kai Jumala minusta sentään huolen pitää. Veronika ei voinut seista suorana ja pystypäisenä heikon vanhuksen edessä. Hän painoi päänsä alas ja jäi hetkeksi miettimään pöydän ääreen.

– Minä luulen, että jään Hallimajaan kevääseen saakka, eihän siihen enää kestä kahta kuukautta. En voi nyt olla onnellinen.

– Enhän minä nyt vaan vanha haaska lie turmellut ryökinän iloa? Ei se niin ollut tarkotettu.

– Miks'ei täti sano Veronikaksi?

– No, vanhan on aina vaikea tottua uusiin tapoihin.

– Mooseksen vuoksi! – Veronika tarttui vanhuksen käsiin.

– Minä nyt olen tällainen vanha haaska ja Veronika ylhäinen ja kaunis.

– Ei ylhäisempi kuin tätikään, olemme kumpikin ihmisiä. Ja jos siitä suuruudesta puhutaan, niin lienee täti suurin Hallimajassa.

Täti ei onneksi ymmärtänyt Veronikan koreata puhetta, muuten hän olisi läimäyttänyt sanoa jotakin leveätä ja sitten taas säikähtänyt ja muistanut Veronikan ylhäisyyden.

* * * * *

Oli jo pimeä ilta, kun Veronika palasi tädin luota. Ilma kiristyi yhä ja lumi narisi jalkojen alla. Mökit olivat tiessä kiinni ja akkunoista voi selvään nähdä huoneisiin. Äkkiä Veronika pysähtyi puhuttelemaan kahta lasta Manun mökin portilla. Heillä oli ohuet hameet yllään, jalat paljaina, helmoihin käärittyinä ja pellavatukka roikkui silmillä suorissa suortuvissa.

– Palelluttehan te, menkää sisään! – Lapset tuijottivat Veronikaa kuin ilmestystä ja lakkasivat itkemästä, mutta kumpikaan ei liikahtanut.

– Menkää sisään, lapset! – uudisti Veronika.

– Isä lyö, – sanoi isompi tyttö. Veronika ummisti silmänsä, näki hengessään laajatakkisen miehen, kiiluvat silmät ja välkehtivän puukon kohollaan, mutta hän karkoitti ruumiillisen pelon, tarttui tyttöjen käteen ja vei sisään. Huone oli puoleksi pimeä sammuvan lieden valossa. Pöydän luona seisoi "ulkotyöväen naisten komitean jäsen" ja penkillä äidin vieressä kaksi ahnasta tyttöä särpien kaljaa. Leveässä puusängyssä loikoi mies ja hänen väljä takkinsa retkotti tuolin selustalla hihat rentoina kuin koivet nyljetyssä raavaannahassa.

– Lapset paleltuvat ulkona, tuon heidät sisään, – sanoi Veronika.

Miehen pää kääntyi tyynyllä ja veristävät silmät murjottivat. Hän nousi istumaan tuijottaen Veronikaa kuin unihaamua.

– Lapsenne paleltuvat ulkona, – sanoi Veronika jälleen. Tytöt hiipivät kyyryisinä uunin eteen kuin kissat pakkasilmalla, kurottivat kontistuneet kätensä kohti uunin lämpöä ja kyykkysillään muuttivat jalkojaan yhä lähemmäksi uunia, pellavapäät yhdessä ja pienet ruumiit väristyksessä.

– Minä lähetän heille vaatteita, – sanoi Veronika lähestyessään ovea.

– Ei ole tarvis almuja, – sanoi Manu. Nainen pöydän luona liikahti. – Vai ei tarvis? Kyllä vaan kelpaa ottaa, kun annetaan. Niin se Manu aina kojeilee, että ei almuja. Mitä almuja ne on? Jos rikas antaa, niin antaa se omaamme, joka meille kuuluu. – Veronika hymähti. – Niin juuri. Lämpöiset vaatteet kuuluvat paleleville lapsille, olkoon ne kenen tahansa antamat.

– Sen minä vaan sanon, ettei enkelintekijöillä ole meille mitään asiaa! – sanoi Manu uskaltamatta kuitenkaan katsoa Veronikaan.

– Niin te sanotte, vaikka toisin tiedätte ja tiedätte vielä erään toisenkin asian, joka on jäänyt kohtalon rangaistavaksi. —

Liesi leimahteli viimeisiään kuin sammuva kynttilä ja valaisi Veronikan leimuavan katseen ja rohkean ryhdin.

– Kyllähän sen tiedän ja tiedän senkin, että minä olen sellainen käsi, jolla kohtalo syyllisiä rankaisee. – Manun viha iski säkeninä silmistä, terästi juovaiset kasvot ja suoristi rennot jäsenet. Hän kasvoi sisällisestä voimasta.

– Kosto on huono rakentaja!

– Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla. Tyrannit pois! – Mies puristi nyrkkiään.

– Minä sanon: teitä autetaan rauhalliseen kehitykseen, rauhan keinoilla, vaikka miten vastustaisitte. Hyvästi!

Veronika juoksi kiihtyneenä kotiinsa. Hän sulki silmänsä ja kuunteli sydämensä rajua lyöntiä: "Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla!" – kaikui yhä hänen tajunnassaan, ja Manun uhkaava nyrkki, palavat silmät ja leveä, paidanviilekkeestä paistava rinta ilmestyi elävänä hänen suljettujen silmäinsä eteen. Hän haki isänsä.

– Minä en voi mennä Mooseksen luo ennen kevättä.

– Sinä olet kiihtynyt. Mikä nyt?

– Ei ole vaaraa, itsekkäistä syistä tahdon jättää kevääksi, silloin kaikki hymyilee, nyt on niin kylmä. Teillekin tulisi täällä ikävä.

Marck katsoi tytärtään pitkään ja Veronika vältti hänen katsettaan.

– Kyllähän minä mieluimmin soisin, että häät lykättäisiin kevääseen.

Asia oli siis päätetty ja Veronika kirjoitti Moosekselle.

Rakas Mooses.

Kirjeesi sai minut epätoivoon ja tuskaan, tunsin voimattomuuteni ja taivuin tekemään sellaista, mitä en olisi luullut voivani tehdä, vetoamaan isäni myötätuntoon, ja hän piti sen kai viittauksena siihen, mitä hänelle syksyllä tein. Sinä et tiedä, kuinka suuremmoinen ja arka hän on tällaisissa asioissa. Meillä on ollut kireät välit viime aikoina minun puuhieni vuoksi lastenhoitolassa, työväenmajojen puhdistamisissa ja siitä, että antaudun liian läheisiin väleihin heidän kanssaan, josta olen sinulle jo kirjoittanut. Mutta kun hän sanansa antoi, antoi hän sen täydestä sydämestä: siksi hän hämmästyi ja näytti epäilevän, kun äsken hänelle ilmoitin tahtovani siirtää häät kevääksi. Ajatteles, me voisimme nyt aivan pian tavata toisemme! Minä olin voitonvarma, onnellinen, elämä oli ihanaa, kun lähdin Härmälän tädille ilmoittamaan asiamme. Ihmiset tiellä katsoivat minua ja hymyilivät. Ajatteles, he näkivät, että olin onnellinen! Tulin tädin luo, sinun vanhan, suuren tätisi luo. Hän laski vaivalla yhteen "nälkäkirjojen" summia ja niistä sain minä karttumaan yli kymmenen tuhatta eli kaikki, mitä täti omistaa. Täällä nähdään puutetta, tehtaat seisovat, työväki katkeroittuu, juo ja räyhää. Karén ei sulje kapakkaansa, vaan vainoo Ruhalaa siksi, että hän on ottanut osaa mielenosoituksiin. Työväentalolla lietsotaan vihaa, ja seurahuoneella tanssii nuoriso Vetehisen polskaa. Työväen lehdet haukkuvat minua enkelintekijäksi lastenhoitolani vuoksi. Minä en voi nyt paeta täältä sinun luoksesi, niin ihanaa kuin se olisikin. Me emme voisi olla onnelliset, tuntisimme varastavamme onnemme onnettomalta isänmaalta. Sinua täällä kaikki kaipaa, kaikki huutaa. Ei niin, että he nimeltä sinua mainitsisivat, eivät he edes ajatuksissaan sinua kiitä, eivät he edes muista, mitä olet sanonut. Täällä on vain elämä sellaista toivotonta orjanpyörän vääntämistä. Ihmiset ovat pimeässä, oman katkeruutensa kahleissa. Työtä ei ole, tehtaat seisovat ja väki luulee papan tahallaan – . Minä en voi sanoin kuvata, kuinka tämä on raskasta. Ja muualla Suomessa on samanlaista. Kukin köröttää omassa nurkassaan, tukkii suunsa ja sydämensä. Olisitpa sinä edes täällä, pitäisit heille läpättävää kynttilää, ohjaisit pitkin pimeitäkin polkuja, näkisit oikean tien satusilmilläsi, sinä maanpakolaiseni! Kun et ole sinä, täytyy minun olla, tehdä minkä voin. Jos niin käy, että sinun ainiaaksi pitää jäädä – voi, armaani, köyhää olisi silloin elämä, mutta rikastakin se voisi olla, jos vain isänmaa olisi, jos edes Hallimaja olisi onnellinen. Siksi minä jään nyt kotiin. Tiedän, että hyväksyt tekoni. Isä aavistaa oikean syyn lykkäykseeni, vaikkei hän kysy. Luulen, että voin kertoa sen hänelle. Pää pystyyn, Suomen mies. Meidän voimamme ja onnemme on toinen toisissamme. Omasi.

Seuraavana aamuna Marck sanoi Veronikalle antaessaan tukun setelejä:

– Nämä saat käyttää varustuksiisi.

– Saanko nämä ihan omakseni?

– Ihan.

– Vaikka miten käyttäisin?

– Vaikka pitsiä ostaisit.

– Hyi, pappa. Härmälän täti on antanut meidän työväelle kymmenen tuhannen edestä ruokavelkaa.

Marck siristi silmiään ja pisti kädet housuntaskuihin heittäen hiukan päätään, niinkuin hänen tapansa oli, kun jokin ihmetytti häntä.

– Ja sinä annat minulle tällaisen tukun rahaa vaikka pitseihin. Minä panen nämä kankaisiin. Olen sitä jo kauan ajatellut.

– Kankaita kai sinä nyt tarvitsetkin.

– Tästä se riemu nousee. Nämä setelit lepattavat maailmaan ja lähettävät tänne pennilöitä, kultia, hopeita tukuttain ja sitten, sitten minä pääsen Mooseksen luo. Nämä ovat lunnaat, lunnaat! En olisi luullut koskaan rakastavani rahaa näin hirveästi!

– Olisitpa sinä mies, tyttöseni! – sanoi Marck silittäen hänen päätään.

Veronika katsoi isäänsä suurin silmin käsi koholla, jossa setelit olivat. – Niin, olisinpa minä mies, silloin loisin varallisuutta, panisin rattaat pyörimään niin tuhannen tulimmaisesti, aurat kyntämään, miehet raatamaan! Mutta olen vaan nainen ja täytyy tyytyä laittamaan naiset kangaspuitten ääreen siksi aikaa, kun miehet torkkuvat. – Veronikan silmät välkkyivät veitikkamaisuutta.

– Älähän nyt vanhaa isääsi nolaa, – sanoi Marck samalla sävyllä.

Nyt saivat poni ja Talli-Ville työtä. Veronika oli kululla koko talvisen päivän, ajoi mökistä mökkiin, kirjoitti nimiä, kankaita, numeroita ja lankoja muistikirjaansa, teki laskuja ja suunnitteluja. Seuraavana päivänä hän esitti asiansa Helylle ja neuvotteluun kutsuttiin Melukin, koska hänkin oli – pistänyt kätensä räsypyykkiin, – niinkuin Melu itse sanoi.

– Älkää vaan panko minua käymään niitten mankujien luona; en minä jaksa heidän kanssaan, – pani Melu ehdoksi.

– Sinä saat hoitaa tilit ja lähettää valmiit kankaat tilaajille ja hankkia menekkiä. Se on paljo se, – sanoi Hely.

– Olkoon menneeksi.

– Hely ja minä johdamme työtä, opetamme kutomaan muijat ja tytöt, hankimme aineet ja mallit.

Pian läiskyivät kangaspuut joka hökkelissä, missä hameenhelmat heiluivat, ja Härmälän täti hykersi käsiään.

– Kolikot tulevat takaisin. Nyt minä laitan Moosekselle kapiota. —

Veronika loisti riemusta ja kirjoitteli joka ilmansuunnalle saadakseen tilauksia. Lapset mellastivat päivällä hoitolassa, eikä kukaan heistä kuollut, kukoistivat vaan entistä ehommin. Miehet murjottivat ja kävivät talolla innostumassa ja kapitalisteista pauhaamassa. Paljon meni vaimojen ansiosta miesten mukana kapakkaan, mutta jäi siitä leipäänkin. Saha saatiin kaksi kuukautta seisottuaan käyntiin jälleen ja samalla massatehdas.