Kitabı oku: «Näyttelijättären tarina», sayfa 4

– Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa. Ja silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai kuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?

– En, – sanoi Katri.

– Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien kanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa peläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti kauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.

– Oliko Kaivola lyönyt? – kysyi Katri kiihkeästi.

– Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen aivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan pysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä koettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten kiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen muotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi, ettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä lääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.

– Olisiko se sitten parantunut, se kipu?

– Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian raskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan tästä toiste, – päätti maisteri Harju.

– Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, – sanoi Katri suurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen toisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin etukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat olleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.

Maisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja väläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa hänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus, vilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä tai oudosta liikkeestä ympärillään.

– Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja kaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, – sanoi maisteri Harju.

– Kyllä, – myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.

– Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin.

Lupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.

Katri nosti silmänsä ja katsoi opettajaansa, joka vakavana seisoi pöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti, silmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo ryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.

– Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty. Syksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää käyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi, olet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset mietteet.

– Minä en voi elää, ellen tiedä…

– Mitä et tiedä? – sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin silmiin.

– Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi! – huudahti Katri.

– Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, – sanoi opettaja varmasti.

Hän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.

Katrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua maisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti. Mutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen lyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä vuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu ja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha värisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän aina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.

Hän naurahti. – Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja kohtalo on silloin leppymätön! – päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan nyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän nojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.

Maisteri Harju palasi salista kuullessaan nyyhkytykset ja jäi neuvottomana ja tulipunaisena keskelle lattiaa tavoittaen käsin päätään: – Katri, lakatkaa!

Hän teititteli tyttöä ensi kerran ihmetellen sitä itsekin.

Kesken neuvottomuuttaan hän oli tullut tietoiseksi siitä, ettei tuo tyttö, jota hän oli kuukauden ajan joka käänteessä neuvonut ja opastanut, enää ollut lapsi. Lasta hän oli opettanut pöydässä käyttäytymään, lapselle teettänyt pukuja, lapselle sanonut hyvää huomenta ja hyvää yötä, nyökäyttänyt päätä tai antanut kättä. Oppilaana oli Katri tullut hänen työhuoneeseensa ja istunut siellä uutterassa työssä.

Tuo tuska ei ollut lapsen tuskaa, se oli heräävän naisen kovaa elämäntaistelua. Hänelle ei maisterilla ollut neuvoa eikä lohdun sanaa.

– Lopettakaa Herran nimessä! – huusi hän ja huitoi käsin.

Katri vaikeni hilliten nyyhkytyksiä ja kääntyi opettajaansa. Nähdessään hänet tulipunaisena kasvoiltaan ja syvät silmät punareunaisina nousi tytön uhma. Hänen villi metsäläisluontonsa heräsi luullessaan itseään vihattavan.

– Katsokaa vain! Minä en ole kuitenkaan syypää mihinkään. Mitä olen, olen pakosta!

Ja uhmamielin hän poistui metsään, kaivaten yksinäisyyttä ja tahtoen nähdä kotinsa.

Juhlallinen ja ankara päättäväisyys ohjasi Katria täydellisesti. Hän oli nyt ottanut elämän hartioilleen, ja se oli hänen käsityksensä mukaan maailmalle lähtemistä. Hän tunsi aivan ruumiillisesti elämänsä painon. Ikävöiminen metsään ja vanhaan kotiin oli sopusoinnussa sen kanssa. Hän oli selvillä siitä, että vielä kerran tahtoi tuntea täydellistä yksinäisyyttä aivan kuin ainaiseksi luopuakseen siitä vanhasta ja samalla painaakseen sen niin olemukseensa, ettei se sieltä koskaan haihtuisi. Hän saapui suurten honkain harjulle, missä ne korkeina ja paljasrunkoisina heittivät kapeita varjojaan jyrkälle rinteelle. Se oli Katrista kuin Jumalan puutarha. Hän nosti katseensa hitaasti korkeuteen samalla juhlallisuudella, joka oli nyt vallannut hänet, ja teki lupauksen tulevalle elämälle pysyä ankarana itselleen ja maailmalle. Se oli musertavan raskasta. Se oli väläyksellistä ja liekehtivää tuntemusta, ja hänen ruumiinsa oli siitä kuuma. Ja kuitenkin hän oli aivan rauhallinen.

Koti oli koskematon niinkuin hän sen oli jättänyt. Oli lepoa istua penkille, oli iloista koetella esineitä, tarkastaa kaikkea järjestään. Hän tuli vuoteelle, missä Kaivola oli maannut, ja samassa tapahtumat ottivat hänet valtoihinsa. Ne olivat ajaksi heittäneet – kuin jäljiltä eksyen täällä metsässä, mutta nyt jälleen saavuttaneet. Hän riipaisi peiton pois paikaltaan ja paljasti vuoteen. Tuossa päänalusella oli verta – haavasta ja oljissa syvennys sairaan ruumiista.

Katri voihkaisi ja kaatui vuoteelle kasvot painuneina päänaluseen. Kouristava tuska väänsi rinnassa, ja valitushuuto rikkoi erämaan rauhan. Yksinäisyys heitti tuskan kaiun moninkertaisena uusiintumaan ja elämän raskaus painui musertavana taakkana vasta heränneen ihmislapsen ylle. Ei mitään sääliä, ei armahdusta eikä lohdutusta. Täytymys, äänetön pakko kestää yksin kaikkien kanssa ja kaikkia vastaan. Yksinäisyys ja koti oli houkutellut tänne antaakseen vielä kerran tuntea oman masentavan voimansa ja sitten se tahtoi ajaa pois ainaiseksi – ainaiseksi.

Hän vaikeroitsi itsensä uuvuksiin tuntien siitä suloista väsymystä. Oli jo ilta, kun hän sulki ovensa ja heittäytyi vuoteelleen. Valvotut yöt painoivat raskaina hänen hentoa ruumistaan ja silmät ummistuivat uneen melkein samassa hetkessä kuin hän kallistui vuoteelle.

Aamu valkeni kirkkaana, ja Katri heräsi selvällä päällä. Oli aivan luonnollista, että hän lähtisi. Maisteri oli ollut hyvä ja uhrautuvainen, mutta nyt ei enää käynyt päinsä jäädä … Samassa hän tunsi Kaivolan sormuksen sormessaan, ja kyyneleet nousivat uudestaan samentamaan katsetta.

– Oi, eihän se ollut mikään kihlaus eikä rakkaus, ja kuitenkin se oli niin paljon. Mitä oikeastaan? – kysyi lapsi itseltänsä. – Olen siitä viisastunut. En ole enää entinen syövä ja lukeva ja murjottava Katri, joka vääristeli naamaansa Miinan selän takana ja palvoi silmin maisterin pienintäkin viittausta. Mitä siitä enää. Kylään en voi jäädä. Harjuun ei sovi mennä. Mitä se maisterin silmäys mahtoi tietää? Taitaa hyvinkin minua vihata. Vihatkoon, Sen olen arvoinen. Ulos maailmaan, siellä voin liikkua vapaasti!

Astuessaan alas harjupolkua aikoen käydä hyvästijättämässä maisterille ja Miinalle hän tapasi isänsä.

Juonalan soittaja oli hiukan hiprakassa ja hihkaisi hiljaa nähdessään Katrin.

– Nyt, hip hei, meilläi on millä meinaa. Katri, kun sinä olet rikas, niin olet sinä monelle rakas ja minulla on, mistä soitan.

– Olette ryypyssä, isä.

– Vaikka vähän olenkin, kun kylällä annettiin ja kerrottiin, että sinä olet saanut talon, Kaivolan perinyt.

– Älkää nyt hupsi! Kaivola antoi tämän sormuksen, ennenkuin kuoli.

Soittajan naama venyi pitkäksi, ja hän selvisi siinä tuokiossa.

– Ne riivatut tekivät taas pilkkaa minusta. Vai, vai sormuksen eikä mitään testamenttia. Mennään sitten kotiin. Minulla on rahaa, kymmenen markkaa, sain häissä soitosta.

– En minä tule kotiin, menen maailmalle. Juonalan soittaja istui kivelle ja otti repun selästään.

– Vai maailmalle, no, sieltä tekee mielesi Juonalaan – ja sitten taas maailmalle. Sellaista se on elämä. Ei siinä ole sen enempää. Sinun pitää päästä maailmalle. Jos et pääse, niin tulet sairaaksi, ja tahdot vaikka kuolla. Mene, mene, lapsi maailmalle. Minä menen taas Juonalaan.

Isä ja tytär antoivat kättä metsäpolulla ja erosivat.

Katri tapasi maisteri Harjun puutarhassa ja selitti asiansa empimättä kuin ulkoläksyn.

– Minä kiitän maisteria hyvin paljon ja tahtoisin mennä maailmalle.

Ehkä minusta on maisterille liian paljon vaivaa.

Kasvattajan pettymys kuvastui hänen katseessaan ja jörössä murahduksessaan:

– Eihän ole kysymys minun vaivoistani, vaan Katrin edistymisestä. Vai maailmalle, kyllähän sinne pääsee. Lähdetään vain. Minä lähden tästä myös.

Nyt ei Katri tiennyt, miten jatkaa, ja jäi pöydän ääreen istumaan.

– Huomenna on Kaivolan hautajaiset, ja Katrin pitäisi olla niissä läsnä.

– En minä tiedä, – esteli Katri.

– Niin, mutta minä tiedän, – sanoi maisteri Harju ja nouti papereita viereisestä huoneesta.

– Lukekaa! – sanoi hän laskien ne pöydälle Katrin eteen.

Tyttö hätkähti ja nousi äkkiä lukien seisaallaan.

– Onko se totta? Isä puhui siitä.

– On kylläkin! Katri kulki seuraavat viikot kuin unessa. Kyläläiset tervehtivät häntä kunnioittaen kuin ikäihmistä ja kaikkialla, minne hän tuli, avautuivat ihmisten ovet ja sydämet. Koiratkin painuivat penkin alle tai juoksivat ystävinä vastaan.

Hänen omassa sydämessään alkoi uusi elämä, jonka rinnalla vanha häipyi yhä taaemmaksi, muuttuen muistoiksi, eikä mikään katkeruus tai vertailu saanut tilaa hänen riemuisassa mielessään.

Hänen suhteensa maisteri Harjuun muuttui läheisemmäksi. Hän vapautui, itsekään tietämättä, miten ja koska, siitä kankeudesta ja alistuvaisuudesta, joka ensin oli ollut niin tukalaa.

II

1

Sateisena syyspäivänä saapui Katri yksin junalla Helsingin asemalle. Ihmisvirran mukana hänkin painui torille ja sai hevosen. Sijoitti pienen koppansa kärryihin ja sanoi osoitteen, jonka maisteri Harju oli antanut hänelle lapulle kirjoitettuna.

– Te tulette nyt sellaisten ihmisten luo, – oli maisteri sanonut, – joilla ei ole mitään määrättyjä sääntöjä elämässään, ei aitoja missään. Mutta ne vaativat paljon. Pitää osata elää.

– Miten minä sitten osaan? – oli Katri kysynyt.

– Älkää olko koskaan olevinanne, olkaa aina sellainen kuin olette, – kuului vastaus.

Katri nousi neljänteen kerrokseen kantaen itse matkalaukkuaan ja soitti sykkivin sydämin. Ovi oli kuin hänen kohtalonsa. Se ei sanonut mitään muuta kuin huoneen haltijan nimen: Anna Kaari.

Soma tyttönen avasi oven ja otti heti repun haltuunsa pyytäen Katria seuraamaan itseään huoneeseen.

Siinä hän nyt seisoi aivan kuin erämaassaan. Huone oli vain toisellainen, yksinäisyys oli sama, – ajatteli erämaan lapsi.

Valkoisuus häikäisi oudosti hänen silmiään. Oli vaaleat paperit seinillä ja valkoiseksi maalattu kalusto. Pieni kirjoituspöytä, pari tuolia, sohva ja sänky ja utuisella harsolla koristettu kuvastin kiinni piirongissa.

Katri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki väistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea, niinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.

Kuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi pari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat hänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden huumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.

– Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo matkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja sitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?

– Täällä on ihanaa, – sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.

– Sinä asut tässä huoneessa.

Katrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti pistää niitä taakseen, minkä voi.

Rouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän vertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.

Hänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.

– Antakaa anteeksi, – sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.

Vanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.

– Sinulla on ihan samallaiset kengät kuin maisteri Harjulla, vain hiukkasen pienemmät. Sinä olet mainio, kerrassaan erinomainen!

Hän syleili nyt Katria kuin vanhaa tuttavaa ja veti tuolille pöydän ääreen istumaan.

– Eikö minun pitäisi ostaa uusia kenkiä?

– Ei sillä ole kiirettä. Sinä olet aivan hyvä noin. Mitäs niistä vaatteista.

Katri huokaisi helpotuksesta, mutta oli kuitenkin pettynyt. Hänen naisellinen vaistonsa oli keksinyt kaiken tuon hyväksymisen takana hiukan hullunkurisuutta omalle tililleen, ja hänen sisunsa alkoi nousta.

Rouva Kaari sai nähdä ihmeekseen, että erämaan lapsi mukautui ulkoasultaan ympäristönsä vaatimuksiin ollen jo muutaman viikon kuluttua täydellisesti helsinkiläinen puvussansa ja puheessansa. Salaisesti hymyillen suojatilleen huomasi vanha rouva joutuneensa itse esikuvaksi suurimmasta pienimpään sivuseikkaan saakka.

Lukutunnit siirsivät heitä yhä lähemmäksi toisiaan, ja Anna Kaari innostui tapansa mukaan uuteen tulokkaaseen pysyen virkeänä ja antaen puolestaan kaikkensa niin kauan kuin uutuuden viehätys oli olemassa, mutta sittenkun hänen vaikutuksensa alaisella ei enää ollut mitään salasoppia tai sivuryppyjä näytettävänä, alkoi lukijarouva päntätä häneen omiaan, oli oikullinen, vaatelias, käski ja orjuutti. Hän kohotti rinnalleen ja vaati mahdottomuuksia. Ei tyytynyt opettamaan, tahtoi ihailla. Ja ellei voinut, vaan sai häpeätä suosikistaan, kääntyi hän vihaamaan, oli leppymätön ja armoton.

Katri oli heti ensi näkemältä saavuttanut hänen täyden suosionsa. Naiset näkevät usein toistensa läpi ensi silmäyksellä. Ja tässä tapasi kaksi äärimmäisyyttä toisensa. Luonnonihminen ja kypsynein kulttuuri-ihminen. Siltana oli vain Katrin yhdenkesäiset opinnot, joita oli rouva Kaaren tapaan annettu elävänä elämänä eikä vain kirjojen avulla muototarkassa koulussa.

Katri luki ahkerasti kotona emäntänsä avulla runoja määrätyt tunnit, oppi ääntämisen ja hengityksen ja sai opetusta plastiikassa. Soittoa hänelle opetti muuan nuori pianotaituri, lauluääntä hänellä ei varsinaisesti ollut, mutta sitäkin hän harjoitti aluksi.

Talvi vierähti Katrilta nopeasti tässä uudessa elämässä, mutta hän oli yhä pysynyt verrattain vieraana varsinaiselle taide-elämälle. Maisteri Harju oli pyytänyt rouva Kaarta suojaamaan tyttöä liian aikaiselta heräämiseltä ja kieltänyt viemästä usein teatteriin. Hän oli nähnyt vain muutamia klassillisia näytelmiä ja ollut aina hiljainen, melkein säikähtynyt ja itseensä sulkeutunut seuraavina päivinä.

Rouva Kaari kysyi aina: – No, mitä pidit?

– Olihan se, – sanoi tyttö väistäen, mutta painautui omaan huoneeseensa sulkien ovensa, eikä kukaan saanut nähdä, kuinka hän Cajanderin käännös Shakespearea kädessään luki ja näytteli ääntä päästämättä Ofeliaa tai lady Macbethia tai Juliata tai minkä hän milloinkin oli nähnyt.

Rouva Kaari kirjoitti maisteri Harjulle tytöstä.

– Olen aivan ymmällä teidän holhokistanne. Kun luulen päässeeni hiukan selville hänen perussävystään ja alan sille rakentaa, huomaan erehtyneeni, sillä toisessa tehtävässä hän on aivan toisen suuntainen. Meillä oli hiljan luettavana Nora. Olisittepas nähnyt, minkä villikissan se lapsi sai kapinoivasta vaimosta ja millä uhmalla hän lähtee maailmaan. Otimme sitten Magdan "Kodissa". Luulin, että saisin nähdä huippuunsa kohotettuna hänen kaikki voima-aineksensa. Vielä vai. Tyttönen oli pukeutunut yksinomaan tyttären kaapuun, oli ihan liikuttava koti-ikävässään. Hän jäsentää nyt aivan omin päin luettavansa enkä opi koskaan sitä veitikkaa tuntemaan. Hän on niin aivan eri ihminen joka tehtävässä. Kun kysyn, mitä hän mieluimmin tahtoo lukea, on vastaus: Mitä tahansa!

– Laitoin hänet taannoin lukemaan "Varpusen valituksen". Hän teki siitä melkein leijonan kiljumisen nauruhermoja tärisyttäen. En ole koskaan hauskempaa kuullut. Hänen ulkoasunsa on muuttunut ihan täydellisesti. Pelkään, että hän on aikalailla turhamainen ja vaarallisesti keikaileva. Hänellä on väriaistia. Mikään neuloja ei osaa olla hänelle mieliksi. Pikku tempuilla hän muuttaa pukuansa milloin miksikin. Mutta sellainen huolimattomuus! Hänen huoneensa on aina mahdoton. Nähtävästi on hänellä myös taipumus komentaa. Lienee parin otteen hutaissut sisätyttöä sukallaan, kun ei heti tuotu neidille vettä.

Olemme hiukan jo joutuneet julkisuuteen. Katri luki muutaman runon eräässä kirjallisessa illanvietossa. Lehdet eivät tietenkään mitään maininneet ohjelman suorituksesta, ja se tuntui olevan aika pettymys. Olemme myöskin kunnianhimoisia. Tervetuloa kaupunkiin! —

2

Seuraava kesä oli Katrille yhä samaa opintojen ahertamista. Rouva Kaari alkoi pelätä hänen terveytensä puolesta.

– Se ei ole enää laitaa, tuollainen työn into, – sanoi hän maisteri Harjulle. – Tyttö laihtuu ja elää vain sankareissaan ja sankarittareissaan. Meidän pitäisi saada hänet elämään niinkuin muutkin hänen ikäisensä.

– Niin, mitä te neuvotte? Minä olen ajatellut samaa.

– Lähetetään tyttö johonkin kesäsiirtolaan, missä on nuoria, – ehdotti rouva Kaari.

Sovittiin sitten lähdöstä meren rannikolle. Rouva Kaari ottaisi Katrin mukaansa.

Ennen lähtöään tuli maisteri Harju kaupunkiin tervehtimään holhokkiansa.

Katri odotti jännityksellä opettajansa tuloa. Hän oli pukeutunut omasta mielestään aistikkaimpaan asuunsa.

Pusero oli kukillista musliinia, joka vaipan tavoin verhosi tytön ryhdikkäitä hartioita, ja kerääntyi suureksi umpisolmuksi rinnan päälle. Hameen laajat poimut painuivat kiinteän vyön alle, joka leveänä näytti solakan ja hennon vartalon. Lapsekkaat kasvot, kulmikkaat ja jyrkät liikkeet ilmaisivat kehityksen keskeneräisyyttä. Hän harppasi pitkin askelin ja heilutteli innoissaan laihoja käsivarsiaan eteensä ja taaksensa aivan kuin ei olisi tiennyt, minne piilottaa liian suuret ja luisevat kätensä.

– Olet niin levoton tänään, – sanoi Anna Kaari hänelle. – Anna käsiesi olla, miksi sinä huidot?

Katri veti tuolin lähemmäksi pöytää äkkinäisellä nykäyksellä ja istui työntäen pitkän selkänsä kaarelle ja vetäen hartiansa kasaan, jalat sojossa ja pää käsien varassa.

Anna Kaari nauroi: – Sinä olet mainio, kuin mikäkin suuri koiranpenikka.

– Pitäisikö olla kissa, – murahti Katri ja vetäytyi äkkiä hyppäysasentoon tuijottaen alta kulmain.

– Hyi, jätä nuo temput, olethan jo täysi nainen etkä mikään villikissa.

– Nainen, hyh, naisia on maailma täynnä. Minä en tahdo ikinä olla nainen, en, en, en!

Hän olisi tahtonut mieluummin purkaa sisuansa alituisia muistutuksia torjuakseen, mutta nyt hän ei voinut kiihdyttää rouva Kaarta.

Kello soi, ja Katri hypähti parilla askeleella ovelle työntäen sisätytön ruokasaliin ja sulkien oven kuin estääkseen ketään näkemästä hänen vierastaan.

Hän pysähtyi avatulle ovelle väistämättä ja hämmästyneenä. Hänen isänsä, Juonalan soittaja, seisoi porraskäytävässä ja hänen takanaan maisteri Harju.

Katri näki ensi kerran isänsä ilman viuluaan vieraalla alueella.

Ukko oli hämillään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Hänen maalainen asunsa, vaikka olikin aivan uuden uutukainen puku yllä ja jonkinlainen valkea kauluskin, oli silmiinpistävä tässä kaupunkilaisessa ympäristössä, mutta ukon lempeät kasvot ja herttaisuutta säteilevät silmät voittivat ensi näkemällä rouva Kaaren sydämen, ja todellisella ilolla hän vei ukon saliinsa.

– Katrin isä, Juonalan soittaja. Minä arvaan – ei sinun tarvitse sanoakaan. Katri on tavallaan näköisenne ja kuitenkin aivan erilainen. Käykää sisään, tuhannesti tervetulleita! – huudahteli rouva Kaari.

Maisteri Harju näki Katrin ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli Harjusta lähtenyt Helsinkiin. Talvi oli muuttanut tytön aivan toiseksi, lapsesta oli tullut nainen ja villi-ihmisestä sivistynyt neiti.

– Etkö ole tyytyväinen, kun sait isäsi tänne? – kysyi rouva Kaari Katrilta yrittäen silittää hänen tukkaansa.

Katri nykäisi niskaansa joko välttääkseen hyväilyä tai osoittaakseen, että hänellä oli isän saapumisesta toiset ajatukset. Hän katseli ukkoa uteliaana ja ihmetellen.

– Mitä siellä kotona nyt on hommattu? – kysyi hän pääsemättä selville, mitä isälle oikein oli tehty, kun oli hänet noin arvokkaaksi saatu.

– Soittaja on muuttanut Kaivolaan asumaan, – sanoi maisteri Harju.

– Ei suinkaan isä taloa hoida?

– Minäkö sitä, vielä vai … voutihan siinä on ja väki, – hymähti Juonalan soittaja. – Minulla on vain se toinen peräkamari.

– Mitä te nyt sitten teette? – uteli Katri.

– Mitä muuta kuin soittelen.

– Juonalan soittaja antaa täällä konsertin, – sanoi maisteri.

Katri sävähti tulipunaiseksi ja silmät iskivät kiinni isään vihaisina kuin haukan saaliiseensa hyökätessä.

– Isä, isä, isäkö? – huudahti hän. – Ei suinkaan!

Hän olisi tahtonut sanoa: narraatte, mutta Harjun maisterille ei hänen mielestään voinut niin sanoa.

– Kyllä siitä tosi tulee. Eilen illalla oli jo kenraaliharjoitus.

– Eihän isä osaa soittaa säestyksen mukaan, – sanoi Katri.

– Kuka on sanonut, että pitää soittaa säestyksen mukaan? Juonalan soittajalla on oma tapansa soittaa ja säveltää. Ettekö ole huomannut, että hän soittaa ja säveltää samalla hetken mielialoja? – puhui maisteri Harju.

– Se on nyt sellaista .. kelpaa siellä maalla, – sanoi Katri punastellen ja leppymättömänä.

– Jos Katri sitä häpeää, niin enhän minä sitten, – puuttui soittaja puheeseen.

– Katri ei ymmärrä asiaa oikein. Saatte nähdä, kun konsertti on ohitse, on Katri teistä ylpeä, – vakuutti maisteri Harju.

Soittaja kävi levottomaksi ja silmäili salavihkaa tytärtään. Kaikki olivat levottomia ja huoneessa vallitsi painostava tunnelma.

– Älkää huoliko, sali on jo tilattu ja ilmoitukset lehdissä. Ohjelma on tässä.

Maisteri Harju ojensi Katrille painetun lehden. Katri silmäili sitä ahnaasti.

– Perhospolkka, sekö, jonka isä soitti, kun minä sain kengät ja punaiset sukat?

– Sehän se on.

– Surulaulu, mikä se on?

– Kyllä sinä sen olet usein kuullut. Juonala hyräili.

– Äidin kuolemasta? – huudahti Katri. – Niin, niin, se menee.

– Entäs tämä: Jäniksen hypyt?

– No, se on taas sellaista, kun ne talvella hangella koikkii ja leikissä laukkaa. Se on lystikästä.

– Se on kai ihan uutta?

– On. Et ole kuullut.

– Tunnenko minä näitä valsseja ja polkkia?

– Tunnet etkä tunne. Se on uutta ja vanhaa.

– Mikä se on tämä: Ilon ilmaisu? – kysyi Katri antaessaan maisteri Harjulle ohjelman takaisin. – Viimeinen numero.

– Sitä se vaan, mitä sanoo, – selitti soittaja, ja Katri ymmärsi eikä kysynyt enää.

Kaikki olivat vaiti, ja jännitys kasvoi.

– Niin että – soitankos minä? – kysyi Juonalan soittaja arasti Katrilta.

– Älkää sitä minulta kysykö, en minä sitä ymmärrä.

– Sinä sen sentään määräät, niin minä sen olen päättänyt.

Maisteri Harju katsoi isää ja tytärtä jääden sanattomaksi vanhan soittajan alistuvaisuudesta. Katri pyörähti äkkiä ympäri huomatessaan opettajansa katseen ja pakeni huoneeseensa.

Aika olikin. Hän ennätti tuskin sulkea oven, kun kyyneleet valuivat pitkin poskea. Ja nyrkit kokoon puristettuina hän jupisi: – Isä saa esiintyä, minä vaan en! Se on julmaa, se on väärin!

Rouva Kaari pistäytyi huoneeseen.

Kaikki kapinanhenget nousivat Katrissa.

– Se on väärin, se on tahallista. Maisteri Harju tahtoo näyttää minulle, etten ole mitään, en osaa mitään, olen vain nainen – nainen, uh. Minä väännän niskat itseltäni, jos olen vain nainen! – äkäili tyttö.

Hänellä oli helminauha kaulassaan. Sen hän heitti toiselle puolelle huonetta, jotta seinäpaperi rasahti.

– Mikä sinua nyt äköittää? Vanha isäsi ihan säikähti. Maisteri Harju on myös ymmällä. Lapsi raukka…

– Minä en ole raukka enkä lapsi. Olen jo aikaihminen ja tahdon tulla joksikin.

Rouva Kaari vihelsi hiljaa: – Ahaa, ystäväiseni, vai niin.

Hän kääntyi ovelta aikoen poistua ja sanoi: – Ehkä sinä tahtoisit antaa näytteen opinnoistasi?

– Minäkö näytteen, kelle ja mistä? – huusi Katri iskien silmänsä rouva Kaareen, kuin olisi koko elämä ollut riippuvainen vastauksesta.

– Minä puhun maisteri Harjulle.

– Ei, ei vielä … Minä harjoitan. Isän konsertti tulee pian.

Sitten…

Katrin silmät paloivat ja kasvot hehkuivat kuin kuumeessa.

Rouva Kaari jätti hänet yksin hyvin tietäen, ettei mikään kutsuminen toisten luo saliin onnistuisi, ellei Katri itsestään tulisi.

Mutta Katri oli kuin muuttunut. Hän seurasi emäntäänsä ja meni pianolle pyytelemättä, soitti muutamia pikkukappaleita, joita oli talven kuluessa oppinut. Juonalan soittaja kuunteli haltioituneena ja ravisti väliin päätään, kun Katri otti liian hitaasti ja kankeasti vaikeat kohdat.

– Siinä on niinkuin liikaa ääniä eikä sittenkään niin paljon kuin viulussa, tuossa soittokaapissa, – sanoi hän.

– Piano se on, – oikaisi Katri.

– Piano, niinhän ne sanoo, mutta niin se on kuin mikäkin kaappi, – päätteli Juonalan soittaja.

Ukko oli vapautunut painostuksesta, sillä Katrin muuttunut mieliala kirkasti heidät kaikki.

Juonalan soittaja hypisteli nuotteja ja uteli. Maisteri Harju selitti ollen aivan väsymättömän alkeellinen ja poikamaisesti iloinen opettaessaan vanhalle soittajalle musiikin ensimäisiä alkeita. Hän näytti pianolla vastaavat nuotit, ja maalaissoittaja unohti ajan ja paikan, Katrin ja koko maailman.

– Aijai, kun sillä on varma korva! – huudahti hän väliin. – Ja se pysyy vireessä! Kattos tota!

– Eikös kelpaa virittää viulu sen mukaan?

– Eikä maisteri ennen puhunut, olisin mennyt ihan pakanana lavalle, – sanoi vanha soittaja ja huokasi kuin olisi välttänyt pahan vaaran.

– Olettehan te lukemattomia kertoja soittanut ilman tätä.

– Sellaisille ihmisille!

– Enkö minä sitten mitään ymmärrä? – naurahti maisteri Harju.

Ukko kävi hämilleen.

Ennen konserttia kirjoitti nimimerkki A. H. Juonalan soittajasta pienen elämäkerran, ja sivistynyt suomalainen yleisö heristi korviaan.

– Juonalan soittaja on ainoa nykyään elävistä kansan miehistä, joka viulullaan tulkitsee omintakeista ja samalla täydellisesti suomalaista kansanomaista musiikkia, – kirjoitti hän muun ohella. Sitten seurasi selostus kunkin kappaleen synnystä ja aiheesta.

Vanha ylioppilastalo kerääntyi puolilleen yleisöä. Ukon herttainen olemus voitti heti konsertin alussa sydämet. Hänen tuuhea, harmahtava tukkansa ja kasvojensa lempeä ilme, arka hymynsä ja kömpelö kumarrus, josta hän ei ollut luopunut, vaikka Katri oli moneen kertaan sanonut, ettei pidä kumartaa, kun tulee lavalle, voittivat yleisön täydellisesti. He taputtivat käsiään hymyillen kuin soittajakin. Siinä mielentilassa soi Juonalan Katrille sepittämä polkka, ja yleisö siirtyi halukkaasti metsän sydämeen.

Ukko oli tottunut soittamaan itselleen. Tanssitupien yleisö tuskin välitti muusta, kunhan se vain oli valssia, jenkkaa tai polkkaa. Lattiapalkkien jyskyessä, puheensorinassa, kengänpohjien suhahdellessa Juonalan soittaja eli kahdenkesken viulunsa kanssa ja unohtui toisinaan soittamaan sellaista, minkä mukaan ei voitu tanssia. Täällä salissa oli hiljaista, ja viulun ääni paisui ukon mielestä moninkertaiseksi. Se kannusti ja lämmitti soittajaa, lumosi omilla sävelillä ja herätti hänessä soitannon sielun.

Kun "Ilon ilmaisu" oli surunvoittoisena ja hellivänä kajahdellut vanhassa, kodikkaassa salissa, hyväillen ja onnea tavoitellen, käen kukuntaa ja pääskysen viserrystä muistutellen ja yhtyen hurjaksi nelistämiseksi lopulla, kuin olisi koko metsä tanssinut, paukahtivat suosionosoitukset kättentaputuksina.

Lehdet kohtelivat vanhaa soittajaa järjestään arvonannolla ja hellyydellä. Kehoitettiin vielä antamaan uusi konsertti, mutta Juonalan soittaja ei suostunut.

– En soita kahdesti samaa, – sanoi hän itsepäisesti. – Katrin vuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan metsänotuksia sentään! – kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta. – Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä omalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.

Maisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan soittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.

Lipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja sanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski rahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja kun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen kuin olisi pelännyt seteleitä.

– Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun on minut tänne kustantanut.

– Minulle ne ovat myös syntirahoja, – sanoi maisteri Harju.

– Onkos? – äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.

– Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein hyvä, – ehdotti Alpre Harju.

Ukko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.

– Kai tämä saa kelvata minulle, – jupisi hän kuin anteeksi pyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.

Juonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta kyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: – Vaikka Juonalassa!

– Niin, miksikäs ei Juonalassa, siellä viulu sentään paraiten laulaa, – sanoi ukko, kun juna jo vihelsi.

3

Kesä teki tuloaan, ja rouva Kaaren ehdotus Katrin kokeesta täytyi siirtää syksyyn. Teatterien johtajat olivat jo poistuneet kaupungista, ja maisteri Harju tahtoi vielä vähän aikaa valmistaa holhokkiaan.

– Kyllähän käytännöllinen harjoitus on välttämätöntä, mutta meidän tulee pitää varamme, ettei olla aivan kypsymättömiä. Voidaan joutua hylätyksi, – sanoi hän Katrille.

Vähät hän aavisti, minkä pelon ja epävarmuuden kipinän hän jätti Katrin kesäseuraksi. Tyttö ei päivääkään menettänyt lukematta tai harjoittamatta, milloin vain sai yksinäisyyttä. Työ oli ainoa rauhoittava ja lohduttava turva.