Kitabı oku: «Uhri», sayfa 10

– Otathan sinä kaiketi siviilipukusi myös mukaan, ehdotin hänelle.

– En, tulee vain kuljettamista. Syksyllähän palaan muuttolintujen kanssa, ja tämä sinun ompelemasi saa seurata minua myötä- ja vastoinkäymisissä, sanoi hän hymyillen.

– Lujahan se on ja lämminkin.

– Hyvä se on.

Hän silitteli takkia, ja minusta tuntui kuin hänen luiseva kouransa olisi koskettanut poskeani kiitokseksi kaikesta.

Sellainen ei kuitenkaan ollut tapana meidän kesken.

* * * * *

Kesän aurinkoiset päivät houkuttelivat hänet luotani retkeilyille

Säteen kanssa.

He kaksi elivät omaa tarinaansa, jonka kauneus loisti heidän kasvoillaan, soi äänessä ja puhui onnesta säteilevissä silmissä.

– Eikö sinun tule ikävä Sädettäkään? kysyin.

– Ikäväkö? Mitä on ikävä? Kun pitää toisistaan niin kuin me, ei malta ikävöidä. Hauska on olla yhdessä, ja hauska erossakin ja ajatella toisiaan.

– Voisihan Säteellä olla ikävä, sanoin.

– Hän lupasi ikävöidä, nauroi Apu.

– Ja sitä sinä naurat.

– Se on niin somaa ja naisellista. Etkö sinäkin lupaa ikävöidä minua, mamma?

– Parasta on olla siitä puhumatta. Sinun lähtösi tälle retkelle on aivan toista kuin edelliset matkat. Tähän liittyy jotakin selittämätöntä, ennuksellista.

– Sinäkin siis ikävöit ja olet jo aloittanut. Säde ei vielä ole saanut aikaa. Tänä iltana me tanssimme Siiri-tädin luona, ja sinut on myös kutsuttu mukaan, mutta älä vain ennusta, se … se on niin kouristavaa. Anna minun nyt elää rennosti ja iloita nämä päivät – pitkistä ajoista. Ja kuka tietää, kuinka kauan!

– Minä lupaan, sain äkkiä sanotuksi, kun kävi häntä niin sääliksi.

Hän laitteli reppunsa hihnoja, sovitteli ja sijoitteli tavaroita, purki ne jälleen pois ja aloitti uudestaan. Se oli minun mielestäni loputonta ja toivotonta. Paljon tavaraa ja pieni reppu ja kuitenkin jo liian painava.

– Ajattelehan pitkiä – oikein pitkiä matkoja. Ethän jaksa tuota kantaa, ja sitten on vielä – kivääri. Sinä et jaksa, lapsiparka!

– Entä meidän sopimuksemme, äiti? Lupasithan, että puhuisimme vain iloisista asioista. Ei ole mitään synkkää, ei mitään mahdotonta tässä retkessä, ei saa olla mitään ikävää näinä päivinä. Tästä tulee vielä hyvä, kun keksin mukavan kiinnityksen hihnoille, puhui hän koetellen reppua selkäänsä.

Mitä tahansa sanoin tai tein, tahdoin olla hymyssä suin, vaikka kyynel kihosi silmääni. Taistelin synkkiä mielikuvia vastaan, ja me löysimme yhdessä tien lapsuudenaikaan, siihen onnelliseen, joka ollessaan oli niin kevyesti ja huomaamattamme ohi kiitänyt, mutta nyt tuntui kalliilta ja onnelliselta.

Mutta kohta kun olimme palanneet nykyhetkeen, nousi epävarma kohtalo minua ilkkumaan. Minusta tuntui kuin sen uhka olisi päivästä päivään käynyt vihamielisemmäksi. Yritin lepytellä sitä lohdullisilla asioilla, tyhjensin liian täyttä sydäntäni kyynelten virralla.

Kuinka ne polttivat, nämä avuttoman ja neuvottoman kyyneleet! Mikä oli oleva hänen osansa, mikä hänen kesänsä päätös? Voi, miksi minulla nyt oli hänestä tämä kärsimys? Miksi en ennen tuntenut samaa hänen lähtiessään?

Siihen sain vain yhden ainoan vastauksen:

Kuule vaistoasi, sitä selittämätöntä, mikä tuntemattomana voimana sielussasi elää.

Entä hänen ilonsa, onnensa – taipumattomuutensa, tuo vanha: joko – taikka? Voi, hän ei kuule, hän ei usko, ei tingi.

– Apu, etkö sinä yhtään jaksa ajatella edes minun kaipuutani ja suruani lähtiessäsi? yritin vielä kerran senkin uhalla, että hän tuskastuisi.

– Voi, äiti, minulla on vain yksi elämä. Minä en voi noudattaa sinun mielijohteitasi, joita en hyväksy, sanoi hän vakavana.

– Etkö usko, että minulla täytyy olla hyvin vakava ja varma syy, kun sinun ilosi uhalla yhä palaan tähän retkeesi?

– Uskon kyllä, äiti, sinun tunteesi, mutta älä vetoa niihin. Se olisi väärin. Tiedäthän, että kärsin siitä. Minä olen päättänyt.

– Tällä kertaa tahtoisin olla melkein armotonkin, kun se koskee sinun kohtaloasi, ja sälyttää osan kärsimystäni sinulle. Ehkä se horjuttaisi päätöstäsi.

– Kiitoksia paljon anteliaisuudesta, mutta tällä kertaa pysyn omillani. Älä yritä kautta rantainkaan, se ei auta. Menenhän minä, mamma, mitä siitä kiistelemme. Eihän hätä ole tämän näköinen!

– Minä huomaan jo – sinä olet joutunut pois minun ulottuvistani.

– Ei, ei ole koskaan syytä siihen pelkoon. Ei ole toista sellaista mammaa kuin minulla on! sanoi hän nauraen ja kujeillen.

– Tarkoitan sitä sanatonta, itsestään selvää toistemme tajuamista.

– En ole enää lapsi. Sinä unohdat sen yhä, sanoi hän.

Se oli minulle ylivoimaista. Hänen äänensä sävy ja katseensa torjui luotaan. Hän oli jo niin kaukana, etten häneen enää ulottunut.

Yksinäisyys oli ainoa turvani ja rukous, jossa vetosin Suureen

Tuntemattomaan.

Rukouksessani en ollut enää pelkkä itseni, en yksi ihminen. Ajan tuska painoi ylivoimaisena, ja ankara kohtalo elävöittyi hirviöksi.

Se oli mielestäni sama uneni peikko, joka kerran ennen oli tavoittanut pienokaista poveltani. Se sama, jonka kanssa taistelin Tajun sairaana ollessa. Se sama, joka oli minua kuljettanut kuoleman portilla ja ensi kerran antanut unessa aavistaa poikaani uhkaavan kohtalon. Nyt tunsin, että se jo oli ottanut minulta Avun. Ja se oli viekas ja väkevä – minä voimaton, kahleissa. Vaikka kuinkakin kirkkaasti näin, mitä oli tulossa, en voinut auttaa, en mitään tehdä!

XIV

Elämä oli yhä kuin synkkää unta – minun elämäni. Istuin Siirin salin nurkassa, ja silmäni seurasivat nuorten iloista tanssia. Soitto, valot, liike, äänet olivat yhtyneet kehäksi ympärilläni.

Se oli valoinen kehä, jonka läpi katsottuna tulevaisuus oli kaukana.

– Kuulehan, Lemminkäinen, sanoi joku pojista Avulle, – kirjoitathan sinä kai tultuasi sinne Kalevalan maille, huolitaanko sinne uusia urhoja ja kannattaako tulla?

– Epäiletkö? vastasi Apu ja kiiti jälleen tanssissa.

Hän oli tyynen hilpeä tänä iltana ja istui usein vaiti käsi kädessä

Säteen kanssa.

Neitonen salli sen, unohtuen hänkin hiljaiseksi ja karttaen tanssin pyörrettä.

– Tahdon olla varma, että siellä on tasaväkistä taistelua, kunniakasta kamppailua, ennenkuin tämä poika lähtee, jatkoi toveri katkennutta keskustelua.

– Tuskin, sanoi Apu.

– Miksi sitten menet?

– Seikkailemaan, vastasi toinen.

– Luontoa tutkimaan, luuli kolmas.

– Ihana matka, lausui joku tytöistä.

– Ei, ei mikään noista syistä houkuttele Apua. Hän menee – arvatkaapa! Ei, ei kukaan arvaa. Hän menee sitä varten, että syksyllä olisi entistä hauskempi tulla ja tavata jälleen – Säde, meidät kaikki, selitti muuan soma, pikku tyttönen.

– Oikein arvattu, Leila, ja silloin saattekin kuulla kummia tarinoita. Me jaamme Vienan ja otamme siellä kukin oman uutisasutuksen, perustamme yhteiskunnan. Ja koska siellä kuuluu jo ennestään olevan naiskomento, niin eläkää hyvässä toivossa, tytöt, sanoi Apu.

– Tehdään Vienasta muotivaltakunta. Ei kukaan muu kuulu hienostoon kuin Vienassa kesänsä viettänyt! huusi se poika, joka oli tahtonut taistella.

– "Vienan pääkaupunki, Vienan maaherra", miltä kuuluu? sanoi joku.

– Ja maaherran tanssiaiset, lisättiin siihen.

– Ja Vienan sankarien hauta! kuului uusi ääni pianon äärestä.

Tuli hiljaisuus.

– Miksi hauta? kysyi Apu tyynesti hymyillen.

– Ei mitään saada ilmaiseksi. Ja Viena on luvattu maa, sanoi soittaja.

– Sinähän tulet mukaan, huomautti Apu.

– Niin, veikko, Vienan me tahdomme!

– Kuuletko, äiti! huusi Apu minulle.

– Kuulen kyllä. Sota tahtoo syitä.

Tämä keskustelu, soitto ja hyörinä ympärilläni oli minulle epätodellista, kuin ohikiitävä maisema. Se ei kiinnittänyt hetkeen, vaan viittasi katsomaan kauemmaksi, jätti maltittomana odottamaan.

Mitä?

Nimetöntä, kuvaamatonta…!

* * * * *

Tuli lähtöpäivä, kylmä, kolea aamu, kesäkuun lopulla. Avun reppu oli valmis, samoin huopa, kivääri, kengät ja – kukkia.

– Tummia ruusuja, merkillisen eläviä, niin kauniita ja raittiita. Katsohan, kastehelmi, vesipisara lehdellä, sanoin Avulle ottaessani ne vastaan kukkakaupan lähetiltä. – Kuinka se on voinut siinä pysyä tuodessa?

– Sataa, sanoi Apu.

Heitä oli pieni parvi asemalla odottamassa lähtöä. Sama toivehikkuus, matkan yllätysten ikävöiminen, hymyilevä into oli heille yhteistä!

Apu oli hilpeä ja tyyni, kuin olisi kaikki vaikeat velvollisuudet voitettu ja jäljellä onnellinen, pitkä lepo, jonka loppua ei vielä tiennyt.

Hän oli sanonut hyvästit Säteelle jo illalla, ja ruusut olivat tytön viimeinen sanoma – tummanpunaiset ruusut, kastehelmi lehdellä.

– Oliko hänen kylmä! Lieneekö ollut ikävä? virkkoi Heikki palatessamme kotiin.

Hänkin siis sääli, kaipasi.

– Onko sinustakin koleata? kysyin.

– On, eihän sitä voi kieltää. Tuntuu niin oudolta.

– Sinustakin!

– Niin.

* * * * *

Kirjeiden odotus alkoi. Tuli kortti tai kirje joka viikko.

Ostin kartan, seurasin ajatuksissani matkalla. Oudot paikat, jotka olivat ennen olleet hämäränä aavistuksena siellä jossakin pohjan perillä, muuttuivat nyt omaisiksi, nimet tuttaviksi, ja minulla oli niistä kuva. Siihen ei liittynyt mitään runon satumaista. Todellisena ja nykyisenä piirtyi kaikki mieleemme Avun kirjeiden sävyn mukaan. Maa ja kansa tuli meille eläväksi ja rakkaaksi samalla tavalla kuin kirjeiden kirjoittajalle.

Pitkällä niemekkeellään, kova koski edessä ja takana, ympärillään oikeita metsiä hän siellä eli, asteli pehmeällä sammalella, puhtaalla ja tasaisella jäkälämatolla. Siellä kohoaa runko rungon vieressä metsän jättiläisiä, joita Apu pysähtyi ihailemaan, toisia kiertelemään. Oli sellaisiakin, joiden latvaa ei metsän kulo saavuta, ei runkoon pysty; jos kirveellä löi, niin isku kiljahtaen kilpistyi takaisin.

Oi, Kauko-Karjala, vasta nyt sinua ihailen, sillä siellä _hän _ajatteli, suunnitteli, haaveili petäjän latvojen goottilaisen kaaren alla kuin äärettömässä kirkossa. Siellä hän koskisia jokia pitkin venettä veti, souti laajoja vesiä, purjehti Kuittijärven ulapat. Siellä hän astui raskas reppu olallaan halki kivisten kankaitten, poikki hyllyvien soiden. Siellä hän valvoi vahdissa yöt ja samosi synkissä saloissa.

Se oli kuin huvitusta Avulle tuo korvessa samoaminen, missä vain karhut viheltävät. Ikihongat kertoivat pyhiä satujaan kuin olisivat olleet eläviä, harmaapäitä uroita, paljon nähneitä, paljon kokeneita.

Mitä ne kertoivatkaan Avulle? Taisteluista karulla kankaalla, laihassa maassa, syksyn myrskyissä, talven lumessa, taisteluista kesän kuloja vastaan, jotka kerta toisensa jälkeen polttivat kukoistavan jälkeläisparven jaksamatta vanhaa, karaistua tuhota. Ja kirkkaina syysöinä lumosivat hänet avaruuden lukemattomat tähtimaailmat.

Tämän luonnon helmassa Taka-Karjalan avuton kansa sai hänen rakkautensa ja saalinsa. Sen sorron hän tahtoi poistetuksi, sen sydämet omiksemme, sen erämaat asutuiksi. Sinne hän toivoi hämäläisensä, tänne etelään karjalaisensa. Uusi maailma, uusi viljelys oli saloilla aloitettava, uusi teollisuus ja kauppa.

Sinä lumoava kaukomaa, sinä sytytit hänen sydämensä, otit hänet kokonaan.

Ja kaiken alla soi uusiintuvana perussävelenä aavisteleva tieto kohtalosta.

– Mamma ei saa olla levoton, täällä on kaikki rauhallista. Mistäpä ne sotajehut tänne…! kirjoitti hän.

Samalla seurasi kuitenkin määräyksiä, kuin jälkisäädös. Lainatut kirjat piti toimittaa takaisin, tavarat "polista" hakea kotiin.

Näiden rivien välissä luin vanhan tarinamme kohtalosta, jonka käsi oli säästänyt meitä tähän asti, mutta nyt painui yhä lähemmäksi.

Jokainen yö oli tuskan yötä, ja unen hämärät kuvat veivät todellisuuden partaalle, hellittämättä herättyänikään. Niin monta aamua valkeni vaatien minua kaukaiselle matkalle häntä etsimään, hänen kanssaan elääkseni. Ja yhtä monta tukahduttavaa järkisyytä nousi estämään aiotun matkan mahdottomuutena.

Muutin maalle keskikesäksi, ja siellä käki kukkui vielä ikkunani alla petäjässä.

– Miksi se niin lähellä kukkuu? kyselin sisareltani, jonka koululla asuin.

– Ei ole tosiaan ennen tuohon tullut, sanoi hän.

– Eikä arkailekaan, sanoin.

– Ei, vaikka hätistäisi.

– Kuule, minä ajattelen aina Apua, kun tuo käki kukkuu. Siellä

Karjalassa kukkuu käki samoin hänelle kuin tuo meille.

– Se kuulostaa niin surulliselta, kun sinä sen sanot, sanoi sisareni.

– Sydämeni on niin raskas.

– Sinun on ikävä poikaa. Älä huoli, tulee syksy, kaikki muuttuu taas rauhalliseksi, ja Apu on jälleen kotona.

– Minulla on niin kumma tunne – pelkään, ettei hän tulekaan. En ole koskaan ennen näin pelännyt. Se jäytää, nakertaa sydänjuuriani.

– Kuulehan, päivä paistaa jälleen tuolla nurmikolla. Mennään sinne, yritti sisareni.

– En jaksa. Onhan yhdentekevää, kuinka minun laitani on. Hän…

– On nuori, reipas ja vahva poika. Kun on sellainen kuin Apu … ei tarvitse pelätä.

Aurinko paistoi suoraan sisareni suureen koulusaliin, ja ikkunat olivat auki.

Pieni lintunen tupsahti lasiin, ponnahti siitä ikkunalaudalle ja pyrähti huoneeseen. Hiukan räpyteltyään siipiään ilmassa se työntyi lasiin jälleen.

– Tuotahan tulee sääli. Pikku raukka, sinähän lyöt itsesi kuoliaaksi. Eksynyt olet oudoille tiloille. Hiljaa, hiljaa, minä autan sinut ulos!

Tämä jutteluni pikku linnulle rauhoitti minua, sain purkaa sydämeni ikävöivän hellyyden turvattomalle ja avuttomalle. Otin linnun käteeni ja suljin sen hellästi kouriini, jossa sen sydän läpätti hätäisesti.

– Katsos, sisko, se on ihan musta. En ole koskaan ennen nähnyt näin mustaa pikku lintua … ja sen silmät uhkaavat ja pistävät… Katso!

– Anna lentää, anna lentää! huusi sisareni, ja minä näin, että hän vapisi.

– Lennä, pikku lintunen, sydämesi on yhtä sairas kuin minunkin, sanoin eksyneen kadotessa ikkunasta lehdikköön.

– Mikä sinun on? Olethan kalpea ja tuijotat säikähtyneenä. Oletko sairas? kysyin sisareltani, katsellessani häntä lähemmin.

– En, en, älä huoli. Ei se ole mitään. Muistui vain mieleeni eräs tarina mustasta linnusta, kuiskasi hän yhä järkytettynä.

– Tarina mustasta linnusta … millainen tarina? kysyin olematta utelias. Olihan kaikki niin yhdentekevää.

– Tarina kuolemanlinnusta.

– Tämä lintu oli musta ja katsoi minuun niin pistävästi … leppymättä! Olikohan se kuolemanlintu?

– Ei pidä kysellä tutkimattomia. Pieni eksynyt lintunen vain, vastasi sisareni.

– Turvaton, harhaileva Apu vain siellä kaukomailla! Laukaus tai salahyökkäys … se on vain sekunnin työ.

Pieni kuolemanlintu askarsi ajatuksissani. Etsin sitä pensaikosta, ruohosta, metsässä käydessäni, maantiellä astuessani. Kaipasin sitä ja pelkäsin.

Avun kirjeet tulivat kenttäpostin kuljettamina säännöllisesti, ja hän sai samoja teitä kirjeitä ja pikku paketteja. Rakas viesti käsissäni elin jälleen päivän, pari. Olihan siellä kaikki tyyntä ja rauhallista ja Apu eläytynyt sinne koko sielullaan. Suunnitteli, puuhaili aina ajatellen tuon maan tulevaisuutta ikäänkuin hänellä olisi ollut valta ja voima tehdä se onnelliseksi.

Suunnattoman arvokkaiden metsien hinnalla se maa oli jalostettava, laajat vedet kulkureiteiksi perattava, turpeenkääntäjät työhön vietävä, ihanat rannat rakennettava. Siellä kelpaisi kesät unelmoida, luonnon valtoihin antautua.

"Uni lehtivuoteellani savusaunan lattialla maistuu kyllä", niin hän kirjoitti, "nälkää ei ole, luonto antaa kun pyytää jaksaa, erämaakin on vieraanvarainen, lempeä, kun sen kesyttää osaa…"

"Sinisaloilla saduttaret karkeloivat, ja vanhat laulut humajavat lakkapääpetäjissä. Ken sitä ymmärtää, ei pelkää saloa, ei ikävöi."

Syksy painui lähemmäksi, palasin kaupunkiin, ja siellä kalahti kenttäpostissa tullut kirje usein postilaatikkoon.

Olin jälleen rikas, luin sitä päivän, pari, osasin ulkoa joka sanan, kätkin povelleni pannakseni sitten talteen, kun seuraava tulisi.

Hänen kirjeittensä sävy muuttui syksymmällä. Niissä oli jo jotakin ennusteellista ja puuhakasta vaaran varalta, vaikkei sitä muka odotettu.

"Ei mamman pidä pelätä…" oli joka kirjeessä, ja se varoitus oli

Tajunkin saamassa kortissa, että äitiä oli rauhoitettava.

Vieri viikko, toista, eikä kirjettä enää tullut. Minulta kuluivat

päivät ja yöt sen odotuksessa, ja sitten vihdoin tuli postikortti.

Outo oli siinä käsiala, outo nimi – ilmoitus: Apua ei ollut enää!

Oli kaatunut…!

Kortti kädessäni tein Tajulle vuodetta ymmärtämättä, mitä se merkitsi, ettei Apua ollut enää. – Kuollutko, eikä tule koskaan?

Sitä en uskonut – tiesin vain. Joku oli sanonut.

Apuhan oli matkalla, ja kirje – miksi se ei voisi tulla vieläkin?

Kuulin monesti sen putoavan laatikkoon, riensin ottamaan – ehkä

Avulta!

Sitä kirjettä odotin – odotin ja laatikosta tavoitin, uskoin tulevan milloin tahansa. Mitä minua liikuttivat sanomalehdet, mitä ihmisten kertomukset! Turhaan ne puhuivat taisteluista siellä kaukana Karjalassa, epätoivoisesta perääntymisestä, nuorisojoukon surmasta, englantilaisten komennosta ja punaisten julmuudesta. Apu ei ollut niissä mukana.

Apu oli siellä jossakin, odotti minua, kutsui ja pyysi tulemaan!

Voi niitä öitä, joina hän kutsui: – Äiti, äiti!

Se oli sama ääni kuin unissani ennen, ja minulla oli sammumaton jano saada nähdä hänet.

Ajatuksissani vaelsin, liitelin hänen olopaikoilleen. Harmaana varjona kiidin, etsimisen sieluna harhailin. Seuraani yhtyi retkilläni kymmeniä, satoja ja tuhansia äitejä, siskoja, lapsia, miehiä. Lakkaamaton kaipuu ajoi meitä sinne tänne – ei ollut rauhaa, ei lohtua.

Eikä Apu kuitenkaan ollut minusta kuollut, ei olematon. Hän eli, oli lähelläni, enemmän omani kuin koskaan ennen, kuului nyt yksin minulle, ei kellekään muulle.

Se teki kaipuuni raskaaksi.

Hänen haaveensa, sanansa, toiveensa, suunnittelunsa ottivat minut asunnokseen. Niissä elin hänen kanssaan, hänen kauttaan.

Ja se teki kaipuuni yhä vaikeammaksi.

Luokseni tuli kovaosaisia äitejä, saman uhrin antaneita. Heidänkin poikansa olivat kaatuneet Karjalassa.

Suru yhdisti meitä, kova kohtalo avasi sydämet, ja minä näin paljon, näin ihmeellisiä asioita.

En ollut erilaisempi kuin muut, ei ollut suruni suurempi eikä pienempi kuin niiden kymmenien, jotka samoin kaipasivat.

Heidänkin sydäntään kalvoi lakkaamaton tuska, ja kaipuun jano tukehdutti rintaa. Heidänkin poikansa viruivat hautaamatta Kauko-Karjalan saloilla, kylissä, soissa, koskissa, järvissä…

Heidänkin rakkaimpansa huusivat apua, janosivat lempeätä muistoa, kaipuuta – annetun uhrin pyhittämistä!

Kaipauksemme otti meidät siivilleen ja kantoi yli maitten ja merien.

Me näimme maailmansodan kentät, sen sadat – tuhannet – miljoonat kaatuneet ja tunsimme jäljelle jääneiden tuskan omassamme.

Se ei ollut lohtua. Se oli kaipuun avartumista ihmiskuntaa syleileväksi. Se vaati uhriemme, miljoonien uhrien pyhittämistä – rauhaa!