Kitabı oku: «Uhri», sayfa 9

– Miksi rouva nyt Viipuriin matkustaa? kysyi hän kuin olisi aavistanut huoleni.

– Poikani on siellä punaisten vankina.

– Pulmallinen juttu. Onko hänet otettu kiinni ase kädessä? tiedusti hän hiljaisella äänellä.

– Matkalla, vastasin arviolta.

– Oliko hänellä papereita? kysyi hän vielä.

– Oli, tulin hätäisesti sanoneeksi, ajatellen vaarallista sotakoulun paperia, mutta heti kuitenkin muistin, että Apu oli hankkinut työtodistuksen, jossa sanottiin hänen olevan menossa Raudun asemalle sementtitöihin. – Hänellä oli työtodistus, jonka hän sai Raudun asemarakennuksen urakoitsijalta. Hänellä on määräys johtaa siellä töitä. – Ei siis aseissa…?

– Ei! vakuutin umpimähkään.

– Hänet voisi siinä tapauksessa ehkä vapauttaa, sanoi tuttavani.

– Voisiko? huudahdin riemuissani, ja kyyneleet nousivat ilosta silmiini.

– Enhän minä varmasti voi mitään sanoa, kun olen siviilihenkilö enkä kernaasti puutu sotilaallisiin asioihin.

– Ehkä siitä ei sentään tulisi teille ikävyyksiä.

– Ei, kyllä minä yritän, ja vaikka vielä olisikin vaikeuksia, ei se minua tässä tapauksessa estäisi.

– Olen tosiaan hyvin kiitollinen, teidän apunne tulee minulle kuin kohtalon kädestä.

– Harvoinhan sitä elämässä sattuu niin paikalleen, että hyvät työt palkitaan, sanoi hän hymyillen.

– Minun hyvät työni lienevät hyvin vähäpätöisiä.

– Henkisen työn suuruutta on vaikea mitata, vastasi hän.

Viipuriin tultuamme hän otti matkalaukkuni ja kantoi sitä. Ovet aukenivat meille selkoselälleen, ja punaisten selkä oikeni sivutse kulkiessamme. Tulin perin uteliaaksi tietämään matkatoverini nimen.

– Ette sanonut nimeänne, huomautin hänelle.

– Eihän se mitään merkitse, sanoi hän hymähtäen. – Ajuri vie teidät ystävänne asuntoon. Minä olen antanut määräyksen, lisäsi hän, nosti lakkiaan ja astui kiireisesti poikki raitioradan.

Hän oli kaikesta päättäen merkkimies, ja minussa vahvistui yhä se toivo, että Apu pääsisi vapaaksi. Ystäväni kotiin saapuessani olin melkein iloisella mielellä.

– Oi, sinä vanha Maija, taaskin me tapaamme toisemme sodan merkeissä, huudahdin eteisessä, päästyäni onnellisesti sisälle ja tavattuani hänet kotona.

– Tiedätkö, minä olen sinua odottanut, ihan maltittomana kaivannut. Näin unta, kuuletkos, että tulisit. Ja minä näen usein sellaisia tosiunia, tiedäthän, vallan erikoisia. Ja kun Apu nyt on täällä…

– Rakas, kuinka poika jaksaa? Ja kuinka sinä tiedät? Oletko nähnyt?

– Tu, tu, tuu, älä kaikkea yhtaikaa kysy.

– Kun minä olen niin onnellinen ja riemuissani.

– No, noo, älähän nyt nelistä, ylämäessä sitä vielä ollaan, lauhdutti Maija.

Hän on entinen koulutoveri, opettajatar, ja pääkaupungissa käydessään hän tavallisesti asuu meillä.

Kerroin hänelle junassa sattuneesta kohtauksesta ja kysyin, tunsiko hän sellaista miestä.

– Ei ole kunnia… vastasi hän, – eikä niihin herroihin voi luottaa.

Intoni ja iloni oli kuin tyhjää unta, ja uusi levottomuus palasi entistä pahempana.

– Onko Apu siis vaarassa? kysyin. – Tiedätkö mitään?

– Koko kaupunki tietää ja puhuu, mutta hiljaa.

– Avustako?

– Kaikista vangeista meillä on tieto. Minä olen erikoisesti huolehtinut juuri Avun asiasta.

– Oi, kiitos!

– Älähän nyt hätäile. Ei pojallasi tällä kertaa ole pahaa vaaraa.

– Entä ruoka … saako hän sitä vankilassa?

– Sielläkin, niin että juuri eläisi, mutta minä olen lähettänyt hänelle säännöllisesti.

– Kuinka kiltti sinä oletkin, Maija kulta!

– Ei minun kiltteyteni ensi hädässä paljoa auttanut. Se oli totisesti tärisyttävää.

– Onko ollut selkkauksia?

– Vielä häntä kysyt. Maltahan nyt, niin saat kuulla. Se on pitkä juttu. Noin kymmenen päivää sitten olin siellä aseman puolella ja satuin näkemään Avun astuvan suorana ja kalpeana kahden pistinniekan välissä. Hän oli muuttunut: laiha, huulet yhteen puristetut ja uhma katseessa, mutta astuma oli sama kuin Avulla aina, joustava, ylpeä kuin antiloopilla. Se oli varmasti Apu. En kyennyt sillä hetkellä ajattelemaan enempää, seurasin vain jäljestä poliisilaitokselle, kylmään kellarikerrokseen, jonne poikaparka vietiin. Minä en voinut mitään, vahti ajoi tylysti pois. Hädissäni menin entisen vankilanpapin puheille ja pyysin häntä ottamaan asiasta selvää.

– Mikä onni, että tunsit hänet.

– Pastori tuli samana iltana kertomaan, että Apu oli herra Ylänteen kanssa, joka oli vasta vangittu, samassa kellarikerroksessa. Siellä he vartijan kanssa yksissä puuhin lyhentelivät seinältä punatakkisten elämää. Niitä kuului siellä olevan ihan sileänään.

– Huh, ja Apu…!

– Poikasi oli kovin huolissaan erään paperilappusen vuoksi. Se oli jäänyt tavaroiden joukkoon.

– Voi, se onneton sotakoulutodistus! huudahdin, ja uusi pelko nousi kaameana sydäntäni ahdistamaan. – Missä se nyt on?

– Hän keksi kyllä keinon saadakseen sen haltuunsa. Uhkarohkea poika!

– Mitäs luonteelleen voi, sellainen hän on aina. Kuinka hän…?

– Herra Ylänteen rouva toi vankikoppiin ruokaa joka päivä, ja Apu kysyi tarkastettiinko häntä. "Ei suinkaan, miksi niin?" kysyi rouva Ylänne. Sitten Apu kertoi pelostaan, ja rouva Ylänne lupasi ottaa paperin mukaansa pois vankilasta. "Mutta millä keinoin tuon paperin saamme tänne?" sanoi herra Ylänne.

– Apu oli sitten lyöttäytynyt juttusille vahdin kanssa ja pyytänyt saada tavarainsa joukosta erään kirjan. Hän oli mukamas lapsena oleskellut Amerikassa monta vuotta, ja siksi hän nytkin kuljetti mukanaan matkalukemisena englantilaisia romaaneja. Ja vahti oli niin yksinkertainen, että lähetti noutamaan Avun kaikki tavarat hänen koppiinsa.

– Jännittyneinä he tutkivat sitä kirjaa, jonka päällyslehden ja kannen väliin Apu oli pistänyt vaarallisen paperinsa, ja siellä se vielä oli tallella. Seuraavana päivänä rouva Ylänne vei sen povessaan kotiinsa.

– Se vaara on siis vältetty. Ajattele, jos se olisi joutunut punaisten käsiin!

– Apu olisi varmasti ammuttu, sanoi Maija. – Minä vain pelkään sittenkin sitä paperia, jos juttu tulee punaisten korviin, sillä joka puolellahan siitä seikkailusta puhutaan. Eihän rouva Ylänne ole voinut pysyä vaiti.

– Meidän pitää käydä häntä tapaamassa.

– Ensi työksemme, varmisti Maija. – Jos olisin uskaltanut hävittää sen paperin, olisin jo aikoja… Ylänteen kotia pidetään silmällä, ja tarkastus voi tapahtua koska tahansa.

Me menimme heti samana iltana tavoittamaan rouva Ylännettä ja saimme levottomuutemme aiheen käsiimme. Se oli hyvin näkyvällä paikalla, valokuvatelineen välissä pöydällä, ja pilkisti esiin houkuttelevalla tavalla. Me poltimme sen juhlallisesti uunissa ja palasimme rauhallisempina Maijan kotiin.

– Sinä et voi aavistaa, missä jännityksessä minä olen nämä viimeiset kymmenen päivää elänyt, sanoi hän.

– Onko vielä jotakin vaarallista? kysyin uudestaan levottomana.

– On ollut – paljon. Seuraavana päivänä meni pastori jälleen Apua tapaamaan mainiten hänen nimensä. Siellä vastattiin, ettei ollut ketään sennimistä. "Työmies Rantanen on tuotu tänne eilen, ja hänet on jo tuomittu. Ensi yönä se pannaan täytäntöön", selitettiin lisäksi. "Viekää minut hänen puheilleen", pyysi pastori.

– Ihmeellistä! Mitä se merkitsi? kysyin kauhuissani.

Pastori vietiin työmies Rantasen ja Ylänteen huoneeseen. Työmies

Rantanen oli juuri Apu.

– Kuinka sellaista voi sattua?

– Apu oli antanut heille sennimiset paperit.

– Voi taivas? Miksi?

– Hän oli aluksi pelännyt tuon sotilastodistuksensa vuoksi, ja sitäpaitsi hänellä lienee ollut jokin muu syy salata nimensä. Kenties hänelle on sattunut joitakin seikkailuja matkallaan itäistä rintamaa kohti.

– Kerro nyt pian! Minä tuskin uskon, että Apu on pelastunut.

– Pastori kertoi sitten työmies Rantasen tuomiosta vahdin läsnäollessa. Silloin Apu oli aluksi hämmentynyt, mutta pian vetänyt esille toiset paperit matkatavaroista, jotka hän juuri oli saanut haltuunsa. Niissä oli hänen passinsa, työtodistus ja valokuva. "Tässä on totuus", sanoi Apu, "eikä miestä toki väärällä nimellä ammuta".

– Vahti oli silloin kohta lähettänyt ilmoittamaan asianomaisille. Mutta pastori ei luottanut siihenkään. Hän vartioitsi ulkopuolella koko yön, kävi vain pikimmältään minulle ilmoittamassa.

– Voit kuvitella mielentilani sinä yönä. Luulin kuulevani laukauksia. Ja Apu, ihan sellaisena kuin olin nähnyt hänet pistinniekkojen saattamana, oli edessäni, seisten ammuttavana.

– Voi voi, kuinka se selvisi?

– Pastori tuli aamulla varhain tänne ja kuiskasi minulle ovessa: "Pelastettu!" Samassa lysähdin polvilleni, ja pastoriparka sai hoidella minua, vaikka itse oli viluissaan ja nälissään, ääni ihan käheänä.

– No kuinka se oli selvinnyt se Avun asia?

– Hm, punaiset ovat suuria lapsia, julmia ja herttaisia, aina kuinka sattuu. Tuomio oli peruutettu ilman muuta, ja ne Rantasen paperitkin jäivät penkomatta. Ei edes kysytty, mistä ne oli saatu. Apu oli vain nauranut ja sanonut vahdille: "Taisin kiireessä kietaista ylleni väärän takin, ja sen taskusta te sitten ne otitte."

– Sitten Apu oli noilla papereilla sytyttänyt savukkeensa ja antanut vahdille koko laatikollisen.

– Onko sillä raukalla ollut rahaakaan?

– Minäkö häntä siellä nyt rahatta pitäisin, sellaisessa loukussa? sanoi Maija.

– Voi sinua, rakas, vanha Maija, sinä olet kärsinyt ja huolehtinut kuin omasta pojastasi.

– Kun ei minulle ole omia annettu, eikä se oikein lyö yhteen tässä vanhanpiian säädyssä, niin sitä hanakammin sitä menee vaikka tuleen tuollaisen rakkaan pojan puolesta.

– Minä vain toivoisin, että maailma olisi täynnänsä tuollaisia Maijoja. Silloin ei koskaan sodittaisi. Entä se pastori … milloin ja missä saan häntä kiittää?

– Ehditäänhän tässä.

Näin paljon olin kuullut ja elänyt heti ensimmäisenä iltana Viipuriin tultuani. Apu oli muutettu lyseolle pian sen jälkeen kun tuomio peruutettiin, ja hänen huonetoverinsa, herra Ylänne, oli päästetty vapaaksi.

Aamulla menin palvelijan mukana ruokaa viemään, ja suuri oli Avun hämmästys, kun hän näki minut.

– Mistä te kotona tiesitte? kysyi hän hiukan levottomana.

Vahti oli aina kolmantena puhellessamme, niin etten voinut kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli.

– Sinä näytät taas kasvaneen, ja leuassasi taitaa jo olla vähän parranhaivenia, vaikka ihosi on vielä niin hieno kuin mamselleilla, juttelin naureskellen, enkä ollut tietääkseni hänen kysymyksestään.

– Niin, täältä puuttuu parturi, vaikka muuten eletään herroiksi, vastasi Apu, yhtyen leikilliseen sävyyni.

Puhuimme vielä yhtä ja toista hänen voinnistaan toivoen, että vahti edes hiukan poistuisi, mutta hän pysyi kaiken aikaa lähellä. Samanlaista oli niinä kolmena päivänä, jotka viivyin Viipurissa.

Yritin kyllä käydä punaisten virastoissa saadakseni Avun vapautetuksi, mutta mitään selkoa en mistään saanut. Kaikki oli sekamelskaa.

Minussa kyti kuitenkin se toivo, että salaperäinen ystäväni voisi jotakin vaikuttaa, mutta en puhunut siitä Avulle. Jättäessäni hänet olin sentään toivehikkaampi kuin uskalsin näyttää.

Kotiin tultuani kerroin seikkailuni, jonka hyviin tuloksiin ei osattu luottaa. Mutta kovinpa Heikki ja Taju hämmästyivät, kun Apu äkkiä ilmestyi muutamia päiviä myöhemmin kuin minä.

Pistinniekat olivat saattaneet häntä Helsingin punaisten tutkintovankilaan asti ja jättäneet hänet papereineen sinne, tuomittavaksi kotipaikkansa vallankumousoikeudessa. Apu sai ehdollisen vapauden, kunnes hänen asiansa jonkun päivän kuluttua tuli esille, ja silloin hän pääsi ihan vapaaksi.

Koko viikko oli ollut kuin unta, eivätkä minua enää hämmästyttäneet

Avun kertomukset valkoisen armeijan etenemisestä eri rintamilla.

Hän puhui katkonaisesti, kuin karttaen sitä, mikä väkisinkin tahtoi palata muistiin.

– Onhan se siunattu asia, että olet päässyt terveenä kotiin, sanoin hänelle.

En voi koskaan unohtaa hänen hymyään, joka teki nuoret kasvot vanhoiksi.

– Mitä on kipu tai mikään sen rinnalla… Siitä ei ole hyvä puhua, sanoi hän vältellen. – Tarvitsen aikaa. Vankila oli kyllä hyvä koulu.

– Kuinka sinä kiinni jouduit? kysyi Taju.

– Meitä oli vain kolme. Olimme edenneet erästä kylää kohti, kun töksähdimme lähellä metsänlaitaa punaisten puurotulille. He ampuivat varoituslaukauksen, ja silloin huomasin, että olimme saarroksissa. Toverini painuivat pensastoon ja hävisivät metsään, punaisten laukaukset kintereillään. Heidän kohtalostaan en enempää tiedä, ehkä pääsivät. Luultavampaa on sentään…

– Entä sinä?

– Olin joutunut liian kauas edelle tovereistani. Mahdotonta oli elävänä päästä edes metsään. Ei auttanut muu kuin antautua.

– Ja sitten sinua kuulusteltiin.

– Sehän siinä jännää olikin. Ja minun juttuni meni heihin kuin häkä. Pääasia oli, että minut oli ammuttava, ja toimeenpanijaksi määrättiin eräs Rantanen. Se sama muurari, jonka kanssa viime vuonna marssin miliisissä. Aika lailla hämmästyimme kumpikin, kun tapasimme toisemme. No niin, Rantanen tekeytyi töykeäksi, ärjyi ja haukkui niin julmetusti, että heti ymmärsin miehen meiningit. Seuraus olikin, että hän sai minut yksin huostaansa. Me pääsimme sitten metsään. Minun oli vain pakko jatkaa matkaani aseettomana, enkä voinut pyrkiä rintamalle, sillä punaiset olivat joukkoineen välissä.

– Varmuuden vuoksi Rantanen antoi vielä omat paperinsa, jos uudestaan joutuisin punaisten pakeille. Suuntasin matkani rautatietä kohti siinä toivossa, että saisin matkustaa Rautuun päin. Sinnehän minulla oli komennus kuularuiskukomppaniaan jo silloin, kun kotoa lähdin. Mutta pahaa aavistaen ne vietävät sieppasivat minut taas kiinni ja lähettivät junalla Viipuriin.

– Hm, myhähti Taju. – Ei sinusta vain sotapäällikköä tulisi.

– Kyllä sodan sitten pitäisi paljon muuttua, jos minä siksi pyrkisin, vastasi Apu.

Hän oli yhä alakuloinen ja miettiväinen. Entinen välitön iloisuus ja toimintahalu oli poissa.

– Onko sinulle jotakin tapahtunut? kyselin.

– On, äiti, niin paljon, ettei kannata siitä puhua.

Hän elpyi kuitenkin vähä vähältä, ja vauhko katse muuttui kiinteämmäksi ja samalla syväksi, mutta hän pysyi yhtä saavuttamattomana.

Mitä he olivat tehneet hilpeälle ja avomieliselle Avulleni? Elämä ei enää viehättänyt häntä niinkuin ennen. Hän ei toivonut mitään, ei ryhtynyt mihinkään, kaikki oli yhdentekevää, ja hänen katseensa syvyydestä nousi syytös, salainen kammo ihmisiä kohtaan. Kuinka paljon julmuutta ja epäihmisyyttä hän lieneekään retkellään nähnyt!

Kun yritin udella, käänsi hän pois kasvonsa kuin olisi muistellut jotakin järkyttävää ja tahtonut sen minulta kätkeä.

XII

Kuinka kummallisesti kaikki tuntui epätodelliselta. Päivät vierivät yhä valoisampina kevään luvattua vapautta kohti, ja kuitenkin asui raskas suru ja tuska kansan katseissa.

Avun mieliala pysyi painuksissa ja vaikutti minuunkin masentavasti.

Heikki huomasi myöskin tämän alakuloisuuden ja ehdotti, että kutsuttaisiin vieraita.

– Ehkä se repäisee pojan irti tuosta jurotuksesta, sanoi hän.

– Voimmehan yrittää, vaikken minä sitä usko. Se on niin syvällä – ehkä ikuisiksi ajoiksi hänen sieluunsa painunut.

– Tuossa iässäkö? Älä nyt haudo sellaisia luuloja, varoitti Heikki.

– Jospa tietäisit, kuinka raskasta lapsen murhe on nähdä! – Vaikka onkin, niin ei siitä saa puhua! huudahti Heikki kärsimättömänä, ja nyt vasta ymmärsin, kuinka levoton hänkin oli Avun mielialasta.

Joukko nuorta väkeä kerääntyi kotiimme, ja pojilla oli täysi puuha heidän vastaanottamisessaan. Näytti siltä kuin Apu olisi mielellään ollut mukana ja tahallaan heittäytynyt reippaaksi.

Mutta kun kaikki oli valmiina ja leikki käynnissä, vetäytyi hän syrjäiseen soppeen, ikäänkuin olisi unohtanut ympäristönsä.

Leikittiin postia, ja pieni pielus lensi jostakin hänen päähänsä.

– Posti toi uneksijoita! sanoi heittäjä.

Apu heitti sen hidastellen takaisin lausuen harvakseen:

– Posti toi onnellisia tietämättömiä! Mutta hän sai postin yhä uudestaan. Se toi "sotavangin mietteitä, Lemminkäisen päiväkirjoja, Graalin ritareita, mustaa mieltä ja tervasydämiä"… Näin syttyi täysi sota Avun valloittamiseksi, eikä hän saanut olla hetkeäkään mietteissään. Hänet karkoitettiin keskilattialle ja ympäröitiin piirillä. Joku istuutui pianon ääreen, ja toinen komensi: – Soita!

– Mitä? kysyi komennettu.

– Riemuhymni!

– Ja niin edespäin! huudettiin toisaalta. – Ja varsinkin valssia!

Se oli tuskin sanottu, kun jo parit kiitivät lattialla ja Apu oli tempaistu mukaan. Hän tanssi rajusti, "lennätti" entiseen tapaansa, mutta siinä oli jotakin outoa, liiaksi kiihkeätä. Ja hänen äänensä kuului ylinnä muita, kasvot hehkuivat, ja silmissä paloi uhmaava tuli.

Tämä ilonpito huolestutti minua enemmän kuin hänen miettiväisyytensä ja synkkyytensä.

Säde oli siitä myös tietoinen.

– Täti, onko Apu jostakin pahoillaan? kysyi hän minulta hiljaisella äänellä arasti ja kainosti kuin olisi pelännyt ilmaista sydämmensä syvintä salaisuutta.

Kuinka hän oli minulle kallis tuon tunteen vuoksi, koska se ilmaisi, että Apu oli hänelle todella rakas.

– Voi, lapsi, kotiin palattuaan hän on ollut niin synkkä ja miettii yhtä mittaa.

– Minkätähden?

– On syitä, joita emme saa pyrkiä koskettamaan, kipeitä haavoja…

Säde vaikeni ja palasi toisten tyttöjen pariin, ja minä jäin ihmettelemään, että hän noin osasi peittää nousevan murheensa.

Illemmalla kuiskasin hänelle:

– Älä ole milläsikään. Avulla on lapsesta saakka ollut säälintunne voimakkaampi kuin muilla ihmisillä, ja sinä ymmärrät, että sota…

– Kyllä käsitän, mutta Apuhan on aina ollut niin luja ja perinpohjainen, sanoi Säde.

– Ehkä juuri sen vuoksi tämäkin tunne nousee niin voimakkaana hänessä.

Tunsin vaistomaisesti, että Avun mielentila vaikuttaisi vieroittavasti Säteeseen, mutta tuota outoa iloisuutta ei riittänyt kauan. Apu erkani äkkiä nuorisoparvesta ja piiloutui pimeään huoneeseeni.

Jotakin oli kuitenkin voitettu pienellä ilonpidolla. Jännityksen kärki taittui ja pojat neuvottelivat saksalaisten vastaanotosta. Se kiinnitti myös Avun mieltä.

– Menetkö taas toisten mukana taisteluun? kysyin häneltä.

– Menen, kerran tästä kurjuudesta pitää tulla loppu, mitä pikemmin sitä parempi, vastasi hän.

Vapautuksen toivo kävi yhä varmemmaksi ja meikäläisten mieli oli päässyt raskaan talven taakasta. Mutta sittenkin tuntui kaikki epätodelliselta, kuin unelta tai haaveelta, josta hapuillen pyrki tavoittamaan todellisuutta eikä uskonut, mitä silmin näki ja korvin kuuli.

Avun omituinen mielentila ei muuttunut sen kummemmaksi, ja vähitellen pidinkin sitä aivan luonnollisena. Hän kävi minulle siitä vain rakkaammaksi ja läheisemmäksi.

Hänkin tajusi vaistomaisesti tämän, katsoi silmiini luottavaisena ja nyökkäsi kuin olisin sanonut jotakin.

Vanha yhteistunteemme oli jälleen ottanut meitä opastaakseen, ja minä ryhdyin rauhallisena toimeen hankkiakseni pojille eväät ja mitä muuta he tarvitsivat liittyessään tovereihinsa Helsingin valloituksen ratkaisevina päivinä. Ei mitään pelkoa, ei epäilystä eikä aavisteluja. Levollinen ja juhlallinen mieli kotona yhdessä ollessamme ja sitten kahden kesken Heikin kanssa, kun he olivat jo menneet.

Avun oli määrä mennä Drumsöhön aseita takavarikoimaan. Ja sieltä hänet komennettiin Sörnäisiin.

– Ei surmata…! sain sanotuksi hänen lähtiessään.

– Älä pelkää, äiti. Veljesveri ei vielä tahri minun käsiäni – eikä vastakaan!

Hyvä Jumala – mikä helpotus oli kuulla nuo sanat hänen suustaan! Se oli hänen hyvästinsä ja kaikui kauan korvissani hiljaisena, melkein kuiskauksena, vapisevin huulin sanottuna.

Mutta uusia kysymyksiä nousi samalla. Miksi hänen mielialansa oli niin painunut? Oliko hänen sääli, ihmistuntoko hänessä oli niin voimakas?

Näiden päivien salaperäinen jännitys, joka antoi nähdä suurta, elää mukana kansan kohtalon hetkinä, otti niin täydesti valtoihinsa, että rakkauteni lapsiin ajaksi väistyi sen tieltä ja vaikeni, uhraten alttiisti, kysymättä, kärsimättä, pelkäämättä koko elämän työn, toiveitten tuloksen, kaikkensa yhteisön hyväksi.

Ja murheeni Avun mielialasta painui unhotuksiin ratkaisevina päivinä konekiväärien papattaessa ja laukausten paukkuessa joka puolella.

Keskikaupungilla, missä asuimme, ei niinä päivinä ollut hetkeäkään täysin turvassa. Luoteja sinkoili milloin mistäkin, oman talon ullakoita ja kellarista, pitkin katuja keskellä kirkasta päivää, ajoittain, hetkellisesti tai jatkuvasti. Punaiset ottivat valkoisten merkkejä ja ampuivat kaduilla vielä senkin jälkeen, kun kaupungin valtaus jo oli tapahtunut.

Kuinka kalliiksi se heille kävi, sen he vain itse tiesivät. Raskasta oli nähdä omaa kansaansa vangittavan… Tavatessani pitkän, toivottoman saattueen saksalaisten vartioimana ymmärsin Avun mielialan. Se oli nyt minunkin.

Iloni poikieni palaamisesta vahingoittumatta häipyi syvään sääliin, joka pusersi minut outoon ahdistukseen, elämää jäytävään vaivaan.

Mitä oli oikeastaan tapahtunut?

Turha kysellä, raskas havaita todeksi.

Apu ja Taju hoitivat nyt säännöllisesti heille määrättyjä tehtäviä. Tuskin sain pitää heitä jonkun tunnin kotona lepäämässä. Lukemattomat puuhat ja järjestelyt, uudet toimet ja velvollisuudet veivät kaiken heidän huomionsa, työnsä ja voimansa niin tyyten, että heidän terveytensä kärsi.

Apu pysyi johdonmukaisena ja tahtoi asua muiden sotilaiden kanssa tilapäisissä kasarmeissa.

– Minä tunnen jälleen kelpaavani johonkin, sanoi hän. – Voin kestää siinä kuin toisetkin.

Taju tuli öiksi kotiin ja myöskin päivälliselle, mutta Apu ei sitä hyväksynyt.

– Miksi hemmoittelisin itseäni? sanoi hän, kun varoittelin häntä liiasta uhraavaisuudesta.

Ja ikäänkuin tämä vapaaehtoinen kärsimys olisi keventänyt hänen mielensä raskautta, kävi hän päivä päivältä hilpeämmäksi.

Ja kun nuoret taas kokoontuivat kotiimme, loisti Avun ahavoittuneilla ja laihoilla kasvoilla tyyni ilo, ja yksinkertainen sotilastakki istui kuin valettu hänen sorjalla ja rautaisella vartalollaan. Joka liike oli miellyttävä hänen tanssiessaan, ja heleä nauru kajahti siellä, missä hän oli yhtenä joukosta. Hänen tarttuva ja sytyttävä hilpeytensä oli taaskin hereillä. Säde ja hän olivat eroittamattomat, ja heidän voittoisa ilonsa oli kuin keväinen aurinko. Siiri, Heikki ja minä olimme heistä ylpeät ja onnelliset.

Taju ahersi omissa sotilasjärjestelyissään ja kaivautui niihin niin tyyten, ettemme paljoa hänestä tienneet.

Vasta muutaman päivän kuluttua valtauksesta malttoivat pojat kertoa taisteluista, joiden meno tärisytti minua enemmän kuin olin kuvitellut.

– Otitko sinäkin Sörnäisissä vankeja? kysyin Avulta.

– En suinkaan minä niin hullu ole. Niitä on jo kovin paljon liikaa ennestään vankiloissa nälkään kuolemassa, vastasi hän. – Ei mahdu enää vaikka itkisi!

– Oliko sinulla lupa päästää menemään? kysyi Taju, joka ei itse ollut mukana missään vangitsemispuuhassa.

– Kuka sen luvan olisi minulle antanut? Minä vain otin aseet heiltä, ja itse ne niitä toivat, ja sanoin: "menkää nyt, minne mahtuu ja nopeanlaisesti!" Voitte ymmärtää, että he patikoivat.

– Sinä olet aina samanlainen. Kunhan vain et olisi usuttanut heitä omaan nilkkaasi, sanoi Taju.

– Jää niitä kylliksi vielä ottaakin, tuumi Apu taipumattomana.

– Hm, jäähän niitä. Sinnehän ne itäänpäin, Venäjälle, painuvat ja kauas pohjoiseen, Vienaan päin, kuuluu niitä vietävän.

– Sieltä ne eivät ainakaan minun kintereilleni kiiri, sanoi Apu.

Aika kului kesäkuuhun onnen auringon paistaessa, kunnes Apu eräänä päivänä tuli sanomaan minulle:

– Tiedätkös, äiti, minä pelkään, että tulen komennettavaksi mahdottomaan tehtävään.

Hänen iloisuutensa oli jälleen poissa, entinen miettiväisyys ja syvät tummat varjot silmien ympärillä puhuivat suruisesta, raskaasta mielestä.

– Mikä nyt on? sain kysytyksi, ja tuska laskeutui painamaan minua heti ensi silmäyksellä, kun näin hänen astuvan huoneeseen.

– Voi käydä niin, että täytyy mennä Santahaminaan. Sinä tiedät…

– Eihän, ei sinun – kuka tahansa muu – ehkei kukaan, et sinä!

– Ei siinä kysytä minun mieltäni.

– Kysytään, kysytään! väitin epätoivossa.

– Ei se niin ole. Yksi on varmaa: täytyy totella, kun komennus tulee, sanoi hän synkkänä tuijottaen minuun.

– Mitä sinä aiot?

– En ainakaan ampua aseettomia – usein syyttömiä – omaa kansaa!

– Jos täytyisi – mitä sitten teet?

– En vielä tiedä.

Tämä synkkä varjo tempaisi meidät lujemmin kuin koskaan ennen surun ja toivottomuuden nieluun. Hän kävi nyt joka päivä kotona. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt turvaa epätoivoisia mietteitään vastaan, tahtonut välttää niitä kuin pahaa vaaraa.

XIII

Tämän tuskallisen mielialan vallassa Apu ja minä elimme päivästä päivään. Tajukin oli siitä huolissaan ja arveli, että komennus Santahaminaan voisi tulla Avulle koska tahansa, ehkä hänelle itselleenkin.

Eräänä aamuna oli kärsimykseni seestynyt kuin selvänäköisyydeksi. Näin unen, sen saman, joka jo kahdesti ennen oli antanut minun tuntea lohdutonta ikävöimistä. Ja kummallakin kerralla, niinkuin nytkin, se oli kohdistunut poikaani – nuorukaiseen, jonka äänen kuulin kutsuvan: – Äiti, äiti!'

Se oli minulle omainen, rakas ääni, enkä kuitenkaan käsittänyt sitä

Avun enkä Tajun ääneksi.

Se soi kuin lähellä ja tuli kaukaa, avaruuden ääristä, ja sen kaiku paisui kaikkeuden täytteiseksi.

Kaipuu poltti rintaani ja nosti minut korkealle kuin pilven liepeelle, kiidättäen sinne tänne maisista esteistä vapaana.

Ääni kutsui yhä: – "Äiti, äiti!"

Se oli kuin hukkuvan ääntä, kuin kuolemassa ikävöivän kutsua.

Käteni ojentuivat häntä tavoittamaan, ja minua poltti halu saada nähdä hänet, koskettaa!

Kaipauksen huuto pusertui rinnastani.

Heräsin siihen. Mutta tuskaa jatkui yhä, en päässyt siitä irti. Se oli iskenyt minua raatelemaan herkeämättömänä, yltyvänä epätoivoisuutena.

Nousin, pukeuduin, herätin perheen jäsenet, olin kuin mieletön kärsimyksessäni, joka kidutti minua hetkeksikään hellittämättä.

Voi, olinko menettänyt järkeni? Ei, ei, olinhan siitä ehdottomasti varma. Ajatukseni riipoivat minua entiseen ja nykyiseen, kysymykseni lensivät vaanivina, vertailevina ja nostattivat aavistuksen, sitten selvän tajunnan. Tämä oli merkinanto, huuto, varoitus – onnettomuus uhkasi, joku tuhon isku oli lähellä! Puhuin siitä Heikille. Tuskallinen vaitiolo ja epätoivoinen torjuminen, taistelu näkymättömien voimien kanssa oli meille nyt yhteinen.

Tunsimme kohtalon raskaan käden painuvan hitaasti meitä kohti, ja sen käyristetyt sormet uhkasivat otteellaan.

Heikki mutisi:

– Rauhoitu, eihän ole mitään vaaraa!

Ja kuitenkin hänen kalpeutensa ja kangertavat sanansa ilmaisivat että kolkko aavistus yhä piti häntäkin vankinaan.

Päivä oli jo kulunut puolilleen ja mielentilani vaimennut raskaaksi surumielisyydeksi. Heikki oli lohdutellut, todistellut ja moittinut minua mielettömistä arveluistani.

Mutta kaikki ulkonainen luisui ohitseni koskematta tai liikuttamatta minua. Oli vain yksi ja varma olemassa – aavistukseni.

Apu tuli tapansa mukaan kotiin. Näin heti hänen ilmeestään, että hänen mielensä oli keventynyt.

– Tänään sinä näytät iloisemmalta, sanoin.

– Nyt minä olen keksinyt pääsyn tästä pulmasta.

– Oletko? Ja kuinka? kysyin jännitettynä.

– Lähden Vienan-Karjalaan. Sinne menee meitä paljon!

Sanoma tuli niin äkkiä, yllätyksenä, en käsittänyt mitään. Se riipaisi minut avuttomana tapausten uuteen pyörteeseen.

– Luultavasti ei siellä tule mitään taistelua. Tutustumme maahan ja voitamme heidät hyvällä Suomen puolelle, ja sitten aivan läheisessä tulevaisuudessa on Vienakin liitettävä emämaahan! puhui hän vakuutettuna.

– Oletko jo varmasti päättänyt?

– Ilmoitin liittyväni retkeen tänä aamuna varhain, vastasi Apu.

– Tämä tulee yllätyksenä, ja minulla on ollut raskas hetki. Tiedätkö, lapsi, minä pelkään sinun puolestasi… Voi, Heikki, kerro sinä, minä en voi. Puhu, se on välttämätöntä. Minä näen Jumalan sormen!

– Äiti on ollut hyvin järkytetty tänä aamuna, emmekä me ole toistemme tuomitsijoita, emme saa sanoa sitä mielettömyydeksi. Tiedäthän sinä niinkuin Tajukin, että äiti toisinaan vaistonsa avulla voi aavistaa vaaran, puhui Heikki.

– Mistä vaarasta te nyt puhutte? Eihän siinä matkassa voi mitään vaaraa olla. Tulee kaunis kesä ja retkeily ihanassa, suuressa luonnossa huuhtelee minusta pois tämän talven tympeän maun. Ole huoletta, äiti!

Hän oli niin varma ja tyyni. Hänen hellä huolenpitonsa ja hilpeä vakuuttelunsa oli parantavaa lääkettä järkytetylle mielelleni.

– Nyt saan lomaa ja jään viikoksi kotiin valmistelemaan matkaani ja lepäämään, lisäsi hän.

– Vihdoinkin. Sinä tarvitsetkin lepoa ja sitten keskustelemme, menetkö vai etkö mene, sanoin.

– Minä olen jo ilmoittautunut, toisti hän kuin sivumennen ja naurahti. – Pitäisihän sinun olla tyytyväinen, kun vältetään se yksi vaara, joka on todellinen.

– Scylla ja Charybdis. Kun toisen vältät, niin toiseen syöksyt. Se Viena on sellainen tarumainen, etäinen jokin. Ja se peloittaa minua avuttomuudessaan, – eristetyssä asemassaan. Onko siellä kulkuneuvoja?

– Niitähän meidän pitäisi sinne loihtia, tehdä teitä, sanoi hän.

– Kuka sitten aseita käyttää?

– Ne joutavat lepäämään. Ei siellä erämaissa armeijat liiku, selitti

Apu tyynesti ja varmasti.

– Minulla on kuitenkin se käsitys, että te menette aseellisina.

– Tietenkin. Kuka nyt kulkisi virstaakaan ilman kivääriä! huudahti hän.

Taju tuli kotiin, ja neuvottelu alkoi uudelleen.

– Sano sinäkin. Taju, että on vaarallista mennä sellaiselle hämärälle retkelle, pyysin levottomuuden vallassa yhä vieläkin.

– Vaarallista … hm, vaara on nyt kaikkialla. Luoti voi lentää meihin vaikka täällä mamman portaissa, sanoi Taju. – Jos minäkin joudun siihen uhkaan, että Santahamina on edessä, niin kuka tietää, vaikka lähtisin mukaan.

– Turha on teidän uskotella minulle, ettei siellä voisi sotaa syttyä, kun kerran aseissa sinne menette ja siellä päin liikkuu vihollisia, ainakin punaisia, sanoin.

– Onhan sitten edes mies miestä vastaan ja ase kummallakin, ettei tarvitse ampua heitä aseettomina! tiuskaisi Apu.

Se oli kuin äärimmäisen tuskan huudahdus ja herätti minussa vastakaiun.

– Voit tulla yhtä hyvin itse ammutuksi, sanoin.

– Tietenkin.

– Tai vangiksi, mikä siellä kaukana heidän käsissään olisi hirvittävää, yritin säikyttää.

– Siltäkin varalta on keino keksitty, vastasi hän oudosti hymyillen.

– Keino? Ei ole mitään turvaa sellaisessa asemassa, väitin.

– Meillä on kaikilla aina revolveri mukana. Siellä ei kukaan meistä jää elävänä heidän käsiinsä, sanoi hän.

Tämä keskustelu oli kuin jatkoa tuskalliselle unelleni, ja outo, kumottava kammo muuttui tästä lähin ainaiseksi seuralaisekseni.

Mennen tullen, yöt ja päivät, seurasi minua outo tyhjyyden tunne. En löytänyt missään varmaa pohjaa jalalleni, en lepoa ajatukselleni. Ainoa lohtuni oli neuloa hänelle siroa sotilastakkia, joka hyvin muistutti upseerin pukua.

Apu iloitsi siitä lapsellisesti ja sovitteli sitä yllensä suuren kuvastimen edessä.