Kitabı oku: «Baskervillen koira», sayfa 8

"Mitä me nyt teemme?" kuiskasi sir Henry.

"Odottakaa tässä. Hän tuskin on kaukana tulestansa. Katsotaanpa, emmekö saa nähdä häntä vilahdukseltakaan."

Tuskin olin tämän sanonut, kun molemmat saimme nähdä hänet. Sen kiven takaa, jonka railossa kynttilä paloi, pistivät esiin ilkeän näköiset, rumat kasvot, inhoittavat, eläimelliset kasvot, joita alhaiset intohimot olivat uurrelleet. Nämä lian peittämät kasvot, joita ympäröi harjamainen parta ja pitkä tukka, olisivat hyvin voineet olla jonkun niistä vanhoista villeistä, jotka ennen olivat asuneet maakuopissansa vuorten rinteillä. Hänen edessään palava tuli heijastui hänen kavalista silmistään, jotka vilkuivat oikealle ja vasemmalle pimeydessä, niinkuin olisi hän ollut metsästäjän askeleita kuunteleva petoeläin.

Selvästi näkyi jokin herättäneen hänen epäilystään. Ehkä oli Barrymorella tapana käyttää jotakin merkkiä, jota me emme tienneet, tai oli miehellä muuta syytä epäillä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, sillä hänen ilkeistä kasvoistaan saatoin nähdä hänen pelkonsa. Koska tahansa voisi hän sammuttaa tulen ja kadota pimeyteen. Juoksin senvuoksi esiin, ja samoin teki myöskin sir Henry. Samassa silmänräpäyksessä päästi vanki suustaan kirouksen ja heitti suuren kiven sellaisella voimalla, että se murskautui sitä kalliota vastaan, jonka takana olimme olleet. Näin vilahdukselta hänen lyhyen, nelikulmaisen, vahvarakenteisen vartalonsa, kun hän nousi ja käänsi meille selkänsä juostakseen pakoon. Onnellinen sattuma oli, että kuu juuri silloin tuli esiin pilvien välistä. Me juoksimme ylös kummun huipulle ja sieltä näimme miehen syöksyvän alas sen toista sivua, hypellen tiellään olevien kivien yli notkeasti ja nopeasti kuin vuorikauris. Tarkka laukaus revolveristani olisi hänet haavottanut, mutta minä olin ottanut sen mukaani vain puolustaakseni itseäni, jos minun päälleni hyökättäisiin, enkä ampuakseni aseetonta miestä, joka kaikin voimin juoksi meitä pakoon.

Me olimme molemmat nopeita juoksemaan, mutta huomasimme pian, ettei meille ollut mahdollista saada häntä kiinni. Kauan saatoimme kuutamossa nähdä hänet, kunnes hän lopulta näkyi vaan pienenä pisteenä, joka nopeasti liikkui eteenpäin erään etäisen kummun rinteellä olevien kivien välissä. Me juoksimme juoksemistamme, kunnes melkein tukehduimme hengästyksestä, mutta meidän ja vangin väli tuli yhä suuremmaksi.

Lopuksi pysähdyimme ja istuuduimme läähättäen parille kivelle, katsoen kuinka hän vähitellen katosi.

Ja juuri silloin tapahtui jotain hyvin merkillistä ja odottamatonta. Me olimme nousseet seisomaan ja aioimme juuri kääntyä kotiinpäin, sillä luonnollisesti oli turhaa jatkaa ajoa. Oikealla puolellamme oli kuu matalalla näkyvissä, ja erään graniittikallion sahankaltainen huippu kuvastui sen hopeakaaren alareunaa vasten. Mustana kuin ebenholtsi-patsas, näkyi erään miehen vartalo tämän kallion huipulla kuvastuvan kiiltävää taustaa vasten. Älä luule sitä näköhäiriöksi, Holmes. Minä vakuutan etten koskaan elämässäni ole nähnyt mitään selvemmin. Mikäli näin seisoi siinä solakka, pitkä mies. Sääret olivat hänellä hieman hajallaan, kädet ristissä rinnalla ja pää kumarassa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat raskaina liikkuneet tällä sammal- ja graniittierämaalla, joka oli hänen edessään. Hän saattoi hyvin olla tämän seudun ruumiillistunut henki, ja hän näyttäytyi kaukana siitä paikasta, missä tuo toinen oli kadonnut näkyvistä. Muuten oli hän viimemainittua paljoa pitempi. Huudahtaen hämmästyksestä käännyin ympäri ja tartuin sir Henryä käsivarteen osottaakseni hänelle näkyä, mutta silmänräpäyksessä oli se kadonnut ja mies oli poissa. Kallion terävät huiput kuvastuivat edelleenkin kuun alaosaa vasten, mutta sen korkeimmalla laella ei enää näkynyt tuota äänetöntä, liikkumatonta hahmoa.

Minä halusin kernaasti mennä tutkimaan kalliota, mutta se oli jonkun matkan päässä meistä. Sir Henryn hermot värisivät vielä kuulemamme ulvonnan vaikutuksesta, eikä hän ollut halukas antautumaan uusiin seikkailuihin. Hän ei ollut nähnyt tuota yksinäistä kalliolla seisojaa, eikä tuntenut sitä väristystä, jonka tämä ihmeellinen ilmestys käskevine asentoineen oli minussa synnyttänyt. "Se oli varmaan joku vanginvartija", sanoi hän. "Niitä on vilissyt täällä nummella tuon miehen karkaamisesta asti." Mahdotonta ei ole, että tämä selitys olisi oikea, mutta paremmin tahtoisin saada sen todistetuksi. Vielä tänään aiomme ilmottaa Princetowniin, mistä heidän on vankiaan etsittävä, mutta oli kyllä ikävä, ettemme saaneet iloa viedä häntä mukanamme. Sellaisia seikkailuja jouduimme viime yönä kokemaan, ja sinun täytynee myöntää, hyvä Holmes, että tämä tiedonanto kelpaa.

Olen kyllä puhunut paljon sellaista, joka oikeastaan ei tähän kuulu, mutta pidin viisaimpana ilmoittaa sinulle kaikki seikat ja jättää sinun valittavaksesi ne, jotka parhaiten tuntuvat auttavan sinua johtopäätöksiesi tekemisessä. Olemme kumminkin voittaneet jotain. Mitä Barrymore-puolisoihin tulee, olemme keksineet syyn heidän menettelyynsä, ja se on melkoisesti yksinkertaistuttanut asemaa. Nummi salaisuuksineen ja asukkaineen pysyy kumminkin yhtä selittämättömänä kuin ennenkin. Ehkä voin ensi kirjeessäni siihenkin hieman valoa luoda. Parasta olisi, jos sinä voisit tulla tänne luoksemme.

KYMMENES LUKU

Otteita tohtori Watsonin päiväkirjasta.

Tähän asti olen voinut esittää ne tiedonannot, joita tämän seikkailun ensi aikoina lähetin Sherlock Holmesille. Nyt olen kumminkin tullut kertomuksessani siihen kohtaan, jossa olen pakotettu luopumaan tästä menettelytavasta ja jälleen luottamaan muistooni sekä tukemaan sitä sen aikuisilla päiväkirja-muistoonpanoilla. Minä jatkan kertomusta siitä aamusta, joka seurasi epäonnistunutta yritystämme ottaa kiinni tuo karannut vanki ja ihmeellisiä kokemuksiamme nummella.

Lokakuun 16:na päivänä. – Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Taloa ympäröivät uhkuilevat pilvet, jotka silloin tällöin kohoutuvat ylöspäin paljastaen nummen synkät, käyrät viivat, vuorenrinteitten hopeanhohtavat suonet ja kalliot, jotka etäisyydessä kiiltävät, kun valo sattuu niiden märkiin pintoihin. On synkkää sekä sisällä että ulkona. Sir Henryn mielentilassa tuntuu vastavaikutus yön jännitykselle. Minua itseäni vaivaa paino sydämen tienoilla ja tunne lähestyvästä vaarasta – vääjäämättömästä vaarasta, joka on sitä kauheampi, kun sen laatua ei saata tietää.

Ja puuttuuko minulta sitten syytä sellaiseen tunteeseen? Minun tarvitsee vaan ajatella niitä monia tapahtumia, jotka kaikki osoittavat jonkun turmiollisen voiman toimivan ympärillämme. Ensiksikin Baskerville Hallin entisen omistajan äkillinen kuolema, joka niin täydellisesti vastasi tarun sisältöä, ja sitten kansan kertomukset jonkun kummallisen olennon ilmestymisestä nummelle. Kaksi kertaa olen omin korvin kuullut tuon äänen, joka muistutti kaukaa kuuluvaa koiran ulvontaa. On uskomatonta, mahdotonta, ettei sitä voitaisi luonnollisella tavalla selittää. Ei voi ajatella sellaista kummituskoiraa, joka jättäisi hiekkaan jälkiä ja täyttäisi ilman ulvonnallaan. Stapleton voi ehkä yhtyä sellaiseen taikauskoon, Mortimer myöskin. Mutta jos mitään, niin järkeni terveyttä ja selvyyttä voin kehua, eikä mikään saa minua uskomaan taikuuteen. Sen kautta laskeutuisin samalle kannalle kuin ne köyhät talonpojat, jotka eivät tyydy edes mihinkään ylimalkaiseen helvetinkoiraan, vaan kertovat sillä olevan tultaleimuavan kidan ja silmät. Holmes ei tahtonut kuulla noita kuvitteluja, ja minähän olen hänen edustajansa. Tosiasioita ei kumminkaan voi kieltää, ja kahdesti olen kuullut tuon kirkumisen nummella. Otaksukaamme, että joku äärettömän suuri koira on päässyt siellä irti – sehän tavallaan selittäisi paljon. Mutta missä se sitten olisi piilossa, mistä se saisi ruokansa, mistä se tulisi ja miksi ei sitä koskaan päivillä näkyisi? Täytyy myöntää, että tämä luonnollinen selitys on yhtä vaikea kuin tuo toinenkin. Ja lukuunottamatta koiraa, on aina jäljellä tuo inhimillisen kätyrin esiintyminen Lontoossa, vaunuissa näkemämme mies, ja kirje, joka varotti sir Henryä tulemasta nummelle. Se ainakin oli todellista, mutta se saattoi yhtä hyvin tulla suojelevalta ystävältä kuin vaaralliselta viholliselta. Missä oleskeli nyt tämä ystävä tai vihollinen? Oliko hän jäänyt Lontooseen vai seurannut meitä tänne? Oliko hän – oliko hän ehkä tuo outo mies, jonka näin kallion huipulla?

Tosin kyllä näin häntä vain hetkisen, mutta voisin vannoa, ettei hän ollut kukaan niistä, joita täällä olen nähnyt, ja minä olen tavannut kaikkia naapureita. Hänen vartalonsa oli pitempi kuin Stapletonin ja paljoa laihempi kuin Franklandin. Barrymore olisi se ehkä voinut olla, mutta hän oli jäänyt kotiin, ja minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ollut mennyt ulos sittemminkään. Joku tuntematon vartioi siis meitä yhä edelleen, samoin kuin Lontoossa. Me emme ole päässeet hänestä. Jos saisin sen miehen käsiini, niin olisimme lähellä kaikkien vaikeuksiemme ratkaisua. Tähän ainoaan päämäärään täytyy minun nyt kohdistaa koko kykyni.

Ensimmäinen aikeeni oli ilmoittaa sir Henrylle kaikki tuumani. Toinen, viisaampi päätös oli olla näyttämättä korttejani muille ja puhua niin vähän kuin mahdollista puuhistani. Sir Henry on äänetön ja hajamielinen. Hänen hermoihinsa on tuo nummella kuulemansa ääni omituisesti vaikuttanut. Minä en aio sanoa mitään, joka hänen levottomuuttaan voisi lisätä, mutta aion ryhtyä toimenpiteisiin tarkotukseni saavuttamiseksi.

Tänään aamiaisen jälkeen sattui täällä pieni tapaus. Barrymore pyysi saada puhutella sir Henryä, ja he sulkeutuivat hetkeksi tämän työhuoneeseen. Minä istuin biljardihuoneessa ja kuulin monta kertaa, että heidän äänensä kiihottuivat, sekä sain jokseenkin selvän käsityksen asiasta, josta oli kysymys heidän kesken. Äkkiä aukeni ovi ja sir Henry huusi minua.

"Barrymore luulee saaneensa syytä valittaa", sanoi hän. "Hänen mielestään teimme väärin lähtiessämme tavoittamaan kiinni hänen lankoansa, kun hän vapaaehtoisesti oli ilmottanut salaisuuden."

Hovimestari seisoi edessämme kalpeana mutta tyynenä.

"On mahdollista, että olen puhunut liian kiivaasti", sanoi hän, "ja siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Minun täytyy kumminkin toistaa, että hämmästyin suuresti, kun te, hyvät herrat, aamulla tulitte kotiin ja sain kuulla, että oli ollut kysymys Seldenin vangitsemisesta. Onhan tuolla raukalla kyllin vastustajia muutenkin, ilman että minä yhä useampia yllytän häntä vastaan."

"Jos olisitte sen meille vapaaehtoisesti kertonut, olisi asianlaita toinen", sanoi sir Henry, "mutta nyt puhuitte te, tai oikeammin vaimonne, asiasta vasta sitten, kun olitte siihen pakotettuja ettekä muuta voineet."

"Minä en kumminkaan voinut uskoa, että sitä käyttäisitte hyväksenne, sir Henry, sitä en voinut uskoa."

"Tuo mies on vaarallinen yleiselle turvallisuudelle. Nummella sijaitsee useita yksinäisiä asumuksia, eikä hän juuri arkaile mitään. Ei tarvinnut kuin nähdä hänen kasvonsa ymmärtääkseen sen. Ajatelkaa esimerkiksi Stapletonia, joka yksin saisi puolustaa kotiansa. Ei, kukaan ei ole turvassa, ennenkuin se mies on lukkojen takana."

"Hän ei murtaudu mihinkään, sen voin pyhästi vakuuttaa, eikä hän koskaan enää tule tekemään kenellekään vahinkoa tässä maassa. Minä vakuutan teille, sir Henry, että muutamassa päivässä on kaikki valmista, ja hän lähtee matkalle Etelä-Amerikaan. Älkää, Jumalan nimessä, ilmottako poliisille, että hän vielä on nummella. He ovat lakanneet häntä hakemasta; antakaa hänen olla rauhassa kunnes hänen laivansa on valmis lähtöön. Ette voi antaa häntä ilmi saattamatta minua ja vaimoani huoliin ja vaikeuksiin."

"Mitä te sanotte asiasta, Watson?"

Kohautin olkapäitäni. "Jos hän onnellisesti pääsisi maasta pois, niin helpottaisihan se veronmaksajain taakkaa", sanoin.

"Mutta ajatelkaa, että hän ennen lähtöään saattaa käydä jonkun kimppuun."

"Kuinka hän voisi sellaiseen järjettömyyteen ryhtyä, sir? Olemme varustaneet hänet kaikella, mitä hän tarvitsee. Tekemällä jonkun rikoksen, ilmaisisi hän olinpaikkansa."

"Se on totta", sanoi sir Henry. "No olkoon, rakas Barrymore…"

"Jumala teitä siunatkoon, herra, ja kiitos kaikesta sydämestä. Olisi ollut kuolemaksi minun vaimolleni, jos hän jälleen olisi joutunut kiinni."

"Minä pelkään auttavamme rikollista tekoa Watson, vai kuinka? Sen jälkeen, mitä nyt kuulimme, en mielestäni kumminkaan voi ilmiantaa tuota raukkaa. Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."

Muutamin syvää kiitollisuutta ilmaisevin sanoin lähti hovimestari, mutta näytti epäröivän ja palasi takasin.

"Te olette ollut niin hyvä meille, sir", sanoi hän, "että kernaasti tahtoisin tehdä teille vastapalveluksen. Minä tiedän jotain, jonka minun ehkä olisi pitänyt sanoa ennemmin, mutta vasta kauan tutkintotilaisuuden jälkeen huomasin sen, enkä ole sanallakaan siitä kenellekään hiiskunut. Se koskee sir Charlesin kuolemaa."

Sir Henry ja minä kavahdimme pystyyn tuoleiltamme. "Tiedättekö kuinka hän kuoli?" kysyi edellinen.

"En, sir Henry, sitä en tiedä."

"Mitä teillä sitten on sanottavaa?"

"Minä tiedän, miksi hän meni veräjän luo juuri silloin. Hän meni tapaamaan erästä naista."

"Tapaamaan erästä naista! Hänkö?"

"Niin."

"Ja tuon naisen nimi?"

"Minä en tiedä hänen nimeänsä, mutta sen alkukirjaimet voin sanoa. Ne olivat L. L."

"Kuinka sen tiedätte, Barrymore?"

"Nähkääs, sir Henry, setänne oli saanut kirjeen saman päivän aamuna. Tavallisesti tuli hänelle joukottain kirjeitä, sillä olihan hän julkinen mies ja laajalti kuulu hyvästä sydämestään, niin että ne, joiden elämä oli vaikea, mielellään kääntyivät hänen puoleensa. Mutta sinä aamuna ei sattumalta tullut muuta kuin yksi kirje, ja senvuoksi se jäi mieleeni. Se tuli Coombe Traceysta, ja osoite oli kirjoitettu naisen käsialalla.

"Asiaa en sen enempää ajatellut silloin, enkä myöhemminkään olisi sitä tehnyt ilman vaimoani. Muutamia viikkoja sitten siivosi hän perin pohjin sir Charlesin työhuoneen, joka oli ollut suljettuna hänen kuolemastaan saakka, ja löysi silloin tulisijan ristikon takaa melkein tykkänään palaneen kirjeen. Suurin osa paperia oli hiiltynyt, mutta kirjeen loppuosa pysyi koossa ja oli luettavissa, vaikka kirjaimet olivat harmaita mustalla pohjalla. Mielestämme näytti se jälkikirjotukselta ja siinä oli seuraavat sanat: 'Minä pyydän teitä ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello kymmenen, jos olette gentlemanni.' Sen alla olivat kirjaimet L. L."

"Onko teillä tuo paperipala tallessa?"

"Ei, se mureni meidän lukiessa kirjoitusta."

"Oliko sir Charles ennen saanut samalla käsialalla kirjoitettuja kirjeitä?"

"En todellakaan pannut lähempää huomiota hänen kirjeisiinsä, enkä olisi huomannut tätäkään, ellei se olisi ollut ainoa sinä päivänä."

"Ettekä voi aavistaakaan, kuka L. L. on."

"En, siitä en tiedä enempää kuin tekään. Luulen kumminkin, että saisimme tietää lisää sir Charlesin kuolemasta, jos saisimme käsiimme sen naisen."

"En voi ymmärtää, Barrymore, kuinka olette voinut salata meiltä näin tärkeää asiaa."

"Niin, sir, heti sen jälkeen saimme tuon oman surumme. Ja sitäpaitsi me pidimme paljon sir Charlesista, ja täydellä syylläkin, hän kun oli tehnyt niin paljon meidän eduksemme. Ei voinut isäntäraukallemme olla mitään hyötyä tuon jutun vetämisestä esiin, ja sitäpaitsi täytyy aina olla varovainen, kun joku nainen on sekaantunut asiaan. Parhaatkin miehet.."

"Luulitteko, että se olisi voinut vahingoittaa hänen mainettaan?"

"Ainakaan en luullut, että siitä olisi voinut olla mitään hyötyä. Mutta kun te nyt olette ollut niin hyvä meille, niin ei mielestäni olisi oikein rehellistä, jos pitäisin salassa, minkä tiedän tästä asiasta."

"Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."

Kun hovimestari oli lähtenyt, sanoi sir Henry minulle: "No, Watson, mitä ajattelette tästä uudesta tiedosta?"

"Minusta näyttää, että se tekee pimeyden entistään synkemmäksi."

"Niin minäkin ajattelen, mutta jos voisitte saada tuon L. L: n käsiinne, niin olisi paljon voitettu, ja onhan edullista jo tietääkin, että on olemassa joku nainen, joka tuntee asian oikean laidan, jos vaan voimme saada hänet ilmi. Mitä arvelette nyt olevan tekeminen?"

"Heti ilmoittaa Holmesille tästä ja siten osoittaa hänelle kauan hakemansa tie arvotuksen selittämiseen. Minä erehtyisin suuresti, ellei se saisi häntä heti matkustamaan tänne."

Menin huoneeseeni ja kirjoitin kertomuksen äskeisestä keskustelustamme. Holmesilla oli arvattavasti ollut paljon tekemistä viime aikoina, sillä vain harvoin oli tullut kirjeitä Baker Streetiltä ja nekin olivat lyhyitä eivätkä ensinkään koskeneet minun lähettämiäni tietoja, tuskinpa sisälsivät viittaustakaan minulle uskottuun tehtävään. Rahankiristysjuttu, jonka hän oli ottanut huolekseen, arvattavastikin anasti koko hänen huomionsa. Se mitä nyt hänelle saatoin kertoa, varmaankin herättäisi hänen huomiotaan ja kannustaisi häntä uusiin yrityksiin. Minä toivon, että hän olisi täällä.

Lokakuun 17:nä päivänä. – Tänään on sade virtanaan valunut kahisten seinien köynnöskasveissa ja tulvien alas kattoränneistä. Minä olen ajatellut tuota karkuriraukkaa autiolla nummella. Mitä rikoksia hän lieneekin tehnyt, niin on hän saanut niistä kärsiäkin! Ja sitten olen ajatellut tuota toista – vaunuissa näkemäämme miestä, kuutamoilmestystä. Tässäkö rankkasateessa oli hänkin – tuo näkymätön vartija, tuo pimeyden mies? Illalla otin sadetakin ylleni ja lähdin kauas märälle nummelle, joka oli niin täynnä salaperäisiä kauhukuvia. Sade pieksi kasvojani ja myrsky vinkui korvissani. Jumala auttakoon niitä, jotka nyt ovat tuolla suurella suolla, sillä kuiva maakin on muuttunut vesiperäiseksi. Minä kuljin sen mustan kallion luo, jonka huipulla olin nähnyt tuon yksinäisen vartijan, ja sen rosoiselta kukkulalta katselin nyt itse synkkiä selännejonoja. Sadekuuroja kulki niitä pitkin, ja raskaat, lyijynkarvaiset pilvet riippuivat maiseman päällä ja kietoutuivat harmaina kiehkuroina aavemaisten kukkulain ympäri. Vasemmalla olevasta alangosta kohosivat Baskerville Hallin molemmat kapeat tornit puiden yli puoleksi usvan peitossa. Muuta inhimillisen elämän merkkiä en voinut nähdä, lukuunottamatta niitä historiantakaisia majoja, jotka tiheinä joukkoina peittivät rinteitä. Missään en voinut nähdä jälkiäkään erakosta, joka pari iltaa sitten oli näyttäytynyt tällä paikalla.

Paluumatkalla ollessani yllätti minut tohtori Mortimer, joka "dog-cartissaan" ajoi etäisestä Foulmiren maakartanosta tulevaa epätasaista tietä. Hän oli ollut hyvin huomaavainen, ja tuskin oli päivääkään mennyt, ilman että hän olisi itse käynyt tiedustamassa meidän vointiamme. Nyt tahtoi hän välttämättä minua ajamaan hänen seurassaan. Hän oli hyvin huolissaan pienen koiransa katoamisesta. Se oli luultavasti eksynyt nummelle. Minä lohdutin häntä niinkuin taisin, mutta muistin hevosta Grimpenin suolla ja aavistin, mikä kohtalo eläin-raukalle oli tullut.

"Kuulkaahan, hyvä Mortimer", sanoin minä jylkyttäessämme eteenpäin epätasaisella tiellä, "te varmaan tunnette useimmat niistä, joita voi pitää naapureina?"

"Kyllä, minä tunnen melkein kaikki."

"Voitteko sanoa jonkun naisen, jonka nimen alkukirjaimet ovat L. L.?"

Hän mietti asiaa muutaman minuutin. "En", sanoi hän. "Löytyy kyllä muutamia mustalaisia ja työmiehiä, joita en tunne, mutta maanviljelijäin ja säätyläisten joukossa ei ole ketään, johon ne sopisivat. Odottakaapa", lisäsi hän hetken kuluttua. "Laura Lyons! Siinähän ovat alkukirjaimet L. L., mutta hän asuu Coombe Traceyssa."

"Ja kuka hän on?" kysyin.

"Hän on Franklandin tytär."

"Mitä? Onko hän tuon vanhan riitapukarin tytär?"

"Juuri saman. Hän meni naimisiin erään Lyons nimisen taiteilijan kanssa, joka tuli aiheita etsimään nummelta. Tämä olikin oikea lurjus ja oli vaimolleen uskoton, mutta mahdollisesti ei syy ollut yksin hänen. Vaimon isä ei tahtonut olla missään tekemisissä tyttärensä kanssa, kun tämä oli mennyt naimisiin ilman hänen suostumustaan, ja ehkä hänellä oli muitakin syitä, joten naisraukan asema ei ollut juuri hauska ollessaan sellaisen miehen ja sellaisen isän välissä."

"Millä hän nyt elää?"

"Minä luulen ukko Franklandin antaneen hänelle pienen eläkkeen, mutta kun tämän omat raha-asiat ovat huonossa kunnossa, niin on se varmaankin aivan vähäpätöinen. Vaikka hän ei ollutkaan aivan nuhteeton, niin ei voitu antaa hänen joutua auttamattomasti hukkaan. Hänen kohtalonsa tuli tunnetuksi, ja useat henkilöt näillä tienoin koettivat saattaa häntä tilaisuuteen ansaita leipänsä kunniallisella tavalla. Niihin kuuluivat sekä Stapleton että sir Charles. Itsekin avustin vähäpätöisellä summalla. Kysymys oli konekirjotusliikkeestä."

Hän tahtoi tietää, mitä näillä kyselyillä tarkoitin, mutta onnistuin livahtamaan asiasta ilmaisematta liikaa, sillä mielestäni ei minun pidä uskoa kenellekään salaisuuksiani. Huomenna varhain lähden Coombe Traceyyn, ja jos saan tavata tuota rouva Laura Lyonsia, jonka maine näyttää hieman epäiltävältä, niin on siten päästy tärkeä askel eteenpäin tätä salaperäistä asiaa koskevain seikkojen selvittämisessä. Alan todella tulla kavalaksi kuin käärme, sillä kun tohtori Mortimerin kysymykset kävivät kovin tunkeileviksi, sanoin minä, että olisi hauska tietää, mitä tyyppiä Franklandin pääkallo oli, ja sitten ei koko loppumatkallamme ollut kysymys muusta kuin frenologiasta.

Yksi asia on minun vielä tältä myrskyiseltä ja ikävältä päivältä pantava muistiin, nimittäin se keskustelu, joka minulla juuri on ollut Barrymoren kanssa, ja jonka kautta sain vielä yhden kortin aikanaan esiin lyötäväksi.

Mortimer oli jäänyt päivälliselle ja sen jälkeen istui hän pelaamaan korttia sir Henryn kanssa. Hovimestari toi minulle kahvia kirjastoon ja minä käytin tilaisuutta tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä.

"No", sanoin minä, "onko rakastettava lankonne jo lähtenyt täältä, vai vieläkö hän hiiviskelee tuolla nummella?"

"Sitä en tiedä, herra tohtori", vastasi hän. "Toivon hartaasti, että hän olisi poissa, sillä hän on tuottanut meille vain huolta ja ikävyyksiä. En ole kuullut hänestä mitään, senjälkeen kun kolme päivää sitten vein hänelle ruokaa."

"Näittekö hänet silloin?"

"En nähnyt, mutta ruoka oli kadonnut, kun seuraavan kerran menin sinne päin."

"Silloinhan hän oli siellä varmasti."

"Siltä näyttää, ellei tuo toinen ollut sitä vienyt."

Kahvikuppi puolitiessä suulleni tuijotin minä Barrymoreen.

"Te tiedätte siis, että siellä on toinenkin?"

"Kyllä, minä tiedän, että joku toinenkin kuleksii nummella."

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En ole."

"Kuinka sitte saatatte hänestä tietää?"

"Selden puhui siitä kahdeksan päivää sitten. Tuo toinen välttelee myöskin ihmisiä, mutta mikäli tiedän, ei hän ole vanki. Minä en voi sitä sietää, minä en todellakaan voi sitä sietää, tohtori Watson, sen sanon suoraan." Hän puhui innokkaasti ja suurella vakavuudella.

"Kuulkaa nyt, Barrymore", sanoin minä. "Minä en tarkoita muuta kuin isäntänne etua ja tulin tänne yksinomaan siinä aikomuksessa, että voisin häntä auttaa. Sanokaa minulle suoraan, mitä ette voi sietää?"

Barrymore epäröi, ikäänkuin olisi katunut sanojaan, tai olisi hänen vaikea saada tunteensa ilmaistuksi.

"Koko sitä juttua, joka täällä tapahtuu", huudahti hän viimein ja viittasi kädellään nummelle päin olevaan ikkunaan, jota sade huuhtoi. "Täällä on petollinen peli kysymyksessä, ja mustia konnantöitä tekeillä, sen voin vannoa. Suuresti minua ilahduttaisi, jos sir Henry palaisi Lontooseen takasin."

"Mutta mikä teidät sitten tekee levottomaksi?"

"Ensiksikin sir Charlesin kuolema. Mitä virallinen tutkimusmies siitä sanoikin, niin oli se jokseenkin kamala juttu. Ja sitten nuo vehkeet nummella, heti kun on tullut pimeä iltasin. Ei kukaan enää maksunkaan edestä uskaltaisi lähteä sinne auringon laskun jälkeen. Sitten vielä tuo muukalainen, joka piilottelee nummella ja vartioi ja odottaa. Mitä hän odottaa? Mitä se merkitsee? Ainakaan se ei merkitse hyvää Baskervillen nimisille ja iloseksi tulen, kun pääsen koko asiasta ja sir Henryn uudet palvelijat ovat valmiit muuttamaan Baskerville Halliin."

"Mutta ettekö voi kertoa minulle jotain tuosta muukalaisesta?" kysyin minä. "Mitä sanoi Selden? Oliko hän saanut selville tämän olinpaikan tai puuhat?"

"Hän oli nähnyt hänet pari kertaa, mutta mies on viekas eikä ilmaise mitään. Ensin luuli hän häntä poliisiksi, mutta sai pian selville, että hänellä oli omat puuhansa. Herrasmieheksi Selden häntä luuli, mutta ei voinut käsittää hänen aikeitaan."'

"Ja missä hän asui?"

"Vuorenrinteen luolissa – tiedättehän nuo kivimajat, joissa entiskansa on asustanut."

"Ja mistä hän sai ruokansa?"

"Selden oli huomannut, että hänellä oli palveluksessaan eräs poika, joka toi hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Luultavasti ostaa poika sen hänelle Coombe Traceysta."

"Hyvä on, Barrymore. Ehkä vielä joskus puhumme asiasta." Sittenkun hovimestari oli mennyt, astuin minä ikkunan luo ja katselin kiitäviä pilviä ja myrskyssä kiemurtelevia puita. Ilta oli kyllin kaamea sisälläkin – minkälainen se sitten olisikaan jossakin nummen kivimajassa? Mikä raju vihan intohimo saattaneekaan ihmisen oleskelemaan sellaisessa paikassa sellaisella ilmalla? Ja mikä syvällinen, musta tarkoitusperä voikaan vaatia häneltä sitä? Tuossa nummen luolassa on siis sen arvoituksen ydin, joka on minut saattanut niin ymmälle. Minä vannon ettei saa kulua enää päivääkään, ilman että olen tehnyt, mitä ihmisvoimin saattaa, päästäkseni tämän salaisuuden perille.