Kitabı oku: «Baskervillen koira», sayfa 9

YHDESTOISTA LUKU

Nummella oleskeleva muukalainen.

Se ote päiväkirjastani, joka muodosti edellisen luvun, on vienyt kertomuksen lokakuun kahdeksanteentoista päivään saakka, josta asiat alkavat nopeaan lähestyä kamalaa loppuansa. Seuraavien päivien tapahtumat ovat tulikirjaimilla muistiini piirretyt, ja minä voin kertoa ne tarvitsematta turvautua silloin tekemiini muistiinpanoihin. Alan nyt siitä päivästä, jonka edellisenä olin saanut määrätyksi kaksi tärkeää seikkaa, ensiksikin, että rouva Laura Lyons Coombe Traceysta oli kirjottanut sir Charles Baskervillelle ja sopinut yhtymyksestä hänen kanssaan sillä paikalla, jossa hän oli tavattu kuolleena, ja sinä aikana, jolloin kuolema oli tapahtunut, toiseksi, että nummella vaaniva mies oleskeli vuorenrinteen kivimajoissa. Näiden kahden seikan avulla tunsin pian voivani saattaa valoa pimeyteen, ellei minulta huomattavassa määrässä puuttuisi ymmärrystä tai rohkeutta.

En ollut tilaisuudessa heti ilmoittamaan sir Henrylle, mitä edellisenä iltana olin saanut selville rouva Lyonsista, sillä Mortimer pelasi korttia hänen kanssaan myöhäiseen yöhön. Vasta aamiaisella seuraavana päivänä kerroin siitä hänelle, ja kysyin, tahtoiko hän seurata minua Coombe Traceyyn. Ensin oli hän siihen hyvin halukas, mutta sitten päätimme, että oli viisainta minun mennä sinne yksin. Kuta enemmän muodolliselta käynti näyttäisi, sitä vähemmän tietoja luultavasti saisimme. Hieman pahalla omallatunnolla jätin sir Henryn ja lähdin uudelle tiedusteluretkelleni.

Kun saavuin Coombe Traceyyn, käskin Perkinsin viedä hevoset talliin ja tiedustelin sitä naista, jonka luo aioin. Helposti löysin hänen asuntonsa. Se sijaitsi kaupungin keskuksessa, ja huoneet olivat hyvin kalustetut. Palvelustyttö pyysi minua heti astumaan sisään, ja kun tulin vastaanottohuoneeseen, nousi eräs nainen äkkiä kirjoituskoneen luota ja kääntyi ystävällisesti hymyillen minun puoleeni. Hänen kasvojensa ilme muuttui kumminkin, kun hän näki tuntemattoman miehen edessään. Hän istuutui jälleen ja kysyi minun asiaani.

Ensi vaikutukselta oli rouva Lyons ensimmäisen luokan kaunotar. Hänen silmänsä ja tukkansa olivat pähkinänruskeat, ja vaikka hänen kasvoillaan oli kesakoita, oli hänen ihonsa erittäin hieno ja sillä oli tuo harvinainen, kaunis puna, jonka näkee vaaleanpunaisten ruusujen terä-lehdillä. Ihailu oli, kuten sanottu, ensi tunteeni, mutta sitten alkoi arvostelu. Näissä kasvoissa oli jotain, joka ei ollut täysin sopusointuista, jotain karkeaa ilmeessä, jotain kovaa silmissä ja velttoa suun luona, joka häiritsi piirteitten kauneutta. Mutta tämä selveni minulle vasta myöhemmin. Tällä hetkellä tiesin vain, että seisoin tavattoman kauniin naisen edessä ja että hän kysyi aihetta käyntiini. Vasta silloin huomasin kuinka arkaluontoinen asiani oli.

"Minulla on ilo tuntea teidän isänne", sanoin.

Se oli kömpelö alku, ja rouva Lyons ilmaisikin olevansa sitä mieltä.

"Isälläni ja minulla ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa", sanoi hän. "Minä en ole hänelle mitään velkaa, ja hänen ystävänsä eivät ole minun. Ellei sir Charles Baskerville ja muutamat muut hyväntahtoset ihmiset olisi tulleet avukseni, olisi isäni kyllä antanut minun kuolla nälkään."

"Sir Charles Baskerville-vainajasta tahtoisinkin puhua kanssanne", sanoin minä.

Kesakot näkyivät selvemmin hänen kauniilla kasvoillaan.

"Mitä minä saattaisin kertoa teille hänestä?" kysyi hän hypistellen hermostuneesti sormillaan kirjoituskoneen koskettimia.

"Te tunsitte hänet – eikö niin?"

"Olen jo sanonut teille olleeni suuressa kiitollisuuden velassa hänelle. Minä voin nyt elättää itseni, ja se riippuu suureksi osaksi siitä hyvyydestä, jota hän osoitti minulle, kun minulla oli kaikkein vaikeinta."

"Olitteko kirjeenvaihdossa hänen kanssaan?"

Kaunis nainen katsoi minuun vihasta leimuavilla silmillä.

"Mitä tarkoittavat nämät kysymykset?" huudahti hän kiivaasti.

"Ne tarkottavat estää julkista häväistysjuttua. Parempi on, että minä ne teen tässä, kuin että asia siirtyy julkisuuteen."

Hän vaikeni ja tuli hyvin kalpeaksi. Viimein katsoi hän ylös ja hänen käytökseensä tuli jotain rohkeaa ja uhkamielistä.

"No niin", sanoi hän, "minä vastaan. Kysykää mitä tahdotte!"

"Olitteko kirjeenvaihdossa sir Charlesin kanssa?"

"Kyllä, kirjoitin hänelle pari kertaa, kiittääkseni häntä hänen hienotunteisesta jalomielisyydestään."

"Oletteko merkinnyt muistiin, koska nuo kirjeet lähetettiin?"

"En."

"Tapasitteko itse häntä?"

"Kyllä, kerran tai pari, hänen käydessään Coombe Traceyssa. Hän oli sangen vaatimaton luonne ja teki mieluimmin hyvää hiljaisuudessa."

"Mutta jos tapasitte häntä niin harvoin ja kirjoititte hänelle niin harvoin, kuinka saattoi hän sitten kylliksi tuntea teidän olojanne auttaakseen teitä mainitsemallanne tavalla?"

Hän vastasi väitteeseeni epäröimättä hetkeäkään.

"Useat herrat tunsivat surullisen tarinani ja yhtyivät minua auttaakseen", sanoi hän. "Niihin kuului herra Stapleton, joka oli sir Charlesin naapuri ja läheinen ystävä. Hän oli tavattoman hyvä minua kohtaan ja hänen kauttaan sai sir Charles tietää minusta ja vaikeasta asemastani."

Minä tiesin ennestään, että herra Stapleton useissa tilaisuuksissa oli toiminut sir Charlesin avunannon välittäjänä ja rouva Lyonsin sanat tuntuivat tosilta.

"Kirjoititteko koskaan sir Charlesille sopiaksenne yhtymyksestä hänen kanssaan?" jatkoin minä.

Taaskin punehtui rouva Lyons suuttumuksesta.

"Minusta tuntuu todellakin kysymyksenne hieman tunkeilevalta", sanoi hän.

"Se on ikävää, mutta minun täytyy uudistaa se."

"Siinä tapauksessa vastaan – sitä en suinkaan tehnyt."

"Ettekö tehnyt sitä juuri sir Charlesin kuolinpäivänä."

Punehdus katosi ja hän tuli kalman kalpeaksi. Hänen kuivat huulensa muodostuivat sanomaan "En", jonka paremmin näin kuin kuulin.

"Muistinne varmaan pettää", sanoin minä. "Minä voin sanoakin kuinka pari riviä kirjeessänne kuului: 'Minä pyydän teitä ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello kymmenen, jos olette gentlemanni'."

Minä luulin hänen pyörtyvän, mutta voimakkaalla ponnistuksella hillitsi hän itsensä.

"Eikö siis todellakaan maan päällä löydy yhtään gentlemannia!" sanoi hän hiljaa.

"Te teette sir Charlesille vääryyttä", huomautin minä. "Hän poltti kyllä kirjeen, mutta toisinaan voi kirjeitä lukea poltettuinakin. Te tunnustatte siis kirjoittaneenne tuon?"

"Kyllä, tottahan sen kirjotin", sanoi hän ja nyt seurasi oikea sanatulva. "Kirjotinhan sen. Miksi sitä kieltäisin? Siinä ei ole häpeämistä. Minä tahdoin häntä auttamaan itseäni, ja kun luulin voivani taivuttaa hänet siihen, jos saisin puhutella häntä, niin pyysin häntä kohtaamaan minua."

"Mutta miksi sellaiseen aikaan?"

"Koskapa juuri olin kuullut, että hän seuraavana päivänä aikoi matkustaa Lontooseen viipyäkseen siellä ehkä useita kuukausia. Useista syistä en voinut tulla aikasemmin päivällä."

"Mutta miksi pyysitte häntä kohtaamaan teitä veräjän luona, sen sijaan että olisitte mennyt hänen kotiinsa?"

"Luuletteko, että nuoren naisen sopii yksin mennä käymään naimattoman miehen luona?"

"Mitä tapahtui, kun te tulitte?"

"Minä en mennytkään."

"Rouva Lyons!"

"En, minä vannon sen kaiken pyhän nimessä. Minä en mennyt sinne, sillä tapahtui jotain, joka teki sen tarpeettomaksi."

"Ja mitä se oli?"

"Se koski minua yksityisesti ja siitä en voi puhua."

"Te tunnustatte siis joka tapauksessa sopineenne yhtymyksestä sir Charlesin kanssa sillä paikalla, missä hän kuoli ja sinä aikana, jolloin se tapahtui, mutta kiellätte saapuneenne yhtymykseen?"

"Se on totta."

Minä tein hänelle mitä mutkikkaimpia kysymyksiä, mutta en koskaan onnistunut pääsemään edemmäksi.

"Rouva Lyons", sanoin minä nousten seisomaan tämän pitkän ja valaisevan keskustelun jälkeen, "te otatte päällenne suuren edesvastuun ja joudutte valheelliseen asemaan, jos ette aivan suoraan sano minulle, mitä tästä asiasta tiedätte. Jos minun täytyy pyytää poliisia ryhtymään asiaan, niin saatte nähdä, missä määrin te olette epäluulon alainen. Jos olette aivan viaton, niin tahtoisin ensiksikin tietää, miksi te alussa kielsitte kirjottaneenne sir Charlesille mainittuna päivänä."

"Sen tein siksi, että pelkäsin antavani aihetta vääriin johtopäätöksiin ja tulevani sekoitetuksi johonkin häväistys-juttuun."

"Ja miksi tahdoitte niin välttämättä sir Charlesia hävittämään tuon kirjeen?"

"Sen mahdatte ymmärtää, jos olette lukenut sen kokonaisuudessaan."

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta tehän kertasitte osan kirjeestäni."

"Se oli ainoastaan jälkikirjoitus. Kirje oli, kuten sanottu, poltettu, eikä sitä kokonaisuudessaan voinut lukea. Minä kysyn vielä kerran, miksi niin välttämättä tahdoitte sir Charlesia hävittämään tuon kirjeen, jonka hän sai teiltä kuolinpäivänään?"

"Asia on niin täydelleen yksityistä laatua."

"Sitä suurempi syy välttää julkista kuulustelua."

"No, sitten minun täytynee siitä puhua. Jos vähänkään tunnette minun onnetonta tarinaani, niin tiedätte, että minä menin liian hätäisesti avioliittoon, jota olen saanut katua."

"Sen olen kuullut."

"Minua ahdistaa alituiseen mies, jota inhoan. Hänellä on laki puolellaan, ja koska tahansa voi käydä niin, että minut pakotetaan elämään yhdessä hänen kanssaan. Kirjoittaissani sir Charlesille, olin juuri saanut tietää, että mahdollisesti voisin päästä vapaaksi, jos muutamia maksuja suoritettaisiin. Siitä riippui kaikki – minun rauhani, onneni, oman arvon tuntoni, niin, kaikki. Minä tunsin sir Charlesin jalomielisyyden ja luulin, että hän auttaisi minua, jos omasta suustani saisi kuulla asian laidan."

"Mutta mistä johtui, että te ette tullutkaan?"

"Se johtui siitä, että ennen tuota määrättyä hetkeä sain apua toiselta taholta."

"Miksi ette kirjottanut sir Charlesille ilmottaaksenne siitä?"

"Sen olisin tehnyt, jos seuraavana aamuna en olisi sanomalehdestä saanut lukea uutista hänen kuolemastaan."

Kertomuksen yhtenäisyys oli niin selvä, etten kysymyksilläni voinut sitä rikkoa. Ainoa keino asiaa tutkia oli ottaa selville, oliko hän ryhtynyt toimiin saadakseen avioeroa miehestään niihin aikoihin kuin onnettomuus sattui.

Oli selvää, ettei hän olisi uskaltanut kieltää käyneensä Baskerville Hallissa, jos olisi siellä ollut, sillä hänen olisi täytynyt käyttää ajuria, eikä olisi voinut ehtiä takasin Coombe Traceyyn ennen puoltayötä. Sellaista retkeä ei olisi ollut mahdollista salata. Oli siis luultavaa että hän oli puhunut totta, tai että asia ainakin osaksi oli niin. Toiveissani pettyneenä ja raskain mielin lähdin hänen luotaan. Taaskin olin kohdannut sen läpipääsemättömän seinän, joka näytti rajoittavan jokaista polkua, jolla koetin päästä päämäärääni. Kuta enemmän ajattelin tämän naisen kasvojen ilmettä ja olentoa, sitä selvemmäksi kävi, että hän salasi minulta jotain. Miksi hän oli tullut niin kalpeaksi? Miksi täytyi pakottaa hänet jokaiseen myönnytykseen? Miksi hän oli ollut niin salaperäinen silloin kun tuo surullinen tapaus sattui? Tuskin saattoi selitys kaikkeen tähän olla niin viaton, kuin hän oli esittänyt. Tällä hetkellä oli minun mahdoton päästä etemmäs siihen suuntaan, vaan minun täytyi hakea tuota toista johtoa, joka oli löydettävissä kivimajoista nummella.

Ja ne ohjeet, jotka tästä olin saanut, olivat hyvin epämääräiset, sen huomasin paluumatkalla, kun näin kummulla toisensa perästä jäännöksiä muinaiskansan asumuksista. Barrymore oli sanonut vain, että tuo muukalainen asui jossakin niistä autioista majoista tai luolista, joita on satamäärin hajallaan pitkin nummea. Minä saatoin kumminkin seurata omaakin kokemusta, sillä olinhan itse nähnyt miehen seisovan mustan kallion huipulla. Siinä oli siis minun tutkittavanani olevan alueen keskus. Siitä lähtien aijoin tarkastaa joka majan koko nummella, kunnes löytäisin sen, josta oli kysymys. Jos kohtaisin miehen majassaan, pakottaisin hänet vaikka revolverilla, jos niin tarvittaisiin, ilmaisemaan nimensä ja syyn, miksi hän on seurannut meidän jälkiämme. Hän oli kyllä luisunut käsistämme tungoksessa Regent Streetillä, mutta autiolla nummella ei se niin helposti kävisi päinsä. Jos taasen löytäisin majan, ilman että sen asuja olisi siellä sillä hetkellä, niin täytyisi minun viipyä siellä kuinka kauan tahansa odottamassa hänen tuloaan. Holmes ei ollut voinut saada häntä käsiinsä Lontoossa. Olisi todella voitto minulle, jos tavoittaisin miehen, joka oli päässyt livahtamaan mestariltani.

Onni oli ollut meille vastainen koko tämän salaisen tutkimisen ajan, mutta nyt se vihdoinkin suosi minua. Sen lähettiläänä oli itse herra Frankland, joka punakkoine kasvoineen ja valkosine poskipartoineen seisoi puutarhansa portilla sen maantien vieressä, jota minä ajoin.

"Kas, hyvää päivää, tohtori Watson", sanoi hän harvinaisen hyväntuulisena, "nyt saatte antaa hevosten levähtää ja tulla juomaan lasin viiniä minun kanssani sekä vielä sitäpaitsi onnittelemaan minua."

Kuultuani äsken hänen tavastaan kohdella tytärtään, eivät tunteeni häntä kohtaan suinkaan olleet ystävällisiä, mutta kiiruhdin kumminkin käyttämään tilaisuutta hyväkseni ja päätin lähettää Perkinsin hevosineen menemään edeltäpäin. Noustuani vaunuista pyysin sanomaan sir Henrylle, että aioin tulla jalan kotiin ja että hän saisi odottaa minua päivällisille, ja sitten menin herra Franklandin seurassa hänen ruokahuoneeseensa.

"Tämä on merkillinen päivä minulle, sir", sanoi hän naurahdellen, "kaikkein merkillisimpiä elämässäni, ja vieläpä kahdessa suhteessa. Minä opetan näille täällä, mikä on laki ja oikeus, ja näytän heille, että tässä on mies, joka ei pelkää. Minä olen todistanut, että tien täytyy kulkea suoraan ukko Middletonin puiston läpi, tuskin sataa kyynärää hänen omasta ovestaan. Mitä siitä sanotte? Me kyllä opetamme noille herroille, ettei käy laatuun niin häikäilemättömästi kulkea, mistä tahtoo, ja polkea kansan oikeudet jalkoihinsa. Ja sitten olen lukinnut portin siihen metsähakaan, jossa Ternworthyn asukkaat tavallisesti huvittelevat. Nuo kirotut tyhmeliinit ovat olevinaan aivan tietämättömiä omistusoikeudesta ja luulevat, että he saavat viskoa paperipalasiaan ja pullojaan, mihin suvaitsevat. Molemmat nämä jutut ovat päättyneet minun edukseni, tohtori Watson. Niin hauskaa ei minulla ole ollut sittenkuin onnistuin sakottamaan sir John Morlandia siitä, että hän ampui omassa fasaanitarhassaan."

"Kuinka maailmassa se kävi päinsä?"

"Hakekaa se kirjoista, sir, sen se kyllä kannattaa. Se maksoi minulle kaksisataa puntaa, mutta minä voitin."

"Ja oliko siitä teille hyötyä?"

"Ei suinkaan. Ylpeydellä voin sanoa, etten tehnyt sitä omanvoiton pyynnöstä. Minä toimin yksinomaan yleisestä harrastuksesta. Minä olen varma siitä, että esimerkiksi Ternworthyn asukkaat tänä iltana polttavat minut in effigie. Kun he sen tekivät edellisellä kerralla, sanoin minä poliisille että sellaiset häväistysjutut olisivat estettävät. Minä väitän, että maapoliisi on aivan häpeällisessä kunnossa, eikä anna minulle sitä turvaa, jota minulla on oikeus vaatia. Franklandin juttu hallitusta vastaan tulee herättämään yleistä huomiota. Minä sanoin heille että saisivat katua käytöstään minua kohtaan, ja nyt jo ovat sanani toteutuneet."

"Millä tavoin?" kysyin minä.

"Siten, että minä saattaisin nyt sanoa heille, mitä he kaikista mieluimmin tahtoisivat tietää, mutta mikään ei voisi saada minua auttamaan noita lurjuksia oikealle tolalle."

Minä olin ajatellut, kuinka voisin päästä hänen käsistään, mutta nyt halusin kuulla lisää. Niin paljon olin ymmärtänyt tuon vanhan syntisen vastahakoista luonnetta, että tiesin jokaisen merkin heräävästä harrastuksesta asiaan vaikuttavan ehkäisevästi hänen avomielisyyteensä.

"Kysymys on kai jostakin salametsästyksestä, luulisin", sanoin välinpitämättömästi.

"Ha, ha, ha! Ei, paljoa tärkeämmästä, poikaseni! Ajatelkaapa, että se esimerkiksi koskisikin tuota vankikarkuria nummella."

Minä hämmästyin. "Ettehän tarkottane tietävänne, missä hän on?" sanoin.

"En minä juuri tiedä, missä hän on, mutta voisin kyllä olla poliisille apuna hänen vangitsemisessaan. Eikö koskaan ole johtunut mieleenne, että oikea tapa hänen kiinni ottamisekseen olisi hankkia selko siitä, kuinka hän saa ruokansa, ja siten päästä hänen jäljilleen?"

Hän näytti ikävä kyllä joutuvan jokseenkin lähelle totuutta. "Kyllä, on tosin", sanoin minä, "mutta kuinka tiedätte, että hän vielä oleskelee nummella?"

"Sen tiedän, sillä olen omin silmin nähnyt sen, joka vie ruokaa hänelle."

Minä vapisin Barrymore-raukan puolesta. Ei ollut suinkaan vaaratonta olla tämän häikäilemättömän vanhan hutiluksen vallassa. Mutta hänen seuraavat sanansa nostivat painon sydämeltäni.

"Teitä kummastuttaa varmaan, kun kerron teille, että hänelle vie ruokaa eräs lapsi – eräs poika, jonka joka päivä näen kiikarillani katolta. Hän kulkee aina samaa tietä samaan aikaan, ja kenen luo hän menisi, ellei vangin."

Tämä oli todellakin onni! Ja kumminkin tukahdutin jokaisen merkin harrastuksestani. Lapsi! Barrymorehan oli sanonut erään pojan tuovan ruokaa muukalaiselle. Frankland oli aivan odottamatta päässyt hänen jäljilleen eikä karkulaisen. Jos voisin saada urkituksi hänen tietonsa, niin pelastaisi se minut pitkällisestä ja vaivaloisesta etsimisestä. Mutta sitävarten täytyi minun teeskennellä epäilystä ja välinpitämättömyyttä.

"Minä pidän paljon luultavampana, että se on jonkun paimenen poika, joka vie päivällistä isällensä nummelle", sanoin minä.

Tuo vanha itsevaltias joutui aivan suunniltansa vähimmästäkin vastustuksesta. Hän silmäsi minuun kiukkuisesti ja hänen harmaa poskipartansa nousi pystyyn niinkuin ärsytetyn kissan karvat.

"Vai niin, niinkö sanotte?" huusi hän, viitaten nummelle päin. "Näettekö tuota Mustaa kalliota? No, huomaatteko sitten tuon matalamman kummun, jossa kasvaa orjantappurapensaita? Se on kallioisin paikka koko nummella, ja luuletteko kenenkään paimenen valitsevan sitä lepopaikakseen? Teidän otaksumisenne on suuressa määrin järjetön."

Minä vastasin aivan nöyrästi, että olin puhunut asiaa tuntematta. Myöntyväisyyteni häntä miellytti ja houkutteli hänet uusiin selityksiin.

"Voitte olla aivan varma siitä, että minun mielipiteeni perustuu riittäviin havaintoihin. Minä olen nähnyt pojan tulevan kääröineen kerta kerralta. Joka päivä ja toisinaan parikin kertaa päivässä – mutta odottakaapa, tohtori Watson. Näenkö väärin, vai liikkuuko juuri nytkin jotain tuolla rinteellä?"

"Se oli useamman englannin penikulman päässä, mutta näin selvään liikkuvan pisteen kuvastuvan vihreän harmaata taustaa vasten.

"Tulkaa, sir, tulkaa!" huusi Frankland kiiruhtaen ylös portaita.

"Saatte itse nähdä ja sitten päättää."

Tasaisella levykatolla oli jalustalla varustettu kaukoputki. Frankland katsoi sen läpi ja huudahti tyytyväisyydestä.

"Joutukaa, tohtori Watson, ennenkuin hän ehtii kummun yli!" sanoi hän.

Ja minä näin todellakin pienen pojan käärö olka-päällänsä hitaasti pyrkivän rinnettä ylös. Saavuttuaan laelle, kuvastui tuo repaleinen pieni olento hetkisen sinistä taivasta vasten. Hän katsoi varovasti ympärilleen, ikäänkuin olisi hän pelännyt takaa-ajajia ja sitten hän katosi kummun taa.

"No, olinko oikeassa?"

"Kyllä, poika näytti olevan salaisilla asioilla."

"Ja nämä asiat saattaisi vaikka joka maapoliisikin arvata. Mutta en sano heille sanaakaan ja teidänkin, tohtori Watson, täytyy luvata olla vaiti. Ei sanaakaan – kuuletteko!"

"Kuten tahdotte."

"He ovat kohdelleet minua aivan häpeällisesti. Kun näiden viimeisten juttujen päätös tulee tunnetuksi, niin luulenpa väristyksen kulkevan kautta koko kreivikunnan. Ei mikään saa minua vähimmälläkään tavalla auttamaan poliisia, sillä ne olisivat mielellään antaneet heidän polttaa roviolla minut itseni kuvani asemesta. Ettehän toki vielä mene? Ensin tyhjennämme pullon yhdessä, vai kuinka?"

Mutta minä olin kuuro hänen pyynnöilleen ja onnistuin saamaan hänet luovutetuksi aikomuksestaan saattaa minua kotiinpäin. Niin kauan kun hän saattoi nähdä minua, pysyin tiellä, mutta sitten suuntasin kulkuni nummen yli sille kummulle, jonka taakse olimme nähneet pojan katoavan. Kaikki näytti yhtyvän minun edukseni, ja minä vannoin, ettei kestävyyden ja tarmon puute saisi minua menettämään tätä kohtalon minulle tarjoamaa tilaisuutta.

Aurinko oli jo alenemassa, kun ehdin kummun laelle, ja pitkät rinteet minun allani olivat toisella puolen varjoisen harmaat. Taivaanrannalla häämötti hieno usva-pilvi, ja siitä kohosivat esiin Belliverin ja Noitakallion aavemaiset muodot. Koko laajalla aukealla ei kuulunut ääntä, ei näkynyt liikettä. Joku suuri lintu, luultavasti lokki tai kuovi purjehti korkealla sinisessä avaruudessa. Seudun jylhyys, yksinäisyyden tunne ja yritykseni salaperäinen luonne saivat vereni hyytymään. Poikaa ei missään näkynyt. Mutta minun alapuolellani oli eräässä kuilussa joukko vanhoja kivimajoja, ja keskimmäisessä niistä oli jälellä niin suuri osa kattoa, että siinä hyvin saattoi saada suojaa ilman vaihteluja vastaan. Sydämeni löi ankarasti, kun sen näin. Siinä täytyi muukalaisen asua. Viimein astuin hänen piilopaikkansa kynnykselle – hänen salaisuutensa oli melkein minun käsissäni!

Kun lähestyin majaa, hiipien eteenpäin yhtä varovasti kuin Stapleton vaaniessaan haavi pystyssä perhosta, huomasin, että tätä paikkaa oli todellakin käytetty asuntona. Tuskin huomattava polku vei kivien välitse oviaukolle. Sisällä majassa oli aivan äänetöntä. Tuo tuntematon mies oli ehkä siellä piilossa, vai kuljeksiko hän juuri nyt nummella? Hermojani pudistutti seikkailun-tunne. Heitettyäni sigaretin kädestäni puristin revolverin kouraani, menin ovelle ja katsoin sisään. Maja oli tyhjä.

Mutta monet merkit osoittivat, etten ollut väärillä jäljillä. Varmaan asui mies täällä. Sillä kivilevyllä, joka ennen oli ollut historiantakaisten ihmisten makuupaikkana, oli muutamia sadetakkiin käärittyjä huopapeittoja. Eräällä paksulla ristikolla näkyi tuhkaa. Sen vieressä oli joitakin keittoastioita ja puolillaan vettä oleva korvo. Joukko tyhjiä säilykelaatikoita osoitti, että maja oli ollut asuttuna jonkun aikaa, ja kun olin hieman tottunut pimeyteen, huomasin eräässä nurkassa tinamaljan ja pullon, jossa oli vähän konjakkia. Keskellä majaa oli litteä kivi, jota luultavasti käytettiin pöytänä, ja kivellä oli pieni käärö – sama, jonka kiikarilla olin nähnyt pojan selässä. Se sisälsi leivän, laatikon säilykekieltä ja pari laatikkoa hillottuja persikoita. Kun olin sitä tarkastanut ja aioin panna sen takaisin, sain nähdä käärön alla olleen paperin, johon oli jotain kirjotettu. Otin sen käteeni ja luin seuraavat karkeasti piirretyt sanat:

"Tohtori Watson on mennyt Coombe Traceyyn."

Minuutin ajan seisoin paperi kädessä miettien, mitä tämä lyhyt tiedonanto mahtoi merkitä. Muukalaisen vakoilu tarkoitti siis minua eikä sir Henryä. Hän ei ollut itse minua seurannut, vaan lähettänyt jonkun toisen – ehkä luon pojan – minua vartioimaan, ja tässä oli hänen tiedonantonsa. Ehkä oli vakoiltu ja ilmoitettu hänelle jokaisesta minun askeleestani sittenkun olin tullut tälle seudulle. Minut valtasi taaskin tunne näkymättömästä voimasta, hienosta verkosta, joka ympäröi kaikkialla niin huomaamattomasti, niin ilmavasti, että vain jonakin erittäin tärkeänä hetkenä sai tuntea olevansa sen silmukoihin kietoutuneena.

Kun kerran löytyi yksi tiedonanto, niin saattoihan löytyä useampiakin, ja minä aloin hakea joka paikan majassa. Mitään senkaltaista en kumminkaan löytänyt, enkä myöskään mitään, joka olisi ilmottanut kuka se mies oli, joka asui niin merkillisessä paikassa, tai mitä aikomuksia hänellä oli. Ainoastaan sen saatoin päättää, että hänellä täytyi olla oikein spartalaiset tavat, ja että hän halveksi kaikkea elämän mukavuutta. Kun ajattelin rankkasateita ja rikkinäistä kattoa, ymmärsin, että vain joku varma ja horjumaton tarkoitus saattoi pidättää häntä niin epämukavassa asunnossa. Oliko hän meidän vihamiehemme vai suojeleva enkelimme? Minä vannoin etten lähtisi majasta, ennenkuin olin saanut selville sen asian.

Hitaasti laski aurinko, ja lännen taivas leimusi punasena ja kultasena. Tämä hehku heijastui punasina täplinä etäisen Grimpenin suon vesilätäköihin. Tuolla kohosivat Baskerville Hallin tornit, ja savupilvi ilmaisi Grimpenin kylän asemaa. Näiden molempien välissä, kallion takana oli Stapletonin talo. Kaikki oli hiljaista, suloista ja rauhallista tässä kultasessa iltavalaistuksessa, ja kumminkaan ei minun sieluni tätä katsellessani tuntenut illan rauhaa, vaan värisi ajatellessani kohta tapahtuvaa kohtausta, jonka laatu minusta tuntui niin epätietoiselta. Ankarassa jännityksessä istuuduin pimeään majaan ja odotin kärsivällisesti, että sen asukas saapuisi.

Ja vihdoin huomasin hänen tulevan. Kaukaa kuulin saappaitten askeleita kiviä vastaan. Ne lähestyivät. Minä ryömin sisimpään nurkkaan ja viritin revolverin taskussani, päättäen olla ilmaisematta itseäni ennenkuin olin saanut nähdä miehen. Pitkä hiljaisuus osoitti hänen pysähtyneen tiellä. Mutta sitten lähestyivät askeleet jälleen, ja miehen varjo näkyi ovella.

"Ihana ilta tämä, rakas Watson", huusi hyvin tuttu ääni. "Minä luulen varmaan, että sinusta olisi hauskempaa täällä ulkona kuin siellä sisällä."