Kitabı oku: «Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке»
I OSA
1
Tukholmassa Humlegårdin varrella vanhassa arvokkaassa kivitalossa asui varakasta väkeä, kuten esimerkiksi suomalaissyntyinen Oiva Juntunen. Ammatiltaan hän oli roisto.
Oiva Juntunen oli hoikanpuoleinen, kolmenkymmenen ikäinen poikamies, syntyisin Vehmersalmelta Savosta. Vaikka hän oli ollut maailmalla jo toistakymmentä vuotta, hän saattoi viännähyttää muutaman sanan savoa1, jos sattui leikkisälle päälle:
– Voe tuontauttaan2.
Juntunen katseli leveästä erkkeri-ikkunastaan alas kevätauringon valaisemaan puistoon. Siellä kaupungin puhtaanapitolaitoksen kiireettömät miehet lakaisivat edellisen syksyn mädättämiä vaahteranlehtiä pieniin kasoihin; pirteä kevätahava puolestaan hajoitteli kasat sitä mukaa pitkin puistoa. Näin miesten ei tarvinnut pelätä jäävänsä työttömiksi.
Oiva Juntunen arveli että tummaihoiset puistoukot olivat kotoisin jostakin Bosniasta. Pari heistä saattoi hyvinkin olla turkkilaisia tai krekuja.
Aikoinaan, ollessaan vielä kurja siirtosuomalainen, oli myös Oiva Juntunen tullut tutuksi Tukholman puhtaanapitolaitoksen ja sen luutien kanssa. Viikon tai kaksi hän oli hankkinut elantonsa korjaamalla hurrikoirien3 jäännöksiä puistojen hiekkakäytäviltä. Nuo muistot värisyttivät Oiva Juntusta yhä. Olisi ikävää uudistaa tuontapaisia työkokemuksia.
Sellaisesta ei ollut nykyisin suurtakaan pelkoa.
Oiva Juntusen hallussa oli 36 kiloa kultaa. Kolme kahdentoista kilon harkkoa. Oikeastaan ne eivät kuuluneet hänelle, mutta hän ei aikonut luopua niistä. Hän oli tottunut niihin, kiintynyt kultaharkkoihin syvästi. Kun tietää että yksi unssi harkko- eli hienokultaa maksaa 400 USA: n dollaria, ymmärtää helposti Oiva Juntusen kiintymyksen. Unssi painaa vain 31,2 grammaa, ja kun dollarin kurssi on viiden kruunun hujakoilla4, maksaa kolmekymmentäkuusi kiloa kultaa neljä miljoonaa kruunua. Se tekee Suomen rahassa 3,6 miljoonaa markkaa.
Alun pitäen, puolenkymmentä vuotta sitten, harkkoja oli ollut neljä. Nyt yksi puuttui: Oiva Juntunen oli tuhlannut sen ylelliseen ja lokoisaan elämään. Hän ajoi vain uusilla suurikokoisilla autoilla, joi vuosikertaviinejä5 ja matkusteli ensimmäisessä luokassa. Hänen kalusteensa olivat nahkaa. Hän asteli kokolattiamatolla, joka upotti tohvelien alla kaksi tuumaa. Kahdesti viikossa viiden huoneen huoneiston kävi siivoamassa alan asiantuntija, viisikymmenvuotias suonikohjuista kärsivä jugoslavialainen eukko. Aina jos sattui olemaan kotosalla Oiva Juntunen antoi naisparalle kaksi kruunua juomarahaa. Oiva Juntunen piti arvossa tätä siivoojaa, sillä muori oli ahkera eikä varastellut ihmeemmin. Oiva Juntunen arvosti rehellisyyttä, sillä hän oli roisto.
Kulta oli ryöstetty viisi vuotta sitten Norjan valtionpankista. Norjalaiset olivat juuri löytäneet mannerjalustaltaan hirveät määrät öljyä ja ryhtyivät tuhlaamaan aivan kauheasti. Valtionpankin oli ostettava ulkomailta kultaa, ettei valtakunnan setelistö olisi suistunut vallan paperikantaan. Yleensä kulta tuotettiin Australiasta tai Etelä-Afrikasta. Öljykuumeen kiihtyessä Norja osti kultaa jopa Namibiasta.
Noihin aikoihin Oiva tapasi kotipuolessa Vehmersalmella serkkupoikansa, joka oli viisikymmenluvulla muuttanut siirtolaiseksi Australiaan. Istuttiin saunassa, hikoiltiin ja vihdottiin ankarasti.
– Sinä kun olet tuommoinen roisto, – kehui serkkupoika ja löi lisää löylyä, – niin sinuna minä lopettaisin pikkuhommat ja kaappaisin kerralla niin paljon ettei aina tarttis olla hommissa.
Serkulla oli puusepänliike Sydneyssä, jonka palveluksia Australian valtio siiloin tällöin käytti. Kaivoksilta tulevaa kultaa pakattiin vahvatekoisiin puulaatikoihin, jotka serkkupojan firma naulasi kokoon. Kuhunkin laatikkoon pantiin kaksisataa kiloa kultaa, kahdentoista kilon harkkoina.
– Minähän en kultaa näekään, mutta sen verran on tietoa että se viedään niissä laatikoissa laivoihin, ja laivojen lähtöajat voi kuka tahansa lukea sanomalehdestä satamauutisten kohdalta.
– Miksi ne eivät lähetä kultaa lentoteitse, kiinnostui Oiva Juntunen.
Serkkupoika väitti että lentokujetukset olivat liian riskialttiita.
– Aattelehan, välilasku esimerkiksi Kalkutassa tai Teheranissa… paikalliset tullimiehet pääsisivät penkomaan kultalaatikoita. Montako harkkoa olisi jäljellä kun kone laskeutuisi Oslon kentälle! Sitä paitsi lentäminen niillä leveysasteilla on muutenkin vähän koiranhännän nokassa6. Sanovat että koneita kaappaillaan joka viidennellä lennolla.
Oiva Juntusen rikollisissa aivoissa kehkeytyi oitis erinomainen suunnitelma. Hän sopi serkkupojan kanssa että tämä sähköttää Australiasta heti kun seuraava kultalaiva lähtisi kohti Norjaa. Lähtöaika ja aluksen nimi riittäisivät. Oiva Juntunen huolehtisi lopusta.
Näin tehtiin. Pari kuukautta myöhemmin Tukholmaan saapui serkkupojalta innostava sähke, josta kävi ilmi kulta-aluksen nimi, määräsatama (Oslo) ja lähtöaika sekä arveltu purjehtimisnopeus. Oiva Juntunen mittasi matkan Sydneystä Osloon, laski matka-ajan ja totesi että kiirettä pitäen satamaan ehdittäisiin vastaanottojuhliin.
Oiva Juntunen palkkasi apureikseen kaksi suomalaista rikollista. Toinen oli suurikokoinen, jokseenkin yksinkertainen mies, entinen kaivinkoneenkuljettaja Heikki Sutinen, nk. Isolyömä-Sutinen. Toinen oli kauppateknikko Hemmo Siira, pieni pirullinen mies, monimurhaaja vailla vertaa7. Oiva Juntunen otti molemmilta ankaran verivalan. Sen mukaan miesten tuli kaapata kultalasti heti satamassa, hoidella sitten saalis metsiin, ja sitten miesten tulisi vielä näön vuoksi8 taistella uljaasti virkavaltaa vastaan kunnes heidät pidätettäisiin. Suurin osa kultasaaliista oli määrä luovuttaa viranomaisille, mutta ei toki kaikkea. Puolensataa kiloa pitäisi pystyä livauttamaan sivuun. Lopuksi kova ja kuuliainen lusiminen käyntiin. Muutama vuosi siinä hupenisi vankiloissa, mutta palkkahan siitä maksettaisiin.
– Miljoona kruunua vuodessa, lupasi Oiva Juntunen. Tai sovitaan vaikka niin että kun te pääsette vankilasta niin pannaan kultasaalis kolmeen osaan ja häivytään kukin omille teillemme.
Näin päätettiin, ja varusteita alettiin hankkia. Konepistooleja, naamareita, kiitolinja-autoja ja muuta tarpeellista.
Toisen maailmansodan aikana Norjassa sattui niin nolosti, että kun Saksan merivoimat ilmestyivät Osloon, eivät norjalaiset oikein käsittäneet mistä on kysymys. Natsien sota-alukset ja maihinnousujoukot saivat kaikessa rauhassa purjehtia vuonojen pohjukkoihin. Joukkoja laskettiin maihin suoraan laitureille. Koska oli iltayö ja pääesikunta kiinni, eivät norjalaisten sotatoimet ottaneet käynnistyäkseen. Norjan maavoimien komentaja soitteli hätäpäissään pääministerille ja kysyi, mitä piti tehdä. Pääministeri käski miehen hankkiutua pääesikuntaan. Mutta siihen aikaan vuorokaudesta Oslosta ei saa taksia, ja niin urhoollisen Norjan armeijan oli pakko antautua saksalaisille.
Samaan tyyliin asiat hoideltiin Oslon satamassa suuren kultaryöstön yhteydessäkin. Kun kultalasti oli nostettu aluksesta laiturille, peruutti ent. kaivinkonekuski Sutinen suuren rekka-auton kultalaatikoitten viereen. Monimurhaaja Hemmo Siira avasi auton takaovet ja ruimi konepistoolilla pitkin satamaa sillä seurauksella ettei satamaan jäänyt ainuttakaan norjalaista todistamaan kahden ahneen miehen työskentelyä. Lasti siirrettiin rekkaan, Sutinen juoksi ohjaamoon ja Siira jäi auton lavalle asemiin kultalaatikkojen taakse. Raskas rekka syöksyi läpi Oslon, kääntyi sitten Ruotsiin johtavalle valtatielle. Maaseudulle päästyä alkoi monimurhaaja Hemmo Siira paiskoa kultaharkkoja tien oheen. Oiva Juntunen retkeili sopivasti samalla valtatiellä selässään reppu, johon hän keräili harkkoja. Poliisiautoja vonkui tavan takaa ohi, ja kaukaisuudesta kuului konepistoolin rätinää. Kaikki meni niinkuin oli suunniteltu.
Vasta vuoristossa Ruotsin puolella poliisit saivat pystytetyksi tiesulkuja pakenijoitten eteen. Kaksi ensimmäistä sulkua ajettiin leikisti mäsäksi, ja vasta kolmannella, piikkimatoilla tehostetulla murroksella rekka pysähtyi jäähdyttäjä savuten. Lyhyen kursorisen tulitaistelun jälkeen Siira ja Sutinen antautuivat Ruotsin viranomaisille. Heidät toimitettiin Osloon tuomittaviksi. He anoivat armoa, tunnustivat kaiken ja saivat melko lyhyet tuomiot. Norjassa he kärsivät rangaistusta vain kolme ja puoli vuotta. Sitten heidät siirrettiin Tukholmaan Långholmenin vankilaan sovittamaan muinoin Ruotsissa tekemiään vähäisempiä rötöksiä.
Niin summittaisesti Siira oli paiskonut kultaharkkoja tienoheen että Oiva Juntusella oli tosi työ löytää niitä. Ensimmäisenä päivänä hän löysi vain kaksi harkkoa. Ryöstön jälkeisenä päivänä hän löysi yhden harkon lisää. Poliisikin ryhtyi haravoimaan maantienojia, ja se hiukan hankaloitti Oiva Juntusen etsintöjä. Neljännen harkon Oiva Juntunen löysi vasta kun ryöstöstä oli kulunut kaksi kuukautta. Norjan poliisi tonki maantienojia sinnikkäästi kaksi vuotta, ja löysi vielä kaksi harkkoa lisää. Sitten etsinnät lopetettiin. Ilmeisesti jossakin ojassa on vieläkin muutama harkko parasta australialaista hienokultaa.
Oiva Juntusella oli edessään monta lokoisaa vuotta. Sillä välin kun monimurhaaja Siira ja Isolyömä-Sutinen istuivat linnassa, eleli Oiva rahahuolista vapaana Tukholmassa ylellisessä asunnossaan. Serkkupojalleen Australiaan Oiva Juntunen lähetti tuhat puntaa ja pyysi joskus piipahtamaan Humlegårdilla Tukholmassa.
Kerran viikossa Oiva Juntunen kävi tapaamassa rikostovereitaan vankilassa. Hän toimitti heille tuoreita pornojulkaisuja, savukkeita, suklaata ja piparkakkuja. Joskus, Sutisen ja Siiran hartaasti pyydellessä, hän suostui toimittamaan vankilaan rauhoittavia tabletteja. Mitä pitemmälle miesten vankeusaika kesti, sitä harvemmin Oiva Juntunen vaivautui heitä tapaamaan.
Aika ajoin Norjan ja Ruotsin viranomaiset tekivät Oiva Juntusen asunnossa kotitarkastuksia. Koskaan ei löytynyt mitään mikä olisi viitannut suureen kultaryöstöön. Kultaharkot Oiva Juntunen oli piilottanut Vehmersalmelle autioituneen kotimökkinsä sontatunkioon. Pari kertaa vuodessa Oiva kävi kotimökillä, teki hetken lapiotöitä ja palasi sitten takaisin Tukholmaan viettämään verkkaista, yltäkylläistä elamäänsä.
Mutta nyt, aurinkoisena kevätpäivänä, oli Långholmenin vankilasta kantautunut ikävä tieto. Monimurhaaja Siira ja Isolyömä-Sutinen oli nimitetty luottovangeiksi9. Se merkitsi sitä että heidät vapautettaisiin lähiaikoina.
Loisteliaitten vuosien aikana Oiva Juntunen oli ikäänkuin kasvanut erilleen entisistä rikoskumppaneistaan. Hänen nähdäkseen oli täysin tarpeetonta ryhtyä jakamaan jäljelle jäänyttä kultaa. Olihan sitä kyllä 36 kiloa, mutta silti. Mitä paatuneet vankilakundit tekisivät niin suurella rahalla?
Oiva Juntunen arvosteli mielessään Ruotsin löperöä vankeinhoitoa. Hänen mielestään ammattirikollisia, kuten esimerkiksi Siiraa ja Sutista, kohdeltiin Ruotsin vankiloissa aivan liian helläkätisesti.
– Rosvoja hyysätään. Toista se olisi Suomessa, mietti Oiva Juntunen katkerana.
2
Entinen kaivinkoneenkuljettaja, Isolyömä-Sutinen oli käyttäytynyt niin ihastuttavasti Långholmenin vankilassa, että Ruotsin viranomaiset päättelivät hänen parantaneen rikolliset tapansa ja siten ansainneen oikeuden astua suloiseen vapauteen. Sutinen oli istunut yhteen menoon vankiloissa viisi vuotta, joten voi kuvitella että hän oli onnesta liikuttunut kävellessään ulos Långholmenista. Oli kaunis keväinen päivä ja miehen jalka nousi kerkeästi. Linnut lauloivat ja Isolyömä-Sutinen hyräili.
Ihanaa vapauden onnea lisäsi vielä varma tieto, että häntä odotti vapaassa yhteiskunnassa kahdentoista kilon kultaerä, jonka Oiva Juntunen auliisti hänelle ojentaisi ja jonka hän voisi tuhlata miten mieleen juolahtaisi.
Isolyömä-Sutisella oli ollut viisi vuotta aikaa suunnitella, miten hän suunnattoman omaisuutensa sijoittaisi.
Ensinnäkin Sutinen oli ajatellut ratketa juomaan. Hän ryyppäisi ihan tolkuttomasti, monta kuukautta yhteen menoon.
Toiseksi Sutinen oli päättänyt ryhtyä nussimaan. Hän tunsi joukon tukholmalaisia huoria, jotka ilomielin auttelisivat Sutista tässä asiassa.
Kolmanneksi Sutinen suunnitteli ostavansa uuden auton. Sen piti olla suuri ja punainen. Vauhtiraidat kyljissä ja stereot hattuhyllyllä. Nelivetoinen turbo olisi sopiva.
Nämä kauaskantoiset ja rakentavat tulevaisuudensuunnitelmat mielessään Sutinen painoi Humlegårdin varrella vauraan kivitalon ulkosummeria. Mikrofoni ovenpielessä räsähti. Sutinen säikähti, vilkaisi ympärilleen: näkyikö kyttiä missään?
«Kuka siellä», kysyi mikrofoni tutulla Oiva Juntusen äänellä.
– Sutinen täällä vaan, aukase Oiva ovi!
«Mitä pirua sinä siellä teet? Eikö sinun pitäisi istua Långholmenissa?»
– Päästivät ulos, päästä sisäälle.
«Olet tainnut karata. Eikö viisi vuotta sitten sovittu että lusitte ihmisiksi ettekä karkaile. Koetahan muistella.»
– Ihan tosi, kakku on lusittu loppuun nyt. Paina jo sitä nappia saatana.
Mikrofoni sulkeutui tylysti. Toviin ei tapahtunut mitään. Viimein summeri äännähti lyhyesti ja Sutinen pääsi livahtamaan sisään.
Oiva Juntunen johdatteli Isolyömä-Sutisen saliin. Huone oli kalustettu siniharmailla nahkasohvilla ja laiskanlinnoilla. Seinillä oli suurikokoisia maalauksia ja monta metriä pitkä tammipuinen kirjahylly. Yhdellä seinällä oli stereokeskus. Sitä vastapäätä oli pieni baari, ja sen vieressä ammottavan suurikitainen luonnonkivitakka.
– Ota kengät pois, komensi Oiva Juntunen entistä rikostoveriaan, joka kiireesti nilisti viisi vuotta sitten muodissa olleet piikkikärkiset patiinit jaloistaan. Huumaava jalkahienhaju myrkytti huoneiston hetkessä.
– Pane ne kengät takaisin jalkoihin, murahti Oiva Juntunen vääntäen ilmastointilaitteet täysille. Kevyt humina hengitti Sutisen jalkahiet hetkessä pois.
Sutinen istui sohvalla äimistyneenä. Kylläpä kaveri oli hankkinut mojovan luukun!
Oiva Juntunen katseli arvioivasti rikostoveriaan. Epämiellyttävä tyyppi. Miehen puheet olivat rahvaanomaisia ja typeriä. Kuinkas muuten. Sutisen asusteet olivat kuluneet ja epämuodikkaat ja kertoivat kantajastaan kaiken oleellisen: nahkatakki, farkut. Tökerösti tatuoidussa ranteessa komeili sukeltajan kello, vaikkei Isolyömä-Sutinen osannut edes uida.
Oiva Juntunen huokasi. Mokoman roikaleen yhteiskunta oli nyt heittänyt hänen vaivoikseen.
– Mitäs olet suunnittellut, kysyi Oiva Juntunen, vaikka kyllä hän jo arvasi entisen kaivinkoneenkuljettajan viehtymykset.
Palavin sanoin Sutinen kertoili mihin kaikkeen hän oli aikeissa ryhtyä. Mitä pitemmälle juttu ehti, sitä vakuuttuneemmaksi Oiva Juntunen tuli siitä ettei moiselle roikaleelle kannattanut kultaa antaa. Rikollisuus ja kaikenlainen tapainturmelus siitä vain lisääntyisivät. Oli olemassa myös vaara että Sutinen humalluttuaan hölöttäisi kulu-arteestaan ja syöksisi sitä kautta myös Oiva Juntusen ahdinkoon.
Mies piti jollakin tavalla… eliminoida.
– Annappa se kultaplootu mulle, niin minä häippäsen tästä, vaati Sutinen.
Niinpä tietenkin! Noinko vaan tässä nyt kultaa ruvettaisiin jakelemaan, ihan kuin kyse olisi ryypyn tarjoamisesta. Oiva Juntunen ryhtyi selittämään virallisenpuoleisella äänellä, ettei tässä nyt toki ollut viisasta ryhtyä kultaa tasaamaan. Piti odotella pitkät ajat, sillä viranomaiset pitivät taloa silmällä ja oletettavasti olivat varjostaneet Sutista tämän tullessa Humlegårdille.
Oiva Juntunen antoi Sutiselle kaksituhatta kruunua ensi hätään ja ilmoitti että miehen sopi nyt lähteä.
– Hanki luukku jostakin, ja tavataan huomenna aamulla vaikka kymmeneltä siinä kapakassa Slussenilla, mikä se nyt on.
– Joo, Brendalla. Mä lähden sitten. Viiteen vuoteen en oo kaljalla käynykkään. Muista sitte tulla kymmeneltä. Heissan vaan, Oiva! Oli kuule mukava moikata pitkästä aikaa, tarkotan että ihan siviilissä.
Oiva Juntunen katseli kuinka Sutinen ylitti puiston ja hävisi kirjastorakennuksen taakse. Hänen tuli hiukan sääli roistopoloista. No, saisipa piruparka nauttia ihanasta vapaudesta sentään yhden vuorokauden verran. Se riitti Oiva Juntusen mielestä vallan hyvin Sutiselle. Hän teki itselleen piristävän drinkin ja väänsi ystävänsä Stickanin numeron. Miekkonen kuului tukholmalaiseen alamaailmaan, sen ylempiin kerrostumiin.
– Mitenkäs perheesi voi? Sehän hauskaa. Kuule, voisitko järjestää minulle ensi yöksi pienen murron? Pane joku tyyppi kalauttamaan vaikka kelloliikkeen näyteikkuna säpäleiksi. Varoita sitä ettei jätä sormenjälkiä, ei varsinkaan tavaraan. No, sitten käsket kaverin mennä aamulla kymmeneksi Brendalle. Siellä istuu suomalainen Isolyömä-Sutinen, muistatko? Sama mies joka vei sinultakin yhden rekkalastin Helsinkiin muutama vuosi sitten. Hoitele juttu niin että ne kamat joutuvat sille Sutiselle. Keksi joku kuriirijuttu vaikka. Se kyllä suostuu, vanha roisto. Tarjotkoon kaveri sille kaljaa, sillä on taatusti aamulla kova kankkunen.
– Mihin sinä oikein pyrit, kiinnostui Stickan.
– No ei tässä muuta, kuin että hoitele se Sutinen niitten kellojen kanssa jonnekin muka kohtauspaikalle, käsitäthän sinä. Sitten vaan soitat kytät sinne. Tavallinen juttu, kundi tuoreeltaan poseen taas.
Stickan käsitti homman oikein hyvin. Hän tiedusteli, voisiko hän pihistää osan ryöstösaaliista palkkioksi omalle miehelleen, joka keittelisi jutun kokoon10.
– Kello sinne tai tänne, ei kuulu minulle, lupasi Oiva Juntunen. – Sitäpaitsi, minä voisin ostaa sinulle ja Evalle lentoliput Floridaan, sanovat ettei siellä tähän aikaan vuodesta ihan läkähdy. Eikö sovita juttu näin.
Seuraavana aamuna istui Isolyömä-Sutinen raastavassa krapulassa Brendalla. Hänen seuraansa lyöttäytyi muuan ruotsalainen pikkurosvo viekastelemaan ja oluita tarjoilemaan. Piti kuulemma viedä muovikassillinen kuumemmanpuoleista tavaraa yhteen taattuun kadunkulmaan puolilta päivin. Mikäpä siinä. Mutta kun olisi tapaaminen yhden kaverin kanssa.
Pari tuntia Sutinen odotteli Oiva Juntusta kapakassa, kädessään muovikassillinen täynnä varastettuja kelloja ja hopeisia kynttilänjalkoja. Sitten hän kyllästyi odottamiseen ja lähti viemään kelloja sovittuun paikkaan.
Sielläkään ei ollut ketään saapuvilla.
Vaan hetken perästä vaaleanharmaa Volvo kaartoi miehen luo. Kaksi popliinitakkista nuorta miestä astui ulos autosta, pyysi nähdä muovikassia, ja sitten he napsauttivat Isolyömä-Sutisen tatuoituihin ranteisiin käsiraudat. Noustiin autoon ja ajettiin pois,
Kun Stickan soitti Oiva Juntuselle ja ilmoitti että Sutinen oli hoideltu» kuntoon», huokasi Oiva osaaottavasti. Elämä kertakaikkiaan oli tällaista. Oli miehiä joille vapaus ei sopinut, ja Isolyömä-Sutinen oli juuri sellainen mies.
Mutta Långholmenista kantautui uusia, entistä uhkaavampia huhuja. Monimurhaaja, kauppateknikko Siira oli lähettänyt jo viidennen armonanomuksensa Ruotsin kuninkaalle. Alamaailmassa kuiskittiin että kaikkiin vankilasääntöhin lauhkeasti sopeutunut monimurhaaja saattaisi vihonviimein päästä vapaaksi.
Oiva Juntunen tunsi monimurhaaja Siiran hyvin. Miehen tilillä oli tosiaankin paljon rikoksia, sovitettuja ja sovittamattomia. Hän oli kelmeän paatunut mies, tunteeton piru, jonka jäljiltä yleensä löytyi pahasti hakattuja ja joskus hengiltä riistettyjä ihmisiä. Siiran kanssa ei voinut menetellä niin somasti kuin Sutisen suhteen. Siiralla oli tarkka tähtäyssilmä eikä säälintunnetta ollenkaan. Jos Siira tahtoi osuutensa kullasta, hän sen myös hankki, keinolla millä hyvänsä.
Mutta jos Siiralle antoi yhden kultaharkon, jäljelle jäisi enää kaksi… ja oliko varmaa, ettei Siira vaatisi myös Sutisen osuutta? Oiva Juntusesta alkoi tuntua että turvallisinta oli jättää myös Siira kullasta osattomaksi. Tappajat tarvitsevat rautaa, eivät kultaa, päätteli Oiva Juntunen.
Parempi oli häipyä Tukholmasta ennenkuin Siira pääsisi vankilasta. Monimurhaajalla oli ollut viisi vuotta aikaa punoa juonia entistä rikostoveriaan vastaan. Oiva Juntunen ei aikonut jäädä odottelemaan, mitä kaikkea kauppateknikko oli viidessä vuodessa päähänsä saanut. Kannatti kadota jäljettömiin, nopeasti ja tehokkaasti. Florida tuntui hyvältä.
3
Florida oli Oiva Juntuselle pettymys. Viileän Tukholman jälkeen trooppinen rannikko vaikutti helteiseltä ja hälisevältä. Päivät kuluivat pääasiassa ryypiskellessä, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Rahaa kului kuin kosken nielemänä11.
Oiva Juntunen tutustui muutamiin suomalaisiin roikaleisiin, jotka olivat paenneet kolttosiaan Floridaan. Yleensä näillä veikoilla oli tunnollaan maksamattomia veroja, konkurssirikoksia, kavalluksia, lahjomisia ja muuta sellaista. Jotkut harrastivat liiketoimintaa, toiset kuluttivat kotimaasta kähveltämiään rahoja. Selvin päin nämä miehet ylistivät amerikkalaista vapaata elämäntapaa, mutta juotuaan itsensä humalaan he valittelivat koti-ikävää vedet silmissä12. Pakolainen kaipaa kotimaahan vaikka olisi rikollinenkin.
Suomalaiset pitivät usein kosteita kutsuja, joissa grillattiin härkää, pärskittiin uima-altaissa ja vaihdettiin ajatuksia edellisellä viikolla tehdyistä paikallisista murhista ja murroista. Näissä kemuissa oli aina mukana tukevarunkoisia liikemiehiä, jotka ruskeina ja rasvaisina siemailivat viskiä. Mukana oli myös rypistymäisillään olevia entisiä missejä ja lihomisensa aloittaneita mannekiineja sekä muutama siipirikko13 lentoemäntä.
Muuan johtaja Jabala, peräisin Savosta, entiseltä nimeltään Jäppilä, kertoili Oivalle olemisistaan. Hänellä oli suuri vene, kaunis talo hyvällä paikalla ja kaksi autoa. Johtaja Jabala oli republikaani, joten kaiken piti olla mallikelpoisessa kunnossa. Vaan ei:
– Viiteen vuoteen en ole muikkukukkoa nähnytkkään, uskotko sie Oiva? Lihapullia tekee joskus niin perkeleesti mieli että mahaa polttelee. Nämä täkäläiset hampurilaiset sinä tiiät.
Jabala murehti sitäkin ettei hän ollut vuosiin edes nähnyt oikeata raitiovaunua.
– Jos sais yielä joskus ajaa kolmosen ratikalla Kalliosta Kauppatorille… ja siellä voisi ostaa kymmenkiloisen lohen ja graavata sitä. Täällä on vaan tuota valtameren valkeata kalaa, ja omalla autolla pitää aina söhlätä. Vaan eniten minä oon savusaunaa täällä kaivannu. Ajattele! Löylystä suoraan järveen ja sitten vilvoittelemaan saunan seinustalle. Lenkkimakkaraakaan14 täältä et saa! Tavallista rehellistä hampparia täällä ei yksikään teurastamo osaa valmistaa. Jos minä pääsisin Suomeen vaikka yhdeksi yöksi, niin minä menisin saunaan ja söisin perkele kilon lenkkimakkaraa kylmiltään ja joisin saavillisen kotikaljaa päälle.
– Onhan sinulla sauna, huomautti Oiva Juntunen.
– Kuka sitä tämmöisessä helteessä saunoo. Ensin on hellettä viikkokausia, ja sitten mereltä puskee kamala tornaado. Veneet se hakkaa säpäleiksi, katot lentelee mailien päähän ja nuo perkeleen palmut kaatuilevat uima-altaaseen. Jos ei myrsky revi taloa niin gangsterit hakkaavat ikkunat sisään ja rohmuavat talon tyhjäksi. Minä nukun kellarissa, ei sitä muualla uskalla. Sisäkkö meillä makuuhuoneessa nukkuu, mutta se onkin neekeri. Ajattele, neekeriä täytyy nukuttaa omassa sängyssä! Vaan pirullisinta täällä on se ettei syksyllä tule talvea niinkuin muualla. Kanadaan pitää lentää jos mielii suksille päästä.
– Onhan täällä kauniita naisia sentään, esitti Oiva.
– Herppeshuulia, niin.
Oiva Juntunen kysyi, minkä taki Jäppilä sitten täällä asui ja eli, kun niin kovasti kaipasi Suomeen?
– Kaksi konkurssia ja muuta semmoista siinä vaan on. Hyvä kun eivät käy täältä linnaan hakemassa. Tänne minä jään, pakko. Eikähän tässä mitään, mutta aina kun Suomesta tulee mies niin tulee asioita mieleen. Muuten, sinähän voisit hommata minulle vähän rahaa? Jäi sinne Vanhaan Maahan. Sinä kun olet tommoinen rehdin tuntuinen mies niin rupiappa kuriiriksi. Lentelet ja lomailet, kyllä se onnistuu.
Oiva Juntunen ajatteli omia kultaharkkojaan. Näytti siltä ettei niittenkään tuominen valtameren yli olisi kovinkaan helppoa. Hän ei voinut Jabalaa auttaa, mutta lupasi tuoda muikkusäilykkeitä jos sattuisi tulemaan joskus toiste.
– Niinhän ne kaikki lupaa. Yksikin kaveri lupasi hommata Suomesta kunnon ruisleipiä tänne mulle. Perkele toi rinkeleitä, mitä minä niillä.
Oiva Juntunen totesi ettei hän ollut Floridassa turvassa kauppateknikko Siiran vaatimuksilta. Tännehän kaikki roistot kokoontuvat, miksei sitten Siirakin.
Jonakin kauniina aamuna kauppateknikko Siira saattaisi ilmaantua huvilan terassille revolveri kourassa. Olisi siinä selittelemistä. Tappaisi se sika, aivan varmasti.
Oiva Juntunen matkusti New Yorkiin. Hän ajatteli asettua sinne asumaan. Suurkaupungista ei Siira häntä ikinä löytäisi.
Mutta jo ennenkuin Oiva Juntunen oli ehtinyt asettua hotelliin hänet ryöstettiin. Keskellä päivää, keskellä katua, ihmisten keskellä. Gangsterit veivät rahat, hyvä kun eivät ampuneet. Lähtiessään yksi niistä riuhtaisi silkkisen solmion Oivan kaulasta. Jättivät sentään passin ja enimmät vaatteet.
Putipuhtaaksi ryöstetty15 mies ei miljoonakaupungissa ole mitenkään erityisen kadehtittava olento. Oiva Juntunen marssi Ruotsin konsulaattiin, jossa häneen suhtauduttiin vieroksuen.
– Finne igen16, sanoivat Ruotsin viranomaiset ja pudistivat säälien päätään. Oiva Juntunen pyysi apua Suomen konsulaatista. Hän sai matkalipun, mutta ei Tukholmaan jossa asui, vaan Helsinkiin, koska hän oli Suomen kansalainen.
– Kas kun ette pyydä matkarahoja Moskovaan, sanoivat viranomaiset. – Menette Helsingissä sosiaalitoimistoon ja pyydätte sieltä matkarahat Tukholmaan. Me hoitelemme täällä vain näitä pitkiä linjoja.
Sosiaaliluukulleko tässä toimitettiin miestä, jolla oli savolaisessa sontatunkiossa kolmekymmentäkuusi kiloa 24 karaatin kultaa? Irvokasta. Mutta useinkos viranomaisten hommissa on järkeä.
Lentokoneessa Oiva Juntunen päätti ettei hän toista kertaa Amerikkaan matkustaisi. Kyllä maailmassa piti olla varmempia pakopaikkoja tavalliselle rosvolle.
Seutulassa Oiva Juntunen soitti Tukholmaan ruotsalaiselle roistoystävälleen Stickanille, joka lähetti rahaa. Heti pikamääräyksen saatuaan Oiva vuokrasi upean auton ja ajoi Vehmersalmelle, autioituneelle kotitilalleen. Siellä häntä odotti ruostunut ojalapio ja maailman kallein sontatunkio.
Siinä maailmalta palannut poika asteli kotimökkinsä niin tutulla pihapolulla katsellen vesoittuneita vainioita, jotka vihersivät alkukesän lempeydessä. Hän ajatteli että todella, kotimaa oli sittenkin suloisen kaunis. Miten ihanasti ikivanha pihapihlaja suhisi kesätuulesssa!
Mutta Oiva Juntunen ei mennyt tupaan, vaan loi katseensa navetan taakse, nokkosia ja koiranputkea kasvavan lantakasan suuntaan. Kuinka kauniina se kohosikaan harmaantuneen karjasuojan kupeesta… siinä oli ytyä, kasvuvoimaa, siinä oli kultaa! Siinä oli Oiva Juntusen aarrekätkö, ovela kassakaappi. Mutta heti kun kauppateknikko, monimurhaaja Siira saisi Ruotsin ajattelemattomalta kuninkaalta armon, ja vapauden, tämä säntäisi haistelemaan Vehmersalmen maisemia. Siitä ei ollut epäilystäkään, ja sen takia kulta piti nyt siirtää turvaan.
Oiva Juntunen työntyi sisälle harmaaseen vajaan, jossa ruostunut niittokone tervehti häntä hellästi.
Lapio kädessään Oiva palasi vajasta ja asteli tunkiolle. Nokkoset pistelivät nilkkoihin ohuitten kreppisukkien läpi, mutta siitä viis17. Mies seisoi nyt kultaisen karjalannan päällä.
Mittapiste navetan nurkasta piti olla kolme ja puoli metriä, toinen koordinaatti sontaluukusta vähän vaille kaksi metriä. Oiva Juntunen iski lapion kultaisen leikkauksen keskipisteeseen. Se oli kuin kassakaapin numerolukon ensimmäinen numeron pyöräytys.
Syvällepä kulta olikin tullut haudatuksi. Kaivettuaan tunnin verran Oiva sai aikaan metriä leveän ja puolta syvän kuopan, mutta kultaa ei löytynyt. Hikisenä ja puolikengät sonnassa Oiva nousi ylös kaivannosta. Suunnaton pilvi sinimahaisia kärpäsiä seurasi kullankaivajaa tunkion laelle. Oiva pani tupakaksi ja kuivasi otsaansa hiestä.
– Saatana, virkkoi mies myrtyneenä.
Tupakoituaan Oiva palasi taas työhönsä. Ei maailma laiskoja elätä18. Hän otti uudet, entistä laajemmat koordinaatit ja ahkeroi tunkiolla vielä tunnin verran. Syntyi valtava kuoppa, ja viimein ahkeruus palkittiin. Kolme kultaharkkoa kolahti vuorollaan lapioon. Oiva Juntunen kanteli kalliit harkot pihalle, vinttasi kaivosta vettä ja pesi ne sonnasta puhtaiksi.
Siinä lojui pihanurmella kolme kahdentoista kilon kimmeltävää hienokultaharkkoa, kyljissään Australian valtionpankin leimat. Oiva Juntunen siveli kylmää jalometallia. Kämmen hikosi, sydän löi tavallista nopeammin. Tätä saalista hän ei koskaan suostuisi jakamaan monimurhaaja Siiran kanssa.
Naapurin ukko ajeli traktorilla pellollaan. Oiva Juntunen piilotti kullan nopeasti auton matkatavarasäiliöön, jonka hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän heilautti kättään ukolle, joka ajoi pihaan ihmettelemään vierasta.
– Ka, Oevahan se siinä! Lomillekko Ruottista asti tulit?
Naapurin isäntä katseli Oivaa hetken.
– Vaan on sulla patiinit paskassa. Mie lämmitän saunan, tuu meillen yöksi.
– Kävelin tuossa tunkiolla, kaivoin matoja. Jos vaikka iltasella kävisin ongella.
Myöhemmin, ongelta tultuaan, Oiva meni naapurin ukon kanssa saunaan ja otti oikein tuhdit löylyt. Hän kävi järvessä ja tarinoi ukon kanssa.
– Sinä se Oeva lienet Ruottissa hyvissä hankkeissa kun nuin on herran kamppeet ja tuommonen auto.
– No, toimeen on tultu.
– Hyvin siellä kuuluu pyhältävän sillä sun serkkupojallakin siellä Sytneyssä. Kuulemma iso tirika siellä. Kävi viime viikolla ja kovasti kehu. Lähetti sulle terveisiä, käski käymään. Sano että soitat vaan niin se noutaa kentältä.
Aamulla Oiva Juntunen hyvästeli naapurinsa. Hän nousi autoon, käänsi keulan kohti pohjoista. Jospa ajelisi Lappiin asti? Sinne kun kullan piilottaisi, niin eipä Siira saalista löytäisi vaikka ikänsä erämaita tonkisi.
Voisi samantien itsekin jäädä erakoksi, kultaa vahtimaan.
Rovaniemellä Oiva Juntunen yöpyi, hankki aamulla retkeilyvarusteet ja hiukan muonaa, ja lähti sitten myymään kultaa Kyanderin kultasepänliikkeeseen. Hän mursi yhdestä harkosta mojovan kimpaleen, kääri sen vessapaperiin ja asteli Kyanderin puheille.
Kyander, jolla oli kokemusta Lapin kullankaivajien hippujen markkinoinnista, totesi oitis että kyseessä oli 24 karaatin hienokulta.
– Punnitaampa, hän totesi luuppi silmillään.
Kulta painoi neljä unssia ja rapiat. Oiva Juntuselle maksettiin siitä 11 400 markaa, käteisellä. Kyanderia ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin, mistä kulta oli peräisin.
Kun kaikki asiat oli toimitettu, suuntasi Oiva Juntunen ajokkinsa keulan kohti pohjoista. Hän valitsi Käsivarteen johtavan tien, ajoi Kittilään, ohitti Sirkassa ja Tepastossa pitkiä sotilaskolonnia, ja saapui viimein Puljuun, mitättömään erämaakylään suurten suoalueitten keskellä. Siellä hän päätti hylätä autonsa ja oijustaa metsään. Hän keinotteli raskaan kultarepun selkäänsä ja suunnisti kohti länttä.
