Kitabı oku: «Alfred Kihlman II (of 2)», sayfa 10

Näin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli Kihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi Emmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin merkeissä 1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan kansallismielisiin. Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja Helsinkiin tultuaan hän mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi konserteissa tai muissa soitannollisissa tilaisuuksissa, "säveleiden taivaassa unohtaakseen vilinän ja puuhan täällä alhaalla" (rouva Forsgårdille 17/10 1875). Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan, jonka musiikki oli yhtä viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei ole ihme. Olihan silloin vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja naiivisti innokkaan katsomon välillä suorastaan ihanteellinen, ja taiteellisen esityksen herättämä tunnelma yleensä niin valtava, ettei meillä sen jälkeen ole samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan musikaaliseen nautintoon antautui siis Kihlmankin – mutta omalla tavallaan. Samoin kuin säännöllisesti konserteissakin valitsi hän itselleen jonkun huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista istuimista jossakin ensi rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin kumarassa, otsa nojattuna oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja kasvot olivat melkein peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan, hyvin vähän välittämättä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Todistuksena että niin oli laita mainitaan, että hän kerran kuultuaan Verdin Traviatan oli kysynyt, mitä merkitsi se "samettiliuska", joka heitettiin kolmannessa näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka Alfred korkeimman halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle. Kuinka harras oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista sanoista Oswaldille (3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla: "Miten olen ollut työssäni kiinni, käsität siitä, että (Rossinin) Sevillan parturi, jossa Ida Basilier, hra Navrátil ja hra Otto esiintyvät, on jo annettu neljä kertaa ilman että olen ainoanakaan iltana saanut kuulla tätä oopperaa. (Gounod'n) Faustin, joka annettiin en muista kuinka monta kertaa, sain niin monesti kuulla, että (täysin) tunnen ja ymmärrän sen musiikin, ja erinäiset sävelmät soivat (alati) sisässäni. Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat, ne olivat ylentäviä ja tavallaan elettiin oikein musikaalista elämää. Parturia annetaan nyt suurella menestyksellä ja täysille huoneille. Ruotsalainen teatteri on luonnollisesti myöskin alkanut esittää laulukappaleita. Nykyään annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja tarkoitus kuuluu olevan aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö kilpailemaan suomalaisen kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen."

Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta musiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat, jotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen toisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy oopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien ihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai toisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli lakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut puheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen (Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä lienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän katsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos kyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto – vaikkapa teatterissakin – , hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut toisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman eivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus kävi siellä.

Toukok. 13 p: nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla ei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta melua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan sukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta esittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa. Mitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä vastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä onnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin niiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä ihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua hänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön hän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä. Eikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä menestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut. Normaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi oppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden joukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä opettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme, Kihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan perikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten onnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä lausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.

Miten nämä tunnustukset, ja rakkaudenosoitukset Kihlmania ilahduttivat ja liikuttivat, on hän kirjeessä tyttärelleen julkilausumat melkein hämmästyttävin sanoin – niin ne eroavat jokapäiväisestä sovinnaisuudesta, joka tavan mukaan leimaa tällaisten merkkipäivienkin vieton. "Toukokuu on antanut minulle runsaasti ilonaiheita. Kaikkialla olen saanut korjata rikkaita, verrattomia hyvityksen ja kiitollisuuden satoja. En ole hävennyt vastaanottaa, mitä minulle on annettu, sillä minä tiedän, että olen yrittänyt toimittaa jotain maailmassa. Olen vastaanottanut sen kainostelematta (utan pryderi), mutta mitä sisäisimmällä kiitollisuudella. On juhlahetkiä elämässä, jotka ovat unohtumattomia, autuaita hetkiä, jotka saavat aavistamaan, mitä taivaallinen autuus on. – Lisäksi on minulla ollut onnea ja iloa, jonka eroavat oppilaat ovat tuottaneet, kun ovat kunnialla suorittaneet (ylioppilas)tutkintonsa. Ja että Oswald oli niiden joukossa, se oli kaiken huippu."

* * * * *

Edellisessä olemme jo maininneet eri seikkoja, jotka eivät kuulu ainoastaan 1875, vaan myöskin 1876 v: n historiaan, johon tämä luku päättyy. Täydennykseksi kerrottakoon tässä vielä muutamia yksityisiä tapahtumia.

Elokuun 30 p: nä 1875 kauppaneuvos A. A. Levón Vaasassa kuoli lyhyen ajan sairastettuaan. Samoin kuin Viktor Schauman oli Levónkin Kihlmanin nuoruudenystäviä, vaikka 5 vuotta vanhempi. Varhemmin heitä yhdisti herännäisyys, johon Levónkin oli liittynyt; uuden Vaasan perustamisajoilta heillä taas oli ollut paljon yhteisiä liikeharrastuksia. Heidän kirjeenvaihtonsa oli sangen taaja ja osoittaa ystävällistä, luottamuksellista väliä, vaikkei sentään Levónille lähetetyissä kirjeissä tapaa yhtä sydämellisiä tunteenpurkauksia kuin Schaumanille osoitetuissa. Kumminkin oli tämänkin ystävän poismeno tuntuva surunaihe Kihlmanille, ja hartaasti hän otti osaa Levónin perheen ja suurten liikeyritysten kohtaloon. Pitkissä kirjeissä, joita hän lähetti muille tuttavilleen Vaasaan, hän esittää mietteitä ja neuvoja niiden hoidosta. Eräs hovioikeudenneuvos Jonas Sandmanille osoitettu kirje (11/10 1875) päättyy: "Mitä olen sanonut, on lähtenyt sydämestä, joka vuosikymmeniä on ollut kiintynyt poismenneeseen ystäväämme, ja nyt mielellään tahtoisi edistää hänen tarkoituksiaan ja jälkeenjääneiden lastensa parasta." —

Keväällä 1876 tapahtui onnettomuus, joka syvästi koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa. Maaliskuun alussa lähti Oswald, joka nyt ensi vuoden ylioppilaana halusi sekä nauttia että hyötyä vapaudestaan, Keuruulle täydentääkseen suomenkielen taitoaan. Hän asui pappilassa, rovasti Bergrothilla, missä hän, niinkuin hyvissä sukulaisissa ainakin, oli kuin kotona. Pääsiäislauantaina (15/4) hän oli lähtenyt ulos pyssy mukana. Äkkiä hän huomaa tavallisten varisten joukossa yhden valkoisen ja toivoen saavansa harvinaisen linnun yliopiston museoon hän alkaa ajaa variksia takaa. Aita sattuu eteen, kiireessään hän yrittää hypätä yli pitäen pyssyä piipusta, hana hipaisee aidakseen, pyssy laukeaa ja vie häneltä oikean käden peukalon, jota paitsi muutamia haulia tunkee kasvoihinkin. – Vahinko oli vakava, mutta meneehän semmoisissa tapauksissa usein henkikin. Apteekkari sitoi haavan, kunnes lääkäri tuotiin Jyväskylästä, ja pappilassa oli mitä hellin hoito tarjona. Mutta miten vastaanotettaisiin sanoma kodissa, ja mitä varsinkin äiti sanoisi? Se kysymys painoi ennen kaikkea Oswaldin mieltä, hänen koettaessaan miehekkäästi kestää kohtaloaan. Pääsiäispäivänä k: lo 11 a.p. Kihlman sai sähkösanoman, jonka järkyttävään tapaturmailmoitukseen (rauhoittavassa tarkoituksessa) oli liitetty sanat: "toivoaksemme ei hengenvaaraa!" Todellisesti olivat sanat omansa enentämään levottomuutta. Vaimolleen, joka vielä oli heikkovoimainen erään taudin jälkeen, josta vast'ikään oli toipunut, Kihlman ei uskaltanut mainita mitään. Hänen täytyi yksin kantaa tuskallista salaisuutta ja odottaa tarkempia tietoja, jotka viipyivät kauan, sillä kirjeet ja sähkösanomat olivat Keuruulta lähetettävät Jyväskylän kautta. Puolitoista viikkoa kului ennenkuin äitikin sai tietää tuon jobinpostin. Sillä aikaa oli Kihlman lähettänyt kansanhaavurin Matts Haglundin (vanha tuttu ja ystävä Kruununkylän ajoilta, joka oli saanut virallisen luvan toimia haavalääkärinä) Keuruulle hoitamaan Oswaldia ja kirjoittanut useita kirjeitä pojalleen. Ja nämä kirjeet ansaitsevat erityistä huomiota, ne kun ovat niin täynnä isänrakkautta ja hienotunteisuutta. Vaikka isä ei salaa tuskallista levottomuuttaan, ei kirjeissä tapaa ainoatakaan noista nuhtelevista jälkiviisasteluista: kuinka saatoitkaan olla niin varomaton! j.n.e., jotka vain ovat kiviä onnettomuuden kohtaaman kuormaan. Sitä vastoin hän kaikin tavoin koetti ylläpitää rakkaan poikansa rohkeutta.

(18/4) "Toivoaksemme ei hengenvaaraa! Siis on olemassa ainoastaan toivoa, että henki on pelastettavissa. – Tilani on näinä päivinä ollut tuskallinen. Sieluni on alati ollut luonasi, enkä kuitenkaan ole tiennyt, miten Sinun on. – Juuri epävarmuuden vuoksi – olen tahtonut säästää äitiä. – Rakas Oswaldini! Toivon, että kannat tuskiasi miehen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Kärsimys terästää luonnetta. Kärsimys voi sitä tehdä, kärsimys kun vie ihmisen itseensä. Kärsimyksen tulee viedä Jumalan luo. Kärsimys voikin sen tehdä, sillä oikea itsensätuntemus vie Jumalan, korkeimman hyvän, luo. Jumala auttakoon Sinua, lapsi raukka, ruumiin ja sielun puolesta. Jumala siunatkoon Sinua!"

(22/4) Saatuaan lähempiä tietoja: "Kiitän kyyneleet silmissä, että elät ja että on toivoa parantumisestasi. – Sinun täytyy oppia kirjoittamaan vasemmalla kädellä, ja hyvällä tahdolla voi vaikeampaakin oppia. – Älä anna mielesi masentua tarpeettomista tulevaisuudenhuolista. Luota Jumalaan ja tee joka hetki, mitä Sinun tulee! Ole rauhallinen ja tyyni."

(24/4) "Kuinka onnellisia saammekaan olla onnettomuudessa! Miten toisin olisikaan voinut käydä!"

(27/4) "Tänään olen kertonut Äidille onnettomuutesi. – Olethan Sinä meillä vielä, joskin olet ruumiillisesti vahingoittunut. Henkisesti olet terve, ja se on paljon, paljon enemmän! Tahdomme yhdessä kantaa ruumiillista vammaasi. Toivoakseni me yhdessä jaksamme jotakin. – Iloitse paljosta, joka Sinulla vielä on! Jumala siunatkoon Sinua, Oswaldini!"

Haava parantui verraten nopeasti, mutta uutta peukaloa ei kasvanut entisen sijaan, niinkuin yksi pikku veljistä oli olettanut! Toukokuun lopulla tuli Oswald kotia. Hänen oma ja isän toivo, että hän onnettomuudestaan huolimatta johonkin kykenisi maailmassa, oli täysin määrin toteutuva. J. V. Snellman ei ollut suotta lohduttanut edellistä sanoilla, "eihän sitä peukalolla ajatella!"

III
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1877-1884

Edellisessä luvussa kuvattu ajanjakso Kihlmanin elämää oli verrattuna 1860-luvun loppukauteen yleensä rauhallinen ja menestyksellinen, mutta nyt seuraa taasen sarja levottomia, jopa tuskallisia vuosia. Ajanluonteen vaihdos aiheuttaa, että aloitamme uuden luvun.

Ensiksi on puhuttava pitkästä säätykokouksesta, joka neljän kuukauden kesälomaa lukuunottamatta kesti kokonaisen vuoden: 23/1 1877 – 24/1 1878. Että Kihlmanin kyky jo oli tyystin tunnettu, sen todistavat hänen lukuisat luottamustoimensa. Hän oli valitsijamies, vakinainen jäsen valtio-, tarkastus-, raha- (kultakannalle siirtymiskysymyksen käsittelyä varten) ja lisätyssä talous-valiokunnassa, varamies yleisessä valitus-, lisätyssä suostunta- ja lisätyssä laki- ja talous-valiokunnassa sekä valittiin valtiopäivien lopulla jälleen pankkivaltuusmiehen varamieheksi ja säätytalo-valiokunnan jäseneksi! – Muiden koulunopettajain edustajain kanssa Kihlman teki kolme anomusehdotusta: suomenkielisten koulujen lisäämisestä, teollisuuskoulujen perustamisesta ja kouluasetuksen muuttamisesta koulunopettajain palkankorotuksen perusteihin nähden.

Kun seuraavassa teemme selkoa Kihlmanin esiintymisestä erinäisissä kysymyksissä, rajoitumme tietysti semmoiseen, jolla vieläkin on merkitystä taikka joka on hänelle erityisesti kuvaavaa. Kevätkaudelta on kuitenkin vähän mainittavana, sillä työ oli silloin pääasiallisesti keskittynyt valiokuntiin.

On sanottu, että Kihlman useimmiten esiintyi vasta keskustelujen loppupuolella, mutta kyllä joskus tapahtui niinkin, että hän aloitti keskustelun. Niin teki hän, kun (27/3) käsiteltävänä oli yleisen valitusvaliokunnan mietintö prof. O. Donnerin anomusehdotuksesta yliopiston vakinaisten opettajien lisäämisestä. Pitkässä puheessa, jossa hän pääasiassa kannatti anomuksen tarkoitusta, hän otti erikoisesti tarkastaakseen tieteen yleismaailmallisuuden periaatetta, jonka nojassa vastikään "eräs ulkomaalainen oli saanut viran yliopistossa, vaikka kotimainen mies oli hakenut samaa virkaa ja huomattu siihen päteväksi." [Tarkoittaa ruotsinmaalaisen toht. M. G. Mittag-Lefflerin nimittämistä matematiikan professoriksi; toinen pätevä hakija oli suomalainen toht. Ernst Bonsdorff.]. Koska tämä aikanaan merkillinen osa lausuntoa vieläkin pitää paikkansa, otamme sen tähän:

– "Sanotaan, että tiede on yleismaailmallinen, ja epäilemättä on siinä perää. Erittäin lienee se totta eräisiin tieteisiin nähden. Mutta miten yleismaailmallinen tiede liekään, tarvitsee se kuitenkin paikan maailmassa, missä se voi seisoa. Tieteen harjoittajat ovat ihmisiä ja semmoisina he tarvitsevat perustan, mille voivat asettua. Tämä perusta on isänmaa luontoineen, kansoineen. Totta on: tiedemies seisoo niin korkealla, että hänen katseensa ulottuu kaikkeuden yli ja siis kauas yli isänmaan ahtaiden rajojen. Mutta ei hän kumminkaan seiso niin korkealla, että isänmaallinen ja lähinnä oleva sen vuoksi tulisi mitättömäksi. Päinvastoin tulee näennäisesti vähäpätöinenkin tiedemiehelle merkitseväksi, ja se mikä toisista ihmisistä on pientä, tulee hänelle suureksi, koska se täyttää paikkansa suuressa kokonaisuudessa. Juuri sentähden on tiedemiehestä tärkeää luoda valoa isänmaahan, sen luontoon, kieleen, historiaan, tapoihin, lakeihin ja oloihin, ja kun tiedemies niin tekee ja yleismaailmallisen tieteen alttarille laskee isänmaallisten tieteellisten harrastustensa hedelmät, ei ole ollut tapana pitää tätä työtä epätieteellisenä, vaan on se päinvastoin tuottanut tiedemiehelle kunniaa. Usein on hänen nimensä ainoastaan sen kautta pelastunut unohduksesta. Sen vuoksi saattaa, ymmärtääkseni, sanoa, että tiede on kansallinen samalla kuin se on yleismaailmallinen, eikä näin ollen, kun on perustettu puhtaasti tieteellisiä laitoksia, niinkuin tiedeakatemioita, isänmaallista puolta ole katsottu vähäarvoiseksi. Sen vuoksi on tiedeakatemiat perustettu omaan maahan, ja ulkomaalaisia on kutsuttu niiden kunniajäseniksi, jotta siten kunnioitettaisiin heitä ja itseään, mutta akatemiain varsinaiset työntekijät ovat kuitenkin kotimaisia miehiä, kukin alallaan. Jos nyt Suomella olisi varaa toimeenpanna oma tiedeakatemia, ja jos Suomi paikkojen asettamisessa noudattaisi periaatetta, että yksistään tieteellinen ansio on silmällä pidettävä, niin valittaisiin luonnollisesti akatemian jäseniksi, ei kotimaisia miehiä, vaan kuuluisuuksia kaikista maailman kolkista. Jos isänmaallisuus on merkitystä vailla, voitaisiin siten kokoonpantu akatemia sijoittaa mihin tahansa Suomen ulkopuolelle, ja Suomella olisi vain kunnia lähettää tälle tiedeakatemialle palkkaneljännekset sekä kunnia siitä, että se ennen muita on perustanut aito kosmopoliittisen tiedeakatemian. Jos siis tästä näkyy, että on täysi syy epäillä, onko tieteelle eduksi puhtaasti tieteellisten virkojen asettamisessa huomioonottaa ainoastaan tieteellisiä ansioita, niin tulee syy vielä painavammaksi, kun muistetaan, että professorinvirat Suomen yliopistossa eivät ole vain tieteellisiä virkoja, vaan että professorien ollessaan tiedemiehiä myöskin tulee olla opettajia, pedagogeja. Opettajana tulee yliopistonopettajan suullisesti vaihtaa ajatuksia oppilaidensa kanssa, ja voidakseen menestyksellä sitä tehdä ja siten menestyksellisesti opettaa, on häneltä vähintään vaadittava, että hän osaa maamme äidinkieliä. Jollei hän osaa niitä eikä edes pidä velvollisuutenaan oppia niitä, on hänen suhteensa oppilaihin muodostuva erittäin vaikeaksi. Jos suomalainen nuorukainen jo voi vetäytyä antautumasta tieteelliselle uralle, kun hän huomaa sen olevan jotenkin toivottoman, niin lienee opettajalle, joka ei osaa molempia kieliämme, perin vaikeaa herättää nuorisossa tieteellistä harrastusta, ja samoinkuin hän siten vieraantuu oppilaistaan, vieraantuu hän myöskin ympäröivästä elämästä. Hän ei ymmärrä sitä, ja siitä on vain yksi askel väärinkäsitykseen, ja väärinkäsitys voi sittemmin kehittyä joksikin sitäkin pahemmaksi On olemassa olosuhteita, joihin nähden ei ajan pitkään voi pysyä välinpitämättömänä tai vieraana. Ne tunkeutuvat päälle, ja se, joka tahtoisi olla välinpitämätön ja vieras, tulee siten häirityksi, ja se synnyttää hänessä helposti välinpitämättömyyden sijasta vastenmielisyyttä. Jos semmoinen olosuhde syntyisi, että yliopiston opettajat tulisivat vieraiksi oppilailleen, vieraiksi kansakunnan elämälle, jopa tuntisivat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, niin muuttuisi maan ja yliopiston väli toisenlaiseksi kuin ennen. Yliopisto on ollut kansakunnan helmalapsi, mutta niin ei olisi enää laita. Siitä syystä on mielestäni se menettely, että yliopisto hankkii itselleen opettajia ulkomailta, mitä vähimmin onnellinen, ja sentähden olen myöskin sitä mieltä, että jos anotaan jotakin yliopiston opettajavoimien lisäämiseksi, niin on anomuksessa julkilausuttava se toivomus, että kotimaisilla miehillä, milloin he ovat taitavia ja päteviä, aina tulisi olla etusija ulkomaalaisiin verraten, mutta että kuitenkin ulkomaalaiselle vast'edeskin niinkuin tähän asti on myönnettävä oikeus kilpailla, joskin sillä ehdolla, että hän osoittaa semmoista harrastusta ja rakkautta sitä maata kohtaan, johon hän tahtoo vaihtaa oman isänmaansa, että hän oppii maan molemmat kielet ja osoittamalla taitavansa nämä kielet todistaa kykenevänsä menestyksellisesti hoitamaan tulevaa opettajatehtäväänsä. En tiedä minkälaisen yliopistonopettajan ihanteen Suomen kansa on luonut itselleen, mutta kun muistamme, että Suomen kansa on pystyttänyt muistopatsaan yhdelle ainoalle yliopistonopettajalle, niin luulen kuitenkin ymmärtäväni, että tämä muistopatsas Auran rannalla ilmaisee, että yliopistonopettajan ihanne Suomen kansan mielen mukaan ei ole suuri yleismaailmallinen tiedemies, vaan isänmaallinen tiedemies (den patriotiske vetenskapsmannen)."

Yliopiston konsistorin menettely siinä nimitysasiassa, johon Kihlman viittaa, oli kansallisissa piireissä herättänyt melkoista tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Tyytymättömyyden, mutta ei katkeruutta, tahtoi puhuja julkilausua ja hän teki sen tavalla, jota ei voi ajatella maltillisemmaksi, vaikka toiselta puolen ei mitään puuttunut niistä perusteista, joihin tyytymättömyyden oikeutus nojasi.

Valtiopäivien kulissien takana tapahtui nyt niinkuin ainakin paljon semmoista, josta painetut asiakirjat eivät tiedä mitään. Ainoastaan sattumalta on toisesta tai toisesta seikasta muisto säilynyt jossakin samanaikaisessa yksityisessä kirjeessä. Siten saamme seuraavasta kirjeotteesta (Ekströmille 3/4) tietoa eräästä ehdotuksesta, joka herätettyään hetkellisen hälinän raukesi tyhjiin, mutta joka silti aikaa kuvaavana ansainnee huomiota. Ekström oli ennen maininnut jotain asiasta, ja siihen Kihlman vastaa: "Toivoakseni ei se asia kuitenkaan enää kiinnitä edustajien mieltä. Se sukelsi odottamatta esiin ja aiheutti äkillisen, mutta pian ohi menevän levottomuuden. Tarkoitus, jos tarkoituksesta saa puhua, ei ollut niinkään huono. Tiedettiinhän, että perintöruhtinas kesäaikoina mielellään oli käynyt saaristossamme, jopa sanottiin hänen tiedustelleen erään Suomenlahden rannalla sijaitsevan maatilan hintaa. Nyt ajateltiin: jos tuleva Suuriruhtinaamme viettäisi muutamia viikkoja vuodesta Suomessa, niin oppisi hän tuntemaan ja rakastamaan maatamme ja kansaamme. Mitä parempaa voisimme toivoa kuin että Ruhtinaamme pitäisi meistä? Jotta hänellä olisi tilaisuutta oleskella keskellämme, voitaisiinhan tarjota hänelle pieni maatila. Niin esitettiin asia minulle. Sanoman mukaan oli aate (senaattori) Molanderin. Ainakin hän pani kysymyksen vireille. Kenties hän oli kuitenkin välikappale. Ken tietää? Mutta jos Molander oli aatteen keksijä, niin ei onnenonginta liene johtanut häntä, sillä hän on tunnettu kunnon mieheksi. Suunnitelma ei onnistunut, ja minun mielestäni oli hyvä, että niin tapahtui, vaikka olisi ollut onnellisempaa, jollei sitä olisi edes puheeksi otettu. Heti näyttäytyi, että asia oli vaikea toimeenpanna. Kuka saattoi sanoa, minkälainen tila olisi lahjansaajan mieleen? Jos tila olisi vähäpätöinen, saattaisi asia tulla naurettavaksi. Suurta maatilaa ei taas voitu ajatella. Miten käsittäisi Keisari sen, että jo alettiin kääntää katse nousevaa päivää kohti? Ja eikö olisi mahdollista, että lahja saattaisi vaivata (blifva generande) vastaanottajaa? Hän kenties ajattelisi: nyt annetaan, mutta luultavasti vaaditaan minulta jotain sopivalla hetkellä. Ja jos hän tekisi jotain Suomen hyväksi, eikö silloin voitaisi Venäjällä sanoa: kyllä sen ymmärtää, miksi hän muistaa Suomea j.n.e. j.n.e. Lyhyesti: heti ilmaantui vaikeuksia, joita ei voitu selvittää. Oltiin joutumassa uralle, jolle ei mikään velvollisuus käskenyt lähtemään. – Kun asia meni myttyyn, toivon sen menneen iäksi. En minä ainakaan ole pitkään aikaan kuullut kenenkään puhuvan koko asiasta." —

Samassa kirjeessä Kihlman julkilausuu ensi kerran mielensä tämän säätykokouksen tärkeimmästä kysymyksestä, asevelvollisuudesta. Vielä hän ei ole päättänyt, mille kannalle hänen oli asettuminen, mutta me huomaamme, kuinka asia koski häneen, ja ymmärrämme, kuinka vakavasti hän sitä mietiskeli, kunnes hänen syyskaudella tuli lopullisesti määrätä asemansa. "Uudet asiat tunkevat lakkaamatta päälle", Kihlman kirjoittaa, "eikä ehditä ajatella mennyttä. Nyt ovat mielet täynnä asevelvollisuusasiaa. Näyttää siltä kuin tulisi tämä n.s. 'velvollisuus' synnyttämään paljon epäilyksiä. Eihän ole kiellettävissä, että kansa on velvollinen puolustamaan itseänsä vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta ei siitä seuraa, että kaikkien tulee sitä tehdä taikka että puolustajat ovat arvalla määrättävät, s.o. sotaväenotolla (konscription). Semmoinen järjestys aiheuttaa epäilemättä velvollisuuksien ristiriitaa. Minä kuulun, niinkuin näet, epäilijöihin. – Surullinen tosiasia on tämä asevelvollisuus, jonka kaikki Euroopan kansat nykyään hyväksyvät todellisena velvollisuutena. Ei koskaan, ei edes suuren Napoleonin aikana Euroopan kansat olleet niin varustettuja sotaan kuin ne nykyään ovat taikka ovat tulemassa. Kristinuskon periaatteen, että jokaisessa ihmisessä kansallisuudesta huolimatta tulee nähdä veljensä, työntää tositeossa toinen periaate syrjään, että näet jokaisessa vieraassa kansakunnassa on nähtävä vihollinen. Humaniteetin periaate, että kaikki riidat järkevien olentojen kesken ovat järkevällä tavalla ratkaistavat, s.o. siten että puolueettomuutta, tietoa ja oikeutta edustavat viranomaiset (auktoriteter) tutkivat asioita ja lausuvat niistä tuomionsa, tämä periaate syrjäytetään lapsellisena harhakuvana, ja sen sijaan esitetään ainoana käytännöllisenä keinona, että riita ratkaistaan voiman s.o. nyrkkioikeuden avulla. Tämä on siis ihmiskunnan kehityksen tulos: epätoivo totuudesta ja oikeudesta, epäluottamus kansojen kesken, yleinen varustautuminen, joka helposti vie sotaan ja joka, jollei sotaa synnykään, kumminkin maksaa hän äärettömästi, että ainoastaan vähän jää jäljelle humaniteetin kehitystä varten. Ja kaiken tämän kurjuuden yli heitetään sitten siveellinen leima (sken), velvollisuuden leima."

"Auta minua nyt, rakas veli, jälleen uskomaan ihmisyyteen, joka minun mielestäni tuntuu joutuneen pahan vallan omaksi (hemfallen åt en ond makt)!" —

Vielä mainittakoon kevätkaudelta Kihlmanin esiintyminen naissivistysasiassa(20/4). Keskustelussa, jonka aiheutti yleisen valitusvaliokunnan hylkäävä mietintö ritaristossa ja aatelissa esitetystä anomusehdotuksesta, että komitea asetettaisiin laatimaan ehdotusta naissivistyksen kohottamiseksi, oli Kihlman niiden joukossa, jotka vastustivat mietintöä. Voimakkaammin kuin kukaan muu hän huomautti siitä ristiriidasta, joka ilmeni hallituksen menettelyssä, kun se näet koululaissa myönsi naisillekin oikeuden saada miesopettajille tarkoitettuja kolleganvirkoja tyttökouluissa, mutta samalla kielsi heiltä oppikoulujen ja yliopiston ovet. "Eikö tämä ole ilmeinen ja huutava vääryys, vääryys niin suuri, ettei sen poistamista ole lykättävä, vaan siihen mitä pikemmin sitä parempi käytävä käsiksi?"

* * * * *

Huhtikuulla syttyi sota Venäjän ja Turkin välillä. Se ei estänyt valtiopäivien työtä jatkumasta toukokuun viimeiseen päivään, josta kesäloma alkoi; mutta tietysti verinen temmellys järkytti Suomenkin elämää. Ennen on jo mainittu, että Tampereen yhtiön tulos v: lta 1876 oli huono. Sodan johdosta ruplan kurssi aleni alenemistaan, ja samassa määrässä kävi asema tukalammaksi. "Liike on ylläpidettävä kotimaisella myynnillä, joka siihen nähden on riittämätön", kirjoittaa (21/6) Kihlman Ekströmille. "Ei ole hauskaa olla johdossa tällaisten olojen vallitessa. Mutta eihän eletä nauttiakseen aina menestystä."

Kesäksi oli Kihlman vuokrannut omaisilleen asunnon Sääksmäen Hakalassa, ja perhe oli muuttanut sinne jo 12 p: nä kesäk. Itse hän pääsi lähtemään vasta juhannuksen aikana. Rulluddissa asuivat Viktor ja Hanna Heikel lapsineen, jotka nyt olivat muuttaneet Helsinkiin. Kesänvietosta Sääksmäellä ei ole erikoisempaa kerrottavana. Kihlman kävi säännöllisesti kerran viikossa Helsingissä (tai joskus Tampereella) kulkien soutuveneellä Sääksmäen selän yli Kuurilan asemalle. Seuraa saatiin Otto Donnerista ja hänen perheestään. Donner oli näet kesäksi asettunut Rapolaan, eikä C. G. von Essenkään ollut kaukana. Jälkimmäinen oli näet, tultuaan täysinpalvelleeksi 1875 ja sen jälkeen vielä hoidettuaan professorinvirkaa yhden vuoden, keväällä 1876 muuttanut ostamalleen Herniäisten maatilalle Hattulaan. Kummankin asunnon ohitse kulkevan höyrylaivan ansiota oli, että "appi-isä" ja "vävy" saattoivat mukavasti käydä toistensa luona. Vihdoin mainittakoon, että prof. C. G. Estlanderkin perheineen asui tänä kesänä Sääksmäellä (Ikkalassa). Joskus seurusteltiin näidenkin kanssa, vaikkei se Helsingissä tullut kysymykseen. Kesä oli kylmänlainen, ja se sai Kihlmanin pelkäämään, että kovat ajat olivat tulossa.

Elokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Tuskin viikko sen jälkeen sattui kuolemantapaus, joka erittäin läheltä koski Kihlmania ja josta hän samana päivänä, syyskuun 5:nä, kirjoitti Essenille:

"En tiedä, onko Appi-isä jo toista tietä saanut ilmoituksen tänään sattuneesta surullisesta tapauksesta, ja riennän sentähden kertomaan siitä. Hyvä, rehellinen ystävämme Antero (Ingman) on päättänyt maallisen toimintansa. Se tapahtui tänään noin k: lo 1 p: llä. Antero, joka oli voinut pahoin kotimatkallaan Ruovedeltä, oli täällä toipunut ja oli täydessä toimessa. Varsinkin eilen hän oli tuntenut itsensä erittäin terveeksi, hänellä oli ollut oivallinen ruokahalu, ja illalla hän oli laskenut leikkiä omaistensa kanssa sekä yöllä nukkunut hyvin. Tänään hän teki työtä tavalliseen tapaan. Aamupäivällä oli (heille) ollut kutsuttuna vanha Wegeliuksen herrasväki, rovastinrouva Ottilia (Stenbäck) ja Lydia Wegelius (s. Bergroth). Antero seurusteli vieraiden kanssa, luki julki tekstin (kymmenestä pitalisesta miehestä) ja alkoi puhua siitä. Äkkiä hän keskeyttää sanoen: 'koskee niin kipeästi sydämeeni', nostaa ylös kätensä, vaalenee ja – kuolee. Heti lähetetään hakemaan lääkärejä, jotka tulevatkin neljänneksen kuluessa. Mutta tutkittuaan hänen tilaansa, avattuaan suonta y.m. selittävät he, että kaikki oli lopussa. N.s. sydämenhalvaus oli silmänräpäyksessä tehnyt lopun hänen elämästään. – Kas siinä ulkonainen puoli tapahtumaa, josta Lydia iltapäivällä kertoi minulle. – Olen Hildan kanssa käynyt vainajan kodissa ja nähnyt Anteron kalpeat kasvot. Hän makaa sohvallaan työhuoneessaan. Yliopiston avajaissaarnan oli Antero jo kirjoittanut valmiiksi: Uskosta ja hyvästä omastatunnosta. – Antero jättää jälkeensä tiedekuntaan tyhjän paikan, joka ei ole helposti täytettävissä. Niin hurskas teologi on harvinainen! Ja semmoinen suomalainen ja semmoinen ystävä! – Niin harvenee harvenemistaan pieni ystäväpiirimme!" —

Ingmanin kuolema merkitsi paljon Kihlmanille. Vaikk'emme ole voineet mitään kertoa heidän seurustelustaan Helsingin aikana, tiedämme kuitenkin, että heitä yhdisti mitä lämpimin, mitä vilpittömin ystävyys. Se juontui nuoruuden ajoilta, oli vakaantunut samanlaatuisten kokemusten koulussa ja lopulta saanut järkkymättömän perustan uskonnollisen vakaumuksen yksimielisyydessä. Sinä päivänä, jona Kihlman täytti 50 vuotta, sanotaan hänen pitäneen tavattoman sydämellisen puheen Ingmanille.

Hautajaiset olivat syyskuun 9 p: nä. Gustaf Johansson toimitti ruumiinsiunauksen, ja Kihlman piti haudalla puheen. Hän huomautti, että vainaja köyhyyden ankarassa koulussa varhain oli kokenut elämän koko vakavuutta ja siitä saanut sen vakavuuden piirteen, joka oli hänelle ominainen. Ylioppilaana ensin antauduttuaan filologisiin (erittäin myöskin suomenkielen) ja filosofisiin tutkimuksiin hän lopulta kuitenkin sydämen rauhaa saadakseen kääntyi uskonnon alalle ja tuli papiksi. Kirkon palvelijana hän sai aikaa palata kieliopintoihinsa ja hänelle uskottiin suomalaisen raamatunkäännöksen korjaustyö. Tämä "korjaustyö tuli hänelle hänen oman uskonsa korjaukseksi. Välttämättömyys tyystin tarkata alkutekstiä palautti hänet siihen aikaan, jolloin Jumala puhui pyhien miestensä kautta. Tutkiessaan tekstiä oli kuin hän jälleen olisi kuullut Jumalan välittömästi puhuvan. Järkytettynä Jumalan läheisyyden tunnosta hän kuunteli tätä puhetta ja paljon todellisen ennakkoluulon kuonaa putosi hänen sielustaan. Hänen puhtaimmaksi ilokseen tuli nyt suomenkielestä tavata jumalallisten ajatusten oikeat ilmaisumuodot". Sittemmin tultuansa eksegetiikan professoriksi hän eli yksinomaisesti kutsumustaan varten työllään ja rakkaudellaan vaikuttaen oppilaisiinsa, joiden kautta hän kuolemansakin jälkeen "puhuu Jumalan sanaa Suomen kansalle". Vainajan uskollisuuden palkka oli, että hän sanaa selittäessään tauditta ja tuskitta muutettiin siihen parempaan maailmaan, johon hän nuoruudestaan asti oli ikävöinyt ja toivonut. "Semmoinen usko kuin vainajan näyttäytyy välttämättömästi kaikissa elämänsuhteissa. Vainajan lämmin isänmaanrakkaus, hänen hellyytensä perheenisänä, hänen uskollinen ystävyytensä, hänen ihmisystävällinen mielenlaatunsa ja avuliaisuutensa, joka tuskin tiesi rajoja, kaikki oli yhteydessä hänen vilpittömän lapsenuskonsa kanssa. Mutta se usko, jolla hän on kuunnellut Jumalan puhetta ja jolla hän sitten on puhunut Jumalan sanaa Suomen kansalle, tämä usko se on, joka tekee hänet, A. W. Ingmanin, yhdeksi Suomen muistettavia miehiä." [Tidskrift för Teologi och kyrka 1877, s. 411.]. —